viimeinen pompsahdus

Nyt se on tehty. Viimeiset yhteydet opiskelukaupunkiin on katkaistu. Muuttokuorma odottelee Lahden kotona peräkärryssä parempaa tulevaisuutta ja lämpimämpiä hetkiä Espoossa. En nähnyt enää kämppistä. Eipä kyllä ole väliksikään. (Ei kämppikseni kai oikeasti ole hirviö. Ihan kiva kai, mutta meillä ei kemiat kohtaa.) Eikä tuntunut edes haikealta poistua kaupungista. Ainoan haikeahkon hengenvetäisyn tein yliopiston aulassa. Ei enää kahvihetkiä. Ei enää ruokailuita ja keskusteluita. Ei enää luentoja tai matematiikan ryhmäistuntoja. Ei enää. Se on historiaa.

Vaan nokka kohti tulevaisuutta.

Ja ale-myyntejä. Olen soutanut ja huovannut pitkin ostoskeskusten käytäviä. Kosketellut ale-lapuin varustettuja hörhelöitä ja käynyt sovituskopissa toteamassa, etten ole vartaloltani samanlainen kuin H&M:n kohdeasiakkas vaikuttaisi olevan. Liian iso takapuoli. Liian lyhyet jalat. Liikaa rintavarustusta. Jos aikoisin vaatekauppiaaksi, perustaisin vaatekaupan itselleni. Ja ehkä siinä samalla muutkin kokoiseni asiakkaat voisivat ostaa minulta farkkuja, joiden lahkeita ei tarvitse lyhentää. Olen kerran eläessäni ostanut sellaiset farkut. Tämä ihme tapahtui muistaakseni Itäkeskuksen tai Forumin jostain farkkuerikoisliikkeestä. Niin ja ne farkut istuivat myös takapuolen kohdalta. Siihen liikkeeseen pitäisi palata.

(En ole kirjoittanut tänne taas kovin pitkään aikaan ja nyt pompsahtelee ajatuksia päähän ihan satunnaisesti. Kuten se, että koiralla on hassu tapa nousta sohvalle ja tunkea itsensä kainaloon. Nenä kainaloon. Nosto nenällä. Käsi nousee. Koira änkeytyy kainaloon.)

Asia, jota olen ihmetellyt: Miksi yleisönosaston kirjoitukset ovat niin usein negatiivisin keinoin provosoimaan pyrkiviä? Kaikki esitetään kovin mustavalkoisena. Ääriesimerkkinä tietenkin uutislehti Satasen ja Metron tekstiviestipalstat. Toisaalta ne nyt menevät kaikessa huonoudessaan huumorin puolelle. Tänään Etelä-Suomen sanomissa oli piristävä poikkeus. Kirjoittaja kiitti sairaskohtauksen saanutta auttaneita henkilöita. Piristävää, kertakaikkiaan.

Ei mulla muuta. Kuulemisiin.

täällä ollaan

En siis ole kadonnut minnekään, päin vastoin. Olen edelleen täällä. Lahdessa siis. Napa rutisten kiskon kitusiini herkkuja ja tunnen piston sisälläni. Ei pitäisi näin paljon ottaa. Otanpa lisää.

Joulu meni mukavasti. Lahjojen saaminen ja antaminen oli hauskaa ja joulupäivän reissu anoppilaankin meni viihtyisästi. Humalakin tuli koettua. Ja liskojen yö krapulan jälkiseuraamuksina.

Tili on miinuksella. Onneksi iskä lainaa vähän ja sainpa kinuttua joululahjoista kertyneet parin sadan euron velatkin takaisin, joten miinusolotila on vain väliaikaista.

Bloggaaminen on jäänyt. Ei täällä Lahdessa oikein ehdi saati jaksa sellaista ajatella. On paljon muuta. Nytkin tulee kovin asiapitoista tekstiä, joten taidanpa lopettaa ja päästää teidät pahasta. Aamen.

harppauksia

Loikin kohti tulevaisuutta hurjin harppauksin. Tänään tuli soitto yliopiston kansliasta. Kyselivät, haluaisinko suoritukset alkukasvatuksesta ja matematiikasta. HALUAISINKO?! No haluaisin! Koska sehän tarkoittaa käytännössä sitä, että rasittavan uskontoäijän tentit menivät läpi. Kummatkin! Kummastakin nelonen. Olen järkyttynyt.

Kävin myös katsomassa luokkani (!!!!) joulujuhlaesityksen. Moikkasin kädet täristen myös vanhempia ja kuuntelin hämmentyneenä lasten löpinöitä. "Heitetään sua tomaateilla! Ammutaan konekiväärillä sua!" Hmh. No juu. Kuten luokkaa tähän asti opettanut nainen sanoi: se on jännitystä ja pelkoa muutosten takia. Ja kylläpä yksi pahasuisimmista pojista myönsikin, että jännittää, kun oma tuttu ope lähtee ja tilalle tulee uusi. No, jännitys lienee molemminpuolista.

Väsyttää aivan pohjattomasti. Huomenna aion vain nukkua. Nukkua, ja kuunnella kirkossa perinteinen aatonaaton joululaulukonsertti. Jei.

kuka olen

Esittelen itseni oikeastaan lähes poikkeuksetta aina lempinimelläni. En ole kovinkaan sinut oikean nimeni kanssa - etenkään ensimmäisen etunimeni kanssa. Sitä ei kukaan kukaan koskaan koskaan käytä. Lempinimeni kuvaa mielestäni paremmin minua. Sellainen poikatyttömäinen rääväsuu ja iloinen pikkuotus. Ei mikään hienosteleva suomenruotsalaishenkinen neiti.

Ja tästä aktiivisesta lempinimenkäyttötavastani johtuen epäilen, etteivät esimerkiksi läheskään kaikki M:n sukulaiset edes tiedä oikeaa nimeäni - saati sukunimeä. Ollaan M:n kanssa oltu tiimi jo yli kolme vuotta, enkä silti tiedä, kuinka pitkälti M:n vanhemmatkaan tietävät nimistäni. Ei ole tullut puheeksi. Kai. No, tässä tammikuun alkupäivinä ainakin sukunimeni pompsahtaa näkyville ihan kirjaimellisesti, kun pistämme M:n kanssa hynttyyt yhteen. Ulko-oveen siis tulee yhden nimen sijasta kaksi. Jei.

(Tämä kaikki tuli mieleen aamulla postiluukusta pudonneesta joulukortista, jonka osoitekentässä luki M:n koko nimi ja vieressä lempinimeni.)

Huomenna menen katsomaan luokkani joulujuhlaa ja jään L:n kanssa suunnittelemaan ensi kevättä. Ohhh. Ensimmäinen opettajien kokoontuminen työasioissa.

jou lu.

Kohta se on. Lahjat on melkein kaikki ostettu. Leivottiin äitin kanssa. Kuunneltiin Rajattomien joululevyä, vaikka talon ainoa cd-soitin oli tehnyt reissun lattian kautta ja oli aika monena osana. Hiustenkuivaajan ja näppärien sormien avulla soitin lopulta suostui (valikoiden) soittamaan Rajattomia. Tykkään erityisesti Kulkuset-biisin sovituksesta.

Tänään kävin kuuntelemassa juttuja tulevasta luokastani. Aivan törkeän paljon yksityiskohtaista tietoa, jota en mitenkään pystynyt sisäistämään. Joitain irtonaisia faktoja tarttui päähän, mutta siinäpä se. Olisi ollut ihan kiva saada joku paperi asiasta. Nyt olen aika tyhjän päällä. Opiskelukaverini/työkaverini L oli hyvin hyvin innoissaan alkavasta yhteistyöstä. Ja onhan se oikeasti mukavaa. Voidaan tehdä kevätjuhlaan joku suuri proggis tai ihan mitä tahansa! Maailma on avoin.

Nyt odottelen Espoossa M:ää saapuvaksi kotiin. Tänään koko päivä on mennyt L:n kanssa touhutessa. Ostoksia, ruokaa, kahvia, Harry Potter -leffa. Siinäpä se päivä vilahti.

Ai niin. Tykkään Picnicin uuniperunoista etenkin jos täytteenä on feta-juustoa ja jotain muuta. Nam.

väsy.

Väsyttää niin paljon. Ihan hirveä väsymys iski tentin jälkeen. Nyt se on ohi. Nyt se on ohi. On se ohi. Nyt. Neljä ja puoli vuotta selän takana. Tai ainakin luulen niin. Pakkohan sen tentin oli mennä läpi. Kyllä mä varmaan osasin. En jaksa edes tarkistaa tenttikirjasta. Antaa nyt olla, ei sille enää mitään voi. Meni miten meni.

Perinteitä noudattaen poistuin tentistä heti, kun olin mielestäni valmis. Kaksi tuntia siihen kului. Kaksi tenttiä kahdessa tunnissa. Minulla ei koskaan tentissä riitä motivaatio tehtävien tarkastamiseen. Teen tehtävät heti niin valmiiksi kuin vain osaan. Sen jälkeen siirryn seuraavaan enkä katso taakseni. Ja lähes aina olen läpi päässyt - vieläpä ihan hyvin arvosanoin.

Matematiikan kurssit noudattivat tänä vuonna hyvää linjaa: 3/5, 4/5, 5/5 ja proseminaari tuohon päälle, josta luulisin saavani kolmosen tai nelosen.

Puuh. Tässäkö tämä nyt oli? Luulin aina, että valmistuttuani olisin jotenkin... No.. Jotenkin valmis. En tunne itseäni valmiiksi.

viimeistä viedään

Tässä se nyt on. Enää muutama hassu tunti.

Tutkinnonhakukaavake on jätetty. Kämppä sanottu irti. Kamoja pakattu. Kirjastonkirjat palautettu. Mitäköhän on unohtunut? Varmaan jotain. Olen nimittäin maailman yksi parhaista unohtelijoista.

Vähän yli kahden tunnin kuluttua astelen tenttiin. Toivottavasti uskontoäijä on pitänyt holtin ja tehnyt edes jossain määrin järkevän tentin. Siis ei kysymyksiä tyyliin "Kerro mitä sivun 245 alalaidassa sanottiin ja vertaa Tarja Halosen presidenttikampanjaan."

Uhhuh puhhuh. Eilen M sai jääääättimäisen kasan rahaa kämpän ostoa varten. Ensi viikolla kirjoitetaan paperit. Sitten minulla on taas koti.

jaksaa, jaksaa, jaksaa!

Two more days to go. Pinnistän itsestäni huomenna supersuorituksen tentissä ja näytän sillä tavalla pitkää nenää sille rasittavalle uskontoäijälle. Eilen puhuttiin opiskelukavereiden kanssa tapauksesta. Äijän pitäisi varmaan vaihtaa lääkitystä. Tekisi mieli vetäistä isku vyön alle sille miehelle ja kysyä, että "Kun nyt olet pappi, niin mitä olet mieltä: kohteletko tässä nyt minua niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan? Käänsitkö tässä tilanteessa toisen posken, vai iskitkö takaisin? Mitä olet mieltä?" Minua RASITTAVAT uskontoihmiset, jotka julistavat ilosanomaa ja kristinuskon perusideaa toisen kohtelemisesta niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Ja sitten täydellä tohinalla itse toimitaan täysin näiden ideaalien vastaisesti. Se vaikutta niin hemmetin kaksinaamaiselta, etten voi sietää. Kyllä se mies minulle suuttua sai, en minä sitä. Mutta se pistää veren kiehumaan, että hän kantaa kaunaa jo sovitusta asiasta. Mikä tässä tilanteessa enää on epäselvää ja äksyilyn oikeuttavaa? En tajua. Ja silti hän kohtelee minua kuin kakkakikkaretta. Jokainen saa uskoa mihin haluaa. En mene sanomaan, että oma ajattelutapani olisi ainoa hyväksyttävä tai edes oikea. Mutta jos esimerkiksi on valmis opiskelemaan papiksi asti ja näin julkisesti julistamaan omaa sanomaansa, olisi minun mielestäni tarkoituksena, että sitten myös itse noudatetaan julistusta. Ok. Mies varmaan vetoaisi siihen, että ihminen on erehtyväinen. Tai sitten ei vetoaisi. Tuskin vetoaisi. Hän luultavasti ryhtyisi huutamaan ja kieltäytyisi tekemästä tenttiä minulle. Ärsyttävä, ärsyttävä mies.

katse tulevaan

Kohta. Ihan kohta. Pian. Liian pian. Liian kaukana. Liian lähellä. Apua apua apua. Ihan kohta on viimeinen tentti. JEI! Ihan kohta on VIIMEINEN tentti. IIK. Fiilikset menevät laidasta laitaan edelleen. Tänään oli matematiikan pro seminaari -työn esittely. En jaksanut/ehtinyt/viitsinyt paneutua esittelyn suunnitteluun millään tasolla, vaan vedin ns. stetson-harrinson -menetelmällä. Hakuammuntaa ja hatusta vetoa. Vaan on tämä opiskelu jotain päähän saanut tallentumaan, kun löpisin mielestäni ihan fiksuja. Puhuin motivaatiosta ja ajattelun taitojen kehittymisestä. Ja ennen kaikkea puhuin, kuin olisin kovastikin panostanut puheeni lähtökohtiin. "Se oli hyvin valmisteltu esitys!" sanoi ohjaajanainen. Joopa joo. Mä vaan feikkasin.

Ajatella. Lauantaina tämä hemuli istuu äitsykän ja isukin paapottavana ja askartelee joulukortteja kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Ja silti siinä vaiheessa takana on neljä ja puoli vuotta kasvua ja kokemuksia. Huhhuh. Hurjaa. Tänä lauantaina. Huh.

askel eteenpäin

Todennäköisyyden kurssi: läpäisty. Arvosana: 5/5. JESH.

Luova projekti (INHOKKI YÖK.): palautettu. (Tein sen lopulta 99 prosenttisesti ilman työpariani.)

Analyysin tentti: tehty. Kyllä se on ihan pakko mennä läpi.

Matematiikan pro seminaari -työ: palautettu.

Topologian harjoitustyö: palautettu.

Olen ahkera kuin mikäkin. Voi minua. Kiltti minä! Ylistäkää ja ihailkaa! OLEN IHANA.

(Ensi viikolla moikkaamaan MUN luokkaa ja MUN luokan oppilaiden vanhempia. MUN VANHEMPIA! Iih iik iik!)

apua. en halua kuolla.

