Vuosi sitten päätettyä

Vuosi sitten olin harrastusrintamalla apulaisena opiskelemassa erään laajamittaisen tehtävän toteuttamista. Kyseistä isoa urakkaa hankaloitti harrastusseuramme jäsen aivan käsittämättömän asiattomalla tavalla vaatimalla järjettömiä ja edellyttämällä erityispalvelua ja joustoa loputtomiin.

Täällä muisteloa siitä, miten tuolloin olin asiasta lievästi hermostunut.

Nyt, kuutta päivää vajaata vuotta myöhemmin, olen jälleen saman tehtävän äärellä. Täsmälleen sama henkilö tekee täsmälleen samaa kuin vuosi sitten. Hän vaatii. Hän edellyttää. Hän suostuu VAIN SIINÄ TAPAUKSESSA, JOS.... Hän ei vastaa kysymyksiin vaan kiertää ne vaatimalla lisää ja selittämällä, miksi tarvitsee erityisvapauksia.

Mutta jokin on tänä vuonna toisin:
Minä sain kuin sainkin luvan ottaa täyden vastuun tästä hommasta. Sain myös virallisen "palautevastaavan" nimityksen, jolloin minulla on täysi hallinta tähän liittyvästä kommunikoinnista jäsenistön suuntaan.

Oikein odotin, että pääsen sanomaan "Ei." tälle henkilölle. Aluksi näytti siltä, että hän noustaa myrskyn vasta jossakin myöhäisemmässä vaiheessa. Hän tuli kuitenkin antaneeksi myrskyvaroituksen facessa etukäteen. Sain myrskyvaroituksen yhteydessä tietää, että hän oli täysin omatoimisesti päättänyt olla vastaamatta tehtävääni liittyvään kysymykseen, joka oli häneltä kysytty jo kuukautta aikaisemmin. Päätin lähteä kysymään uudelleen. Lisäksi vaadin vastauksia pariin muuhunkin ilmenneeseen epäselvyyteen.

Sain vastaukseksi piii-iiitkän mailin siitä, miten vaadin mahdottomia. Kysymyksiini ei voi vastata, ellei saa erityispalveluksia. Kieltäydyin asiallisesti ja kysyin samat kysymykset uudelleen perustellen perin pohjin, miksi haluan vastaukset perjantaihin mennessä enkä ole tästä päivästä valmis joustamaan hetkeäkään. Sain jälleen piii-iiitkän mailin, jossa perustelut olivat muuttuneet ja vastaukset kysymyksiini loistivat poissaolollaan. Lisäksi sain lisää syitä, miksi hänen on PAKKO saada erityispalvelua. Vastasin välittömästi mailiin, perustelin kantani. Kerroin ymmärtäväni hänen näkökulmansa ja selitin oman näkökulmani. Kieltäydyin ehdottomasti antamasta minkäänlaista erityispalvelua. Jälleen sain pii-iitkän vastauksen, jossa perustelut olivat - yllätys, yllätys - muuttuneet uuteen suuntaan. Vastasin nopeasti ja kerroin vielä kertaalleen oman näkökulmani ja syyn siihen, miksen voi suostua erityispalveluksien tarjoamiseen. (Olin saanut tässä vaiheessa jo kuulla olevani suvaitsematon ja lapsiperheitä ymmärtämätön.) Tämän lisäksi lähetin toisen mailin, jossa erittäin ERITTÄIN monin kysymyksin yritin selvittää kyseisen henkilön näkemystä siitä, miten voisin ensi kerralla hoitaa tämän työtehtävän niin, että kaikki ovat tyytyväisiä ja samalla kohtelen kaikkia reilusti. (Hänen vaatimansa erityispalvelut ovat siis sellaisia, että jos reiluuden nimissä tarjoaisin ne kaikille jäsenille, olisi työtehtäväni kirjaimellisesti mahdoton toteuttaa.)

