päätelmäketjuja ja muita asioita.

Laivareissu tehty. Ei ole kaamea kapula tai muutoin heikko olo. Ihan hauska reissu ja niin edespäin.

Nyt olo on kovin sekaisa, sillä tietenkin laivailun jälkeen nukuttaa aika paljon. Tähän ratkaisuna menin "päiväunille" klo 20:30. Tai siis nukahdi tuolloin puoliksi epähuomiossa. Sitten jossain vaiheessa herään johonkin ja hetken mietiskelyn jälkeen totean, että olen herännyt M:n ääniin, kun hän häärää jotain tietokoneella. Päätelmä: (Ensin syvä hämmennys: mitä on tapahtunut?) M on tullut töistä. Vilkaisu kelloon. Kello on kuusi. Päätelmä: On varmaan aamu, koska ei voi olla ilta, jos kello on kuusi. Hämmennys. Mitä hittoa? Missä välissä ehti tulla aamu? Päätelmä: Nukahdin illalla ja M on lähtenyt töihin herättämättä minua. On siis oltava aamukuusi ja päätän hakea töistä palanneen M:n seurakseni nukkumaan. Vilkaisu kelloon. Se onkin KYMMENEN. Päätelmä: (Ensin syvä hämmennys. Mitä HITTOA?) On sittenkin ehkä ilta, koska ulkona on nähtävästi pimeää. Eli mitä hemmettiä on tapahtunut? Kuinka pitkään olen nukkunut? Mikä maa? Mikä planeetta? En tajua.

Valmis päätelmäketju: Nukahdin klo 20:30, kun M katsoi snookeria. Ehdin nukkua puolitoista tuntia. M on lähdössä töihin. On vielä lauantai ja minulla on edessäni yö, jonka olen mielestäni kerran jo viettänyt nukkuen.

iuh auh ouh.

+400g. Nyyh. Tai no. Olen urheillut tällä viikolla nelisen kertaa enemmän tai vähemmän raskaasti, joten kai kroppa vaan nyt on tajunnut, että "tämähän on hittovie pysyvä muutos!"

Kävin juoksemassa tässä päivänä muutamana. Aika hurjaa juosta, kun sitä on viimeksi tehnyt urheilumielessä varmaan lukiossa. Eli kuutisen vuotta sitten. Tai jotain sellaista. Ja todella yllättäen tulivat lihakset aivan jännittävistä paikoista kipeiksi. Ja venyttely? Mikä venyttely? Niinpä. Tänään vemputusta salilla tunnin verran. Ja kevyttä ruokaa. Kyllä tämä tästä. Tai sitten olen pettänyt itseäni kevyesti syömisen osalta. Kieltämättä ostin kevyttä valkohomejuustoa (NAM) ja alle viikossa söin sen melkein kokonaan. Ehkä se on se. En tiä.

Enää 5 viikkoa töitä. Sitten työttömäksi muutaman kuukauden ajaksi. Ei se mitään, toivottavasti rahat vain riittävät parin kuukauden ajan. Muksut alkavat olla jo aika keväisissä (=villeissä) tunnelmissa, joten tänään koulupäivä venyi 15min aiottua pidemmäksi. "Olette 3min IHAN hiljaa ja viittaat jos jotain on.." -päätökseni venähti muksujen toiminnan takia viideksitoista enemmän ja vähemmän pöliseväksi minuutiksi. Lopulta sentään rauhoittuivat. Tunsin itseni pieneksi hitleriksi. Ja silti tänään sain sivulauseesta ymmärtää, että imagoni on "pehmeä? positiivinen? kiltti?" Kiltti. Siksi minun opettajan imagoani tosiaan sanottiin. Itse tunnen olevani kohtalaisen tiukkis kuitenkin.

Vaan harvoinpa noille tarvitsee enää karjua. Tänään kuitenkin rähisin oikein antaumuksella, kun pojat kehtasivat nauraa ja lällättää, kun yksi tytöistä kertoi erään hänelle tutun ihmisen itsemurhasta. Homma karkasi osaltani henkilökohtaiseksi vihastumiseksi, minkä kyllä tunnistin välittömästi ja kiskoin itseäni kuolaimista rauhoittuakseni. Pojat hiljenivät lähes ääntä nopeammin, kun pala kurkussa ryhdyin ärisemään. Jännä hetki oli tosiaan tunnistaa se, miten homma menee opettajan roolista henkilökohtaiseksi. Taisivat lapsetkin huomata, että nyt ylittyi jokin raja.