Vietin eilen bussissa elämäni pisimmät ja pelottavimmat tunnit. Olen jostain kaivanut esille pelon autoja kohtaan. Tai lähinnä tällä kertaa busseja. Pelkäsin niin paljon. En osaa edes kertoa. Pelkäsin. Olin kauhusta jäykkä, kirjaimellisesti. Tuijotin tietä ja mieleni teki mennä anelemaan bussikuskilta, ettei hän tappaisi minua. Olin hänen armoillaan. Ja hän aivan takuulla oli maailman PASKIN bussikuski ikinä. Sohjoa tiellä ja näyttää jäiseltä. Kuski ajaa kuin mikäkin rallikuski tai rattijuoppo. Tien laidasta laitaan. Sohjo kiskaisee autoa vasemmalle. Kuski korjaa liikettä oikealle. Ajamme oikealla olevaa sohjoon. Taas kiskaisu. Olin varma, että kuolen. Siis aivan varma. Pelottaa vieläkin ajatus siitä matkasta. En osaa edes kirjoittaa tähän sitä, miten kovasti pelkäsin. Teki mieli oksentaa. Itkeä. Jäädä pois kyydistä ja kävellä viimeiset sata kilometria. Teki mieli kysyä kuskilta, että "Osaatko sinä ajaa, varmasti? Oikeasti osaatko? Vietkö oikeasti minut elossa perille? Varmastiko? Lupaatko?" Käteni tärisevät nytkin, kun ajattelen matkaa. Olin niin kauhuissani, että onnistuin löytämään penkin alta turvavyönkin. Sen sidoin ympärilleni ja puristin penkkiä. Kaksi kertaa lähes huusin. Toisella kerralla huuto oli jo kurkussa, mutta sain pysäytettyä sen tyytyen pelkkään paniikinomaiseen äänekkääseen hengenvetoon. En minä täältä uskalla bussilla pois matkustaa. Pakko hypätä junaan. En uskalla kokeilla bussimatkaa uudestaan tässä sohjosäässä. En uskalla. En halua kuolla.

eilen kirjoitettua

Bussissa eilen:

Miltä se tuntuu, kun koko elämä on muutoksen kynnyksellä? Vanhaan ei ole paluuta. Tutusta ja turvallisesti ei vain enää voi pitää kiinni. Pelottaa. Sydäntä puristaa niin, että se tuntuu fyysisesti pahalta. Neljä ja puoli vuotta. Se on noin viidesosa elämästäni. Itsenäistymistä. Opiskelua. Poikaystävä. Uudet ystävät. Uusi kaupunki. Ja matkustamista. Loputtomasti kilometrejä selän takana ja edessä. Ja nyt. Mitä nyt? Istun bussissa - viimeistä kertaa. Itkettää. Jännittää. Tästä eteenpäin elämä on hyppy tuntemattomaan. En tiedä mitä on edessä. On vain luotettava, että elämä järjestyy. Viimeinen matka. Eivätkö nämä kilometrit olleetkaan loputtoman pitkiä? Vaihe elämässä tekee kuolemaa ja se on surullista.

En myönnä, että jäisin kaipaamaan mennyttä. On tämä nimittäin ollut sellainen urakka. Tai ehkä kaipaankin. Ehkä kaipaan jo nyt. Ei enää kiireistä automatkaa bussille ja torkkumista satojen ja taas satojen kilometrien ajan. Ei enää matematiikan ryhmäopiskelua. Ei tunteja kestäviä kahvikeskusteluja. Niitä tulen kaipaamaan.

Puuh. Kaipasin muutosta. Nyt se on tässä. Miten ihmeessä selviän siitä elossa?

Minä hyppään tulevaan silmät kiinni ja hieman peloissani. Ottakaa kiinni, olkaa niin kilttejä.

suuttumus

M suuttui, kun esitin näkökulmani pelinhoitajista irkissä yhteiselle tutullemme (, joka on entinen pelinhoitaja itsekin). Minun näkökulmastani pelinhoitajien yleisin yhdessä toteutettu ajanviettotapa liittyy aina alkoholiin. Pyrin kovasti huomauttamaan, että näkökulmani on - myönnän sen - rajoittunut, MUTTA se on ainoa näkökulma, joka minulla sattuu asiasta olemaan. Olen luonut mielikuvan kokemusteni perusteella, enkä tahallani ole sellaista ajatusta tuosta ammatista rakennellut. M piti sitä henkilökohtaisena loukkauksena työtään ja persoonaansa kohtaan. Väitti, että minun pitäisi muuttaa mielikuvaani. Vaan miten ihmeessä sitä muutan, kun ei ihmisen mieli toimi niin. En minä käsitystäni voi hänen halunsa mukaan vain napista painamalla vaihtaa. Kokemukseni ovat mitä ovat.

Yritin sanoa, että hän näkee asiat eri tavalla kuin minä, koska minä satun olemaan ulkopuolinen. Mielikuvani ei ole väärä, vaan ulkopuolisen silmin rakennettu. Hän ei voinut hyväksyä. Hän ei voinut hyväksyä myöskään sitä, että minun moraalikäsitykseni sanoo, että alkoholi itsetarkoituksena on väärin. Hänen mielestään se on osa nuoren ihmisen elämää ja siten täysin luonnollista.

Aina välillä on vaikeaa törmätä siihen, että hän pitää joustamattomasti kiinni omista mielipiteistään ja käsityksistään, enkä minä saisi olla eri mieltä. Eihän se maailmaa kaada, jos satumme olemaan jostain loppujen lopuksi kuitenkin hyvin mitättömästä asiasta eri mieltä. Asiat saavat niin mustavalkoiset piirteet, että ( - näin kuvittelen - ) asioissa hänen mielestään on aina jompi kumpi oikeassa ja toinen väärässä. Mielestäni tänään olimme molemmat oikeassa ja väärässä. Tätä en saa M:ää millään myöntämään. Tämä ei hänen mielestään liene mahdollista.

töi töi töitä

Sain töitä. Uskomatonta. "Sulla käy aina tuuri töiden suhteen", sanoi hemulin iskä. Niin tuntuu käyvän. Olen aina - siis ihan aina - saanut töitä silloin kun olen halunnut ja sieltä mistä niitä olen halunnut saada. Kenellä käy sellainen tuuri? Ei kenelläkään. Paitsi tällä hemulilla näyttäisi käyvän.

Ja niin siinä kävi, että minulle uskotaan käsiini tokaluokkalaisten sekalainen seurakunta. Tai kolmasluokkalaisten. En vielä tiedä.

Jännää.

Niin, muistinko mainita jo, että SAIN TÖITÄ! (jee!)

synkkää

En ole aikaisemmin huomannut, että syksyt todellakin ovat pimeitä. Nyt tämä jotenkin iskee lekalla päin kasvoja. Koko ajan on pimeää. Aina. Aamulla, iltapäivällä, aina. Päivällä pikkuriikkinen hetki on valoisaa, mutta sekin on sellaista tuhruisen likaista ja harmaata. Aurinkoa en ole nähnyt päiväkausiin saati sinistä taivasta. Onko aikaisemmin muka ollut näin pimeää? Uskallan epäillä.

Ja mitä tekeekään kämppikseni? Hän istuu kämpässämme lähes pilkkopimeässä, kun saavun kotiin. Minun tekee mieli pistää kaikkialle valot, kun en muuten jaksa. Ja kämppis selittää jostain sähkön säästämisestä ja blaa blaa. Anteeksi että olen niin itsekäs, että haluan valoa ympärilleni. Tunnelmallinen hämy on asia erikseen, mutta en minä koko joulukuuta halua tunnelmallisessa hämyssäkään elää. Jotenkin kämppis rasittaa ihan kympillä. En jaksaisi yhtään. Hän on siveä ja siisti ja hiljainen ja pyytelee anteeksi ja KÄYTTÄÄ MINUN RUOKIANI. (Sanoo hemuli, joka kostona juo juuri parhaillaankin kämppiksen kahvia.. HÄHÄHÄ sarvet päässä tällä pikkupirulla hähäh) Hän saa minut tuntemaan itseni likaiseksi, sotkuiseksi, äänekkääksi.. Ja minua rasittaa äärimmäisen paljon, etten saa kotonani olla juuri niin likainen ja sotkuinen kuin itse haluan. En oikeasti edes haluaisi, että täällä on näin kaaos, mutta en vain jaksa siivota, kun vietän täällä niin vähäisiä hetkiä. Tällä hetkellä olen täysin luopunut koko siivousajatuksesta sen tiedon nojalla, että muutan täältä viikon päästä pois. Miten voikin noin nuori ihminen olla jotenkin niin (pikku)vanha?

Tunnen itseni ihan teinixi.

väliaikatietoja, osa 2

Todennäköisyyskurssin lunttilappu on lähes valmis. Tuherrusta ja töherrystä on lappuun siirretty pikkuruisella käsialalla monen monituisen tunnin ajan. Enkä tunne osaavani edelleenkään laskuja. Ymmärrän lukemani, mutten osaa soveltaa. Inhottava tilanne.

Sain alkukasvatuksen uskonnon toisen tenttikirjan. Enää puuttuu etiikan toinen tenttikirja. Onneksi nuo uskonnon tenttikirjat ovat sellaista löpinää 12-vuotiaan rukoilusta ja jumalakuvasta, että niitä voi omilla aivoillaankin vähän keksiä, jos niikseen tulee. Etiikan tenttikirjat puolestaan ovat kuivakkaa tutkimustekstiä, joten lukeminen on työläämpää. Vaan luettava on, ei auta itku näillä markkinoilla.

Työmarkkinoilla puolestaan näyttäisi asia etenevän ainakin jollain tasolla, sillä perjantaina on työhaastattelu. Hieman hirvittää, sillä en käytännössä koskaan aikaisemmin ole ollut moisessa mukana. Aina on työ tipahtanut käsiin ilman sen suurempia haastatteluita ja kommervenkkejä. Mutta hyväpä tätä on kai harjoitellakin. Ja onhan ainakin yhtenä haastattelijoista tuttu vararehtori, joten hänellä on jo mahdollisesti jonkinlainen mielikuva minusta. (Toivottavasti positiivinen sellainen..)

Kyllä tämä tästä. Kyllä tämä tästä. Kyllä tämä tästä. Se on minun mantrani tammikuun loppuun asti. Kyllä tämä tästä. Rauha.. Ota rauhallisesti. Selviät siitä.. Kyllä tämä tästä. Sitä minä etenkin aamuöisin hoen itselleni, etten mene rikki ja palasiksi ja hajoa henkisesti.

Kyllä tämä tästä.

väliaikatietoja

Itsenäisyyspäivänä ei pidä lojuman ja laiskotteleman. Ei ainakaan tämän hemulin. Työtä riittää niin, että heikompia hirvittää. Ja minä olen aika heikko. Meinaa etenkin aamuisin paniikki vallata pään ja kylmä hiki nousee pintaan, kun mietin tulevaa kuukautta. Tai paremminkin tätä ja seuraavaa viikkoa. Analyysin tentistä selviän, se on aika varmaa. Todennäköisyyden tentti. Iik. Se on ensimmäinen kylmän hien aste. Luovan projektin palauttaminen (..tai edes tehtävänannon ymmärtäminen..) - kylmä hiki valuu pitkin otsaa. Etiikan ja uskonnon tenttipaketin lukeminen (ja ymmärtäminen?) - hiki pisaroi selässäkin. Työpaikan saamisen ja työttömäksi jäämisen välinen dilemma, joka toivottavasti ratkeaa tällä viikolla - hemuli kylpee kylmässä hiessä. Hirvittää aika hirveästi. Ja aamuöisin ja aamuisin taistelen oikeastaan ihan fyysisesti paniikkia vastaan. Hrrrrrr.

No, sen tämä paniikki on aiheuttanut, että olen itsenäisyyspäivänä täällä opiskelijakämpässä yksin tuhertamassa (luvallista) lunttilappua todennäköisyyden tenttiin. Niskat ovat jo nyt jumissa, vaikka luntteja on lupa tehdä neljän sivun verran ja valmiina on vasta yksi sivu. Lisäksi pitäisi tehdä sitä **TUN luovaa projektia. Inhoan sitä. Inhoan. YÄK.

Tällä hetkellä vietän ansaittua taukoa. Tiski odottaa pesijää ja ruoka syöjää. Sen jälkeen takaisin todennäköisyyksien maailmaan.

hetkiä.

Tapahtumarikas viikonloppu, kertakaikkiaan. Jyväskylässä pikkujoulutusta on takana kahden päivän verran ja olo siitä johtuen hieman irtonainen. En oikein tiedä missä vaiheessa M:llä karkasi holtti kokonaan käsistä ja touhusta tuli holtitonta. Kivaa oli, ei siinä mitään. Mutta viimeinen pilkun jälkeen viidessä minuutissa kiskaistu nelosolut taisi tehdä tehtävänsä. Yöpymispaikkaan päästyämme M otti erän norjaa posliinipuhelimeen. Vannotin ja vakuutin herraa, että pyytää ämpärin sänkynsä viereen, jos kokee tarvitsevansa. Ei luvannut tarvita. Ja silti koin jännittävän herätyksen, kun herra laatoittaa sänkyä. Kuulostaa ehkä aika hirveältä, mutta no. Oikeastaan oli mukavaa, että tilanne oli kerrankin näin päin. (Ja tuokin kuulostaa ihan muulta kuin mitä sillä tarkoitan.) Minusta oli mukava olla avuksi. Onhan M:kin auttanut minua, kun olen onnistunut päästämään homman käsistä. Oli yllättävää huomata, ettei sotkujen siivoaminen aiheuttanut sen kummempia oloja minulle. Mans gotta do what mans gotta do. Ja M oli tapahtuneen takia vilpittömän pahoillaan.

Eilinen menikin sitten jo huomattavasti rauhallisemmin.

Ja tänään kiinteistövälittäjä soitti. M:n tekemä tarjous on mennyt läpi. Huih. Iik. Iih. Jee. Apua. Enää pitäisi päästä yksimielisyyteen siitä, milloin kämppään voisi muuttaa. Myyjä tahtoisi asua siinä tammikuun puoliväliin. Me tahtoisimme suorittaa muuton tammikuun alussa. Nähtäväksi jää, mitä tapahtuu. Jännää.

Jyväskylässä oli mitä hurmaavin ragdoll-kisu. Se ei todellakaan ole mitään pelkkää legendaa, että ragdoll vetää itsensä lötköksi, kun sen ottaa syliin. Kissahan valui sylissä kuin mikäkin eloton ja notkea lihakimpale. Söpöläinen.

lahdessa

Täällä Lahdessa on talvi. Ympäristö on valkoinen ja pullea. Ainakin vielä. Kotiin on mukava tulla hengailemaan ja oleskelemaan kun täällä kuitenkin tätä nykyä viettää niin vähän aikaansa. Koira on kuin pikkuruinen karvainen magneetti ja se seurailee ja tuijottelee vetisillä silmillä minua. Sillä on kai ollut ikävä isompaa laumaa. Ei tuo raukka aamulla ehtinyt edes aamupalaansa syödä loppuun, kun oli kuulemma ollut niin kiire hemulin kylkeä lämmittämään.

Eilen loppui bb. Aika uusi uutinen, vai mitä. No ei kyllä, mutta nyt pitää keksiä joku muu sarja, jota seurata. Tai vaihtoehtoisesti jättää taas television katsominen vähille. Netti on korvannut elämässäni television paikan jo pitkään ja se lienee ihan hyvä niin.

Tänään tulivat veronpalautukset. Nyt on vara ostaa joululahjoja. Jos saisin tosi tosi paljon rahaa, niin jouluna olisi maailman parasta ostaa hirmu kivoja lahjoja paljon paljon kaikille. Tykkään lahjomisesta.

