reunalla.

"Ope miks sä oot ope kun sä vihaat lapsia?"

Tästä on hyvä ponnistaa. Ok, tuohon on vaikuttimena se, että kyseinen oppilas on sähläilyjen takia välituntikiellossa loppuviikon. Mutta silti.

Kuvistunnit menivät tänään suoraan sanottuna ihan päin helvettiä. Syystä tai toisesta (ehkä juuri välituntikiellosta johtuen) osa väestä ei kyennyt pysähtymään yhtään. Yksi poika ei suostu koskemaan liisteriin. Toinen poika vain huutaa. Yksi tytöistä itkee, koska on itse innostanut ja ärsyttänyt poikia ja saanut peräänsä liisterikätisiä innostuneita poikia. Yksi tytöistä askartelee jotain ihan omiaan. Yksi poika tekee ihan mitä sattuu. Yksi vaatii ASKARTELUTIKKOJAOPEANNAASKARTELUTIKKUJA KUULIKSÄ TARVIINASKARTELUTIKKUJAHEIOPEEEE. Kävelen rauhallisesti kaapille hakemaan niitä vitun tikkuja. Aika hidastuu. Käteni poimivat tikkuja. Tiedän, että selän takana jossain on vararehtori noutamassa yhtä eksynyttä sieluani rauhoittumaan. Olen kahden vaiheilla.

Vaihtoehto 1. Päästän itkuraivarit valloilleen. Alan kirkua ja sylkeä. Ryhdyn itkemään ja sulkeudun vessaan vaikka oksentamaan.

Vaihtoehto 2. Pysyn jäätävän rauhallisena ja suljen itseni tämän kaiken ulkopuolelle.

Valitsen vaihtoehdon 2.

Saamme tunnin lopulta päätökseen. Puhun täydellisen rauhallisesti tunnin kulumisesta. Kerron suoraan, että tunti oli täysi kaaos ja että viimeiselle tunnille suunniteltua ensiaputuntia ei pidetä, koska en halua saattaa oppilaita siihen tilanteeseen, että vaadin heiltä ryhmätyökykyjä tilanteessa, jossa he eivät siihen kykene.

Tuntia myöhemmin istun tässä. Luokassa on täysin hiljaista, sillä on lukutunti. Tätä minun oppilaani osaavat tehdä. He kykenevät olemaan rauhassa, jos ohjelma on täysin opejohtoista tai muutoin täyttä hiljaisuutta vaativaa. Kuvaamataidontunnit ovat tälle nelosluokalle vielä liian haasteellisia.

ollako vai eikö ollako

Yliopistoaikana eräs lehtori sanoi: "Niin kauan kuin tunnistat olevasi vähän sekaisin, et mitenkään voi olla täysin sekaisin tai hullu, koska tunnistat itsessäsi epänormaliutta."

Päteeköhän sama myös väsymykseen? Niin kauan, kuin tunnistan olevani väsynyt, en oikeasti vielä ole liian väsynyt? Tiedostan vahvasti sen, että tarvitsen enemmän unta kuin aikaisemmin. Minua väsyttää lähes koko ajan. Mutta töissä se tunne katoaa. Minä olen opettaja, en ajattele omaa elämääni enkä oikeastaan mitään muutakaan asioita työpaikan ulkopuolelta. Unohdan väsymyksen ja olen se, mitä minulta odotetaan - opettaja. Kaikki ajatukseni suuntautuvat joko oppilaisiin tai sitten mutkan kautta oppilaisiin.

Miksi saan silti jatkuvasti työtovereiltani viestiä, että näytän väsyneeltä? Sanovatko he sen kohteliaisuutena? (Ok. Tiedän, että tuo kuulostaa täysin järjettömältä.) Silti minusta tuntuu siltä. Että valittelen oppilaideni tekemisiä (niin kuin muuten kaikki muutkin) ja vastineeksi työtoverit toteavat minun näyttävän väsyneeltä. Se on vähän kuin palkinto tai osoitus, että olen todella tehnyt ja yrittänyt, koska näytän väsyneeltä. Eli se on kehu. Niinkö? Tai sitten olen vain jotenkin ihan sekaisin.