Huomenna Lahden kavereiden kanssa laivalle. Monelta? Mistä? Millä laivalla? Ketä mukana? En tiedä. Ehkä se selviää.

kävelyä.

Minä pidän maisemien katsastamisesta. Olen löytänyt itselleni täältä uudesta kotiympäristöstä aivan loistavan ulkoilureitin. Reippaasti kävellen kierrän reitin tasan tunnissa. Ja sepä on kuin onkin juuri tismalleen sopiva aika tepsutella pitkin maita ja mantuja. Reitti kulkee peltojen halki ja matkalla näkee myös kauniita omakotitaloja, remontoivia ihmisiä, polkuja, kallioita ja hevostallin. Eipä tuon parempaa reittiä ehkä voisi ollakaan. (Olen ihan fiiliksissä kävelyretkestä edelleen, jos et sattunut huomaamaan;) Melkein pitäisi olla koira kuitenkin lenkillä mukana. Sen kanssa voisi jutella ja nuuskia ympäristöä. Melkein.

Lämmin tuuli tuntuu jo kovin lempeältä tuolla pelloilla. Ja västäräkit heiluttelevat pyrstöjään.

tippuu.

Nyt yhteensä -3,9kg. Neljässä viikossa. Ei huono. Vähän vaan rassaa, kun ryhmässä puhuvat jatkuvasti laihduttamisesta. Ei tämä ole laihduttamista. Tämä on elämäntavan uudistaminen. Ja pitäisi asettaa joku paino mihin pyritään ja milloin sen haluaa saavuttaa. No hm hm. Saavutan sen sitten, kun sen tällä ruokavaliolla saavuttaa. En minä mitään aikaa tiedä. Puntari sen sitten kertoo, kun tavoite saavutetaan. Tai tavoite ja tavoite.. Sen näkee sitten, mihin paino tälläisellä ruokavaliolla asettuu.

unikuolemia.

Ankeaa ja ahdistavaa herätä aamuun, kun yö on kulunut surren ja kauhistellen. Illalla ennen nukahtamista erehdyin pohtimaan lähes vuosi sitten tapahtunutta. Aamulla en ensin millään voinut käsittää, mistä painajaiset johtuivat. Jotenkin oli olo, että jotain eilen tapahtui. Jotain sellaista, mikä sai alitajunnan työstämään menneisyyttä. Mutta muistinpa sitten, että tuli pohdittua syvällisiä. Mitä jos... Mitä jos ei...

Ja niinpä uniin tuli viisi vuotta sitten kuollut koirani. Voi kuinka haluaisinkaan nähdä koirani unissa terveenä ja iloisena. Olisi niin vallattoman ihanaa ja helpottavaa nähdä koira kunnossa, edes unissa. Edelleenkin puristaa kurkusta, kun ajattelen sen tuskaisia viimeisiä kuukausia. Kai se jäi jotenkin vaivaamaan, kun ahdistus ei katoa unista edes ajan kanssa. Jostain syystä uniin yhdistyy aina kauhu ja ahdistus. Koira kärsii, oksentaa, läähättää tuskissaan.. Viime yönä koirani kutistui kutistumistaan, laihtui ja oksensi (ja söi oksennustaan tuskissaan.. Kauhea uni.) Ja samaan aikaan pihalla poliisikoiran vahdittavana oli ruumis. Näin ainoastaan ruumiin käden, enkä voinut mitenkään ymmärtää, miksi poliisit jättivät ruumiin pihallemme makaamaan ja poistuivat itse jonnekin. En voinut poistua kotoa, koska en tahtonut nähdä kuollutta miestä.

Koiraunessa ahdistaa myös se, että jollain tasolla unissa aina tiedostan, ettei koirani tule paranemaan. Se tulee kärsimään ja kuolemaan. Niinpä en koskaan saa unelleni onnellista loppua, vaan herääminen on lähinnä helpotus.