Ajatus poukkoilee ja oikeasti yritän vain tappaa aikaa tällä bloggaamisella, kun bussi lähtee vasta 10 minuutin kuluttua. ... Kaipa sitä pitää lähteä vetämään kenkiä jalkaan.

ongelmallinen skeema

Elämässäni on eräs asia, joka säilyy yhtä suurena mysteerinä päivästä ja vuodesta toiseen.

Nimittäin.

En kertakaikkisen mitenkään ole kyennyt rakentamaan itselleni päänsisäistä edustusta (eli skeemaa - olenpa sivistyssanainen) tästä yliopiston rakennuksesta. En mitenkään, MITENKÄÄN, pysty käsittämään, miten yliopiston toinen kerros voi muka mitenkään, MITENKÄÄN, olla samassa suunnassa alakerran kanssa. Minun pääni sanoo, että yläkertaa ei ole mitenkään voitu rakentaa suoraan alakerran päälle, sillä yläkerran käytävä menee alakerran käytävään nähden täysin ristikkäisesti.

yläkerran käytävä: | alakerran käytävä: _

Ja silti voisin ehkä vaikka vannoa, että muiden opiskelijoiden ja etenkin rakennuksen suunnitelleen arkkitehdin mielestä käytävät sijaitsevat täydellisen päällekäin ja kulkevat samoja ratoja.

Ja mitenkös tämä tekee elämästä yllätyksellistä? No siten, että koska yläkerran käytävä menee näin:| niin en koskaan tiedä kumpaan päähän alakerran käytävää - joka kulkee näin: _ - joudun. En siis pysty valitsemaan nopeinta, suorinta tai lyhyintä reittiä. Rappusten alapäässä odottaa aina yllätys. Täysin sattumanvaraisesti tulen rappusia joko ruokalan oikealle tai vasemmalle puolelle, eikä sillä tuntuisi olevan mitään merkitystä, kummasta yläkäytävän päästä rappuset valitsen.

En tietenkään aikuisten oikeasti ole niin höperö, etten puhtaan päättelyketjun avullä pääsisi oikeaan lopputulokseen rappusten alapäässä odottavan paikan suhteen. Mutta silti joudun täällä vietettyyn aikaan nähden käyttämään kohtuuttoman pitkän ajan, että pystyn tuon arvauksen tekemään edes kohtalaisella varmuudella. Niinpä yleensä jätänkin arvaamatta ja valitsen rappuset, jotka ensimmäisenä sattuvat kohdalle, tulen alas ja eteen avautuvan paikan perusteella jatkan matkaani.

Aivoissani taitaa olla kolhu tämän skeeman kohdalla. Jännitys elämässä säilyy.

rauha.

Sisälläni tuntuu rauhalliselta.

Ulkona sataa jättimäisiä litimärkiä hiutaleita. Näyttää joululta.

Kyllä minä tästä urakasta selviän.

huhheijjaa

Tänään lisää hännänheilutusta ja äänen värinää. Uskontosetä oli ilmeisesti paremmalla tuulella. Ensin hän kuitenkin tiukasti väitti, että "uskonnon saat tenttiä, mutta etiikan kurssi sinun ON KÄYTÄVÄ KEVÄÄLLÄ." Ääni väristen väitin hentoisesti vastaan: "Mutku... mutku mä oon käyny sen kurssin jo! Ja tehnyt lopputyön! Ja palauttanut sen... Niinku.. Että.. Eikä mulla ole asuntoa täällä keväällä... Niinku.. Voin vääntäytyä tässä vaikka solmuun, jos sillä saan kurssin suoritettua.." Mies murisi. Tuijotti silmälasiensa yli kulmat kurtussa. "SITTEN SAAT TODELLLLA PALJON LUETTAVAA TENTTIIN! JA LUEKIN KUNNOLLA!" Lisää tiukkia ilmeitä. "Juu mitä tahansa. Luen yöt. Luen päivät. Mitä tahansa." Nöyristelyä. Kiittelyä. Nöyristelyä. Poistuin paikalta hymyillen. Nyt tämän koulutuksen loppuun saattaminen on vain minusta kiinni. Luen. Opiskelen. Teen lopputyöt. Minä itse. Ei enää muiden väliin tuloa. (Paitsi se yksi nainen, joka on työparini. Mutta sitä ei lasketa nyt.)

Ehkä helmikuun neljäs päivä vietetäänkin hemulin opettajittumista. Hurjaa.

puuuuuuuh.

Opiskelijakaveri katsoi pitkään, kun lähes itkun partaalla nieleskelin olotilaani. Onneksi hän repi minut kiinni matematiikan maailmaan, joten ei jäänyt aikaa pohtia omaa kurjaa tilannettani.

Edelleen tuntuu aika kohtuuttomalta, että työparini suhtautuu tehtävään täysin huolettomasti. Sain kuulla, että kyseisellä ihmisellä on tapana mennä "siivellä". Kiva, että minä en tiennyt asiasta etukäteen. Olisin ryhtynyt työhön yksin, jos tuon olisin käsittänyt ennen projektia. Nyt saan (??) tehdän työn joka tapauksessa yksin, sillä en jaksa enää. En jaksa kitistä tapaamisten perään. En jaksa. Helpompaa on ryhtyä itse toimeen.

Se paska uskontomies ei TIETENKÄÄN ole vieläkään ottanut yhteyttä. Eikä varmasti otakaan. Niinpä minä huomenna marssin miehen puheille. Perkele. Tämän asian kun saisin järjestykseen, niin jaksaisin varmasti paljon paremmin nämä viimeiset viikot täällä. M kysyi, että mikä tässä kurssien suorittamisessa on Se Ongelma. Yllätyin, kun en osannut vastata. Olen käynyt etiikan kurssin, mutta lopputyön olen palauttamassa pari vuotta myöhässä. So what. Kyllä hän on hyväksynyt saman kurssin puitteissa myös eräältä toiselta opiskelijalta työn myöhässä. Alkukasvatuksen uskonnossa ei todellakaan voi olla mitään ongelmaa. Ei voi olla. Tai ainakaan en mitenkään pysty sitä näkemään. Niin. Eli ongelma on se, että palautan lopputyötä myöhässä. Kuinka ratkaisevalla tavalla suuri ongelma se voi olla? En ymmärrä.

Päiväunien jälkeen elämä näyttää edes jossain määrin siedettävältä. Kyllä minä silti tunnen itseni hyvin pieneksi ja voimattomaksi tämän taakan alla.

en vain enää kestä.

Ihan liikaa kaikkea. Ei pitäisi edes kirjoittaa mitään tännekään juuri nyt, kun alan vielä täällä yliopiston aulassa itkemään. Ja jos tämä nyt karkaa hanskasta, niin en pysty enää käyttäytymään korrektisti. Pitäisi päästä kotiin itkemään. Huh.

Aika loppuu kesken. Teen kurssia, jonka vetäjä on laitoksen johtaja. Hän puhuu. Hän ei sano mitään. Hän vain puhuu. Kysyn suoran kysymyksen. Hän puhuu, ei sano mitään, eikä varsinkaan vastaa kysymykseeni. "MITÄ PITÄISI TEHDÄ ETTÄ SAISIN KURSSIN SUORITETUKSI!!" Teki mieli huutaa miehelle. Ja mitä tekee työparini? "No mä en vois tätä oikein tehdä tänään tai huomenna tai ylihuomenna tai ens viikolla tai sitte, kun mulla on vähä... No.. Tai nii että torstaina ei oo mitään, mutta tiiäthän sä. Haluisin pitää vapaapäivän torstaina. Et ei niinku siihen mitää. Ja nii. Silleehä se menee, että sit torstaina klo 11 aamullä mä oon jo, et mitähän sit ja onpa tylsää kun on vapaapäivä mut haluisin silti pitää sen vapaapäivänä." Tekisi mieli huutaa sille naiselle. TAJUATKO ETTÄ TÄSSÄ ON SIIS TUNTI AIKAA TEHDÄ TÄMÄ VITUN TEHTÄVÄ VALMIIKSI. TAJUATKO. PALAUTUSPÄIVÄ ON KOLMEN VIIKON PÄÄSTÄ JA SULLE KÄY YHTENÄ PÄIVÄNÄ TUNNIN AJAN. TAJUATKO.

Tekisi mieleni huutaa sille paskapäälle. Sille uskonnon lehtorille, joka on pilannut viime viikonlopun yöt. Olen kahtena yönä nähnyt painajaisia asiaan liittyen ja viime yönä en saanut nukuttua juuri lainkaan.

Minua vedetään nyt niin kireälle joka suunnasta, että tuntuu etten henkisesti kohta enää kestä. Tulen hulluksi. Oikeasti. En mitenkään vitsillä, vaan oikeasti käy henkisen tasapainon päälle tämä tilanne todella paljon. Kurkkua kuristaa.

Etsimme eilen M:n kanssa asuntoa. Se oli mukavaa, mutta sekin hajottaa juuri nyt. Liikaa asioita. Tekisi mieli juosta kotiin itkemään. Älkää koskeko. Älkää puhuko. Minä hajoan.

räntää

Tai lunta. Valkoista kuitenkin tipuskelee taivaalta. Tulisipa talvi jo, olen tylsistynyt tähän pimeään. Valoisaa ei ole ollenkaan koskaan milloinkaan, vaan jo yhdeltä alkaa ilta hämärtyä. Yhtä ennen päivä ei tietenkään ehdi edes valostua, joten vallalla on jatkuvasti hämärä. Tuntuu kuin olisi koko ajan aurinkolasit päässä vaikkei aurinko edes paista.

Keksin viimein joululahjatoiveen. Äiti on kinunnut toiveita minulta jo viikon verran. Työkengät. Sellaiset, joissa on hyvä seisoskella katedrilla karttakeppi kädessä.

Espoossa taas. Mnhgh. Onko tänään hyvä päivä vai ei? Kuka kertoisi.

tekemättömät asiat

Olen melkoinen mestari jättämään asioita roikkumaan. En tee tätä usein, mutta roikkumaan jäävät asiat roikkuvat sitäkin kauemmin. Kuten esimerkiksi se etiikan kurssi, joka piti suorittaa kolme vuotta sitten. Kurssin lopputyön palauttaminen myöhästyi erinäisistä syistä päivän, eikä kurssin vetäjä hyväksynyt lopputyötäni enää. Tänään menin viimein keskustelemaan asiasta. Keskustelua piti käydä myös alkukasvatuksen uskonnon kurssista, jonka tenttimiseen viime keväänä sain luvan kyseiseltä mieheltä.

Vaan eipä se ollutkaan enää niin itsestään selvää, että kurssin voisi tenttiä. Mies karjui ja rähisi. Puhkui. Murisi. Syytteli ja pihisi. Minä pyytelin anteeksi, mutta "MITÄ SE MUKA AUTTAA!" "Kai se on parempi kuin etten olisi yhtään pahoillani...?" En siinä hötäkässä ehtinyt edes hermostua, koska olen hidas hämäläinen. Nöyristelin kuin spanieli ja heilutin töpöhäntääni. Ja sitten poistuin, kun mies oli tarpeeksi rähissyt.

Ja vasta noin tunnin päästä hermostuin. Olisin hyväksynyt rähinän suorittamattomasta kurssistani. Sen olin ansainnut. Myönsin miehelle olleeni välinpitämätön. Myöntelin ja nyökyttelin. Se oli ansaittu saarna. Mutta sitä en tunnin kuluttua enää kokenut edes siedettäväksi, että minua läksytettiin asiasta, josta oli sovittu jo aikaisemmin. Puoli vuotta sitten asiassa ei ollut mitään epäselvyyttä. Nyt mies perusteli, että kurssin saa suorittaa tenttimällä ainoastaan, jos kiristää valmistumisella. Väärin. Matikkaystäväni suoritti puoli vuotta sitten tenttimällä samaisen kurssin ja hän on edelleen laitoksella. Kurssia ei voi tenttiä enää, koska yliopistojen opetussuunnitelmat muuttuivat syksyllä. Väärin. Minä noudatan edelleen vanhaa OPSia. Miehen perustelut olivat aivan höttöisiä ja perusteettomia. Mies sanoi, että tentittäväkseni tulisi 1600 sivua materiaalia. No niin no. Vaikka tenttisin sekä uskonnon että etiikan, ei lukemista minkään säädösten mukaan voisi olla noin paljoa, sillä kumpikin kurssi on yhden opintoviikon arvoinen. JA viimeksi kysyessäni uskonnon tenttimiseen olisi tarvinnut lukea yksi 150 sivuinen kirja. Mies ei ottanut perusteluihini kantaa. Murisi ja mutristeli vain. Olisi nyt keksinyt edes parempia syitä.

Maanantaina viimeistään saan kuulemma tietää tämän "hankalan ja ennen kokemattoman" tilanteen ratkaisun. Mielestäni olen nöyristelyilläni ansainnut tenttimismahdollisuuden. En lähtenyt miekkosen provokaatioon mukaan ollenkaan. Myöntelin kuin en muuta osaisikaan. En yllättyisi lainkaan, vaikka setä kostona jättäisi ilmoittamatta, miten kurssit voi suorittaa. En tahtoisi ryhtyä riitelemään miehen kanssa, mutta en myöskään aio etenkään sen uskonnon kurssin kanssa taipua ihan miten hirveään ratkaisuun tahansa. Rasittavaa tuollainen oman arvon ja aseman kohottaminen.

Jäämme odottelemaan jännittyneinä.

kysy vaan, minä vastaan

Aina silloin tällöin rupeaa epäilyttämään tämä oma oleminen. Että millainen hemuli sitä oikeastaan onkaan. Arka? Ei. Tai ehkä joskus harvoin. Puhelias? Juu. Dominaattori? Hm. Kämppikseni kutsui minua dominaattoriksi. Dominoin kuulemma aika paljon tapahtumia. Ja nyt on vahvasti myös itselleni noussut pintaan tuo fiilis. En dominoi ihmisiä yleensä tarkoituksella, vaan asiat vain tuppaavat lipsahtamaan siihen, että minä vahvistan muiden kysyessä lupaa sille, miten asiat tehdään. Tämä tunne korostuu erityisesti matikkaporukassamme. Myönnän, että aika ajoin (ehkä melko useinkin) osaan tiimissämme vahvimmin matematiikan kiemuroita. Silti väittäisin olevani varsin ummikko asiassa. Ja kuitenkin. Kuitenkin minä olen saanut/ottanut sen aseman, että minun sanani on se viimeinen, joka vahvistaa miten asiat pitäisi tehdä.

"Näinkö se integroitiin?"

"Ai mitä sä hemuli seuraavaks teet tässä?"

"Musta tuntuu, että seuraavaks pitäis ehkä tarkastella joukkojen avoimuutta, vai mitä luulet hemuli?"

"Mitä sä sait vastaukseks?"

Ja jotenkin se vain menee niin, että minä johdan, muut tulevat johdatelluiksi. Voin aivan huoletta tehdä matikan tehtäviä aivan päin hatelikkoa, ja silti huomaan kahden muun suostuvan ratkaisuuni. Eräskin kerta olin kopioinut tehtävän väärin vihkooni, joten ratkaisu oli täysin väärä. Kun huomasin virheeni, katsoin kaverin vihkosta, miten hän oli laskun suorittanut. Kaverin vihkossa oli kopioituna täysin sama virhe kuin minulla. Silti hän ei ollut sanonut mitään vaan suostunut täysin (dominoivaan?) tapaani laskea. Meistä kolmesta minä teen päätöksen, millon tehtävää ei enää tehdä. "Ei me tätä osata." "Aijaa okei. Siirrytääks sit seuraavaan?"