Laskeutui syvä hiljaisuus. Vuorokauden ajan kävin tarkastamassa maililaatikkoni vähän väliä. Suunnittelin tapoja saada vaatimani vastaukset. Miten ihmeessä saisin hänet ymmärtämään, etten aio suostua hänen vaatimuksiinsa? Olin täysin vakuuttunut, että hänen seuraava keinonsa on täysi radiohiljaisuus. Hän vain hiljenee ja siten jättää vastaamatta.

Olin väärässä.

Vuorokausi viimeisen perinpohjaisesti perustelevan mailini jälkeen sain lyhyen, asiallisen ja täysin yksiselitteisen vastauksen kaikkiin kysymyksiini.

Olen hämmästynyt. Olen tyytyväinen. Naurattaa.

Kykenin osoittamaan, että asiaton vaatiminen ja erityispalveluun pakottaminen ei aina johdakaan toivottuihin lopputuloksiin. Ja kykenin tekemään tämän täysin asialliselta pohjalta.

Olen aika varma, että säilytin tämän henkilön silmissä kasvoni eikä hän tule kantamaan kaunaa toiminnastani. Hän on kylmän järjen ihminen, joka ei arvosta tippaakaan "mutku mä haluun ja en osaa perustella, mut musta vaan tuntuu siltä" -juttuja. En sortunut moiseen kertaakaan, vaan pidin kiinni siitä rationaalisesta perustelustani, jonka heti ensimmäisenä annoin. Niinpä en arvellakseni ole toiminut missään määrin väärin tämän henkilön silmissä vaan päin vastoin järkeen ja logiikkaan perustuen.

Nähtäväksi jää.

hassu outo tunne

Koirien kanssa harrastaessa tutustuu erilaisiin ihmisiin  - ja erilaisiin kouluttajiin. Opettajan näkövinkkelistä sitä on huomannut, että kaikki ihmiset vain eivät ole luontevia ihmisten kouluttajia. Ja sitten toiset ovat siinä hommassa täydellisen kotonaan. Töissä on tottunut siihen, että työkaveriaikuiset - tai ainakin ehdoton enemmistö aikuisista - osaa toimia ihmisten kanssa rakentavasti, tasavertaisesti ja aidon kiinnostuneesti. (Tai sitten kollegani ovat lauma psykopaatteja, jotka osaavat feikkaamisen taidon kammottavan hyvin.) Minuakin ihan aidon oikeasti kiinnostaa kuunnella oppilaitteni asioita. Haluan vilpittömästi toimia heidän kanssaan ja menen mielelläni joka päivä töihin. En koe työtä työnä, vaan elämäntapana.

Ja tälläinen fiilis tuli pari viikkoa sitten koulutusviikonlopun kouluttajastamme. Tuli sellainen olo, että vaikkei hän tunne minua enkä minä häntä - ja olen häneen verrattuna auttamattoman huono, kömpelö ja koirani huomattavasti hänen koiraansa hitaampi - hän silti vilpittömästi haluaa, että minä kehityn ja opin ja häntä kiinnostaa toimia minun kanssani yhteistyössä. Minulle ei tullut lainkaan olo, että olen vain osa tämän kouluttajan työpäivää - jonka hän oikeastaan toivoisi jo olevan ohi, että pääsisi kotiin elämään sitä omaa elämää.

Ja sitten on kouluttaja, joka kouluttaa meitä viikottain. En voi sanoa inhoavani häntä. En lainkaan. En ärsyynny hänestä. Saan häneltä oikein hyviä ohjeita ja hän korjaa väärää toimintaani aktiivisesti. Mutta silti minuun iskee vahva tunne voimakkaana joka ikinen viikko, ettei häntä kiinnosta. Tai jollain tasolla häntä kyllä kiinnostaa.. Jollain sellaisella tasolla, johon kuuluvat minun taitoni ja koirani taidot. Mutta siihen tasoon ei liity mitenkään minä persoonana tai koirani minun koiranani. Enemmän kuitenkin tulee tunne, että häntä kiinnostaa sen takia, että se on hänen työtään. Hän saa palkkaa siitä, että hymyilee ja nauraakin toisinaan. Hän hymyilee, koska hän on oppinut, että tietyissä tilanteissa kuuluu hymyillä. Minä olen hänelle euroja ja samalla jotain sellaista, joka vie häneltä aikaa oman elämänsä elämiseltä.