Tänään taas uusi ihminen totesi olevansa minusta huolissaan. Kyseli kuulumisia. Kysyin, olinko jo kertonut äidin tilanteesta. En ollut juuri hänelle sattunut asiasta mainitsemaan. Tämän tiedon kuultuaan työtoveri totesi, että "no SIKSI sä oot näyttänyt niin väsyneeltä". Minua itketti ja huomasin käyttäytyväni ihan epänormaalisti. Tunnistan itsestäni sen lukkotilan, joka iskee, kun joudun puhumaan vaikeasta asiasta. En pysty katsomaan silmiin. Kasvoillani on jäykkä virnistys. Koitan hymyillä. Vältän toisen katsetta. Lukko on valmis.

En oikein muista, millainen olin opettajana ennen tätä kaikkea. Katoaakohan se muiden näkemä väsymys joskus? Miltä se väsymys minussa oikein näyttää, kun en itse sitä töissä näe? Tulenko joskus tulevaisuudessa taas nukkumaan yöni ilman tuskanhikipitoista heräilyä?

En tiedä.

kuri ja nuhde?! ai häh.

Tiukka ote mölyämiseen ja vaelteluun pitää. Olen päivien päätteeksi aika puhki ja tekee lähinnä mieli itkeä tai nukkua, mutta luokka sentään on rauhallisempi kuin koskaan. Ja tätä on jatkunut jo neljä päivää. Keskusteltiin ystävä L:n kanssa ruokalassa luokistamme istuessamme parin poitsuni kanssa samassa pöydässä. Tuli puhetta siitä, miten rinnakkaisluokalla on homma karkaamassa handusta. Mölyä, levottomuutta, nenäkästä käytöstä.. L totesi, että oli pelotellut omaa luokkaansa sillä, että ottaa saman tiukan linjan kuin mitä meidän luokassamme on. Pojat tietenkin kuuntelivat korvat höröllä keskustelua. L lähti käymään jossain ja toinen pojista ryhtyi ääneen ihmettelemään, että mistä ihmeen tiukasta kurista L oikein puhui. "Siis ei mistään. Ei meillä tiukka kuri ole, ainoastaan ne kaksi sääntöä, joista pidetään kiinni..." Ihan hyvä vaan, jos ovat sitä mieltä ettei ole tiukka kuri. Kai tämä sitten vaan oikeasti on sitä, mitä ovat kaivanneet. Että minä tulen ja olen hitleri. (Ehkä sitten en edes ole. Reilua peliähän tässä koitetaan vetää. Ainoastaan tietyistä linjauksista ei jousteta.) Olisipa tämän hoksannut jo paljon aikaisemmin, niin olisi luultavasti kevääksi paljon enemmän voimia jäljellä.

Eilen meinasin hajoilla ihan kokonaan, kun M oli jättänyt kämpän siivoamisen ihan alkutekijöihin. Sunnuntaina tulee vieraita jenkkilästä, joten halusimme molemmat esitellä edes kohtuullisen siistiä kotia. M oli vienyt matot ulos (sateeseen) ja pedannut sängyn. Kiskoin herneitä syvälle sieraimiin, sillä kumpikin toimenpide oli täydellisen turha kokonaisuutta ajatellen. Miehen logiikka ei eilen (eikä vieläkään) oikein tässä yhteydessä avannut minulle oviaan. Miten sängyn petaaminen voi auttaa kämpän siivoamisessa? Lisäksi olin tolkuttoman väsynyt ja puhkesinkin kyyneliin lähes välittömästi kotiin päästyäni ja todettuani siivouksen keskeneräisyyden.

Koko ilta meni itkua pidätellessä. Menimme saunomaan kuntosalille ja siellä itkun pidättely kävi jo työstä. En edes tiennyt, mikä minua itketti. En vieläkään tiedä. Nukkumaan käydessä sain viimein tilaisuuden kertoa M:lle, että olen ihan rikki. Siivousurakka tuntuu ihan liian suurelta hommalta. Viikonlopun jenkkiläisvierailu tuntuu vielä raskaammalta. En jaksa. Pakko saada levätä, muuten en pysty menemään ensi viikolla töihin. Olen niin väsynyt. Nukun huonosti ja se aiheuttaa lisää väsymystä. Jotenkin voin hirveän vahvasti kuvitella, miltä masentuneesta tuntuu kun pelkkä pyykkien peseminen tai kaupassa käyminen tuntuu ylivoimaiselta ponnistukselta.