En minä tätä osaa välttämättä olisi halunnut. Toisaalta en kovin aktiivisesti kysy muiden mielipiteitä tehtävien ratkaisemiseksi, sillä koen yleensä itsenkin olevani kykenevä keksimään ratkaisun. Välillä tulee olo, että kuuntelen muiden mielipiteitä vain siksi, että olisin hyvä opettaja. He saavat kertoa mielipiteensä ja tämän jälkeen minä sanon omani. Ja sitten tehdään kuten minä olen sanonut. Ja juuri tämä tuntuu aika hurjalta.

Viihdyn erinomaisen hyvin matikkatiimissämme, enkä ilman sitä olisi ikimaailmassa saanut matematiikan sivuainetta suoritetuksi. Ryhmä motivoi ja potkii perseelle ja se sen tarkoitus minulle taitaa ollakin. Silti olisi joskus ihan mukava saada vastaiskuja heittoihini ja ehdotuksiini, koska a) dominaattorina ei ole aina hirveän kivaa ja b) ikuisesti dominoitavana ei varmasti ole yhtään sen mukavampaa. Väittäkää välillä vastaan, jooko!

comeback

Olen tehnyt kampäkin. (Hän on tullut takasin. Hitin teille sävelsin ((eli kopioi hittibiisin))..) (-Kummelien biisi) Uhh. Kohtalaisen irtonainen olo, kun on viime yönä käyttänyt matkustelemiseen halki Suomen melkein 9 tuntia. Ruka on nyt nähty ja koettu. Ensimmäiset porohavainnotkin on tehty. Uskomatonta, että Lapissa on oikeasti poroja. Epäiltiin ensin vahvasti, että tielle oli asennettu pororobotti turisteja viihdyttämään, mutta kaipa tuo sitten oli ihan ihkaelävä yksilö.

Väsyttää. Se lienee päällimmäisin ajatus tällä hetkellä. Satuimme onneksi vaihtopysäkille juuri siihen aikaan, kun minut opiskelemaan tuova bussi ajoi pysäkille, joten en joutunut yksin odottelemaan yöllä vaihtoyhteyttä. Jos olisin tuosta myöhästynyt, olisin joutunut istuksimaan ABC-huoltsikalla 4,5 tuntia yksin.

En ole tainnut mainita, mutta edellinen laskettelureissuni Norjan Oppdaliin päättyi kaksi vuotta sitten polven särkymiseen ja sitä kautta nukutuksessa tehtyyn polven tähystykseen. Ei mieleen silti jäänyt mitään pelkotilaa laskettelua kohtaan, vaan lähdin avoimin mielin Rukan rinteitä valloittamaan. Ai ei jäänyt pelkotilaa? Niinkö juuri sanoin? Tuntuu hurjalta, pelottavalta, hirvittävältä ja omituiselta, kun toteaa tunturin yläpäässä pelkäävänsä laskettelua yli kaiken. Enpä muista millon olisi viimeksi pelottanut niin paljon. Itketti. Jalat tärisivät. Kädet tärisivät. Itketti. En minä täältä alas pääse millään elävänä. Apua. En edes tiennyt pelon jääneen mieleen niin vahvana. Kaksi vuotta pelko on ollut piilossa jossain sopukassa ja siellä tunturin rinteellä se ponnahti vahvana pintaan. Kauhu oli huimaava.

Onneksi pelko suli pois, kun pakottauduin rinteeseen uudestaan, uudestaan, uudestaan. Kolmantena laskupäivänä laskettelin jo lähes entiseen malliin. Tosin polvi vaivaa näköjään edelleen, enkä usko koskaan pääseväni vääntymistä huonosti kestävästä polvestani eroon.

Bussimatka takaisin sujui vaihtelevan vitutuksen vallassa, kun takapenkin teekkaripojat kiskoivat urheilumielellä Minttuviinaa ja Kossua. Haju oli paha ja matkaseura enemmän kuin tarpeeksi äänekästä.

Silti täytyy sanoa, että oli varsin mukava reissu. Mökkiseuralaiseni olivat ihan mukavia, joskin sekaan mahtui myös yksi maailman blondeimmista blondeista. "No SORI jos en ajattele ennen kun puhun!! Mulla vaan on tapana sanoo heti kun jotain tulee mieleen!" Ja kieltämättä sen kyllä huomasi.

Tänään on tarkoitus nukkua valtaisaa univelkataakkaa pois ja saada matematiikan työvuoren kanssa painiottelua voiton puolelle.

painajaisia ja muita tilanteita

Muutama viikko sitten kotikotona kyläillessäni istuin vanhempieni kanssa täysin rauhassa olohuoneessa televisiota tuijottamassa. Yht'äkkiä yllättäen vilkaisin kättäni ja siinä hiippaili varoittamatta lukki. Hyvä etten kirkunut. Inhoan inhoan inhoan hämähäkkejä ja aika pitkälti muitakin öttiäisiä. En tiedä miksi. Vieläkin tulee sellainen puristus rintaan, kun ajattelee, että siinä se hämähäkki käveli. Ja juu, tiedän. Ei ne hämpit mitään tee. Ne vaan elää elämäänsä. Päädyin silti ravistelemaan aika vinhasti kättäni ja tärisemään sisäisesti.

Ilmeisesti tästä tapahtumasta jäi jotain myös alitajuntaan, sillä olen jo parina yönä tuon tapauksen jälkeen nähnyt puolivalveilla unta, että lukit vaeltavat päälläni, kun nukun. Viime yönä näin taas tuota unta. Olin sen verran valveilla, että tajusin kiskoa villisti peittoa paljaiden jalkojeni suojaksi. Luulin, että nukun lattialla ja lattia kuhisee noita pitkäjalkoja. Välillä havahduin sen verran hereille, että tajusin, etten nukukaan hämähäkkien keskellä, mutta aika pian vaivuin taas siihen horroksen tilaan, että hämähäkit alkoivat vaeltaa ympärilläni. Sadoittain lukkeja. Iiiuh. Eikä peitto millään pysynyt jalkojeni suojana. Yritin kääriytyä niin peiton sisälle, ettei yksikään lukki pääse kimppuuni.

Toisekseen. Kuinka ihmeellisen fysioterapeutin käsiteltäväksi sitä ihminen voikaan joutua? Minä olen saanut osakseni melko ihmeellisen fysioterapeutin. En muista olenko asiasta maininnut, mutta fysioterapeuttini laulaa. Jatkuvasti. Tauotta. Yleensä hän laulaa yhtä säettä uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan. Tunnin ajan. Uudestaan. Tänään hän lauloi Il Divoa. "En sanonut mä niin, silti kaikki päättyi kyyneliin.. En sanonut mä niin, silti kaikki päättyi kyyneliin. En sanonut mä niin, silti... En sanonut.. En.. No niin, en laula tätä enää kertaakaan.. En sanonut mä niiiiiin..." (Aikaisemmin hän on laulanut mm. PMMP:n Pikkuveli-biisin yhtä säettä tunnin.)

Hän on kertonut, että minulla on kauniit hiukset. Tämän lisäksi hän muistaa, että matkustan joka viikonloppu Espooseen, sekä huomasi kahden viikon terapiatauon jälkeen, että olin värjännyt hiukseni: "Näytät villiltä!" Kaiken tämän lisäksi hän ei käytä minusta omaa nimeäni, vaan varsin kummallista väännöstä nimestä. Ja mitä tänään? Fysioterapeuttini itki ja halasi minua. En tiedä itkun taustaa, enkä haluakaan tietää. Hämmennyin totaalisesti, kun terapeutti karkasi kaulaani ja kyynelehti naama turvoksissa. Ilmeisesti jotain rakkaushuolia ainakin päivän Il Divo-kappaleesta päätellen. (Kuuntelimme kyseisen kappaleen cd:ltä kaksi kertaa peräkkäin. Kolmatta kertaa emme kuunnelleet, koska fysioterapeuttia alkoi itkettää.)

Sellaista. Onneksi tämä oli viimeinen fysioterapia. Kaikkea sitä elämänsä aikana näkee ja kokee.

hm.

Ei irtoa otsikoksi mitään. Viime yönä unta kertyi pätkissä vähän päälle 3 tuntia. Ensin bussissa torkuskelua ja sitten omassa sängyssä muutama tunti. Retki vanhempien ja M:n vanhempien kautta kuljetti minut tänne opiskelemaan kolmelta yöllä. Kahdeksalta analyysin jatkokurssille viisastumaan ja sen jälkeen päivä sujui pikavauhtia matematiikan parissa. Kahvia ja matematiikkaa. Yhteensä kahdeksan tuntia sitä. Kohtalaisen pysähtynyt olotila päässä. Kahdeksan tuntia matikkaa = alle 10 tehtävää. Ja koska pari tehtävää tuli tehdyksi kymmenessä minuutissa, meni muihin tehtäviin keskimäärin tunti. Enemmänkin.

Eilen M:n äiti ilmoitti, että takuu asuntoa varten otettavaan lainaan on ainoastaan järjestelykysymys. Patisti minua ja M:ää kiertelemään esittelytilaisuuksissa. Anoppiehdokas sanoi jopa miettineensä, että M ostaisi kämpän vasta, kun minulla on vakituinen työpaikka, jotta asunnon paikka voitaisiin valita työmatkaani silmällä pitäen. Aikamoista. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että minut on huomioitu asuntoasiassa.

Ei tästä päästä tule tuon kummoisempia ajatuksia tänään. Ehkä huomenna on parempi tuuri.

hyvä mieli

Jännää, miten hikoilusta voi tulla hyvä mieli. Olemme M:n kanssa ottaneet tavaksi käydä lauantaisin kuntosalilla. Pingistä ensin. Sitten hikoilua sellaisessa juoksumattotyyppisessä vempeleessä. Hiki valuu pitkin selkää ja otsaa. Sitten vähän muita vempeleitä. Ja sitten saunaan. Hyvä mieli leviää soluihin, kun on tehnyt jotain kropallaan. Että ei vain ole maannut ja löhönnyt, vaan vapaaehtoisesti kiduttanut itsensä hikeen.

Plääh-olo meni pois. Mikä lie ollut. Tänään Jean S.:ää katsomaan M:n duunipaikalle ja huomenna iskää moikkaamaan.

plääh.

On jotenkin plääh-olo. Plääh. Olen Espoossa. Plääh. M on hiljainen. Plääh.

M koitti eilen kysellä mielipidettäni hänen työvuorotoivelistaansa. Ei minulla ole asiaan paljoakaan sanottavaa. En minä tiedä joulukuustani mitään. Saati, että tietäisin mitä teen tammikuussa. Kävelen kohti sumuista (ellei jopa täysin pilkkopimeää) tulevaisuutta. Vaan olihan se hurjan kiltisti tehty, että minulta kysyttiin mielipidettä. Etenkin, kun joskus menneinä aikoina M otti työvuoroja täysin minulle kertomatta niiksikin viikonlopuiksi, kun minä olin täällä. Ei se kovin mukavalta tuntunut, kun saavuin tänne 350km:n takaa toteamaan, että M on lähes koko viikonlopun töissä. Lienee mies ottanut opikseen, kun muutamaan kertaan herne asiasta menikin nenääni. Tai oikeastaan herne meni nenään siitä, että M kysyi minulta toisinaan mielipidettä tähän tyyliin: "Tarjottiin töitä täksi päiväksi. Otanko?" Ja tuohon ei ollut kuin huonoja vastauksia. Jos sanoin, että "Älä ota", niin M oli sitä mieltä että minä kiellän häneltä ansiotyön tekemisen. Jos sanoin, että "Ota vaan", jäin yksin illaksi. Kerroin M:lle tästä ikävästi välikäsiasemastani. Tämän jälkeen M teki itse päätöksensä töiden ottamisesta. Nykyään hän mielestäni kiinnittää itsekin huomiota siihen, ettei ota koko viikonlopuksi töitä. Ja se on ihan mukavaa. Minun ei tarvitse (tässä asiassa) olla nalkuttava tyttöystävä.

Plöh pläh. Sellaisia ajatuksia putkahti päähän ihan tässä naputellessa. Kahvitauko jatkuu.

ai niin

Unohdinko kertoa, että kämppis ei lähtenytkään poikaystävineen mökille. Juu, olivat siellä jo olleet, joten tämän viikon sainkin riemukseni ja iltojeni ratoksi tänne vieraahkon kämppiksen ja täysin vieraan poikaystävän. Ja sitten tulee keskiviikkoaamu ja kerrankin menen yliopistolle vasta kahdeksitoista. Tämän kunniaksi ajattelen herätä vailla kymmenen, että ehdin nauttia kahvista, olemisesta ja irkkaamisesta aamutuimaan ihan rauhassa. Vaan mitenpä se onnistuu, kun poikaystävä on vallannut keittiön. Aamutuiman viettäminen nimittäin edellyttää ehdottomasti sitä, että saan vapaasti vaeltaa nakuna keittämään kahvia ja pesemään hampaita. Eihän se ole mitään vapaata oleskelua, kun heti pitää vetää vaatteet niskaan, kammata tukka ja koittaa näyttää edes vähän ihmiseltä eikä peikolta.

En minä oikeasti näin antisosiaalinen ole. En vain jaksa heti aamusta mennä vieraan ihmisen kanssa ulkomaata puhumaan. Onko se niin väärin ja paheksuttavaa?

Enkä kertonut sitäkään, että kämppiksestä on tullut hypersiisti poikaystävän saavuttua. Hän järjesteli jopa lusikat, haarukat ja veitset siinä kuivumisastiassa, jossa minä omiani säilytän. Pieni piru astui sisääni ja sotkin järjestyksen. Oikeastaan piru pompahti sisään jo siinä vaiheessa, kun huomasin tiskiaineeni kadonneen. Kasvavan ketutuksen vallassa kurkistelin kaappeihin, mutten onnistunut paikantamaan Ajaxiani. Lopulta päätin kysyä siltä, joka varmastikin tietää - kämppikseltä. "Ai se punainen aineko? Se on siivouskomerossa." "Niin, se on mun tiskiaine, että jos voisin säilyttää sitä keittiössä.." Olin aika hämmentynyt ja sillä hilkulla, etten hermostu. MINUN TISKIAINEENI. Kumpaa sanaa kämppis ei tajua? Minun = älä koske. Tiskiaine = keittiössä lähes päivittäin käytettävä aine. Olisi tehnyt mieleni teipata kämppiksen suu, sitoa kädet selän taakse ja pitää puhuttelu aiheesta "Jos vaikka antaisit mun tavaroideni olla juuri justiinsa siinä mihin minä satun ne jättämään". Ja jos suoraan sanotaan, ei tunnu yhtään hauskalta edes se, että kämppis tiskaa pyytämättä tiskini. Irti niistä, okei? Hmph.

