päänsisäisiä keskusteluita

Olen tänään käynyt uudestaan ja uudestaan ja uudestaan läpi sitä, mitä huomenna ehkä tulee tapahtumaan. Mitä minä sanon? Mitä rehtori sanoo? Mitä ääliö sanoo? On niin paljon, mitä haluaisin sanoa ja todennäköisesti unohdan kaiken. En viitsi kirjoittaa mitään paperillekaan, koska olen jo ladellut lauantaina kirjoitettuun mailiin aika paljon kaikkea. Haluaisin ehdottomasti muistaa painottaa sitä, että mitä siitä, jos minä tulin loukatuksi. Kyllä tästä selvitään jotenkin. Mutta entä, jos minä en olisi ollut parin kollegan avulla turvaamassa hänen oppilaidensa selustaa joulujuhlissa? Siinä eivät auttaisi mitkään anteeksipyynnöt eikä oikeastaan kukaan nousisi puolustamaan oppilaita. Näin luulen. Minä sentään osaan puolustaa itseäni. Hän olisi aiheuttanut usealle oppilaalle niin häpeällisiä kokemuksia esiintymiseen ja kouluelämään liittyen, ettei sellaista pyyhitä välttämättä edes ajan kanssa pois oppilaiden muistoista.

Minua pelottaa. Mitä, jos käy niin, että jälleen kerran vastuu kaikesta jää minulle? Entä, jos rehtori unohtaa tulla paikalle? Entä, jos hän olettaa, että minä johdan puhetta? En pysty siihen. Entä, jos käykin niin, että tämä kaikki on jollakin erittäin mystisellä tavalla kuitenkin minun syytäni? Olen yrittänyt keksiä, millaista päätelmäreittiä tämä päätyisi siihen, että minä olen toiminut väärin.

Tiedän, että ääliö on maininnut apulaisrehtorille jotain siitä, että jatkossa hän toivoo, että puhutaan suoraan.. En kysynyt apulaisrehtorilta, mitä tuo tarkoitti. Olisi pitänyt. Ehkä se selviää huomenna. Mutta vaikken perjantaina - päivää ennen joulujuhlaa - mennytkään hänelle suoraan sanomaan, että hänen luokkansa esitys on aivan kaaos, niin joka tapauksessa huolehdin, että asia tuli huomioitua. Kerroin asiasta sekä apulaisrehtorille (joka kävi tuolloin mainitsemassa ääliölle juontojen harjoitustarpeesta), että kollegalleni, joka työskenteli tunnin perjantaina tuossa luokassa yhdessä ääliön kanssa. En ehkä mennyt sanomaan suoraan, mutta tämä vain siksi, että siitä olisi tullut riita. Tai ainakin minä olisin käyttäytynyt huonosti. Enkä halunnut aiheuttaa riitaa. Ja kun tähän lisätään vielä se, etten ole ääliökollegani pomo, niin millä valtuuksilla minä olisin mennyt häntä käskemään tai edes ohjeistamaan?

Miten muuten tämä voisi olla minun vikani? En keksi. Mutta se voi johtua siitä, että mielikuvitukseni on tällä hetkellä tahmea ja liisterinen, enkä saa kuviteltua asioita. Ehkä olen mokannut jollain täysin käsittämättömällä tavalla. Jos asia huomenna kääntyy niin, että minun pitää pyytää jotain anteeksi, joudun käymään todella vahvan sisäisen korjausprojektin. Olisin pirstaleina, jos tämä olisikin jotenkin minun syytäni.

Toivon, että huomenna rehtori aloittaa puheen. Minä saan istua hiljaa. Ehkä sen jälkeen rehtori kysyy jotain ääliöltä ja hän saa kertoa oman näkemyksensä. Ehkä sitten pystyn vielä sanomaan sen, että oppilaat tässä olisivat pahimmassa tapauksessa olleet maksumiehiä.

Miten keskustelun pitäisi päättyä, että pystyisin taas katsomaan ääliötä kohti ja kutsumaan häntä joksikin muuksi kuin ääliöksi? En tiedä. En tiedä, mistä voisin nähdä tai tuntea, että ääliö oikeasti ymmärtää, mikä meni pieleen ja oikeasti ei tee näin enää koskaan. Ymmärrän, että hän on nuori opettaja ja ilmeisesti hyvin kokematon työelämässä. Sitä suuremmalla syyllä haluaisin saada jotenkin sen kokemuksen, että hän ymmärtää täsmälleen, miksi missään työpaikassa ei voi toimia kuten hän nyt toimi. Hän on ihan kaikkien työpaikkojen kauhukollega, jos hän kokee voivansa jättää töitä toisten niskoille. Etenkin, jos toisten niskoille jätetyissä töissä dead-linet paukkuvat ja kollegoiden tehtäväksi jää vain katastrofin minimoiminen kuten nyt kävi.