Tein päätöksen, etten mene M:n kotiin jenkkiläisiä moikkaamaan vielä perjantaina, vaan saavun paikalle vasta lauantaina. Perjantaista lauantaihin vietän täydellistä aivolepoa Lahdessa kotikotona ja vien äitille piirtämäni enkelitaulun. Äidin eilen alkaneet sytostaattihoidot ovat ilmeisesti suurempi asia minulle kuin uskallan myöntää. Hiusten lähteminen ja turpoaminen tekevät asiasta niin paljon konkreetimman.

M rauhoitteli minua illalla sängyssä ja rutisti. Pyysi vielä lupauksen (, jota en pystynyt pitämään), että nukkuisin aina kellon soittoon asti seuraavana aamuna. Käski ajattelemaan meidän jo syntynyttä vauvaa (!!!! jee.) tai vaikka yksisarvisia ja sateenkaaria. Kuinka hyvin hän minut tunteekaan.. Oli senkin huomannut, että jenkkiläisten tapaaminen jännittää minua. Rationaalinen ja realismiin luottava M:ni ehdottaa sateenkaaria ja yksisarvisia. Se on melkoinen ymmärryksen osoitus tuon ihmisen suusta.

Tänään töissä sain pomolta kuulla, että erään oppilaan äiti oli lähestynyt pomoa minua kyseenalaistavalla maililla. Pystyin kuuntelemaan uutisen ihan tyynenä. "Äiti pyysi etten kertoisi asiasta sinulle, mutta kyllä minä asiasta kerron sille, jonka takana seison." Nyökkäilin. Vastaisuudessa kyseinen äiti saa maileihinsa vastauksen tylyn yksinkertaisesti ja mahdollisimman lyhyesti, ettei tule mahdollisuutta tulkita kirjoitustani pieleen. "Suojaat tällä keinolla itseäsi", pomo sanoi. Jep, sen minä aion tehdä. Mitä hemmettiä asioita selittelemään, jos minua tarkoituksella yritetään saada puhumaan itseni pussiin tai muuten ongelmiin.

Opettajanhuoneesta poistuessani asia iski kuin metrinen halko: lisää ongelmia ja haasteita tähän jo nyt liian raskaaseen arkeen. Oikein tunsin, miten ulkoisesti hymyilevään olemukseeni tuli särö. Koko matkan opettajanhuoneesta luokkaan koitin paikkailla säröä, vaikka minua itketti niin että huulet vapisivat. Onneksi muksut vievät aina muutamassa sekunnissa ajatukset pois omasta itsestä, joten särö ei päässyt rikkomaan minua kokonaan. En jaksaisi nyt ryhtyä taistoon oman osaamiseni ja opettajuuteni puolesta. Luottamukseni tämän asian suhteen on vielä horjuva ja heikko. Paska tyyppi suoraan sanoen. Minä teen _KAIKKENI_, että poika saataisiin takaisin kunnollisille teille, ja perkele kehtaakin ruveta minua syyttämään. Voihan sitä tietysti siihen siirtyä, että passittaa poikaa jälki-istuntoihin tai rehtorin puhutteluun, mutta kun olen ajatellut, että olisi järkevää muutakin tehdä. Kiittämättömyys on maailman palkka. Siltä tämä näytää. Haistakoon homeen koko ihminen.

Nyt päiväunille, että jaksaa taas tätä elämää.

heil hitler.

Tänään oli luokassamme Järjestys, Kuri ja Nuhde. Minä pidin tiukasti kiinni luokkamme kahdesta säännöstä. Naputin ja nalkutin välittömästi, jos joku vastasi (tai edes puhui) ilman viittaamisen jälkeen annettua lupaa. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että oppilas kysyi jotain, johon minä reagoin sanomalla, että "Näin saat puheenvuoron" ja nostin käden ylös. Oppilas nostaa käden ylös ja minä sanon hänen nimensä. Oppilas toistaa jo kysymänsä kysymyksen. Vastaan kuuliaisesti. Tätä toistettiin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Ja sen lisäksi palautin oppilaita takaisin paikalleen. Oppilaat selkeästi yrittivät muistaa uuden paikallapysymiskäskyn, mutta vaikeaa oli välillä. Yksi oppilas palasi kesken tunnin käytävästä luokkaan, jolloin minä hämmästyneenä tiedustelin oppilaan syitä poistumiseen luvatta. "Mä kävin vessas!" "Vessaan mennään vain, jos olet saanut luvan." "Mä pyysin luvan!" "Et pyytänyt." "Pyysinpäs! Monta kertaa!" "Minä en kuitenkaan ole antanut lupaa." "Mutta pyysin kuitenkin!" Huoh. Joo. Onneksi sääntö on täsmälleen se, että vain luvan saatua saa poistua paikalta, sillä jos sääntö olisi "Pyydän luvan ennen kuin poistun paikaltani", olisi kyseinen oppilas toiminut ihan sääntöjen mukaan.