Ahdistava olo säilyi aamulla pitkään. Onneksi työpäivä sujui kommelluksitta ja positiivisella mielellä.

pääsiäismuistio.

Onpa ollut ihan oikeasti loma. On tullut oltua ja tehtyä. Lahdessa kotikotona makailu ja löhöily oli päivä sana. Mökillä puolestaan naurettiin enemmän kuin pitkään aikaan. Tuon kaveripiirin seurassa on yleensä aina kovin hauskaa. Ehdotin jo M:lle, että juhannusta voisi myös viettää kyseisessa porukassa, jos vain mahdollista. M oli samaa mieltä.

Näin unta, että punnituksen tulos ensi torstaina on +-0. Hm. Kyllä sinne miinusta tulee. Positiivisia ajatuksia: hummMmmMMMmmMmm.. Onnistuin kotona syömään vain keskikokoisen annoksen lasagnea ja pienen keskikokoisen annoksen kirjolohta ja perunamuussia. Mökilläkin nakkeja meni vain neljä ja sipsit jätin kokonaan koskematta (, mikä on huisi saavutus, jos ottaa huomioon, että toisessa kädessä oli olutpullo)!

Ulkona on ihana sää. Taidan tässä kohtapuolin vetäistä ulkotamineet niskaan ja poistua vetämään happea. M jatkaa uniaan vielä kolmisen tuntia.

miinuksia.

Jihuu jihuu. En ole laskenut tunnontarkasti pisteitä, vaan luonteelleni hyvin ominaisesti noudattanut ohjetta joten kuten ja suurinpiirtein. Ei minusta ole sellaiseen ruokien punnitsemiseen ja pilkuntarkkaan elämään. Vaan eipä haittaa, eipä haittaa! Paino on silti kolmessa viikossa pudonnut kolme kiloa. Oikein mukavaa. Oikein mukavaa. Miinuskiloja ropisee ihan huomaamatta.

Karkkipäivät ja kaikki. Ulkona syömistä ja hyvää ruokaa. Ja hoikistun silti. Hienoa.

Tänään kotikotona Lahdessa. Ei täällä oikein ole mitään tekemistä, mutta ehkä on ihan terveellistä välillä vain olla? Kuvittelisin näin olevan. Jospa sitä vaikka etsiytyisi vanhojen kavereiden luokse tänään juoruja kuulemaan.

Ai niin! Pitääpäs heti juosta katsomaan, ovatko kevään alkamisen varmistavat krookusvauvat jo puskeneet päänsä läpi routaisesta maasta.

Viuh ->

lisääntykää..

..ja täyttäkää maa. Niin on joku joskus tokaissut. Ja eräs vanhimmista ystävistäni pyrki aivan kirjaimellisesti kyseiseen tavoitteeseen. 4620g ja 54cm. Härstyygeli minkä kokoinen jättityttövauva. ISO. Ja niin tuli äiti naisesta, jota en mitenkään osaa kuvitella äidiksi. Vaan maailma opettaa, Eskoseni. Niin se opettaa minua ja aika varmasti myös ystävääni. Äiti. Hm. En osaa kuvitella. Perjantaina kyseisen kummajaisen näkeekin sitten varmaan ihan livenä. Omituista.

äh ja öh

Pysyinpäs pisteiden sallimissa rajoissa, vaikka kylässä kävikin kaksi serkkua ja tuomisina oli Kindereitä. Lisäksi olin leiponut Painonvartijoiden suosittelemaa pannukakkumaista marjajuttua. Ehkä pisteellä olisi mennyt herkuttelu pitkäksi, mutta vaeltelimme M:n kanssa tänään Sellossa yli pari tuntia ja matkat ees taas mentiin jalkapatikassa, joten urheilupisteitä kertyi ainakin pari. En tiedä, olenko tähän systeemiin liian suurpiirteinen, sillä en jaksa oikeastaan edes harkita, että ryhtyisin punnitsemaan ruokiani. Arvioin silmämääräisesti. Yritän arvioida niin, ettei ainakaan toistuvasti tulisi arvioitua alakanttiin, vaan keskiarvona tulee arvioitua kohtalaisen oikein.