hallitsematon pelko

Oletko katsonut niitä hassun hauskoja dokumentteja, joissa joku typerä nainen pelkää kanoja _kuollakseen_ tai joku silmälasipäinen ja hikoileva kalju mies pelkää kaloja niin että itkee kalan kuvan nähdessään? Oletko ihan ääneen naureskellut ja katsellut epäuskoisena moista höpöhöpöä? Ajatellut, että "on tuokin idiootti, kun pelkää kanoja. Mitä ne muka tekevät? Ottaisi itseään niskasta kiinni ja lopettaisi mokoman hölmöilyn."

Minä olen.

Oletko koskaan pelännyt mitään niin paljon, että oikeastaan et luule kuolevasi? Tiedät kuolevasi. Se on täysin varmaa.

Minä olen.

Enää ei tunnu niin mahdottomalta asettua kanoja/höyheniä/kaloja/mitä ikinä älytöntä pelkäävän pöksyihin.

Minä pelkään autossa. Kuiva talvi- tai kesäsää on se osa vuodesta, kun voin istua autossa rentona. En siis pelkää autoja sellaisenaan (koska sehän olisi juuri sitä täysin idioottimaista ja höpölöpöä). Kun alkaa sataa vettä tai tie on luminen, alan pelätä. Varsinkin silloin pelottaa, kun kuskina on joku muu kuin minä. En pysty hallitsemaan vauhtia enkä ratin liikkeitä. Pelko saa varpaat kipristymään ja rystyset puristumaan valkoisiksi. Rintaa puristaa. Tuijotan tietä, enkä pysty rentoutumaan. Ulkopuolinen saattaa huomata jännityksen siitä, että lopetan radion musiikin tahdissa laulamisen. En voi jakaa keskittymistäni sekä musiikille että hengissä pysymiselle.

Sillä olen ihan varma, että kuolen kolarissa. Tai ei pelko oikeastaan ole noin suoraviivainen. En oikeastaan tiedä, mitä pelkään kolarissa tapahtuvan. Jotain sellaista, että pelkään kuollakseni. Pelkoni alkoi 12.12.2005, joten tämän kanssa on nyt eletty neljä vuotta.

Tänään ulkona oli sellainen sää, että auton pyörät sutivat kiihdytyksissä ja ABS-jarrut rutisivat pienimmissäkin jarrutuksissa. Aamulla työmatka sujui niin kauan suhteellisen kivuttomasti, kunnes ensimmäisen kerran totesin, ettei auton nopeus kiihdy, koska pyörät vain sutivat, vaikka vaihde on jo kolmosella. Kotimatkalla köröttelin alle seitsemääkymppiä kehällä - koska muutkin tekivät niin. (Ja koska pelkäsin.)

Illalla koiran kanssa treeneihin mennessä pelkäsin jo tosissaan. Ja treeneistä kotiin ajaessa olin niin kauhuissani, että tärisin. Lunta tuprusi. Näkyvyys oli lähes olematon. Autot ohittelivat - tietenkin, koska ajoin hillitöntä alinopeutta - ja jokainen ohittanut auto sai aikaan sellaisen lumipilven, etten nähnyt edes ihan puskurini eteen tullutta ohittajaa. Kaulassa sellaiset lihakset, joiden olemassa olosta en edes tiennyt, kramppasivat. Kun tulin kotiliittymään, alkoi itkettää. Selvisin sittenkin elossa. Hallitsematon pelko purkautui. Ajattelin, että jos joku nyt tulee valittamaan ajonopeudestani, alan itkea ja karjua. Huudan, että pidä sinä vittu se turpasi kiinni ja jos minä haluan pysyä elossa niin älä sinä jumalauta tule sitä minulta kieltämään.

Nyt päätä särkee.

Huomenna olisi ollut tarkoitus lähteä Tahkolle viikonlopuksi laskettelemaan. Onneksi nuorempi koira sairastui vatsatautiin, joten minulla on "oikea" syy jäädä pois matkalta. Oikeasti pelkäsin Tahkon reissua jo viikko sitten. Suunnittelin, että juon itseni humalaan, jotta uskallan autoon kuudeksi tunniksi. Tai jos ottaisi kolme Sirdaludia? Treeneihin illalla ajaessa totesin, ettei viikonloppureissu Tahkoon ole missään määrin tarpeeksi suuri korvaus yhteensä kahdestatoista kuolemanpelon tunnista autossa. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos koira ei olisi sairastunut. Olisinko saanut itseni pakotettua autoon? Todennäköisesti sosiaalinen paine olisi pakottanut lähtemään matkaan. Ja todennäköisesti olisin itkenyt autossa, vihannut koko reissua, huokaillut kauhusta ja tuijottanut hiljaa paniikissa ikkunasta edessä aukeavaa kuolemaa. Olisinkohan saanut pakotettua itseni vielä paluumatkaksikin autoon? Voiko pelko mennä jotenkin yli? Olisinko saanut paniikkikohtauksen? Tai ehkä olisin vain kieltäytynyt autoon astumisesta ja etsinyt jostain reitin junalle. Junakin pelottaa, mutta ei yhtä paljon kuin auto.