Vielä noin viisi viikkoa tätä.

haukoooooitus

Väsyttää. Kahtena yönä olen nukkunut 4-5 tunnin yöunet, joten univelkataakka on taas melkoinen. Miksi minä en nuku? Onko minulla uniongelma? No ei. Sain postissa Torey Haydenin Tiikerin lapsi -kirjan. Miten kurjista oloista tähän maailmaan voi ponnistaa? Hurjan kurjista, sanoisin. Ja Hayden jaksaa kirjoittaa asioista lämpimällä otteella. Ei tule epätoivoa lapsen puolesta, vaikka tietää tarinan olevan tosi. Kyllä tuon kirjan viimeiset sivut itkettivät. Jos sinulla ei ole mitään tekemistä ja sinua kiinnostavat erilaiset ihmiskohtalot, suosittelen ehdottomasti tutustumana Torey Haydenin tuotantoon. Ihanaa, ihanaa.

Ja miten käykään seuraavien yöunien? Huonosti, luulisin. Miksikö? Tänään postista tuli Haydenin romaani Auringonkukkametsä. Nuo kirjat tekee mieli ahmia. Jos silmät kirjaimellisesti voisivat ahmia tekstiä, olisi silmieni vatsa aika pullollaan.

Eilen yritin tavoittaa unta saatuani viimein kirjan käsistäni. Pohdin silmäluomien takana ystäviäni. Minulla ei ole kovin montaa naispuolista ystävää. Muutama hyvä ystävä. Mutta sellaiset vähän kevyemmät tuttavuudet ovat enimmäkseen miehiä. En oikein pidä naisten tavasta olla. (Yleistän tässä nyt ihan tarkoituksella rankasti.) Naiset ovat huolissaan ihmeellisistä asioista. He ovat yleisesti paljon kiinnostuneempia (rasittavuuteen asti) muiden mielipiteistä. He tarjoavat pullaa, koska he haluavat antaa hyvän vaikutelman itsestään. He siivoavat vieraita varten. Oleminen on jotenkin.. Etenkin puolituttujen naisten kanssa oleminen on sellaista. Naiset eivät niin helposti ota uutta ihmistä juttuihin mukaan.

Miehet puolestaan. (Yleistän jälleen.) Eivät he pingota. Oleminen on olemista. Istuskellaan ja katsotaan televisiota. Pelataan biljardia. Juodaan olutta. Urheillaan. Sellaista vaivatonta, ettei tarvitse miettiä että miten tässä nyt olisi, että olisi korrektisti ja sillä tavalla, että tulee hyvä vaikutelma. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Sellaisia asioita sitä miettii juuri ennen nukahtamista.

oma tupa, oma lupa

Kämppis oli käynyt poikaystävänsä kanssa sinä aikana, kun minä istuin matematiikkaa opiskelemassa. Oli jättänyt lapun, että siirtyivät mökkeilemään ja palaavat viikon päästä. Sen jälkeen mies on täällä torstaihin ja sen jälkeen painuvat ulkomaille. Ts. näemme tässä asunnossa ennen joulua ehkä parina päivänä. Ja sen jälkeen minä muutankin pois. Sellainen kämppis. Hehe. Puoli vuotta kirjat saman katon alla - todellisuudessa vietettiin saman katon alla ehkä 20 päivää. Jepujepu. Sain mitä tilasin. Kiitos siitä kohtalolle, sattumalle tai mille ikinä.

ööö?

En minä koe enää tätä paikkaa kodiksi. Kämppis on vallannut parin viikon aikana lisää tilaa itselleen. Puolueettomasta eteisestä on tullut hänen tilaansa. Nojatuoli. Valo. Kello. Mitä nämä tavarat ovat? Ei minun kodissani ole tälläistä. Vessan kaapissa on partakone. Eikö kämppiksen espanjalainen poikaystävä olekaan vielä häipynyt kuvioista? Ei uusia ihmisiä, eihän? Tahtoisin vain viettää omissa oloissani nämä viimeiset kuukaudet täällä. Kuulostaa antisosiaaliselta. Ja siltä minusta täällä tuntuukin. Saisi vain nämä pakolliset hommat hoidettua, niin sen jälkeen ei ole mitään mikä pitelisi minua täällä. Jos en jaksa tutustua kämppikseen, niin suoraan sanottuna minua ei kiinnosta hänen poikaystävänsäkään. Yleensä on kivaa ja hauskaa ja mielenkiintoista tutustua ihmisiin. Mutta. Poikkeustilanne.

Joulu lähestyy kohisten. Tulevaisuus tuo tullessaan jotain, mutta se joku on vielä niin epämääräisessä paketissa, etten pysty hahmottamaan edes etäisesti tulevia tapahtumia. Pitäisikö minun tietää/arvata enemmän? Pitäisikö minun olla huolissani, koska en tunnu tietävän mistään mitään? Ei? Kyllä? Vähän? Todellakin pitäisi? Minä en osaa sanoa. Toisaalta on vaikeaa olla huolestumatta. Toisaalta elämällä on ollut tapana soljua eteenpäin, vaikken olekaan tiennyt huomisesta sen suurempia.

Paniikki kuplii edelleen pinnan alla.

kätevää

Päivät ovat kulkeneet taas eteenpäin. Oltiin äiskän kanssa Kätevä-messuilla katselemassa kätevien ihmisten kätten tuotoksia. Kaikkea sitä ihmiset saavat aikaan. Huovutusta. Takomista. Veistelyä. Maalaamista. Ompelutöitä. Melkein mitä vaan. Matkaan tarttui rannekoru ja pörröpipo, jossa on korvat. Myyjä tarjosi korvatonta pipoa. Oletti ilmeisesti, että korvat ovat liian lapselliset minulle. "Mutta! Mutta enhän minä mitään kuule, jos pipossa ei ole korvia! Otan tämän. Kiitos." Ja niin minulla on korvallinen pipo.

Eilen oltiin SkiExpossa. "Nyt ei ole varaa tuhlailla. Elän säästeliäästi." Näin minä päätin. Ja pari tuntia myöhemmin tarjosin pankkikorttia täti myyjätädille. "Se tekee sata euroa." Niinpä minulla on nyt uutuuttaan kahiseva PUNAINEN laskettelupuku. Olisin haksahtanut ostamaan uudet käytetyt laskettelusuksetkin, mutta onneksi messujen sulkemiseen oli niin vähän aikaa, etten ehtinyt miettiä asiaa ostamiseen asti.

En tuhlaa. En toki. Ja varmaan juuri sen päätöksen takia kävelin kaverille parturoitavaksi. Värjäys tummemmaksi. Uusi kampaus - etuhiukset takaisin. Latvoista 10cm pois. 45e. Kiitos.

Huomenna takaisin opiskelukaupunkiin. Paniikki kuplii pinnan alla. Joudun välillä etenkin öisin painamaan paniikkiolotilan tietoisesti syvemmälle alitajuntaan. En tahdo ajatella asiaa nyt. Mielikuvitusrystyset valkoisina rutistan paniikin pieneksi mytyksi, joka sisältää kaikki ne kauhukuvat tulevaisuudesta: ei asuntoa joulun jälkeen, ei työpaikkaa, ei poikaystävää, ei valmistumista, ei kaikkia pakollisia kursseja suoritettuna. Hajottaa tuollainen. Mutta minä kieltäydyn miettimästä asiaa.

hemuli on hemuli on hemuli

Olen jo toisessa tai kolmannessa postauksessa muistaakseni todennut olevani melko sukupuolivapaa yksilö. Hemuli on hemuli, ei mies eikä nainen. Niin näyttäisi toteavan myös Äidin elämästä poimimani testi. Kohtalaisen hyvän määritelmän testi antoi, sillä löydän monta määritelmän kohtaa itsestäni.

Vaihtoehdoista nainen, mies, androgyyni ja sukupuolineutraali,
SINÄ OLET SUKUPUOLINEUTRAALI

Olet sukupuolineutraali eli sukupuolisesti sitoutumaton. Et pidä meteliä sukupuolesta, etkä tuo omaa sukupuoltasi mitenkään erityisesti esille. Persoonaasi ei hallitse eikä määritä vahvasti sen enempää mieheys kuin naiseuskaan. Sukupuoleen liittyvässä itseilmaisussa olet melko pidättyväinen - jopa sukupuolipihtailija. Tiedostat sukupuolijärjestelmän olemassaolon ja otat siihen mielellään etäisyyttä ja toimit yksilöllisesti, etkä sukupuolimäärittyneesti. Et aina ymmärrä, miksi monet muut ihmiset pitävät sukupuolesta niin kovasti meteliä ja antavat sukupuolensa ohjailla toimintaansa.

Olet sukupuolen suhteen hyvin tasapainoinen, yhtä vähän kumpaankaan sukupuoleen sitoutunut. Tulet hyvin toimeen muiden sukupuoliryhmien - miesten, naisten ja mieheyttä ja naiseutta itsessään yhdistävien androgyynien kanssa - , koska et ole niin kaukana muista ryhmistä.

Naisellisuuspisteesi: -2 Miehekkyyspisteesi: -10

pieni ja pippurinen

Olen pikkuhiljaa muodostanut kokonaiskuvaa siitä, mikä minussa poikiin/miehiin oikein vetoaa. M:n kaveripiiristä jo kaksi on ilmoittanut olevansa minuun ihastunut. Ja kummallakin on samansuuntaisia kuvauksia siitä, millainen minä olen. Sama määritelmä on tullut myös monen humalaisen baarikärpäsen suusta ollessani yksin iltaelämässä.

Pieni. Kääpiö. Sellanen, jota on hauska katella, kun se tollee pienenä koittaa ponnistaa. Pieni, joka pippurisella tarmolla vänkää ja räksyttää alailmatilasta. Iloinen ja puhelias ja pieni.

Jotenkin pituuteni vetoaa tiettyihin miehiin. Heistä on hellyttävän hersyvää ja hassua ja ihanaa, kun minä esitän vakavia mielipiteitä ja pidän puoleni täältä 151cm:n korkeudesta. Toisaalta miehet ovat kehuneet myös fiksuuttani. No niin no. Joo. Ilmeisesti minä siis olen näiden miesten silmissä jossain määrin koominen, mutta silti vakavasti otettava henkilö. Tai jotain. En tiedä.

Viimeksi maanantaina baarissa ollessamme yksi M:n kavereista totesi ihastuneensa minuun jo ensimmäistä kertaa tavattuamme. Jäin pohtimaan, kuinka totuutta vastaavan kuvan hän on minusta luonut. En usko, että tuo mielikuva on kovinkaan realistinen. En minä ole vain pieni rimpuileva hassukka, joka nauraa mielellään ja puhuu kaikesta ja aina. M on varmasti päässyt jo toteamaan tämän asian moneen kertaan. Toisinaan olen mielelläni se puhelias kääpiö, mutta usein puhun myös vakavia, murjotan, kiukuttelen ja olen vakava.

Siitä olen iloinen, että huumori ja sosiaalisuus vetoavat miehiin, sillä silloin ollaan ulkonäköasioiden ulkopuolella. Toisaalta sosiaalisuus yhdistettynä huumorintajuun vetoaa myös naisiin. Toisin sanoen minun on helppo tutustua ihmisiin ja viettää iltaa vieraassakin porukassa.

Toisaalta pettymys oli aivan käsittämättömän suuri, kun eräs puolituttu ensin lämpimästi halattuaan varasti black jack -pöydässä minun pelimerkkini. Ilta meni täydellisen pilalle tämän tapauksen vuoksi. Olin pohjattoman surullinen, eikä syynä todellakaan ollut kuuden euron menetys. Pidättelin kyyneliäni koko loppuillan, koska kyseinen ihminen oli osoittautunut täydellisen kaksinaamaiseksi. Mukavasta tyypistä tuli täysi paskamainen akka, johon en enää ikinä luota. Eikä nainen edes myöntänyt varastaneensa. Minä poistuin paikalta. Ja myöhemmin havaitsin monien muiden seurueen ihmisten osoittavan sympatiaa minulle. Kyseinen nainen on nähtävästi muidenkin mielestä epäilyttävä kleptomaani, joka hakee huomiota ärsyttävyyteen asti. Ei se ollut henkilökohtaista, sanoi M. Ei niin, mutta en silti voi mitenkään hyväksyä tekoa. Naisen puolelta teko ei ehkä ollut henkilökohtainen, mutta minä en voi ottaa sitä muuten kuin henkilökohtaisena loukkauksena. Törkeää käytöstä, jota en vain voi hyväksyä.

Onneksi mukavia ihmisiä riittää. Minä pidän ihmisistä ja mikä sen parempaa - monet ihmiset pitävät myös minusta.

töi töi töitä

Opiskelukaveri valmistui opettajaksi. Hän sai töitä. Hän hankki luottosijaisen. Hän valitsi minut. Ja monien mutkien ja erilaisten luokkien sijaistamisen jälkeen olen päätynyt vihdoin töihin myös kaverini luokkaan. Mukavia lapsia. Viihdyin hyvin. Aktiivisia, puheliaita, positiivisia. Toki muutama löyhäleukainen pikkujässikkä. Mutta ei ilkeilyä.

Aamupäivällä vararehtori kysyi, olisinko sittenkin kiinnostunut tekemään jouluun asti osa-aikaista duunia "tukiopettajana". En pysty. En mitenkään, sillä siihen kaatuisi valmistumisaikataulu. "Juu, ymmärrän", sanoi vararehtori. "Mutta joulun jälkeen pistä paperisi meille tulemaan, niin hankimme sulle duunipaikan!" :O OKEI! Olenkin ehtinyt jo vähän kauhistella, kun ei minulle ole sadellut työtarjouksia kuten niin monelle muulle opiskelijakaverilleni. Yhdellekin soitettiin sijaisuusasioissa ja puhelu loppui alustavaan sopimukseen virasta kyseisessä koulussa. En minä tunne opettajia tai rehtoreita. Paitsi nyt tunnen ja näköjään tälläiset yhteydet johtavat opettaja-alalla herkästi työtarjouksiin. Tai mistä minä tiedän, mutta sellainen mielikuva tässä vuoden sisällä on mieleen rakentunut. Aika helpottavaa, ettei valmistu alalle, jossa töitä ei kertakaikkiaan ole tarjolla. Minulle on työpaikka tuolla jossain. Olen aivan varma siitä.

puuha-pete

Nyt tekisi mieleni askarrella aivan vimmatusti. Äiti lähetti joulukorttitoiveensa, ja ideapankki avautui hetkessä ammolleen. Ideoita pursuili ihan holtittomasti ja nyt onkin ainoa ongelma, ettei tarvittavia välineitä ole heti käytössä. Pakko päästä tänään Tiimariin ja Sinooperiin askartelutarvikkeita ostamaan. Viimevuotiset ylijäämäkortit menevät kuulemma myyntiin. Mukavaa, että maalaukseni kelpuutetaan myyjäisiin. Tänä vuonna en ajatellut valmistaa kortteja maalaamalla, vaan homma perustuu enemmänkin askarteluun.

Jospa keräisi sellasen valikoiman erilaisia joulukortteja, niin muutaman vuoden päästä niitä voisi myydä laajemmaltikin. Ja vaikka tämän vuoden teemaksi näyttäisikin nousevan askartelu, niin pyrin tekemään korteista sellaisia, että ainakin suurinta osaa pystyy hyvinkin pitkälti monistamaan värikopiokoneella. Tällöin jokaista korttia ei tarvitse valmistaa alusta loppuun käsityönä, vaan sarjatuotanto helpottuu.