Lisäksi onnistuin erään maahanmuuttajalapsen kohdalla käynnistämään toimintamallin, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Hän käy luokassamme harjoittelemassa tavallisen luokan elämää pari kertaa viikossa. En siis tunne kyseistä lasta kovinkaan hyvin vielä. Kumarruin lapsukaisen viereen tarkastamaan toisessa koulussa saatuja matematiikan läksyjä ja satuin asettamaan käteni kirjalle. naks. Kone käynnistyi. "Kolmesataaviisikymmentä plus kolmekymmentä on kolmesataakahdeksankymmentä. Satakymmenen plus kymmenen on satakaksikymmentä..." Oppilas mitä ilmeisimmin tarkastaa läksyt juuri tällä tavalla toisessa koulussa opettajansa kanssa. Hämmennyin täysin, mutta oppilas ei huomannut. Hän jatkoi laskujen ääneen lukemista ja pikku hiljaa minäkin pääsin kärryille. Sisällä hiljaa ja ihan salaa nauroin. Satuin tekemään juuri oikean eleen oikeaan aikaan. Koskaan aikaisemmin kyseinen lapsi ei ole ryhtynyt ääneen lopottamaan laskuja, mutta nyt hän sen teki. Ja niin me myös jatkamme, hyvä ideahan tuo huonosti suomea osaavan lapsen kohdalla on.
---

Ramppaan katsomassa koiravauvojen kuvaa. Tuijotan ruutua ihan läheltä. Siinä hän on. Joku noista makkarapötköistä. Saisinpa jo helliä ja lelliä.

kaikkea sitä.

Aamulla tavalliseen tapaani vilkaisin työmailin ohella kotimailiin. Ja siellä se oli. Tieto pennuista. Nyt ne ovat syntyneet! Seitsemän vauvaa joista yksi ruskeavalkoinen on minun. Käsittämättömän järjetöntä. Tuolla maailmassa se nyt on se uusi perheenjäsen. Lähti äsken juuri tiedustelu kasvattajalle, että koska niitä pääsee katsomaan. :) Ihanaa.

Junassa puolestaan sattui ja tapahtui myös. Jonkun puhelin soi lähes tauotta, mutta siihen ei vain vastattu. Ihmiset kurtistelivat kulmiaan ja tuijottelivat mahdollisia puhelimen omistajia pahalla silmällä. Muutaman minuutin päästä vastapäinen nainen toteaa, että "Hei tuolla penkin alla on puhelin", mihin kaikki muut reagoivat vain tyhjällä tuijotuksella. Yksi mies sentään nostaa puhelimen jalkojensa juuresta. Lyhyessä hetkessä käy katseista ilmi, ettei kukaan halua tehdä asialle mitään. Niinpä minä avaan suuni. "Mä vien sen konnarille." Ilman sen kummempia kyselyitä kännykkä ojennetaan minulle. Itselleni tulee kyllä mieleen, että vaikutan lähinnä varkaalta kun niin innokkaana tarjoudun ottamaan puhelimen. Vaeltelen vaunua edestakaisin kuitenkin niin pitkään, että kaikki varmaankin ymmärtävät että oikeasti etsin konnaria. Sitten puhelin soi taas ja mikäpä siinä muu eteen kuin vastata.

Toisessa päässä on hämmentynyt teinityttö. Hän tahtoisi kovasti tietää, että mitä hän voi tehdä, kun hänen pitäisi tavata puhelimen omistaja kohta steissillä. "Niin.. Mä en hirveesti voi sua auttaa.. Mä voisin viedä tän konnarille ja jos sä saisit sanan puhelimen omistajalle, että löytötavaroista sen saa takas." "Nii.. Mut mitähän mun pitäis oikein tehdä!" En yhtään osaa kuvitella, miten olisin voinut auttaa. Hetken aikaa harkitsin, että lähtisin junalla takaisin Rautatieasemalle puhelinta viemään. En sentään jaksa, vaikka epäilyttääkin se, päätyykö puhelin koskaan omistajalleen. On vähän huonoja kokemuksia VR:n vaunuihin kadonneista tavaroista. "Mut koska se puhelin sit on siellä rautatieaseman löytötavarassa!?" "Jaa-a. Juna käy mutkan jossain, että mitähän luulis. En tiedä yhtään." Mikä hitsin tietotoimisto minusta on yhtäkkiä tullut..