Tulisi jo kevät. Ihan oikeasti. Ihan oikeasti tulisi jo kevät. Tämä täysin typerä jättimäinen stressinaiheuttaja tuntuu ihan kohtuuttomalta. Ihan kohtuutonta, että joudun kantamaan tätä paniikkia sisälläni typerästä PASKASTA säästä johtuen. Tulisi jo kevät.

tyhmää

Joo. Se on tyhmää. Se on lapsellista. Se on kukkahattuilua. Se on naisten typerää höttöilyä. Ja mitähän vielä.

Ja silti minua itketti Prismassa. Tiedän, että sanomalla tämän ääneen saisin omakseni monilta ihmisiltä silmien pyörittelyä ja kaksinaamaiseksi kukkahatuksi nimittelyä. "Et sä niitä oikeesti sure." "Ihan idioottia, päivittäin kuolee satoja ja taas satoja. Sureksä niitäkin, HÄH?" "No ihan sama jotku kuus kuoli. So not." Näitä kommentteja kuulin ihan riittämiin tsunamin iskettyä.

Pelotti nousta liukuportaita. Oikeasti pelotti. Ajattelin, että alan parkua jo heti siinä portaissa tai muutun jotenkin hysteeriseksi. Tai jotain. No, eihän näin oikeasti tapahtunut, mutta muuten oleminen tuntui erittäin oudolta. Tuntui siltä, että olisin elokuvan sisällä. Hahmoni kulkee pitkin lavastemaailmaa. Salaa vilkaisin sitä kohtaa vihannesosastolla, jossa yksi kuoli. Mieleen nousi kuva miehestä asekäsi suorana. Pam.

Ei minun maailmassani tapahdu tälläistä. Ei minun elämässäni.

Katselin Prisman työntekijöitä ja pystyn vain hämärästi kuvittelemaan, miten särkyvältä heidän olonsa tänään tuntui. Jos minua itkettää, miten ihmeessä he kykenevät tulemaan töihin ja olemaan tyynen näköisiä? Tuijottivatko muutkin heitä tänään eri tavalla kuin ennen? Tunsivatko he tuijotukseni? Arvasivatko? Kassa ei nostanut katsettaan kertaakaan minuun, kun asioin hänen kanssaan. Ehkä onneksi. Tuntui siltä, että pitäisi sanoa jotain. Sanoa, että ihan kauheaa ja olen teidän puolestanne aivan äärettömän pahoillani ja surullinen. Mutta eihän sellaista voi sanoa. Julkisuudessa työntekijät esittivät toiveen, ettei heitä erityishuomioida asian puitteissa. Että he saavat palata arkeen ja tehdä työtään rauhassa. Toivottavasti asiakkaat ovat tänään kunnioittaneet tuota toivetta.

Yläkertaan kiivetessäni alkoi taas kuristaa kurkkua. Pöydällä paloi viisi kynttilää. En uskaltanut mennä pöydän lähelle. En mennyt myöskään kirjoittamaan nimeäni muistokirjaan. Olisin alkanut parkua.

Typerä draamanhakuinen kukkahattupäinen lapsellinen minä.

Sisälläni on lankakerä.

Siltä minusta tuntuu. Suuri lankakerä, jonka langan alkupäätä en pysty enää löytämään. Lankakerään on kerittynä pelko, ahdistus ja tilanteen hahmottaminen. En tunne pelkoa enkä hahmota alkuunkaan tätä tilannetta enää. Pelon tunne meni täydellisesti pois, kun pakotin sen pois silloin torstaina. Perjantaiaamuna se kävi vielä pinnassa, kun L tuli töissä näköpiiriini. Mutta sen jälkeen en enää ole kyennyt löytämään surun, pelon ja ymmärryksen alkua. En löydä kohtaa, josta voisin lähteä tätä tilannetta pohtimaan ja ymmärtämään.