Sormet syyhyää! Tuokaa askartelutarvikkeita! (Tälläistä se on melkein-opettajan elämä. Askartelu on osa arkipäivää.)

sitä tavallista

Elämä mennä puksuttaa radallaan. Päivät kuluvat, mikä mitenkin. Eilinen kului lähinnä matkustaessa Espooseen. Eihän siinä opiskelukaupunkivisiitissä ollut mitään älyä, mutta tulipa käytyä. Tai no. Olihan fysioterapia taas ihan mukavaa ja rentouttavaa. Ne pikkuruiset sähkölämiskät selässä aiheuttavat niin rentoutuneen olon, että olen kaksi kertaa jo oikeastaan nukahtanut terapiassa. Sellaista pientä surinaa lihaksissa ja lämpöpeitto selän päällä. Ren-tout-ta-vaa. Ja selän hermoradat ja lihakset tuntuvat fysioterapian jälkeen aina siltä kuin olisi löysennetty selässä kireällä olevaa kuminauhaa. Tunnen itseni terapiasession jälkeen aina notkeammaksi ja notkeammaksi. Tosin vielä ei ole toivoakaan, että haara-asennossa istuessani painaisin otsan polveen, kuten tavallisesti pystyn hetken venyttelyn jälkeen aivan helposti tekemään.

Kaveri ilmoitti, että minulle saattaisi olla työpaikka itähelsinkiläisessä koulussa joulun jälkeen. Wau. Huh. Hui. Iik. Olisihan se kivaa saada töitä kevääksi. En mä vielä edes oikeastaan haluaisikaan sellaista "lopullista" työpaikkaa. Tahtoisin vaan katella, kokeilla ja testailla sitä työelämää sitten kun siihen on pakko sukeltaa.

minä ite

Tuli tuossa mieleeni Äidin elämää lueskellessani sellainen asia, jotta kuinka erilaisia mielikuvia mahdankaan herättää teksteilläni. Millainen minä puhtaasti kirjoitusteni näkökulmasta olen? Itse en pysty lukemaan tekstejäni ulkopuolisen silmin. Minä tiedän, millainen ihminen tekstien takana asustaa. Sinä et tiedä. Enkä voi sitä sinulle sen kummemmin kertoakaan. Minä olen minä. Ajattelin kuitenkin kerätä tähän ne faktat, joiden perusteella joku saattaisi määritellä minut minuksi.

1) nainen

2) 24 vuotta

3) opeopiskelija vielä pari kuukautta

4) matematiikasta jollain perverssillä tavalla innostuva ja ehkä juuri siksi sitä sivuaineenaan lukeva humanistimatemaatikko (hoho, matemaatikko. joopajoo.)

5) poikaystävä M, joka asuu aivan liian kaukana ja jonka seurassa on tullut vietettyä viimeiset kolme vuotta enemmän tai vähemmän etäsuhteessa

6) matkustaa joka viikonloppu pois opiskelukaupungistaan, jossa ei viihdy oikeastaan lainkaan ja johon ei ole koskaan kotiutunut

7) netti-/ircaddikti

..ja miksikö tämä asia tuli mieleeni juuri Äidin elämää lukiessani? Siksi, että mielikuvani Äidistä oli jotakuinkin tälläinen: ~35-vuotias kotiäidin perikuva esiliinassaan perheenään kaksi lasta ja keski-ikää lähestyvä miehenpuolikas. Järkytys (ei negatiivisessa mielessä) oli suuri, kun totesin Äidin olevan ikäiseni nuori nainen. Mitä hitsiä?

pöh

Tulinpa aika turhaan tänne 330km päähän. Opiskelua muka. Pöh, sanon minä. Tänään analyysin jatkokurssin luennon tarpeellisuus kaatui siihen tosiasiaan, että yli puolet luennosta käytettiin tentin läpikäymiseen. Toinen puolisko käytettiin johonkin turhanpäiväiseen kuvaajan tarkasteluun. Huomenna luennon aiheena on derivoinnin kertaaminen. Se on ihan tuttua jo lukiosta käsin. Plääh. Ja keskiviikon laskuharjoitustunti on "ohjattu", ts. teemme itsekseen harjoituksia. Yhtä hyvin voin tehdä niitä vaikka bussissa itsekseni. Onneksi koululla kului kuitenkin aamuisen luennon jälkeen vielä viitisen tuntia topologiaa pohtiessa. Päivät sujuvat nopeammin, kun on tekemistä.

Ulkona sataa epämääräistä valkoista juttua.

mitä ihmettä?

Enhän minä ehtinyt vielä edes asennoitua siihen, että syksy on tullut.

Ja nyt sataa lunta.

syksyisiä ajatelmia

Kaverin valmistujaisissa oli paljon väkeä. Tilaa oli vähän ja ääntä paljon. Viinaa verraten liian vähän ja olo bailaamista silmällä pitäen väärä. Ei tullut humala, eikä oikeastaan ollut tarkoituskaan. Olen niin kovin tyytyväinen, ettei huomenaamulla ole krapula, eikä suussa maistu eilinen hikisukka.

Korvat tulivat kuudessa tunnissa niin täyteen melua, että viimeiset hetket koitin vain pitää ilmeeni kurissa. En minä tarkoituksella halua näyttää möksöttävältä, kun muut äänekkäästi juhlistavat iltaa. Niinpä liukenin melko vähin äänin takavasemmalle, kun muut jatkoivat iltaansa yökerhoon. Tällä hetkellä korvani suorastaan imevät tätä hiljaisuutta ja tietokoneen rauhaisaa surinaa.

Ex-kämppistä oli tosi kiva nähdä taas, ja hänkin näytti ilahtuvan yhteisestä illasta. Kai parin vuoden symbioosi on asia, joka ei purkaannu ja katoa hetkessä. Minun on hyvä olla hänen seurassaan. En osaa soittaa hänelle puhelimella, enkä lähettää tekstiviestejä. En minä niin ole tottunut hänen kanssaan olemaan. Vaan oleminen on olemista. Keskusteluja porukassa. Telkkasarjoja. Gradua. Keskusteluja naamatusten. Yhteisiä ruokia. Sellaista jokapäiväistä.

Kampissa bussia odotellessani kuuntelin alkoholistin julistusta. Hän näytti likaiselta. Pitkä sotkuinen tukka, likaiset kädet, törkyiset vaatteet. Hän paasasi Koivistosta, demokratiasta, Kekkosesta, venäläisistä.. Kukaan ei kuunnellut. Kukaan ei tahtonut katsoa häntä. Miltä siitä ihmisestä mahtoi tuntua? Mitä hänen päässään liikkuu? Haluaisikohan hän muuttua, olla niin kuin me muut? Pitääkö hän itseään yhtenä normaaleista peruskansalaisista? Huomaako hän, ettei kukaan kuuntele? Huomaako hän edes puhuvansa ääneen? Olisi tehnyt mieleni kysyä häneltä. Vaan enpä minä sellaista uskalla tehdä. Se olisi ollut fyysisesti liian vaarallista. Mihin hän sitten menee, kun vartija heittää hänet kauppakeskuksesta ulos? En tiedä. Minä menin kotiini (yhteen niistä monista kodeista).

Nautin supersosiaalisesta illasta, mutta ainakin yhtä paljon nautin tästä hetkestä. Olen yksin. Ja hetken kuluttua saan viereeni M:n. Tämä on ollut mukava ja monipuolinen päivä.

kulttuuria ja kuvotusta

On olemassa kulttuuria. Ja sitten on olemassa kulttuuria. Tänään minä maistoin kumpaakin. Ääripäissä voisivat olla esimerkiksi Wienissä koettu Strauss-konsertti ja toisaalla Kiasmassa esillä olleet eritteet tehosekottimessa. Joku toinen pistäisi ääripäihin ehkä Aleksis Kiven ja salarakkaiden sinkun. Minun näkemykseni ääripäistä on tämän illan perusteella seuraava: Virhe -näytelmä - Matti Nykäsen laulushow.

Helsingin Kansallisteatterissa kului kulttuurin parissa mukavasti hetki jos toinenkin. Seela Sella ja Kyllikki Forssell tekivät Pirkko Saision näytelmästä miellyttävää katseltavaa. Kokemus tuo katseluelämykseen tiettyä helppoutta ja keveyttä. Näiden näyttelijöiden puolesta ei tarvitse jännittää. He tekevät työnsä varmasti ja sujuvasti. Heidän vahvuutensa ja yhteistyökykynsä loistivat selkeästi kirkkaampina nuorempien ja kokemattomampien näyttelijöiden rinnalla.

Ja sitten näytelmä loppui.

M oli tänään töissä ravintolassa, jonka illan supertähdeksi oltiin saatu (??) M. Nykänen. Pääsin siivellä ilmaisiksi sisään, joten sinne siis. Ensimmäinen biisi. En tiedä tuntisinko sääliä vai huvittuneisuutta. Matti vetää ja kansa hurraa. Vaan he eivät taida nauraa Matin kanssa. He nauravat Matille. He eivät halua nähdä esiintyjän onnistuvan. He haluavat kulttuuria, jossa voi nauraa esiintyjälle. Voi tuntea itsensä hyväksi. Hetken tunnen sääliä. Mutta jotenkin se sääli vain katoaa. En jumalauta rupea tuota säälimään. Hakkaa vaimoaan. Lyö, kun ei muutakaan keksi. Ei opi vankila-ajastaan mitään. Toistaa samaa kaavaa. Ja silti naiset ja miehet hurraavat. Hyvä Matti! MATTI! Mille ne oikein hurraavat? En pysty enää edes huvittuneesti hymyilemään. Nämähän hurraavat tuolle ihmiselle, joka on kaiken ihmisyyden vääristymä. Hyvä Matti! Jee! Ei helkkari. "Siinä on esiintyjä suoraan kansan riveistä", toteaa vieressäni seisova mies. Mitä vittua? Tuollainenko suomalainen mies on? Minua kuvottaa fyysisesti. Oksettaa.

Katsoja nousee lavalle. Hän heiluttelee käsiään ja ryntää kohti Nykästä. Turvamies tarttuu yli-innokkaan katsojan olkapäihin ja viskaa takaisin katsomon puolelle. Nykänen näyttää hurjistuneelta. Hän viittoo katsojaa takaisin lavalle. "Tule tänne. Saat turpiin niin että rytisee! Tule lavalle! Noh. Turpiis saat, saatana!" Kitaristi huutaa Matille jotain ja seuraava biisi alkaa. Matti heristelee biisin aikana katsojalle ja heiluu uhkaavasti hänen edessään. Kappaleen loputtua Nykänen yrittää kai pyytää anteeksi. Tai mitä lie haluaisi tarkoittaa sanomalla: "Olen pahoillani, että hermostuin, mutta jos nouset tänne MINUN lavalleni vielä, niin siitä nousee sellainen mättely, että..." Minua oksettaa. Viimeisenä spiikkinään Nykäsen kitaristi lupaa, että Matti säilyy lööpeissä. "Matista tulee vielä isoja otsikkoja! Sen lupaan!! Hyvää yötä!"

Poistun ravintolasta tyrmistyneenä. Paha olo seuraa kotiin asti. Miten ihmiset voivat hurrata? He eivät takuulla ajattele hurraavansa pahoinpitelijälle - miehelle, joka ei kykene hillitsemään itseään, vaan toistuvasti vahingoittaa muita ihmisiä ja joka ei opi virheistään.

"Sylissäs sun / mä rauhoitun / ja oma itseni oon.." Kuvottava mielikuva Matista, Mervistä ja nyrkistä.

aaaaaaaaaaaaaaaaargh.

Olen pahuksen tylsistynyt. Ei ole MITÄÄN tekemistä. Ei niin mitään. Olen lukenut kymmeniä blogeja. Olen lukenut nettilehdet ja selannut muut turhanpäiväiset linkit, jotka yleensä tälläisessä tilanteessa käyn läpi. Luen irkkiä, vaikkei siellä sanota mitään. Olen pelannut netissä herttaa. Miksi ihmeessä en tänään(kään) tuhlannut osaa näistä turhista tunneista nukkumiseen? Univelkaa on takuulla enemmän kuin tarpeeksi. Huomenna sentään saa nukkua yhdeksään. Vaan valvomiseksi se menee silti. Kahden aikaan nukkumaan ja taas perinteiset seitsemän tunnin yöunet. Aamulla ajatuksia takuuvarmoista päiväunista, jotka kuitenkin jäävät nukkumatta. Voi pöhnä.

tuurilla vai taidolla?

Ei kummallakaan. Matematiikan analyysin jatkokurssin välikoe on ohi. Ja eihän se hyvin mennyt. En ollut alun alkaenkaan hiukkaakaan motivoitunut lukemaan ja opiskelemaan. Mistä lie johtunut moinen passiivisuus. "Kyllä mä nää osaan. Joo joo joojoojoo.." Hehohha. No joo. Kai siellä jotain oikeinkin meni ja tietyllä hullun tuurilla tulisi montakin pistettä. Vaan epäilen vahvasti. Pari puoleen väliin saatettua räpellystä. Ehkä puolitoista kokonaan tehtyä. Kyllä tästä kurssista on tarkoitus läpi päästä, sitä en epäile (ainakaan vielä) lainkaan. Mutta olisihan se kivampi lähteä seuraavaan välikokeeseen hyvältä pohjalta.

Oikeasti ei edes harmita. (Sekin vielä.)

voi ei voi ei voi ei

Voi ei! Mitä noi nyt ajattelee musta/susta/tosta/tästä/meistä/näistä/noista?!! Voi ei! Noloa! Onks tää kauhee? Onks mun hiukset kauheet? Voiks nää housut laittaa? Onks tää ruma? Oonks mä läski? En mä kehtaa! NOLOA.

Miten paljon aikuinen ihminen voi kiinnittää huomiota muiden ajatuksiin? Miten tärkeänä toisten mielipidettä itsestä voikaan pitää? Kokemukseni perusteella voisin sanoa, että muiden mielipidettä voi ylikorostaa. Olin sunnuntaina täysin hermoromahduksen partaalla, kiitos ystäväni. Tallinnaa tuli nähtyä ja koettua. Ystäväni vain teki kaikkensa pilatakseen reissun täydellisen kummallisella ja kieroutuneella käsityksellä muista ihmisistä. Jossain vaiheessa hermostuin häneen. Vituttaa, että toinen kuvittelee olevansa maailman napa, jota kaikki tuijottavat. Sanoin hänelle, että ketään ei oikeasti kiinnosta. Kukaan ei oikeasti huomenna muista enää sinua. Eikä minua. Me olemme ulkomailla. Emme näe näitä ihmisiä enää koskaan. Mitä V**UN väliä sillä on, jos kompastuu Viru-keskuksen portaissa tai pitää housuja, jotka ovat mukavat jalassa, mutta näyttävät hieman kuluneilta? Mitä väliä sillä on, että ei ensimmäisellä kerralla ymmärrä, mitä tarjoilija sinulta kysyy? Kehtaako ulkomaille matkustaessa kuljettaa tavaroita perässä vedettävässä matkalaukussa?! EI? EI?! KAIKKI TUIJOTTAA!

