voi hermo.

Että voi kiristää hermoa vieläkin.

"MELLAKKA! MELLAKKA! MELLAKKA!" Rinnakkaisluokkalainen superhäirikkö oli tänään viimeistä päivää koulussamme. Ja kannatusjoukot pyrkivät järjestämään mellakan. Aivan sairasta, miten järjettömiä nämä kannatusjoukkojen tyypit olivat. Minua suoraan sanottuna melkein pelotti, kun yksin menin keskeyttämään kymmenen pojan MELLAKKA-huutoa. Siinä olisi voinut käydä niin, että yksi vaikka vain vahingossa tönäisee minua, minkä jälkeen joku muukin tönäisee ja kohta minä saankin nyrkistä.

Oppitunnilla yksi vihelsi. Taputti. "Lopeta." Vihellys. Taput.. "LOPETA VÄLITTÖMÄSTI." Taputus. "Ulos luokasta. Heti." Ja sinne menivät. Pistivät ranttaliksi vielä luokan ulkopuolellakin, kunnes osoitin tarkat jalansijat kummallekin.

Tönimistä. Nipistelyä. Tuuppimista. "Lopeta välittömästi." Tönimistä. Menen jonossa tönivien väliin. Mussutusta ja valitusta. "Sulla ei oo oikeutta. Sä et saa koskea muhun. Sun pitää päästää mut tonne." (/"Sun pitää järjestää meille karkkitunti.") PITÄÄ?! MUN PITÄÄ?! "Kuule. Joka kerta, kun sinä ohjeistat minua tuolla tyylillä, voit jo ennakolta tästä eteenpäin tietää, että vaatimuksesi ei tasan varmasti tule menemään läpi. Luuletko tosiaan, että lähtisin vahvistamaan sinun mielikuvaasi siitä, että sinä voit määritellä sen, miten minä työni hoidan? Jos minä annan sinulle noissa vaatimuksissa periksi, niin sehän vain vahvistaa mielikuvaasi siitä, että pystyt tosiaan vaikuttamaan minuun sillä, että kerrot mitä minun PITÄÄ tehdä. Joten joka ikinen kerta, kun esität asiasi noin, minun on pakko kieltäytyä. Tuolla tavalla et takuulla saa päättää asioita. Jos olisit esittänyt asiasi asiallisesti ja rauhallisesti, olisin voinut myöntyä. Nyt en mitenkään voi." Vittu että korpeaa. Mitä noille muksuille on oikein syötetty suut ja korvat täyteen, kun he kuvittelevat voivansa määritellä, miten opettaja työtään tekee?! Siis mitä HEMMETTIÄ. Ei olisi itsellä käynyt aikoinaan mielessäkään, että ryhtyisin kertomaan opettajalle, mitä hänen pitää tehdä. Enkä tasan varmasti aio itsekään lähteä tuolle tielle. Minulta ei pakottamalla oppilas saa yhtään mitään. Toimiiko tuollainen kielenkäyttö lapsilla vanhempien kanssa keskustellessa?! Pakkohan sen on jossain toimia, kun sellaista yhä useammin yritetään minuun käyttää. Ja joka ikinen kerta minä kieltäydyn täysin lähtemästä tuohon peliin mukaan.

Mellakan järjestämisen jäljiltä kolme poikaa sai viimeiseksi koulupäiväksi välituntikiellon. Poistin heidät luokasta erityisopettajan ja avustajien käsiin. Tuntia myöhemmin erityisopettajan luokasta tuli ulos poikaporukka, joka pysyi hiljaa tasan 15 sekuntia. Sitten alkoi taas huuto. MELLAKKA! Hiljenivät, kun sanoin että ihan juuri justiinsa minulta loppuu huumorintaju ja istutaan jälki-istuntoa istumaan nyt heti. Koulun ulko-ovi aukesi. Ja voi herraisä sitä karjumisen määrää. Pojat rymistivät alas portaita ja huusivat niin paljon kuin ääntä lähti. Aidan takana koulunsa jo tuntia aiemmin päättänyt superhäirikkö huusi vittua ja perkelettä ja vain karjui täyttä kurkkua.