Tiedostan jotenkin, että elän kieltämisen sisällä. En tunnista ollenkaan, että jotakin ikävää voisi seurata tästä, vaikka tietenkin järjellä ajateltuna voin jollakin tasolla ymmärtää näin käyvän. En pysty ymmärtämään, mitä tämä tilanne käytännössä ihan oikeasti tarkoittaa. Mieleni vain jotenkin kieltäytyy ajattelemasta asiaa. En tunne nytkään surua tai pelkoa, kun tätä kirjoitan. En millään pysty mielikuvituksellani tuomaan minkäänlaista kokonaiskuvaa siitä, mitä seuraavaksi mahtaa seurata. Pystyn tuottamaan irrallisia mielikuvia mahdollisista tilanteista, joita tästä mahdollisesti seuraa, mutta irrallisista kuvista ei muodostu minkäänlaista kokonaiskuvaa eivätkä kuvat tavoita minua tunnetasolla. En tunne mitään, vaikka ajatukset ovat irrallisuudestaan huolimatta todella raskassisältöisiä.

Mitä ihmettä on tapahtunut?

Jotenkin tuntuu pahalta, että lankakerä on sisälläni. Haluaisin siitä eroon. Mutta kuten sanottua, en ollenkaan tiedä mistä löytäisin työstämisen alkupisteen. En tiedä mistä aloittaisin tai mitä minun pitäisi ehkä tehdä, että lankakerän saisi purettua. Ei oikeastaan tunnu pahalta. Nauran paljon. Vitsailen. Pallutan pentuamme. Käyn treeneissä ja kerron ihan tyynesti ihmisille tästä tilanteesta. Silti on jotenkin sellainen pieni omituinen tunne, että lankakerästä pitäisi päästä eroon. Että kaikki ei sittenkään ole ihan kunnossa.

Pitäisikö vaan pitää lankakerä kasassa vai ei? Ja jos ei, niin sitten pitäisi keksiä joku keino purkaa se.

---

Minulla ei riitä rohkeutta ainakaan vielä lukea edellistä kirjoitustani. Sen avulla ehkä löytäisin lankakerän pään, mutta en ole siihen tällä(kään) hetkellä valmis.

"Mä oon tosi pahoillani, mutta tuon huonoja uutisia."

Halaan. Halataan. Itkettää. Itken. Äiti ja iskä itkevät. Kyllähän mä sen tiesin. Halusin vain uskoa pikkuveljen tyhmään "hyvään aavistukseen".

Odotan seuraavaan hyvään hetkeen ja sitten itken. Nyt en halua. Äiti ja iskä ovat parin kilsan päässä pikkuveljellä. Käveltiin sinne. En olisi halunnut. Olisin halunnut jäädä kotiin hajoamaan. Mutta pakottivat pysymään kasassa. "Kävelläänkö yhdessä pikkuveljelle?"

Äiti kielsi hautajaistunnelmat. "Ei tässä kuolemassa olla. Elämä jatkuu." Heh. Puhuttiin sitten niitä näitä ihan mitä tahansa ettei oltaisi hiljaa.

Melkein mitä tahansa ajattelee, niin siitä tulee paha mieli. En kuitenkaan itke nyt. Äiti on tulossa tänne vielä tänään ja töihin en huomenna mene naama turvonneena. Sen olen kerran tehnyt ja se oli hirveää. Aikuinen ihminen voi siirtää tätä johonkin tulevaan parempaan hetkeen. Kerroin tekstarilla jo L:lle. Sanoin, että puhutaan huomenna illalla. Kyllähän L siitä tajuaa, etten halua asiasta huomenna töissä puhua. Mutta tiedän myös sen, että myötätuntoinen katsekin riittää hajottamaan. Ehkä välttelen L:aa huomenna. No, en minä sellaiseen oikeasti pysty.

Ärsytti, kun äiti kysyi että jaksanko. Miten töissä menee? Sulla on niin raskas työkin. KUKA TÄSSÄ SAIRASTAA, MINÄKÖ? Sanoin, että kyllähän minä PERKELE jaksan, en minä perkele tässä se kipeä ole. Että eniten huolestuttaa äitin jaksaminen. "No välillä vähän vaikea nukkua." Joo. Vähän.

Kävelin pikkuveljeltä kotiin. Hetken tuntui, että olen pieni roska jättimäisen aallon sisällä. Että nyt se aalto lyö yli. Mutta sain painettua aallon takaisin sinne jonnekin. Ajattelin siinä kävellessäni paria kilsaa, että voisin sanoa tuolle naiselle, että sillä on todella rumat saappaat. Tai huutaa minua katsovalle pojalle, että tulepa vittu ärsyttämään. Tule, niin alan karjua, kirkua, sylkeä. Katsoin muslimia, joka huusi jotain jollain kielellä johonkin. Ajattelin, että tulepa vittu sanomaan koirastani jotain että se on likainen eläin. Sanopa. Katsotaan, mikä reaktio siitä irtoaa. Ryhdyn huutamaan niin paljon kuin keuhkoista lähtee. Ihan kuka tahansa saa nyt tulla sanomaan mitä tahansa. Syljen päin näköä. Lyön. Ihan mitä tahansa.