Juoksentelen kotipysäkilläni pitkin junan kylkeä ja koitan löytää konnaria. Onneksi asemalla on niin ruuhkaista, että ehdin kipaista junan päästä toiseen konnarin luo. Konnari kiittää ja ovet sulkeutuvat. Minä lähden kotiin. Jossain tuolla on tällä hetkellä hyvin kettuuntunut puhelimenomistaja, luulen.

jatkotunnelmat

Odottaminen jatkuu. Ei tietoakaan mistään syntyvistä pennuista tai vastaavasta. Onko sillä koiralla joku tulppa tai tukos jossain vai miksi jotain ei jo tapahdu!? Olen häiriköinyt tämän asian tiimoilta nyt niin montaa ihmistä, että jos kohta ei ala syntyä, niin tämä menettää läheiset ihmissuhteensa jankuttamisen takia.

Äiti soitti eilen uudestaan. 14 imusolmuketta on saanut syöpäsoluja riesoikseen. Onneksi syöpä ei ole sitä ärhäkintä laatua vaan keskivaikea. (Tai keskihelppo, miten sen nyt ajattelee.) Sain selville, että sytostaattihoito on ennaltaehkäisevää eli pyritään estämään uusiutumista. Missään ei välttämättä enää ole syöpää tai jos on, niin se on mikroskooppisina hiukkasina ja ne sytostaattihoidolla pyritään tuhoamaan. Se oli hurjan helpottava tieto. Mitä hiuksista tai turvotuksesta, jos kerran saa varmemmin elää tulevaisuudessa(kin?) terveenä.

Eilen kävi mielessä se tosiasia, että minun riskini sairastua tuohon samaan tautiin kasvoi huomattavasti, kun äiti sairastui. Tai ei se riski, se on ollut sama aina, mutta nyt kuulun riskiryhmään. Aika pelottava tieto.

---

Eilinen PMMP:n keikka oli ihan kiva. Tanssin ja lauloin niin että hiki virtasi ja äänestä tuli käheää pihinää.

---

Syntyisivät jo.

odottavan aika on....

...piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkä.

Ramppaan sähköpostissa tunnin välein varmistamassa, ettei kasvattajalta vaan olisi tullut viestiä synnytyksestä. Ei tule tietoa, ei. Ja niinpä jatkan odottamista. Maaliskuun puoliväli meni jo! Syntykää! Tai älkää. Parempi vaan jos venyy myöhemmäksi, niin siirtyy luovutusikäkin lähemmäksi kesäloman alkupäivää.

Syntykää silti jo!

ensiajatuksia

Mitähän tässä nyt päässä pyörii.. Suljin juuri puhelimen ja itkettää. Äidin soitoista on tullut sellainen pelottava asia. "Mitäs puuhaat?" Se on paskin tapa ikinä aloittaa puhelu. "Missä oot?" on vielä paskempi tapa jatkaa. Siitä tietää, että toinen tahtoo saada selville, että onko sellasessa paikassa että voi kuulla huonoja uutisia.

"Hyviä ja huonoja uutisia."
Kysyn, että kuinka niin, vaikken halua tietää.
"Ei ole levinnyt maksaan tai luihin, mutta kainalossa oli niin paljon, että joudun sytostaattihoitoihin. Tukka lähtee. Näette kaljun äidin."

Yäk. Ei kaljua ja turvoksissa olevaa äitiä. Olisi nyt vain ollut ihan terve.. Viisi vuotta lääkehoitoa, mitä siitä. Ne on vaan lääkkeitä. Mutta sytostaatit tuntuvat jotenkin tuomiopäivältä. Ensi viikolla se alkaa. Kahdeksan hoitokertaa kolmen viikon välein.

"Saan mä peruukin." Mitä siihenkin sitten. Hyvä?
"Voit olla blondi tai valita mustat hiuksetkin." Niin minä siihen. Lähinnä vain, että jotain sanoisi eikä alkaisi itkeä. Enkä alkanutkaan. Kurkkua kuristaa niin että sattuu rintaan.

