hassu outo tunne

Koirien kanssa harrastaessa tutustuu erilaisiin ihmisiin  - ja erilaisiin kouluttajiin. Opettajan näkövinkkelistä sitä on huomannut, että kaikki ihmiset vain eivät ole luontevia ihmisten kouluttajia. Ja sitten toiset ovat siinä hommassa täydellisen kotonaan. Töissä on tottunut siihen, että työkaveriaikuiset - tai ainakin ehdoton enemmistö aikuisista - osaa toimia ihmisten kanssa rakentavasti, tasavertaisesti ja aidon kiinnostuneesti. (Tai sitten kollegani ovat lauma psykopaatteja, jotka osaavat feikkaamisen taidon kammottavan hyvin.) Minuakin ihan aidon oikeasti kiinnostaa kuunnella oppilaitteni asioita. Haluan vilpittömästi toimia heidän kanssaan ja menen mielelläni joka päivä töihin. En koe työtä työnä, vaan elämäntapana.

Ja tälläinen fiilis tuli pari viikkoa sitten koulutusviikonlopun kouluttajastamme. Tuli sellainen olo, että vaikkei hän tunne minua enkä minä häntä - ja olen häneen verrattuna auttamattoman huono, kömpelö ja koirani huomattavasti hänen koiraansa hitaampi - hän silti vilpittömästi haluaa, että minä kehityn ja opin ja häntä kiinnostaa toimia minun kanssani yhteistyössä. Minulle ei tullut lainkaan olo, että olen vain osa tämän kouluttajan työpäivää - jonka hän oikeastaan toivoisi jo olevan ohi, että pääsisi kotiin elämään sitä omaa elämää.

Ja sitten on kouluttaja, joka kouluttaa meitä viikottain. En voi sanoa inhoavani häntä. En lainkaan. En ärsyynny hänestä. Saan häneltä oikein hyviä ohjeita ja hän korjaa väärää toimintaani aktiivisesti. Mutta silti minuun iskee vahva tunne voimakkaana joka ikinen viikko, ettei häntä kiinnosta. Tai jollain tasolla häntä kyllä kiinnostaa.. Jollain sellaisella tasolla, johon kuuluvat minun taitoni ja koirani taidot. Mutta siihen tasoon ei liity mitenkään minä persoonana tai koirani minun koiranani. Enemmän kuitenkin tulee tunne, että häntä kiinnostaa sen takia, että se on hänen työtään. Hän saa palkkaa siitä, että hymyilee ja nauraakin toisinaan. Hän hymyilee, koska hän on oppinut, että tietyissä tilanteissa kuuluu hymyillä. Minä olen hänelle euroja ja samalla jotain sellaista, joka vie häneltä aikaa oman elämänsä elämiseltä.

Mutta tulkitsenko häntä jotenkin ihan pieleen? Kukaan muu ei koskaan ole maininnut minulle tästä samasta asiasta. Kukaan ei ole sanonut kouluttajaa kylmäksi tai epäaidoksi. Ryhmässämme treenaava mielestäni sosiaalisesti taitava nainen juttelee kouluttajallemme avoimesti omia asioitaan, nauraa ja kehuu kouluttajaa mahtavaksi tyypiksi. En ymmärrä. Kerta kaikkiaan. Sivusta seurattuna kaikki keskustelut heidän välillään ovat tämän treenaajan ylläpitämiä. Kouluttaja ainoastaan hymyilee tai nyökyttelee, katsoo ohi ja näyttää siltä, että hänellä on kiire jo johonkin ihan muualle. Hän ei koskaan kerro omista asioistaan tälle treenaajalle tai kysele mitään. Hän kuuntelee treenaajan jutun juuri ja juuri loppuun ja sitten joko hiljenee tai kylmästi kävelee pois.

Miten ihmeessä tuollaista ihmistä voi pitää "mahtavana"? Ja vielä oudompaa on se, miten tämä treenaaja viikosta toiseen kertoo asioitaan, vaikka vastapuolen kaikki eleet viestittävät, ettei häntä oikeasti kiinnosta.

Enkä edes oikeastaan osaa sanoa, mikä siinä elekielessä karjuu ristiriitaisena kouluttajan hymyä ja nyökyttelyä vastaan.

Minä en ota kouluttajaan mitään kontaktia kisoissa tai muutoin, jos jossain satutaan törmäämään. Moikkaan kyllä, jos hän moikkaa ensin, mutta en mene koskaan hänelle juttelemaan. Tuntuisi typerältä tuppautua ihmisen luo, joka viestittää epäkiinnostustaan jollain mystisellä tavalla. Eikä kyse edes olisi siitä, että hänen non-verbaalinen viestintänsä olisi tuollaista juuri minua tai tätä toista treenaajaa kohtaan. Ei ollenkaan. Minun silmiini näyttää, että hän viestittää samaa epäkiinnostustaan ihan kaikille asiakkailleen.

Tulkitsenkohan häntä jotenkin totaalisen pieleen? Se tuntuu epätodennäköiseltä, koska mielestäni osaan tulkita ihmisiä hyvinkin taitavasti. Huomaan, milloin joku ihminen on ärtynyt tai surullinen tai iloinen tai peloissaan. Lisäksi tuntuu oudolta, että tulkitsisin jollain tasolla "tahallaan" pieleen ihmistä, joka ei kuitenkaan mitenkään ärsytä minua tai aiheuta minussa kateutta tai muitakaan negatiivisia tunteita. Minusta hän on vain outo lintu, jonka erittäin ristiriitaista toimintaa ja käyttäytymistä on lähinnä mielenkiintoista tarkkailla sivusta. Jollain tasolla tunnen kylläkin myös lievää myötähäpeää niiden puolesta, jotka kertoilevat ja jaarittelevat koiristaan ja elämästään tälle kouluttajalle. Eivätkö he voisi vain treenata ja antaa tämän epäkiinnostusta viestittävän kouluttajan olla rauhassa? He pakkosyöttävät hänelle tarinoita, jotka eivät aiheuta hänessä pienintäkään kiinnostuksen merkkiä.

Outo, outo ihminen. Ei pelottava. Ei ärsyttävä. Outo, ja jostain syystä minulle erittäin yhdentekevä hajuton ja mauton ihminen.