Tulin kotiin. "Se on levinnyt." M ei tiennyt mitä sanoisi. Kävelin eteiseen ja otin imurin. Keräsin matot pois ja aloin imuroida. "Mä syön ekana nää leivät, niin autan sitten?" En jaksanut vastata. Ihan miten tahansa. Aivan sama. AIVAN SAMA. Hiki valuu kasvoille. Imuroin ja siirtelen tavaroita. Koira tulee huomenna ja on vielä paljon tehtävää.

Koskakohan on se sopiva hetki, että voin kokeilla miltä minusta oikeasti tuntuu? Ei huomenna, huomenna tulee koira, L tulee kylään ja sitä rataa. Lauantaina on teatteri. Ei sillon. M:kin on kotona. En jaksa nyt mitään henkistä tukea tai halailua. Sunnuntaina olen yksin, kun M on töissä. Mutta lupasin kutsua kaverin kylään ja maanantaina on töitä. Ei naama turvonneena töihin.

"Lähetkö Alpeille", M kysyy kesken tämän tekstin kirjoittamisen. Ravistan päätäni. En voi sanoa mitään. En halua sanoa mitään. Voiko tässä tilanteessa olla tyhmempää kysymystä? Ihan vitun sama jotkut vitun Alpit. Maaliskuussa Alpeille! Nauraisin, ellei itkettäisi.

ahdistuksen paluu

Se tulee ja menee. Yli vuosi meni niin, että se pysyi poissa. Vain jotain hyvin satunnaisia inhottavia ajatuksia. Nyt viikon sisällä olo on ollut ajoittain hyvinkin ahdistunut. Tai oikeastaan olen ajatellut ihan sairaita. En edes halua kirjoittaa ajatuksiani, sillä pelkään että ne tulevat todeksi, jos niitä ryhdyn enemmän ajattelemaan tai kirjoittamaan nähtäväksi. Kauheaa, miten vaikeaa onkaan kirjoittaa edes yhtä "helpoimmista" ajatusleikeistä. Aloitan lauseen ja pyyhin sen pois. Aloitan ja pyyhin.. Vanhemmat ostivat mökin. Mitä ihmettä iskä tekisi yksin mökillä? Ei mitään. Tai. Uusi naisystävä. Onhan se hienoa, jos se sattuu jollekin ulkopuoliselle. Siis tarkoitan, että hienoa, jos jonkun muun isä löytäisi itselleen vielä uuden elämänkumppanin. Mutta omalle kohdalleni en sellaista kykene ajattelemaan ilman, että kurkkua kuristaa ja melkein oksettaa.

Eiväthän ajatukset niin pahoja kai ole (tosin tässä eivät ole ne kaikista pahimmat), mutta itseäni nämä ajatukset ahdistavat kovasti. En siis ajattele mitään silpomisia tai itsemurhia tai rääkkäämisiä tai muuta kirjaimellisesti kauheaa.

Kaiken tämän kuvottavan ajatusleikin synnytti lappu jääkaapin ovessa. "Mammografia, tiistai 7.7." Ja tietysti se verenpaine-epäselvyys.

Olen nähnyt unia, joissa minua ahdistaa. Painajaisia myös. Yhden aamuyön tunteina makasin hikisenä ja yritin olla ajattelematta sitä mitä ajattelin.

Oikeastaan itkettää se, että olin oikeassa heti silloin tämän alkaessa. Tiesin, ettei tämä pääty vuoteen. Ei tämä pääty kahteen vuoteen. Eikä edes viiteen vuoteen, vaikka tuossa vaiheessa onkin mahdollista saada terveen paperit. Tämä on elinkautinen.





ärsyttävää teatraalisuutta

järkytys.

Jokelan koulussa ammuskeltu. Ensin mykistyin. Tätä kesti pitkään. Etsin käsiini niin paljon tietoa kuin mahdollista. Ja voi sitä tiedon määrää. Hetkessä selvisi nimi. Pian löytyi kirjoituksia, kuvia ja videomateriaalia. Sairaslomalta käsin on helppoa kuvitella, miltä tuntuisi jos seuraisin nyt oman kouluni tapahtumia netistä, radiosta ja televisiosta.

Alkoi itkettää ja päätä särkee.

Mitenhän tätä huomenna lasten kanssa käsitellään? Mitä tässä tilanteessa voi sanoa?