Loma tulee tarpeeseen. Tenavat alkavat olla ihan seinillekiipeilytilassa. Ja opettajalla alkaa pinna olla todella tiukilla eikä huumori meinaa riittää enää mihinkään. Hetkellisesti sitä ymmärtää, miksi jollakin vanhemmalla sumenee silmissä niin, että pyöräyttää muksua hiuksista. En minä sellaista ikimaailmassa oppilaalle tekisi, mutta.. Välillä vaan tuntuu siltä, että kaikki lailliset keinot on käytetty ja minulle on annettu tehtävä, jonka hoitaminen on mahdotonta. Mitä hemmettiä vanhemmat (tai yhteiskunta yleensä) ovat lapsille tehneet, että heistä on tullut noin helevetin tietoisia omista oikeuksistaan. Se on vaan minäminäminäminäminä ja kaikki muut haistakoot vitun. Mun oikeudet. Mulla on oikeus. Sulla ei oo oikeutta. Niin. Minun oikeuteni saavat haistaa pitkän paskan, kunhan oppilaan oikeudet tulevat täytetyiksi.

Puuuuuh. Kyllä tämä tästä. Huominen enää.

keskiviikko..

..torstai, perjantai, lauantai, lomantai.

Näytelmä on ihan kuosissa, joskin osa puvustuksesta on vielä keskeneräisinä. Numerot on annettu. Koulun rahaa on lukkojen takana vielä toista tuhatta euroa kolikkomuodossa. Argh. Kirjastonkirjoissa on sakkoa ehkä juurikin se toista tuhatta euroa. Luokkaretki on maksamatta.

Miksi ei tunnu yhtään siltä, että loma on ihan aivan todella tuota pikaa täällä? Ehkä sen sitten maanantaina tajuaa, kun toipuu laivareissun krapulasta ja suuntaa kuonon kohti mökkiä.

Mitä siitä saa...

...kun liittää yhteen seitsemän toisilleen ennalta lähes tuntematonta, nakkaa sekaan alkoholia, tiukan aikataulun, kuusi persoonallisuutta, joilla aikataulut eivät ole niin justiinsa ja yhden persoonan, jolle aikataulut ovat kaikki kaikessa?

Siitä saa itkevän kaason ja morsiamen sekä ison riidan ja paljon vänkäystä.

Sen siitä saa.

Polttarit menivät siis aika erikoisissa merkeissä. Päivä sujui oikein mukavasti, morsiamella näytti olevan mukavaa, kuten myös polttariväellä. Jumppaa, piknikkiä, megazonea, käsi- ja jalkahoitoja. Mutta vähä vähältä tunnelma kiristyi. Kuusi henkilöä haluaisi edetä rauhallista tahtia, elää hetkessä ja joustaa. Yksi - kaaso - ei halua. Hän haluaa mennä mars mars mars vauhtia ja pysyä aikatauluissa sekä noudattaa toimintatapoja, jotka ainakin minulle olivat hieman epäselviä. Niinpä kaaso otti itselleen roolin, johon sisältyi paljon ohjeistamista ja käskyttämistä, valitusta rahatilanteesta ja runsaasti nyrpeitä ilmeitä.

Yöllä yhteiseen majapaikkaan eli kaason perheen mökille palatessa fiilikset olivat jo hyvin räjähdysalttiit. Pääsimme kuitenkin nukkumaan ilman sen suurempia honkien kolisutteluja. Aamulla neljän tunnin yöunien jälkeen herään siihen, että kaaso siivoaa. No, siinähän siivoaa. Ei kukaan selväjärkinen herää neljän tunnin unien jälkeen siivoamaan, eihän? Niinpä minäkään en noussut auttamaan. Viiden tunnin yöunien jälkeen on herätyksen aika. WAHT?! Niin, en ollut arvannut, että pitäisi herätä yhdeksältä. Eikä kukaan muukaan arvannut. Ja siitäkös se sota sitten syttyi. Minä pysyin tietoisesti syrjässä enkä ottanut kantaa mihinkään. Ei polttareissa ole tarkoitus riidellä. Mihin ihmeeseen ihmisiltä on kadonnut tilannetaju - molemmin puolin? Ei ei ei. Ei näin. Polttareissa pääosan esittäjä on morsian ja hänen viihtymisekseen tehdään kaikki mitä voidaan. Ja jos se tarkoittaa rutinoiden nieleskelemistä, niin sitten ne rutinat nieleskellään. Ja jos se tarkoittaa omista aikataulullisista intohimoista joustamista, niin sitten niistä aikatauluista joustetaan. Hemmetti.

