ensiajatuksia

Mitähän tässä nyt päässä pyörii.. Suljin juuri puhelimen ja itkettää. Äidin soitoista on tullut sellainen pelottava asia. "Mitäs puuhaat?" Se on paskin tapa ikinä aloittaa puhelu. "Missä oot?" on vielä paskempi tapa jatkaa. Siitä tietää, että toinen tahtoo saada selville, että onko sellasessa paikassa että voi kuulla huonoja uutisia.

"Hyviä ja huonoja uutisia."
Kysyn, että kuinka niin, vaikken halua tietää.
"Ei ole levinnyt maksaan tai luihin, mutta kainalossa oli niin paljon, että joudun sytostaattihoitoihin. Tukka lähtee. Näette kaljun äidin."

Yäk. Ei kaljua ja turvoksissa olevaa äitiä. Olisi nyt vain ollut ihan terve.. Viisi vuotta lääkehoitoa, mitä siitä. Ne on vaan lääkkeitä. Mutta sytostaatit tuntuvat jotenkin tuomiopäivältä. Ensi viikolla se alkaa. Kahdeksan hoitokertaa kolmen viikon välein.

"Saan mä peruukin." Mitä siihenkin sitten. Hyvä?
"Voit olla blondi tai valita mustat hiuksetkin." Niin minä siihen. Lähinnä vain, että jotain sanoisi eikä alkaisi itkeä. Enkä alkanutkaan. Kurkkua kuristaa niin että sattuu rintaan.

Ei tämä ole tuomiopäivä.

"Katsotaan tulevaisuuteen", äiti sanoi. Joo. Mutta ensin mä itken.