Äiti soitti. "Miltä tuntuu?" Olin jo rauhoittunut, mutta kysymys sai kyynelet silmiin. Äiti aavisti, että tämä asia koskettaa.

Eipä oikein vieläkään osaa kommentoida asiaa. "Eihän tää oo ees nykyään kovin sairasta, sattuuhan näitä", totesi irkissä eräs. Ei jumalauta. Kuinka paatuneita ihmiset oikein ovat? Tämä ON sairasta. Aivan käsittämättömän sairasta. Ei flunssankaan leviäminen tee flunssaisista terveitä. Ei hemmetti.

Ja ilmeisesti ampuja on kuollut. Hän ei joudu vastaamaan teoistaan. Pohtimatta sen syvällisemmin seuraavan ajatuksen sisältöä, kerron sen silti. Minua kaihertaa ampujan tilanteessa eniten se, ettei hän pääse/joudu koskaan katumaan tekoaan. Hän ei saa mahdollisuutta nähdä, miten väärin hän on tehnyt. Hän ei saanut kasvaa aikuiseksi ja katua. En tiedä, olisiko hän koskaan katunutkaan. Ehkä ei. Tuntuu, että hän olisi selityksen velkaa. Itselleen hän on mitä nähtävimmin perustellut asian, mutta ulkopuoliselle netistä löytyvä manifesti ei aukea. Miten ihmeessä ihmisrotu voi jalostua paremmaksi tälläisillä keinoilla?

En tajua.

kotona

Kävin kääntymässä Lahdessa. Hiukset lyhenivät ja tulivat tummemmiksi. Matka kotikotiin jännitti jollain tasolla. En ole lähiaikoina aina oikein osannut ennustaa reaktioitani kuulemiini asioihin. Pelkäsin, että hajoan, kun näen äidin ensimmäistä kertaa tämän uuden ajan alettua. Meinasin itkeä jo matkalla.

Pystyin pitämään kaaoksen sisälläni. En hajonnut. Hymyilin. Mutta aivan salaa, ihan kaikilta piilossa ajattelin sitä. Ajattelin, että se on tässä samassa tilassa minun kanssani. Se joku paha ja pelottava. Yritin jo matkalla saada itseni ajattelemaan, että tauti on vain tauti. Sairaus. Ei mikään avaruusolio tai irrallinen ajatteleva itsenäinen olionsa. Silti minusta tuntui salaa siltä, että olin samassa tilassa olion kanssa, jota en millään tavoin halunnut lähelleni. Äiti on äiti on äiti. Ei se miksikään muutu. Mutta se, mikä on läsnä äidin kanssa, on jotain pelottavaa. Onneksi äiti näytti ihan tavalliselta, puhui ihan tavallisia, kuulosti ihan tavalliselta. Kuitenkin.

Käsillä oli jälleen se sama tilanne, kuin silloin kun näin serkkuni ensimmäisiä kertoja itsemurhayrityksen jälkeen. Mitä saa sanoa? Mitä pitää jättää sanomatta? Kaikki puheet tuntuivat jotenkin liittyvän kuolemaan tai sairauteen. Pikkuveli mainitsi ohimennen täysin äitiin liittymättä sanan hautajaiset. Niskakarvani nousivat pystyyn ja vilkaisin salaa äitiä. Kerroin ystäväni kissan kuolemasta. Huomasin aloitettuani, etten olisikaan halunnut kertoa. Kerroin rasittavista työasioista ja huomasin pohtivani, että mitä helvettiä minullakaan on tässä sijaa kitistä täysin turhista.

Pelkään sitä sairautta. Luotan kuitenkin, että äiti paranee. Elämä palaa taas hyväksi. Hetkellisesti tunnen jopa iloa siitä, että ajattelen parantumisen olevan varmaa. Iloitsen tervehtymisestä jo nyt. Mutta vajotessani tuohon väärään mielikuvaan, yritän potkia itseni takaisin maanpinnalle. Mikään ei ole varmaa.

Kaipaan tietämättömyyden olotilaa. Kaipaan sitä, ettei tarvitsisi murehtia kuin omaa pientä elämäänsä. Haluaisin päästä iloitsemaan puhtaan rehellisesti tulevasta koiravauvasta. Haluaisin odottaa tahrattoman innokkaasti kesää. Haluaisin puhua äidille tulevaisuudesta tuntematta syyllisyyttä. Olen jo nyt tähän kovin väsynyt. Miten ihmeessä tulen jaksamaan tulevat kuukaudet? Tätä uutta aikaa on kulunut vasta kolme viikkoa. Mitättömän vähän. Silti tunnen itseni toisinaan aivan pohjattoman väsyneeksi. En oikein jaksa sosiaalista toimintaa työpäivien ulkopuolella. En haluaisi tietää. En haluaisi muistaa. Haluaisin takaisin sen tietämättömyyden. Sitä ei enää koskaan tule olemaan. Siltä se nyt ainakin tuntuu.