Ei tämä ole tuomiopäivä.

"Katsotaan tulevaisuuteen", äiti sanoi. Joo. Mutta ensin mä itken.

reipastelua

M nukkui vielä, kun tämä aloitti touhustelun. Välillä iskee Sellainen olotila, että pitää tehdä, järjestellä, siirrellä tavaroita ja imuroida ja luututa. Tänään Se taas iski. Sitten kun koira tulee, pitää varmaan imuroida ja luututa vaikkei Se iskisikään.. Saa nähdä, onnistuuko moinen. Poistin siis kaikessa tomeruudessani vihdoin ja viimein jouluvalot parvekkeelta.

Liityin koirakeskustelupalstalle, koska aivan varmasti läheiseni alkavat viimeistään toukokuussa kypsyä tähän loputtomaan hehkutteluun. Koirapalstalaiset varmasti kestävät sen.

Ihanaa, että kevät on täällä. Jaksaa paljon paremmin asioita ja on helpompi olla iloinen ja reipas.

Eilen vähän mietin, että pitäisikö äitistä olla vielä hirveän huolissaan, kun luustokuvauksen tuloksia ei ole kuulunut. Ainakin pikkuveli on kovin huolissaan eikä kai oikein osaa tämän vuoksi aina nukkua. Äiti on mitä pirtein ja iloisin. Luulisin sen johtuvan leikkauksesta selviämisestä. Tunnistan itsessäni saman olotilan. En osaa huolestua vaikka ehkä pitäisi. Satuin lukemaan, että jos syöpä on levinnyt luustoon, ei taudista voi enää parantua. Tämän takia välillä vähän kuristaa vatsassa ja kurkussa, kun tiedän ettei mikään ole vielä yhtään varmaa.

leikittäiskö

Leikittäis sellast, et tää ois niinku ope. Ja tän äiti ois jotenkin sillee tosi vakavasti sairas. Tää kävis töissä jossai vaik koulussa ja sil ois aika sairas luokka. Yks oppilas vois olla vaik sellanen masentunu. Sille ei leikisti vois oikee mitää ku kaikki vaa hymisis et voi voi on se kans yks. Ja sit toinen ois, et "Mitä väliiiii" ja sit tää ope ois ihan et toi lapsi on jotenki psykopaatin olonen. Et leikisti siihen oppilaasee ei niinku sais mitään kurii ja sille ois oikeestikki kaikki niinku iha sama. Ja leikisti ois sit kans yks joka ei oikein osais suomee, sit toinen jonka äiskän mielestä se lapsi ois iha huono ja yks jonka äiti nuijis nyrkillä elämää sen lapsen päähä ja yks äiskä joka lähettäis päivittäin tälle opelle kaikkii mailei ja se ope vaa koittais palvella sitä niinku joku hullu.

Voitais oikeestaa leikkii et ne ois kaikki jotenki hullui. Sit se reksi puhuttelis sitä psykopaattii ja ope siirtäis yhen koetta ku sen äiti haluu ja sit yks oppilas ois ollu kahessa viikossa puolet päivistä pois ja ois jäämässä luokalle. Ja yks tyttö itkis ku sen äiti on saanu sen uskoo ettei sen päähän tartu mikää juttu.

Ja sit tulis viikonloppu ja tää opeki tajuis et hei nää kaikkiha on iha hullui. Ja sit se menis metrol kotii ja metron ovien se sulkeutumisääni jäis metros jumii ja sois puolet matkasta sillee PIM. PIM. PIM. Ja sit tää tulis kotii ja ostais pussin lakuja koska tää ois leikisti muka ansainnu ne ku tekee töitä iha liian sellasel.. tiäksä... no hullul meiningil et se tuntis ite ettei tee läheskää kaikkee mitä voi mut uskottelee itellee et muka tekis ja muutki sanoo että tää muka tekis iha liikaaki mut salaa tää luulis tietävänsä että paskat tää mitään tekee.

Ni leikittäiskö sellast?