Inhottaa ajatella, miten ystäväni näkee tämän maailman. Tuijottaako hän todella kriittisesti arvioiden muita, kuten olettaa muiden tekevän hänelle? Arvaan (ja oikeastaan tiedänkin), että ystäväni pitää minua nolojen tilanteiden naisena. Kysyn, kun en ymmärrä. Teen, vaikken välttämättä osaa. En perusta päätöksiäni muiden ihmisten (arvattuun) ajattelutapaan tai mielipiteeseen vaan teen kuten itsestä parhaalta tuntuu. Kompastelen. Tuijotan suu auki. (Se johtui nuhasta. Henki ei kulkenut kuin suun kautta. NOLOA SILTI.)

Lauantaina kieltäydyin enää kehumasta ystävääni.

"Sä olet kerjännyt kehuja nyt niin paljon, etten mä rehellisesti enää vaan jaksa. Älä pyydä multa kehuja enää, ok?" Ystäväni hermostui.

"EI OO PAKKO KEHUA."

Ja mitä siitä seuraa, jos en kehu? Lisää spekulaatioita ulkonäöstä. Vaatteiden vaihtoa. Kampauksen vaihtamista. Nalkutusta siitä, etten ota asiaa tosissani. Lisää kehuanomuksia.

"Joko tää NYT on hyvä? Joko mä NYT näytän hyvältä?"

"Joo joo joo näytät. Ihan oikeesti."

"Oikeestiko? Hiuksetkinko?"

"Joo joo hyvältä näyttää. Oikeesti."

"Et ota mua tosissaan! Sano nyt näyttääkö OIKEESTI hyvältä."

"No näyttää näyttää. Tosi hyvältä. Vau."

"Oikeesti? Kengätkinkö?"

"Joo joo."

"Hmm.. Pitäisköhän tää paita silti vaihtaa..? Pitäiskö? Mitä oot mieltä?" Loputtomiin. En jaksa. Kenellä voi olla noin huono itsetunto?

En halua ihan heti lähteä kyseisen ystävän kanssa reissuun. Tahdon itsekin nauttia ulkomailla olemisesta. Ei reissun pitäisi kulua siihen, että pyrin pitämään matkaseuralaiseni itsetunnon huippulukemissa. En minä mene ulkomaille tilatakseni matkaseuralaiselle aina ruuan, koska itse hän ei halua ruokaansa tilata. (Ruuan tilaaminenhan luonnollisestikin on NOLOA.) Ystäväni on mukava. Nautin hänen seurastaan. Voimme keskustella oikeastaan mistä tahansa. Olisi kovin mukava tukea hänen heikkoa itsetuntoaan ja tehdä hänestä halukkaampi kohtaamaan uusia asioita. Vaan pohja se on minunkin jaksamisellani etenkin, kun kehut ja kehotukset näyttävät katoavan pohjattomaan kaivoon. Hän imee kehuja kuin musta aukko antamatta mitään takaisin.

(Tilitys on tehty kevyt kenttävitutus päällä. Myöhemmin asialle varmastikin jaksaa ja voi taas nauraa.)

googleta minut, ole hyvä

Miten ihmeellisillä hakusanoilla ihmiset joutuvatkaan kolooni? Hyvinkin ihmeellisillä, sen voin sanoa. En edes muista käyttäneeni moisia lausahduksia ja sananparsia, joilla ihmiset ympäri Suomen tänne eksyvät. Terävimmässä kärjessä seikkalevat haut "Huomenna mennään Korkeasaareen" ja PMMP:n sanoitukset, joita tekstissäni mitä ilmeisimmin on vilahdellut. Tällä viikolla kävijöitä on myös esimerkiksi hauilla "minä selviän" ja "järjestysmies töitä". Pornosta en ole tainnut mainita sanallakaan, eikä seksisanasto muutenkaan ole hallussa, sillä kinkyillä ja punastuttavilla hauilla sivuilleni ei olla päädytty kertaakaan. Pitäisiköhän asialle tehdä jotain? Seksihän kiinnostaa tunnetusti ihan jokaista. Kaikki me haluamme tietää toistemme sänkykamarielämästä pilkulleen sen, mitä vällyjen välissä on päässyt tapahtumaan. Tai sitten emme halua. (Tästä tulee mieleeni eräs ystävä, joka etenkin hieman villimmässä nuoruudessaan kertoi kaiken alastomana toteuttamistaan asioista, halusin sitä tai en. Yleisesti ottaen en halunnut, mutta tiedän silti, että esimerkiksi kolmestaan harrasteltaessa ystävälleni voi sattua yllättäviäkin asioita. Niin. Näitä tarinoita minä kuuntelin, kun en muutakaan voinut.)

Miten pienistä asioista ihminen voi saada jännitystä elämäänsä? Jälleen kerran eilen huomasin, että joka bussimatka Lahdesta Helsinkiin saattaa suistaa joidenkin elämän raiteiltaan. "Mihin mä pistän mun laukun?!!" "Missä mä odotan sua, kun astun ulos bussista?!!" "Kenelle mä maksan sen matkan?!!" Kyse on ikäisestäni ihmisestä, joka on kertakaikkisen uskomattoman epävarma itsestään tietyissä asioissa. Hän ajattelee enemmän sitä, mitä muut hänestä ajattelevat kuin omaa hyvinvointiaan. "En kehtaa ottaa matkalaukkua! Mitä muut ajattelee! Ok voin ottaa sen, jos sä kannat sitä. Mä kannan sun reppua." "Mitä muut ajattelee, jos mulla on kahtena päivänä samat housut?!" "Nehän tuijottaa mua, jos mä otan sen matkalaukun bussiin sisälle mukaani!"

Voi kunpa minäkin olisin maailmankaikkeudelle noin tärkeä. Kaikki kiinnittäisivät asioihini huomiota, katsoisivat vain ja ainoastaan minua MINUA MINUA ja muistaisivat vielä kahdenkymmenen sekunnin kuluttua kadulla toisemme ohitettuamme, kuinka olin epähuomiossa raapinut nenääni. Harmi, etten voi mitenkään uskoa olevani noin tärkeä. Ei ihmisiä kiinnosta, millainen laukku minulla on. Eivät he enää tunnin kuluttua muista, vaikka olisin kaivanut nenääni julkisella paikalla. Eivät he kiinnitä huomiota. Mutta ehkä ystävässäni on SITÄ JOTAIN, joka saa vieraat ihmiset kiinnittämään tuollaisiin asioihin pohjatonta huomiota.

Minä luotan siihen, että olen osa harmaata massaa. Voin tehdä lähes mitä haluan (lain ja asetusten sallimissa rajoissa), eivätkä ihmiset silti muista minua enää seuraavana päivänä. Se on useassakin mielessä helpottavaa.

hemulin hanpaat

Kyllä nyt on lupa katsoa lahjahemulin suuhun. Katsokaa vaikka! Legot ovat niin hyvässä kunnossa, että selvisin tänään hurjasta hammaslääkärireissusta muutamassa minuutissa. Parit paikat ovat kai vähän rapistuneet, mutta ei niille mitään tarvitse tehdä "ennen kuin putoavat pois", sanoi hanmaslääkäritäti. Olin iloinen. Tosin myöhemmin kuulin, että paikkojen uusimisesta oli luultavasti luovuttu ei niinkään hampaideni ansiosta, vaan lähinnä määrärahojen puutteen takia. Syy kuin syy, kun se vaan estää poraamisen. Ei poraamista! Irti hampaistani.

Fysioterapia-aika on varattu. Maanantaina muokattavaksi. Selän tilanne on se, että istuminen onnistuu muttei todellakaan ole mikään nautinto edelleenkään. Vaikea taas muistaa, miltä tuntuu, kun voi istua ihan huoletta niin kauan kuin haluaa. Onko sellainen muka joskus ollut mahdollista?

Huomenna Espooseen ja sieltä kaverin kanssa M:n luokse Tallinaan. Saa nähdä, mitä reissusta tulee. Toivottavasti on hurjan kivaa.

terapian tarpeessa

Ei hermotulehdusta. Ei iskiashermossa ärsytystä. Lihasjumi, paha sellainen. Tulos: viisi terapiasessiota setä Fysioterapian seurassa. Tiedän. Pitäisi jumpata ja harrastaa. Liikkua ja hikoilla. Vaan ei sellaiseen oikein ole järkevää tilaa elämässä, kun viikot eivät rakennu minkäänlaiselle aikataululle. Ei mikään harrastus sovellu tälläiseen elämään. Joulun jälkeen tekisi kovasti mieli aloittaa jotain uutta. Uiminen, ehkä. Joogaa? Jotain.

Asiasta toiseen. Onko mitään rasittavampaa kuin ihminen, joka pitää minua täysin lamaantuneena sähköpostittajana, koska en lähettele kiertomaileja eteenpäin. Häneltä satelee (VANHOJA) kiertomaileja päivittäin. Ja mitä tapahtuukaan, kun tahtoisi saada vastauksen akuuttiin kysymykseen sähköpostitse? Minä lähetän mailin, jossa kehotetaan vastaamaan pikaisesti. Vastaus: kaksi (VANHAA) kiertomailia. No. Tota. Joo.

rahat tai hengästyminen

Kipeä selkä. Varmaan joku hermotulehdus tai jotain. Niin sanoi terveydenhoitaja. "Kävele sitten varovasti, ettei niksahda uudestaan." "Juu, tietenkin." Ja pois kävellessäni tallustelinkin varsin leppoisaa vauhtia. Citymarketin kassalla kaikki muuttui, sillä totesin hävittäneeni rahapussin. Selkeä mielikuva: tungen rahapussia takkini taskuun. Rahapussi ei mahdu, vaan jää puoliksi ulos taskusta. Jätän rahapussin kuitenkin taskuun roikkumaan, koska on tarve saada kädet vapaaksi. Kaikki tämä on tapahtunut tänään jossain vaiheessa päivää koululla. Rahapussi on siis pudonnut taskusta. Ihan varmasti. En vain saa päähäni, missä vaiheessa päivää olen käsitellyt rahapussia, koska en ole tänään ostanut mitään. Jumalatonta pähkäilyä ja säntäilyä ympäri kaupunkia. Yliopistolle. Terveydenhoitajalle. Kansilaan. Sama reitti edes takaisin. Lopulta luovutan. Ei tästä tule mitään. Menen kotiin. Mitä kaikkea pitääkään sulkea.. Pankkikortti, VisaElectron, ajokortti uusittavaksi, bonuskortit, opiskelijakortti, kelakortti... Ei juma. Kotiin tarvon eläimen raivolla. Sukkahousutkin hajoavat rämpiessäni oikopolkua.

Saavun kotiin. Hiki on hirveä. Avain oveen ja silmät rutussa toivon, että rahapussi olisi kuin ihmeen kaupalla minua kotona vastassa. Selän kipu on painunut aikapäivää sitten taustalle. Paskat mistään selästä, kun kaikki leviää käsiin.

Ja siinä sinä kökötät sohvalla tyytyväisenä. Onko ollut tylsä päivä, kun et päässyt mukanani yliopistolle? Tunnetko olosi nyt tärkeäksi, kun olen vuoksesi juossut pitkin poikin? Viime yön alle neljän tunnin yöunet verottavat kestokykyäni. Minua väsyttää.

päiviä

Päivät kuluu ja sitä rataa. Kahtena päivänä olin taas sijaistamassa, yksi päivä neljä-vitosten luokalla ja tänään ykkösiä kaitsemassa. Jotenkin tuntuu siltä, että pienemmät oppilaat ovat enemmän minun heiniäni. En tiedä mistä se johtuu, mutta näin asia kuitenkin näyttäisi olevan. Harjoiteltiin lähes koko päivä L-kirjainta ja "l"-äännettä. Meinasi opea ruveta puuduttamaan, kun viidestä tunnista neljä on äidinkieltä. Ja se yksi ainoa poikkeuskin oli uskontoa - sitä eräistä harvoista oppiaineista, josta en juurikaan välitä. Aamulla oli pieniä käynnistymisvaikeuksia, kun herätys oli kuudelta (eli 1,5h sen jälkeen kun yleensä käyn nukkumaan). Päivän ohjelmankin sain nähtäväkseni vasta 15min ennen ensimmäisen tunnin alkua, joten jouduin vetäisemään päivän ns. lonkalta.

No, kaikki selvisivät hengissä päivästä. Väsyneinä, mutta hengissä. Ja L-kirjainkin tuli tutuksi. Ja palkka juoksee. Päiväunien jälkeen elämä näytti taas astetta verran paremmalta.

kulttuuria ja kuvotusta

On olemassa kulttuuria. Ja sitten on olemassa kulttuuria. Tänään minä maistoin kumpaakin. Ääripäissä voisivat olla esimerkiksi Wienissä koettu Strauss-konsertti ja toisaalla Kiasmassa esillä olleet eritteet tehosekottimessa. Joku toinen pistäisi ääripäihin ehkä Aleksis Kiven ja salarakkaiden sinkun. Minun näkemykseni ääripäistä on tämän illan perusteella seuraava: Virhe -näytelmä - Matti Nykäsen laulushow.

Helsingin Kansallisteatterissa kului kulttuurin parissa mukavasti hetki jos toinenkin. Seela Sella ja Kyllikki Forssell tekivät Pirkko Saision näytelmästä miellyttävää katseltavaa. Kokemus tuo elämykseen tiettyä helppoutta ja keveyttä. Näiden näyttelijöiden puolesta ei tarvitse jännittää. He tekevät työnsä varmasti ja sujuvasti. Heidän vahvuutensa ja yhteistyökykynsä loistivat selkeästi kirkkaampina nuorempien ja kokemattomampien näyttelijöiden rinnalla.

Ja sitten näytelmä loppui.

M oli tänään töissä ravintolassa, jonka illan supertähdeksi oltiin saatu (??) M. Nykänen. Pääsin siivellä ilmaisiksi sisään, joten sinne siis. Ensimmäinen biisi. En tiedä tuntisinko sääliä vai huvittuneisuutta. Matti vetää ja kansa hurraa. Vaan he eivät taida nauraa Matin kanssa. He nauravat Matille. He eivät halua nähdä esiintyjän onnistuvan. He haluavat kulttuuria, jossa voi nauraa esiintyjälle. Voi tuntea itsensä hyväksi. Hetken tunnen sääliä. Mutta jotenkin se sääli vain katoaa. En jumalauta rupea tuota säälimään. Hakkaa vaimoaan. Lyö, kun ei muutakaan keksi. Ei opi vankila-ajastaan mitään. Toistaa samaa kaavaa. Ja silti naiset ja miehet hurraavat. Hyvä Matti! MATTI! Mille ne oikein hurraavat? En pysty enää edes huvittuneesti hymyilemään. Nämähän hurraavat tuolle ihmiselle, joka on kaiken ihmisyyden vääristymä. Hyvä Matti! Jee! Ei helkkari. "Siinä on esiintyjä suoraan kansan riveistä", toteaa vieressäni seisova mies. Mitä vittua? Tuollainenko suomalainen mies on? Minua kuvottaa fyysisesti. Oksettaa.