Ajattelin suoda itselleni kerran viikossa tai kahdessa karkkipäivän, sillä en pysty kuvittelemaan, että lopettaisin karkkipäivät minkään syyn takia loppuelämäkseni kokonaan. Ei käy. En suostu. En missään nimessä. Eikä se liene Painonvartijoiden tarkoituskaan. Ainakaan se ei ole minun tarkoitukseni. Tarkoitukseni on tuoda holttia ja malttia tähän ruokaisaan elämään. Minä ohjaan syömistä. Syöminen ei ohjaa minua. Kuulostaako järkevältä?

Pelailtiin koko ilta lautapelejä serkkujen ja M:n kanssa. Alhambra osoittautui oikein viihdyttäväksi ja sopivan yksinkertaiseksi mutta silti moniulotteiseksi peliksi. Menolippu sujui myös kovin mukavasti. Täytyy yrittää aktivoida yhteistoiminta ja kaveruus serkkujen kanssa, kun kerran asutaan ensimmäistä kertaa elämässä alle 100 km:n (ja jopa alle 50km:n) kilometrin päässä toisistamme.

Selkää meinaa pitkän istumisen päätteeksi vähän juilia, mutta elän toivossa, ettei tämä johda pitkittyneeseen kärsimykseen.

opettavaista.

Järjestin jälleen kerran vanhempainillan. Kolmas kerta kolmessa kuukaudessa. Tämä sai luvan olla kevään viimeinen. Sanoin jo vanhemmillekin, että alkaa mennä rutiinilla, kun kokoonnutaan kerran kuussa. Sanoin myös sen, että on hienoa, kun vanhemmat ovat muuttuneet harmaasta pelottavasta massasta kasvoiksi ja ihmisiksi. Helpompi on soittaa kouluasioissa kasvoille kuin pelkälle nimelle.

Mukana oli myös koulumme kuraattori. Keskustelimme luokkaretken järjestämisestä ja ryhmähengen parantamisesta. Ihastuttavan positiivisia aikuisia, nämä minun oppilaideni vanhemmat. Eivät pistä syytä toisten niskoihin tai suhtaudu puolustuskannalta asioihin, vaikka puhutaankin aroista asioista. Ja luokkaretken järjestäminenkin siirtyi kuin itsestään vanhempien vastuulle (,kiitos jollain tapaa keskeneräisenä toimeen pannun päätöksen).

Tapaamisen jälkeen kuraattori kiitteli kovasti panostani. "Oikein opettavainen kokemus tälläiselle tuoreelle kuraattorille... Sinusta näkyi se, että tosiaan välität oppilaista." Nosti hymyn kasvoille tuo kommentti. Voiko tuon kauniimmin opettajalle sanoa? Ja mitä ihmettä, minun pitämä vanhempainilta opettavainen kokemus? Vastahan itsekin olen valmistunut tähän työhön.. Imartelevaa. Hymyilin koko illan.

Sekin tuntui kovin mukavalta, kun rinnakkaisluokanopeni ja ystäväni L käväisi luokassani toteamassa, että "Tepä olette hiljaa! Hienoa, luokka! Oman open johdolla tää hiljanen työskentely sujuu hienosti, wau. Koittakaas muistaa tää sama myös mun pitämillä tunneilla..." Varmasti aivan tarkoituksella minun kuulteni sanottu kommentti, mutta lämmitti silti.

Tuntokasvit on pistetty multiin, mutta vielä ei näy mitään. Kuukausi ennen äitienpäivää. Ehkä jotain vielä nousee multien kätköistä. Toivotaan niin.

1.4.

En keksi yhtään hyvää (tai edes huonoa) aprillipilaa. En ole koskaan keksinytkään. Enkä kyllä ole tullut huijatuksikaan yhdelläkään hyvällä pilalla koskaan. Enkä ole lukenutkaan erityisen hyvistä piloista mistään. Päivällä on hyvä idea, mutta käytännön tasolla toteutus on kautta aikain jäänyt mielestäni tavoitteestaan. Jokaisella ihmisellä tulisi olla pilakiintiössä yksi pila, jonka saa vapaavalintaisesti käyttää minä tahansa päivänä. Tälläinen pakkopilapäivä ei näyttäisi toimivan.

Ehdotan, että suomalaisten kansalaisoikeuksiin lisätään momentti "1 pila valitsemanasi päivänä. Käytä harkiten."