K O I R A

Varausmaksu on nyt maksettu ja meille tulee toukokuun lopussa perheenlisäystä yhden espanjanvesikoiran verran. Kasvattaja lupasi varausmaksun takaisin, jos sattuisi niin kehnosti ettei synny yhtään poikavauvelia vaan pelkkiä tyttöjä. Ja vaikka syntyisi vain yksi uros, niin hän on minun! Minä varasin ekana pojan, joten minun on hän. Olen niin kovin innoissani! Eilen selailin koirakouluja, sillä tokihan lapsukainen pitää kouluun pistää että saadaan kunnon koirakansalainen hänestä. Ja kaikeksi onneksi oman vanhempani ovat asiasta lähes yhtä innoissaan, sillä kesällä suuntaamme Jenkkilään kolmeksi viikoksi ja tuoksi aikaa lapsi menee harjoittelemaan Lahteen elämistä toisen koiran kanssa.

Tulisi jo se kesä!

Tälläinen hänestä tulee sitten isona: (Mieluisa olisi ruskea tai harmaa lapsi, mutta mikä väri vaan käy..)

jännää

Äsken tuli maili kasvattajalta:

"Kysely pennuista on tällä hetkellä valtava ja yritän nyt kartottaa vähän kuka on oikeasti kiinostunut. Olisin valmis myymään teille urospennun, annoit heti vaikutelman siitä että pärjäät koirien kanssa todella hyvin."

Olenpa minä nyt sitten onnistunut vakuuttamaan. Itseä rehellisyyden nimissä vähän jännittää se koiravauvan kasvattaminen, mutta hitto. Sitähän mä teen ihan päivittäin. Ja melkoista koirakoulua tuo työkin tuppaa yleensä olemaan.

Huomenissa saan varmaan vastauksen lähettämääni kyselyyn liittyen varausmaksuun. Tahtoisin tietää, sitooko varausmaksu minut ostamaan nartun vaikka haluankin uroksen, jos kävisi niin kehnosti että pentueessa on pelkkiä narttuja.. Luultavasti vastaus on, että "Sitoo ostamaan jonkin pennuista" eli nartun, jos pelkkiä narttua syntyy. Mutta eipä tuo kauppa siihen kaadu, pelkkien narttujen syntyminen kun on aika äärimmäisen harvinaista. Eli varausmaksu tilille, niin vauvan tulo varmistuu.

Jännää.

uni

Mistä lie liskojen yöstä johtunutta tai mitä ikinä, mutta tulipa nähtyä elävää unta. Ensinnäkin nukahdin jo ennen puoli kymmentä. Baari-ilta väsytti. Nukuin lähinnä kuolemansyvää unta aina siihen asti, kunnes M saapui duunipaikan bailuista kolmen aikaan. Ilmeisesti tämän jälkeen nukahdin ja näin unta äitistä. Äiti veti minut lähelleen ja rutisti. "Se on helppo kuin kevätflunssa." Niin hän sanoi. Ymmärsin, että tauti on helppo parantaa. Makasimme siinä kyljellään. Aloin itkeä. Äitikin itki. Syöpä oli helppo parantaa kuin kevätflunssa. Niin hän sanoi.

Kevätflunssa. Se sana jäi mieleen hirveän vahvasti.

Mitähän joku viisas unien tulkitsijakin tuosta sanoisi.. Itse pohdin ihan vakavissani, josko tuosta pitäisi kertoa äidille. Hän uskoo niin vahvasti uniin ja ennakkomielikuviin. Ja uni oli niin kovin selvä ja todellinen ja mikä tärkeintä, uskomattoman helpottava.

ylös ja alas

Töissä pomo otti puhutteluunsa. "Kuule hemuli, mä pelkään että sä annat liikaa itsestäs tälle työlle. Et sä jaksa pitkään sillee. Ollaan susta huolissaan. Ja tiedäthän, että meistä sä teet tosi hyvää työtä ja että sä et tee nyt sitä, mihin sut palkkasin. En palkannut sinua koirakouluttajaksi, ja sitä työtä sä nyt teet. Tälle asialle pitää tehdä jotain, koska mun tehtävä on huolehtia siitä että mun alaiset jaksaa." Minä olin aivan pois tolaltani. En osannut suhtautua. Yritin hymyillä, mutta minua itketti. Pomokin huomasi sen. Vähän siinä itseä hämmensi se, että olen työasioissa jo noin herkillä. Ei tarvita kuin lyhyt huomio toiselta ihmiseltä siihen, että tietävät minun tekevän raskasta työtä, niin heti kohta alkaa kurkkua kuristaa. Ei työn kai pitäisi olla niin vakava asia?