Katsoja nousee lavalle. Hän heiluttelee käsiään ja ryntää kohti Nykästä. Turvamies tarttuu yli-innokkaan katsojan olkapäihin ja viskaa takaisin katsomon puolelle. Nykänen näyttää hurjistuneelta. Hän viittoo katsojaa takaisin lavalle. "Tule tänne. Saat turpiin niin että rytisee! Tule lavalle! Noh. Turpiis saat, saatana!" Kitaristi huutaa Matille jotain ja seuraava biisi alkaa. Matti heristelee biisin aikana katsojalle ja heiluu uhkaavasti hänen edessään. Kappaleen loputtua Nykänen yrittää kai pyytää anteeksi. Tai mitä lie haluaisi tarkoittaa sanomalla: "Olen pahoillani, että hermostuin, mutta jos nouset tänne MINUN lavalleni vielä, niin siitä nousee sellainen mättely, että..." Minua oksettaa. Viimeisenä spiikkinään Nykäsen kitaristi lupaa, että Matti säilyy lööpeissä. "Matista tulee vielä isoja otsikkoja! Sen lupaan!! Hyvää yötä!"

Poistun ravintolasta tyrmistyneenä. Paha olo seuraa kotiin asti. Miten ihmiset voivat hurrata? He eivät takuulla ajattele hurraavansa pahoinpitelijälle - miehelle, joka ei kykene hillitsemään itseään, vaan toistuvasti vahingoittaa muita ihmisiä ja joka ei opi virheistään.

"Sylissäs sun / mä rauhoitun / ja oma itseni oon.." Kuvottava mielikuva Matista, Mervistä ja nyrkistä.

rypistelyä

Otsa rypyssä näytin matematiikan luennoitsijan silmissä varmasti hyvinkin pohdiskelevalta opiskelijalta. Harmi vain, että todellisuus oli toinen. Todennäköisyydet kaikkine hienouksineen suhisivat ohi tuijottaessani kelloa. "Naks." Minuutti. "Naks" Minuutti. Odottavan aika on pitkä. Ja mitäkö minä odotin? Yllättävää kyllä, en erityisesti odottanut matematiikan luennon loppumista, vaan ennemminkin seisomaaan pääsemistä. Istuminen on kamalinta, mitä tässä tilanteessa voi tehdä. Jos olisin todella reteä ja vähät välittäisin mistään muiden ajatuksista, asettuisin luennon ajaksi selälleen maahan ja jalat tuolille. Ja vaikka en ihan hirveästi muiden ajatuksista välitäkään, lattiat ovat yliopistollamme niin vetoiset, että olen jättänyt tämän option vielä käyttämättä.

Viikoksi Espooseen. Mukavaa mukavaa, mutta miten minä selviän yli viisi tuntia bussissa, jossa perusajatuksena lienee juurikin tuo istuminen..?

helkkari

Sattuu. Edelleen. Ja väsyttää. Olo on kuin haamulla, kun vaellan täällä pakon edessä väsyneenä ja irti todellisuudesta. Muiden opiskelijoiden silmissä näytän varmaan yhtä kurjalta kuin miltä tuntuu. Pillerit tekevät puoli tuntia ottamisen jälkeen olon todella väsyneeksi. Ehkä minulle annettiin rentoutuspillereiden sijasta unilääkkeitä. Ja niitä pitäisi ottaa kolme kertaa päivässä. Pillerit nukuttavat seuraavat kuusi tuntia nauttimisen jälkeen. Sitten onkin kohta jo aika ottaa seuraava pilleri. Nukuttaa taas. Sitten yölääkkeeksi kaksi pilleriä. Elämä on pelkkää väsymystä.

pöllyssä

Lääkäri tarjosi ihmepillereitä. "Näillä lähtee lihasjännitykset. Älä ota, jos tarttee joskus olla skarppina."Kävin kaupassa ja nappasin pillerin jo kotimatkalla. Siitä on nyt kuusi ja puoli tuntia. Ja viimeiset kuusi tuntia olen periaatteessa nukkunut. Puoli tuntia pillerin ottamisen jälkeen olo oli humalainen. Ajattelin, että hermosto-oireet ovat ihan puppua. No ei ne sitten ehkä olekaan. Ensi yöksi lääkärin käsky on ottaa kaksi pilleriä kerralla.

Noinkohan herään huomenaamuna ollenkaan.

?

Ovatko varpaani aina olleet noin kaukana?
Miten ihmeessä saan sukat noin kaukana oleviin jalkoihin?
Onko todella mahdollista istua kaksi tuntia luennolla itkemättä tuskasta?
Miksi terveestä selästä ei huomaa iloita silloin, kun se on terve?
Miten ihmeessä käyn vessassa, kun en taivu mihinkään?
Olisiko jollain jotain todellisuutta vääristäviä aineita?
Saisinko jonkun piikin, joka vie tuntoaistin?
Kuinka pääsen yliopistolta pois, kun saapuminenkin oli lähes mahdotonta?

anna mulle ne vastaukset

Sä tiedät että mä tarviin ne.

Mitä ihmettä pitää vastata kämppikselle, joka kysyy, olisiko jotain mitä hän voisi tehdä puolestani? "Sano vaan jos on ihan mitä vaan mitä voisin tehdä." En kyllä keksi yhtään mitään. Pitäisikö pyytää tiskaamaan? "Pese mun pyykit." "Luuttua mun lattiat." Vai mitä ihmettä? Mitähän se oikein odottaa mun pyytävän? Niskahierontaa?

"Joo ja siis ei sun tarvii huolehtii tosta keittiöstä! Sulla on selkä kipee, älä huolehdi sen keittiön siivoamisesta!" No niin no. Oli ihan pakko mennä kurkkaamaan keittiöön. Mitä ihmettä mä oisin sieltä siivonnut, kun oikeastaan kaikki levitetyt tavarat ja tiskit on kämppiksen. Hmh.

Jumankekka tätä selkäkipua. Tai mikä ikinä onkaan. Oikeaa lonkkaa ja kylkeä särkee ihan tauotta. Mikään asento ei ole hyvä. Huomenna on lääkäri. Taidan valittaa sille kerralla kaikista niistä osista kehoani, jotka natisevat liitoksissaan ja kaipaavat vuosihuoltoa. Koko päivä mennyt makuuasennossa. Ei tässä hyvä ole retkottaa, mutta kaikki muut asennot ovat vielä huonompia. Helkkarin helkkari.

AUTS

Mistä sen tietää, että on selkä kipeä? Siitä, että sattuu niin maan perusteellisesti. Pitäisihän se oikeasti jo tietää, ettei lattialla nukkuminen vain sovi minulle. Ei niin vaan voi tehdä. Ja silti nukuin viikonloppuna lattialla patjalla. Ja nyt se kostautuu. En voi seistä. En voi kävellä. En voi maata. En voi olla. Koko ajan koskee selkään. Tämä on vasta tälläistä hassua kipua, joka säteilee vatsaan ja sisäelimiin. Mutta tämä johtaa pikkuhiljaa myös sellaiseen selkäkipuun, että vain selkään koskee. Ja kaikki tämä sen takia, että nyt sattuu kaikki liikkuminen johonkin sisäosiini, joten liikun kuin tukki. En tajua, mistä johtuu, että minua vihloo lonkkien yläpuolelle kylkien ja vatsan alueelle sisällä.

Ei helkkari tästä tule taas yhtään mitään.

ystävyydestä

Se on hassua, etten yleensä ikävöi ystäviäni. M on tosin poikkeus. Toisaalta hän on myös muuta kuin ystävä. Pärjään varsin hyvin, vaikka näkisin kavereitani vain kerran parissa kuukaudessa. Soittelen harvoin kavereilleni. Toisaalta riennän kyllä lähes poikkeuksetta kavereiden luokse juoruilemaan, kun menen Lahden kotikotiin eli samaan kaupunkiin kavereideni kanssa.

Silti viikonloppuna huomasin, että olin kaivannut kovasti paljon Kämppistäni. Siis ex-kämppistäni. Mursua, jonka kanssa teimme gradua koko viime kevään. Elimme kuin paita ja perse. Kirjaimellisesti. Emme sentään nukkuneet samassa sängyssä, mutta se olikin aika pitkälti ainoita hetkiä, kun olimme erossa toisistamme. Parisuhde. Sepä se. Ja sellaista jää kaipaamaan.

Vietimme tyttöporukassa illan ja yön. Juoruja ja muita asioita. Naurua ja paljon puhetta.

"Te ootte ihan selvästi kaivanneet toisianne", totesi ystäväni L. Oli niin mukava taas nauraa yhdessä kämppiksen kanssa. Tanssia. Juoda viiniä. Jäädä jälkeen muista, kun toiset pitävät niin kovasti hoppua. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla. Yhteenkuuluvaisuutta. Jotain. Sellaista lämmintä, että sitä kaipaa.

On jännittävää huomata, miten hyvin kämppis minut tuntee. Puhuimme eräästä yhteisestä tutustamme, joka on minulle melko vieras, mutta kämppikselle hyvin hyvin hyvin tuttu. Väitin, etten tulisi tämän yhteisen tutun kanssa pidemmän päälle toimeen. Muut ystäväni väittivät, että voisin olla ystävä tämän ihmisen kanssa. Heidän mielestään tulen helposti monenlaisten ihmisten kanssa juttuun. Kämppis kuunteli hetken keskustelua ja totesi vakaasti, etten minä sietäisi tämän tyypin seuraa kovin pitkään. En pidä äksyilevistä ihmisistä. Sellainen ennakoimaton tyttömäinen suuttuminen kammoksuttaa minua. Ja juuri tämän takia uskon, että en viihtyisi kyseisen ihmisen seurassa kovinkaan pitkään.

Tästä tulee hassu oodi kämppikselleni. Hhihihi. Mjoo. Jos pitäisin naisista Siinä Mielessä, polviani varmaan heikottaisi kämppikseni edessä. Tiedän hänen ärsyttävät piirteensä. Tiedän, että hän osaa olla tosi tosi rasittava. Silti viihdyn niin kovin hyvin hänen seurassaan. Harmi, että näemme nykyään niin harvoin.
----

Viikonloppu kului lähinnä humalassa. M herkisteli ja sanoi, että viereeni on kovin mukavaa nukahtaa. Jee. *sydän* :) Kehui söpöksi. Rutisteli ja piti kädestä. Sellasta pehmeetä höttöä. (:

tulipa vielä mieleeni

..kun lueskelin suhisevaa kaislikkoa. Kaislikossa kerrotaan pakko-oireista. Siis siitä, kun on pakko tarkastaa, että liesi on pois päältä. Ja olihan se silitysraudan johto varmasti irti seinästä? Jäivätkö valot päälle? Onko ovi lukossa? Nämä ovat varmasti melko yleisiäkin kysymyksiä kotoa lähdettäessä. Mutta siinä vaiheessa, kun kotoa poistumisesta tulee näiden kysymysten takia vaikeaa tai mahdotonta, ollaan psyykkisesti rasittavassa tilanteessa. Pikkuveljeni on masennuskierteessä, kuten olen aiemmissa teksteissäni maininnut. Hänen elämäänsä vaikeuttavat nuo tutut kotoa poistumiseen liittyvät pakko-oireet. Toisaalta hänellä on myös vahva pakkomielle olla "hyvä". Surullista, että hyvänä olemisesta on tullut pikkuveljeni elämää lytistävä ja puristava asia. Hän kerää kadulta roskia, koska ei tahdo, että luonto saastuisi. Hän lahjoittaa hyväntekeväisyyteen rahaa. Häntä ahdistaa, koska hän ei pysty parantamaan maailmaa. Hän murehtii muiden ihmisten murheita. Tästä pakko-oireesta on tullut ajan mittaan niin vahva, että pikkuveljeni ei jaksa yksin kantaa tuota taakkaa.

Pikkuveljeni tilanteen takia minua ei juurikaan huvita naureskella ihmisten pakko-oireille. Ne eivät ole missään määrin vitsikäs tai naurettava asia. Ihminen ei tarkasta ulko-oven lukitusta kymmentä kertaa vitsinä. Hän tarkastaa lukituksen, koska asia ahdistaa häntä. Samalla tavalla en myöskään oikein osaa huvittua luulosairaulla vitsailusta. Rippileirillä aikoinaan pappi naureskeli ihmiselle, joka luuli saaneensa AIDSin perunoista. Toki hörähtelin muiden mukana ihmiselle, joka noin naurettavasti luuli sairastuneensa täysin käsittämättömällä tavalla. Vaan ei se minua oikeasti naurattanut. Olen itsekin kärsinyt luulosairaudesta niin monta vuotta, että uskon ymmärtäväni luulosairaan ihmisen ajatusmaailmaa melko hyvin. Siinä ei ole todellakaan mitään hauskaa, jos päässä pyörii lakkaamatta ajatus sairastumisesta. Päivät kuluvat oireita etsiessä. On aivan turha kertoa luulosairaalle, että hänen kuvitelmansa on täysin absurdi. Minä ainakin tiesin omien kuvitelmieni mahdottomuuden. Silti se ei helpottanut ahdistusta pätkääkään. En vieläkään siedä sitä, että esimerkiksi M vitsailee minun sairastuneen aivosyöpään, kun päätäni särkee. Se ei naurata, sillä en tahdo kokeilla, kuinka helposti saisin itseni taas kuvittelemaan moisia ajatuksia.

On pelottavaa, kun omien ajatusten hallinta siirtyy pois itseltä. Luulisi, että ihminen kykenee päättämään, ettei enää ajattele pakko-oireita tai etsi itsestään erilaisten sairauksien oireita. Miksei se voisi olla niin helppoa? En tiedä. Se ei ole helppoa. Se on pelottavaa.

mukava elämä

Elämäni on mukava. Viihdyn elämässäni ja elämä minussa. Päiväkahvit riittävät tekemään olon varsin viihtyisäksi. Minä ja kahvikuppi. M on koulussa ja sen jälkeen töissä. Hän on muualla mutta silti lähellä. Käymme syömässä ja puhumme niitä näitä. Aamulla hän kertoo unistaan. M näkee niin kovasti paljon unia. Hän käy yöllä laskettelemassa Alpeilla, voittaa rahaa, harrastaa seksiä ja vaikka mitä muuta mukavaa. Minä en muista uniani. Paitsi viime yön pelottavan unen. Ja niin me aamulla pötköttelemme peiton alla ja kerromme unistamme. Mukavaa.

Huomenna pitkästä aikaa opiskelijakaveritapaamiseen. Tai mikä opiskelijatapaaminen se nyt enää on, kun muut ovat valmiita (??????) opettajia ja minä ainoa opiskelija. No, päivän verran siellä kuitenkin vierähtää. Ja toivottavasti juorutaan, kerrotaan tyttöjen juttuja, nauretaan ja juodaan vähän viiniä. Viime aikoina juoruilu on rajoittunut minun ja äidin välille, koska näen kavereita tosi harvoin. Kaikki ovat jossain. Ja minä siellä kaukana opiskelukaupungissa.

Vaan mukavaa tämä on silti. :)