Niinpä poistuimme kaason mökiltä tänä aamuna sekavana sakkina jättäen jälkeemme punasilmäisen kaason ja vaikeassa välikädessä edelleen olevan morsiamen.

Miten ihmeessä asiasta nousi niin suuri haloo? Miten ihmeessä morsiamen sisko kehtasi ryhtyä niin suoraan hyökkäykseen, oli ärtymystaso miten korkea tahansa? Miksi ihmeessä kaaso oli hämmästynyt oltuaan ensin koko illan nyrpeä ja käskyttävä.

"Ei aikuisia pidä käskyttää", sanoi kaaso. No hemmetti, olisi sitten ollut käskyttämättä.

kevätjuhlanäytelmän..

..ensiesitys on nyt takana! Ja sehän sujui! Yksi pääosanäyttelijöistä tuli esityksen/harjoitusesityksen jälkeen tuulettamaan, että "Se meni hyvin!" Ja menihän se. Tönkköä se oli. Ja aika seisahtanutta. Mutta me selvittiin siitä! Näytelmä alkoi, jatkui ja päättyi. Eikä minun tarvinnut kuin vähän auttaa verhojen takana muutamaa henkilöä oikeassa ajoituksessa. Kyllä hirvitti etukäteen, se täytyy sanoa. Mutta nyt kevään suurin taakka on tavallaan pois harteilta. En tietysti toivo, että kahden viikon päästä esitys on yhtä tönkkö kuin nyt, mutta joka tapauksessa pystymme hoitamaan kevätjuhlan osuutemme vaikka huomenna, jos pakko olisi. Tästä eteenpäin voimme treenata ilmaisua ja rentoutta, kun tekninen näytteleminen (eli lavalle tulot, lavalta poistumiset ja rekvisiitan kuljettaminen) on hallussa. Elämäni ensimmäisen näytelmän ohjaaminen on sujunut ennakoimattoman hyvin.

Luokalle tuli tänään uusi poika. En oikein osaa sanoa, onko poika lintu vai kala. Oppilaani tulivat kuiskuttamaan päivän puolivälissä, että "toi menee varmaan NIIDEN tyyppien porukkaan" tarkoittaen, että luokkaamme on saapunut ihminen, joka ystävystyy koulun häiriköiden kanssa. Itse en ehkä ihan vielä tekisi moista päätelmää - poikahan nimittäin itki lähes koko päivän. Ei hän sitä muille näyttänyt, mutta kun menin kyykkimään hänen pulpettinsa viereen ja jututin kaikkea yhdentekevää maan ja taivaan väliltä ("Mikä on sun lempiaine?" "Onko sulla lemmikkejä?" "Asutko kaukana?" jne. jne.), itketti kovasti. "Nää oppilaat on niin erilaisia." "Ai? Millä tavalla? Millainen sun aikaisempi luokka oli? Onko täällä meluisampaa, vai mitä?" "Emmä tiiä. Erilaista. Kyllä mun luokassakin oli melua.. Mutta. Nää on niin ... niin erilaisia.." Ja sitten itketti taas. "Kyllä sä niihin tutustut. Oota vaan." "Niin, mutta kun ne on niin erilaisia." Minulle ei oikein auennut, että millaisia me sitten oikein olemme.

Myöhemmin yksi oppilas tokaisi, että "Se poika sanoi että täällä on erilaista kun sä koko ajan käsket että olkaa hiljaa." Hmh. Ja kertaakaan en mielestäni päivän aikana suuttunut. En huutanut. Kai? En ainakaan omasta mielestäni. Puhuin kyllä kovalla äänellä, koska luokkani on näin kevään kunniaksi aika hälyisä ja äänekäs. Eikä poika mielestäni minua pelästynyt. Ehkä me sitten olemme vain niin.. niin erilaisia. Tiedä häntä. Ehkä poika vielä tulee osaksi meitä ja muuttuu erilaiseksi.

Luokkani tytöt olivat sulaa vahaa uuden pojan lähellä. Sydämiä lenteli ilmassa, kun uusi poika tuijotteli suurilla ruskeilla silmillään meitä hämmentyneenä. Kevät on rakkauden aikaa.