Niinpä siirsin pomon ohjeita noudattaen vastuuta vaikeimmista pojista pienryhmän opelle. "Se on sun vuoros pistää oppilaita pienryhmään, niin nyt pistät. Ajattelet kato välillä itsekkäästi omasta ja niiden hiljaisempien oppilaiden puolesta. Mikä ihme siinä on, että aina muka pitäisi ajatella että erityislapsilla on erityisoikeus saada opiskella. Sama oikeus pitäis olla myös tavallisella oppilaalla. Pienryhmästä tulee nyt liian iso, mutta saavatpahan reiluuden nimissä välillä sun muutkin oppilaat vähän lisäaikaa ja -huomiota." Niinpä. Hyvin sanottu. Tuntuu se niin helvetin epäreilulta, että mulle syydetään erityislapsien perheiden suunnalta hirveitä vaatimuksia siitä, miten pitäisi huomioida häntä ja pohtia erilaisia ratkaisuja juuri hänen avukseen ja tehdä sitä ja tehdä tätä, että juuri HÄN, se oma kultipuppelimussukka lapsukainen, saisi KAIKEN mahdollisen tuen. Ja samalla ne oppilaat, jotka joutuvat selviämään arjesta ilman minun aikaani ja tukeani, tekevät sen hiljaa ilman vaatimuksia. Ei kukaan vanhempi soita, että "Käy nyt välillä hemuli juttelemassa sen minun tytönkin/pojankin kanssa, kun siis kyllähän se koulussa pärjää ihan keskiverrosti, mutta ei ole sinun kanssasi jutellut viikkoon."

Maanantaista alkaen luokkani viisi poikaa on kaksi viikkoa lähes pysyvästi muissa tiloissa opiskelemassa. Neljä on pienryhmässä ja yksi sijoitetaan pomon luokkaan yhdysluokkaopiskelemaan. Erehdyin kysymään pojan äidin mielipidettä siirrosta. (Lain mukaan ei tarvitse kysyä, koska kyseessä on opetusjärjestely.) Tietenkin äiti esitti kieltävän mielipiteen. Pohdin asiaa päivän, enkä vastannut mailiin. Tänä aikana kertyi niin paljon hässäkkää pojan toimesta, että päätin lähettää mailin jossa totean siirtäväni pojan pomon luokkaan. Vastaus oli: "Näin me sitten kai tehdään." Eli ihan turhaan lähdin kysymään äidin mielipidettä. Olisi pitänyt alun alkaenkin vain todeta asian laita. (Näin sitä opitaan asioita.)

---------

Eilen matkustin katsomaan kenneliä, johon syntyy parin viikon päästä laumallinen koiravauvoja. Juttelimme räntäsateessa ja seurasimme koirien telmimistä. Ja lopulta tein lähtöä. "Kyllä mä sulle koiran myyn, kun olet niin hyvä käskemään. Nää koirat tarvii pomon."

Joo, kyllä mä käskeä osaan. Sitä mä teen työkseni.

Meille tulee siis näillä näkymin toukokuun lopussa koiravauva. Mahtavaa.

-----

Satuin näkemään telkasta eräs ilta L-koodin jaksosta pätkän. Sivusilmällä ja täysin keskittymättä vilkuilin telkkaa ja juttelin vakavia M:n kanssa elämän etenemisestä. Yhtäkkiä huomaan katsovani televisiosta täysin kaljua naista, jolta on poistettu toinen rinta. Kun sisäistin sen, mitä katselin, tuli jostain sisältäni täysin yllättäen itku. Juuri tuota kuvaa minä pelkään. Olen aina pelännyt. Pistin kädet silmilleni enkä suostunut enää katsomaan. M vaihtoi kanavaa. Sain itseni aika nopeasti rauhoitettua ja sanottua M:lle myös sen, että suurin pelkoni jostain syystä on, että äiti menettää hiuksensa. Syystä tai toisesta se tuntuu kuolemantuomion veroiselta asialta.

Kai sitä itkua on sisällä vaikka kuinka paljon, kun välillä se vaan lyö yli äyräiden. Arki sujuu ihan normaalisti ja pystyn ajattelemaan äidistä muitakin kuin sairauteen liittyviä asioita. Mutta silti se pelko on tallella. Ja edelleen mitä ihmeellisimmät ärsykkeet saavat minut ihan tolaltaan.