Mikä ihme saisi jaksamaan vähän paremmin?

..hetkeä myöhemmin..

Edellisestä postauksesta on nelisen tuntia. Koko illan olen istunut sydän kurkussa pamppaillen. Odotin ja odotin, että koska iskä ilmeistyisi messengeriin. Pelotti. Huoletti. Suostuisiko se avaamaan kirjeen?

"Moro. Äitin lääkäri on torstaina klo 11."
Voi jumalauta mikä viha iski pintaan. En edes tiedä syytä. Tai tiedän. Mikä VITTU oikeuttaa aiheuttamaan vielä tämänkin stressin. Miksi minun piti käydä läpi se ajatuskulku, että matkustan Lahteen ja pakotan äidin avaamaan kirjeen? Miksi minun piti joutua pohtimaan, mitä teen jos äiti kieltäytyy hoidoista? Tuntuu täydellisen kohtuuttomalta. Yritän selvitä ahdistuksesta millä tahansa keinoin ja voisin onnistuakin, jos tätä täysin tarpeettomalta tuntuvaa kidutusta ei pistettäisi tulemaan kaupan päälle. Jostain syvältä kumpuaa suurta tarvetta huutaa ja sanoa, että .. että on aivan järjettömän kohtuutonta ja loukkaavaa. Tönäistä ja ravistaa. Että mitä pahaa minä olen tehnyt, että haluat riistää itsesi meiltä.

Onneksi sain tiedon messengerin kautta, joten pystyin typistämään jättimäisen suuttumukseni ja turhautumiseni pariin lauseeseen: "hyvä että avasi sen kirjeen. eilisestä tähän päivään on ollut aika helvetin ahdistavaa vaan odotella että mitä ihmettä se äiti puuhaa. (jos suoraan saa siis sanoa.)" Livenä jutellessa olisin ruvennut itkemään ja huutamaan ja lopulta sulkeutunut huoneeseeni. Onneksi ei tarvinnut kuulla asiaa puhelimessa.

pelottavaa.

Äiti pelkää leikkauksessa kuolemista. Hän ei ole suostunut avaamaan leikkauspäivämäärän kertovaa kirjettä. Oli pelottavaa ja ahdistavaa kuulla tämä tieto äidin pelosta isältä.

Ja melko pelottavaa oli huomata myös ymmärtävänsä itsensä viiltelyä. Hetkellisesti eilen (ja hämärä mielikuva on myös yhdestä aikaisemmasta kerrasta samaan aiheeseen liittyen) huomasin kivun helpottavan oloa. Nipistin itseäni käsivarresta niin lujaa kuin pystyin. Pysyisi poissa edes hetken tämä ahdistus ja pelko. Sorruin, kun M saapui Tallinnasta ja pääsin sanomaan ääneen isältä kuulemani tiedon äidin peloista. Sain itkun onneksi loppumaan, mutta tänään jotenkin kirkastui mieleen se ajatus, ettei itsensä satuttaminen tarkoituksella voi olla kovin terve merkki. Ihan kuin olisi avannut jonkin salaisen oven ja nyt jotenkin vain ymmärrän, miten joku ihminen voi lähteä viiltelyn tielle. En ehkä olisi itsekään ulkopuolisen silmin siitä tienristeyksestä kovin kaukana. Tämä kaikki stressin määrä alkaa vaan hipoa sitä rajaa, jonka jälkeen en enää tiedä mitä teen. Äidin asia on jo aika lähellä stressinsietokyvyn rajoja ja kun tähän lisätään töissä päivittäin kohdattavat ongelmat lasten suhteen (ja pian saapuva uusi oppilas), alkaa minun rajani tulla vastaan.

Pelottava ajatus.


ps. M antoi minulle synttärilahjaksi koiranruokakupin ja lelun koiralle. Tämä on menoa nyt. Kesäkuussa tai heinäkuussa meille tulee piski.

ääh.

Miksi hitossa pitää tulla tälläsiä itkuhetkiä. L oli kärtsännyt mut varareksille tästä asiasta, kun vähän niin kuin sivulauseessa annoin siihen kärtsäämiseen luvan. Varareksi laukkasi koko päivän mun perässä ja viimein iltapäivästä nappasi puhutteluunsa. "Miten menee?" Plääh. Ihan hirveetä nieleskelyä ja itsensä kasailua. Yhden lauseen sain asiasta sanottua. Onneksi sillä hetkellä oppilas koputti ovelle, sain hetken hengittää ja huomaavaisesti pomo vaihtoikin heti aiheen töissä jaksamiseen. Kaksi oppilasta lisää poistuu muutamaksi viikoksi pienryhmätyöskentelyyn ja tuntuu siltä, että saan tukea niin paljon kuin kukaan ikinä voi saada.