12 päivää aikaa

Tekemättä edelleen:

1) Kevätjuhlat kokonaisuudessaan. Näytelmä on kylläkin oikein hyvällä mallilla jo. Jopa paljon paremmalla mallilla kuin ystävä L:n luokan oma versio, ja L on sentään draamapedagogiikkaan erikoistunut opettaja! Omat pimpulani vetäisivät tänään näytelmän 30 minuutissa läpi ja ovat näytelmästä jopa innoissaan. Olen saanut heidät innostumaan! Minä, joka olen kaikkea muuta kuin draamapedagoogikko. Lavasteet ovat osittain pahasti kesken, mutta puvustus on jo lähes valmis. Harjoitusta, harjoitusta, harjoitusta.
2) Todistusten arvosanojen pohtiminen ja kirjaaminen.
3) Kirjaston kirjojen palauttaminen. (V*ttu.)

4) Fysiikan kokeiden korjaus loppuun.
5) Matematiikan kokeet ja korjaus.
6) Historian kokeet ja korjaus.
7) Musakokeiden korjaus loppuun.
8) Kevätpörriäisten rahojen pankkiin vieminen.
9) Palaveri Isän kanssa.

EI PAHA! Kohdat 1-3 vaativat enemmän, mutta kohdat 4-9 ovat osa arkea eivätkä vie hommaan ryhtymisen jälkeen kuin pari-kolme tuntia yhteensä.

TO DO nro 3

1. Kevätjuhlan näytelmä. Uh puh. Kai se siitä.

2. Fysiikan kokeiden korjaus.

3. Matematiikan kokeet ja korjaus.

4. Historian kokeet ja korjaus.

5. Musiikin kokeet ja korjaus.

6. Palaveri Äidin kanssa.

7. Palaveri Isän kanssa.

8. Palaveri psykologin ja toisen äidin kanssa.

9. Todistusten numeroiden antaminen.

10. Kirjaston kirjojen palauttaminen.

11. Viimeisten kirjakokeiden teko ja korjaus.

Kokeet on ihan pala kakkua, kuten myös oikeasti kirjojen palautus kirjastoon - joskin se on ylipääsemättömän vaikeaa kuitenkin. Palaverit on mitä on, niistä selviää istumalla ne läpi. Todistukset menevät omalla painollaan. Kevätjuhlistakin selvitään ehkä elossa.

Kyllä tämä tästä.

nyt.

Koiralla on murkkuikä. Se ärisee uroksille, tulee kainaloon hakemaan hellyyttä, sen korvat katoavat ja se näyttää siltä, että olisin hakannut sen vähintään joka ilta ja kaikista virhesuorituksista mustelmille. Nyt se nukkuu.

Äitillä on todella kiharat punaiset hiukset. Luonnonkiharista tuli sytostaattien jäljiltä - jos mahdollista - vielä luonnonkiharammat. Nyt kiharapilvi on pään ympärillä eikä laskeudu hartioille kirveelläkään.

Jätän yhden oppilaan luokkaretkeltä koululle. En tiedä, onko päätökseni kohtuuton. Jos retkelle ei tule mukaan ketään muita vanhempia, päätökseni ei mielestäni ole kohtuuton. En voi luottaa siihen, että kyseinen oppilas selviäisi Suomenlinna-retkestä sillä huomiomäärällä, mikä minulta liikenee. Ikävä tosiasiahan on, että myös ne 19 muuta oppilasta tarvitsevat huomiotani ja sitä, että huolehdin asioista, pidän järjestystä ja katson, että myös esimerkiksi fyysinen turvallisuus on taattu. (Tekisi mieleni lähettää lapsukaisen äidille ehdotus, että vie itse 20 lasta Suomenlinnan SAARELLE, jossa on jyrkänteitä ja pudotuksia ja alue on muutenkin suuri ja rajaamaton (jos nyt ei merta oteta laskuun). Kyllä varmasti vaikuttaa siltä, että olen kohtuuton juuri tätä yhtä yksilöä kohtaan, mutta entäs tosiaan ne 19 muuta? Kun se ei ole vain minäminäminäminä ja minunminunminunminun lapseni.. Huoh. Nyt vaan on tälläinen tilanne ja se siitä.

Selkä on taas kipeä. Vieläkin kipeä? Aina kipeä. M kysyi, että "vieläkö sulla tosiaan on selkä kipeä?!" Nauratti, mutta ei huvittanut. "VIELÄ? Mun selkäni on kuvattu, kun olin 10-vuotias. Mä luulen, että tää ei oo mikään muuttuva olotila vaan pysyvää." Nyt koskee taas alaselkään.

Työviikko on edessä. Voisin jatkaa lomaa vielä. Ja vielä. Ja vielä.