Mutta tulkitsenko häntä jotenkin ihan pieleen? Kukaan muu ei koskaan ole maininnut minulle tästä samasta asiasta. Kukaan ei ole sanonut kouluttajaa kylmäksi tai epäaidoksi. Ryhmässämme treenaava mielestäni sosiaalisesti taitava nainen juttelee kouluttajallemme avoimesti omia asioitaan, nauraa ja kehuu kouluttajaa mahtavaksi tyypiksi. En ymmärrä. Kerta kaikkiaan. Sivusta seurattuna kaikki keskustelut heidän välillään ovat tämän treenaajan ylläpitämiä. Kouluttaja ainoastaan hymyilee tai nyökyttelee, katsoo ohi ja näyttää siltä, että hänellä on kiire jo johonkin ihan muualle. Hän ei koskaan kerro omista asioistaan tälle treenaajalle tai kysele mitään. Hän kuuntelee treenaajan jutun juuri ja juuri loppuun ja sitten joko hiljenee tai kylmästi kävelee pois.

Miten ihmeessä tuollaista ihmistä voi pitää "mahtavana"? Ja vielä oudompaa on se, miten tämä treenaaja viikosta toiseen kertoo asioitaan, vaikka vastapuolen kaikki eleet viestittävät, ettei häntä oikeasti kiinnosta.

Enkä edes oikeastaan osaa sanoa, mikä siinä elekielessä karjuu ristiriitaisena kouluttajan hymyä ja nyökyttelyä vastaan.

Minä en ota kouluttajaan mitään kontaktia kisoissa tai muutoin, jos jossain satutaan törmäämään. Moikkaan kyllä, jos hän moikkaa ensin, mutta en mene koskaan hänelle juttelemaan. Tuntuisi typerältä tuppautua ihmisen luo, joka viestittää epäkiinnostustaan jollain mystisellä tavalla. Eikä kyse edes olisi siitä, että hänen non-verbaalinen viestintänsä olisi tuollaista juuri minua tai tätä toista treenaajaa kohtaan. Ei ollenkaan. Minun silmiini näyttää, että hän viestittää samaa epäkiinnostustaan ihan kaikille asiakkailleen.

Tulkitsenkohan häntä jotenkin totaalisen pieleen? Se tuntuu epätodennäköiseltä, koska mielestäni osaan tulkita ihmisiä hyvinkin taitavasti. Huomaan, milloin joku ihminen on ärtynyt tai surullinen tai iloinen tai peloissaan. Lisäksi tuntuu oudolta, että tulkitsisin jollain tasolla "tahallaan" pieleen ihmistä, joka ei kuitenkaan mitenkään ärsytä minua tai aiheuta minussa kateutta tai muitakaan negatiivisia tunteita. Minusta hän on vain outo lintu, jonka erittäin ristiriitaista toimintaa ja käyttäytymistä on lähinnä mielenkiintoista tarkkailla sivusta. Jollain tasolla tunnen kylläkin myös lievää myötähäpeää niiden puolesta, jotka kertoilevat ja jaarittelevat koiristaan ja elämästään tälle kouluttajalle. Eivätkö he voisi vain treenata ja antaa tämän epäkiinnostusta viestittävän kouluttajan olla rauhassa? He pakkosyöttävät hänelle tarinoita, jotka eivät aiheuta hänessä pienintäkään kiinnostuksen merkkiä.

Outo, outo ihminen. Ei pelottava. Ei ärsyttävä. Outo, ja jostain syystä minulle erittäin yhdentekevä hajuton ja mauton ihminen.