Miten ihmeessä pystyn vastaamaan äidin puheluun, kun hän ehkä tänään tai huomenna ilmoittaa ohutneulanäytteen tulokset? Minun pitäisi olla jo kasassa.

Mutta en ole.

ajatus kiertoradalla.

Onneksi uni tuli viime yönä. Olin järjettömän väsynyt. En ehkä uninen, mutta pohjattoman väsynyt. Kysyin M:ltä, että ymmärtääkö hän etten ole vihainen. En vain jaksa. "Mä tiedän. Mä tunnen sut." Itketti. "Jos en tuntisi, luulisin että olet vihainen. Mutta mä tunnen sut." Onneksi tunteekin. Musta ei nyt jotenkin olisi näyttelemään kotona. Töissä maskin pitäminen vielä onnistuu. Nostan kasvoilleni jotain hymyn tapaista ja katson silmiin. Kotona en enää jaksa. Katson ohi kasvoista.

Välillä pystyn ajattelemaan muutakin. Mutta hyvin nopeasti asia palaa mieleen. Ajatukset kiertävät kehää. Mietin ihan hetken työasioita. Sitten: syöpä. Äiti. Työasiat. Mitä ruuaksi tänään? Syöpä. Äiti. Nukuttaa. Äiti.

Ajatukset ovat päässeet nyt sikäli valloilleen, että pohdin tulevaa lähtökohdasta "entä jos". Entä jos iskä jää yksin? Ei hän pärjää. Äiti ja isä ovat yksikkö. Lapsenlapset. Kohtuuton ajatus, ettei ... ettei olisi mummia. Ok, tuo ajatus oli vaikea pistää kirjoitettuun muotoon. Joulu? Äiti sen tekee. Ei ole joulua ilman äitiä. Ja miten minun muka olisi tarkoitus pärjätä yksin? Turvaan niin kovin monessa asiassa äidin mielipiteeseen, tukeen ja turvaan. 26 vuotta, enkä silti halua ryhtyä huolehtimaan kokonaan itsestäni. Tarvitsen vielä äitiä.

Olkaa niin hyvät ja peruuttakaa tämä sairaus.

päätä särkee.

Ei tästä itkemisestä tule millään loppua. Miten ihmeessä huomenna kestän töissä? Naama turvoksissa ja valmiina sortumaan pienestäkin. Haluaisin olla kotona äidin luona. Haluaisin ensi yönä istua hiljaa ja ihan salaa olohuoneessa kuuntelemassa, pystyykö äiti nukkumaan. Jos ei pysty, haluaisin tietää. Haluaisin näyttää, että minä jaksan. Haluaisin osan hänen taakastaan. Minä voin ottaa masentavat ajatukset, jos äiti hoitaa ruumiillisen työn. Saisinko? Mistä voisin pyytää lupaa? Haluaisin itselleni sen taakan. Siinä on ihan tarpeeksi, että saa itsensä fyysisesti terveeksi. Enkö minä voisi saada sen ahdistuspuolen kantaakseni? Lupaan kantaa kaiken sen, jos äitini ei tarvitse. Lupaan pelätä äitini puolesta tervehtymisen jälkeen vuosittaisia tarkastuksia. Lupaan valvoa ensi yön ja sitä seuraavan, jos se saisi äidin nukkumaan rauhallista unta. Miten ihmeessä voin nukkua, kun aivan varmasti uskon ja tiedän, että kotona ei nukuta rauhallisesti?

Päätä särkee.

VOI VITTU

haista paska. haista paska. HAISTA VITTU SAATANA PASKA. Miten vitun epäreilua. Oon saanu jo ihan tarpeeks. Oon nähny jo kuolemaan aivan tarpeeks. Ketä saa vetää turpiin?

"No mitä sinä?" ok rupes vähän pelottaa
"Ootko yksin kotona?" ok tässä kohtaa olin jo ihan paskana
"Missä M on?" älä
"Ois ikäviä uutisia." ei. eikä. iskä kuollut? sano. älä sano. eikä.
"Rintasyöpä." ihan vitun riittävästi ollut tätä jo. pitää vittu näppinne irti mun äitistä. viekää ne vitun syöpäsolut helvettiin. mulle riitti. tule tänne ja tuu mulle aukoo. mä en jaksa. haista vittu.