erakkoviikonloppu ohi

Siinä se sitten oli. Ja meni. Yllättävän hyvinhän tämä oikesti meni, aika ei tullut pitkäksi. Nukuin juuri niin paljon kuin nukutti. Söin niin paljon kuin pystyin. Tänään olen jopa tehnyt hieman kouluhommiakin. Kissatkin ovat varaäidin hoidosta huolimatta elossa. Silti. Tästä kaikesta huolimatta. Ja kuitenkin. Niin. En haluaisi viettää elämääni tässä kaupungissa yhtään sen enempää kuin on pakko.

Viikon päästä vanhenen taas sen verran, että kokonaisia vuosia tulee yksi lisää. Onneksi saan lauman tuttuja ja ystäviäni mukaan baariin. Ja etenkin M:n. Hän sai töistä vapaata. :) Vielä kaksi viikkoa ainepainotteista harjoittelua. Sitten käytännössä viikko vapaata, ja vielä viikko opetusta. Ei kai kuulosta siltä, etten viihdy tulevassa ammatissani? Viihdyn, mutta kaipaisin vähän vähemmän pakollisia ja kiireellisiä asioita elämääni.

ajatuksia suihkussa

Tulipa tuossa mieleeni, kun innosta puhkuen tallustelin suihkuun. Ja tämä kaikki tuli mieleeni nimenomaisestikin siitä syystä että tallustelin juurikin suihkuun.

Mitä kaikkea olen oppinut eläessäni elämää, jossa M:llä on suuri sija?

1) Suihkussa käyminen on tosi kivaa. Siis suihkussa voi viettää nautinnollista aikaa. Oikein odotan sitä hetkeä, kun saan mennä suihkuun tyhjentämään ajatukseni.

2) Suihkussa voi istua lattialla. Ihmeellistä. Siellä sitä vaan istuu. Eikä ainakaan minulla ole sellainen olo kuin että se lattia olisi jotenkin likainen tai jotain ettei sinne voisi istua. Voi! Kokeilepa!

3) Salaatin sekaan voi pistää porkkanaraastetta. Ihmetykseni oli suuri, kun sain kehotuksen ruoka-avustajana toimiessani raastaa salaattiin sekaan porkkanaa. Meinasin ensin kieltäytyä, mutta sehän on oikeasti aika hyvä idea.

4) Irssi. Ennen käytin surutta mIRCiä. Nyt irssaan.

5) Vähän html-kieltä.

6) Syömään roiskeläppiä, eli niitä einespizzoja. Ennen en syönyt niitä juuri koskaan. Nykyään niitä tulee syötyä viikottain. (Pizza ylipäätään on viikottainen ruoka teekkarilassa, olen huomannut.)

7) Unirytmi on henkilökohtainen ja henkilöstä henkilöön vaihtuva käsite. Minä olen tottunut siihen, että uniaika on jotain klo 22 ja klo 10 välillä. Nykyään voin joustaa jopa niin pitkälle, että uniaika vaihtelee klo 00 ja klo 14 välillä.

8) Frendit on hyvä sarja.

9) Viimeisenä tällä listalla (mutta ei takuulla vähäisimpänä) Olen oppinut hurjan paljon ihmissuhde-elämästä ja miehistä. Tiedän tuosta maailmasta tällä hetkellä ehkä murto-osan, mutta joka päivä opin jotain uutta. Samalla opin kovasti paljon itsestäni ja M:stä. Voisin jopa mahdollisesti ehkä sanoa tuntevani M:n melko hyvin.

Listaa voisi varmasti jatkaa vaikka kuinka pitkälle, ja viimeisen kohdan voisi jakaa lukemattomiksi kohdiksi. Jätän kuitenkin jotain täysin omaan tietooni. ;)

lauantaielämää

Mp3-soitin on kyllä ihan superkeksintö: ei vie paljoakaan tilaa, kuuluu ihan missä vaan, musaa on helppo vaihtaa koneen sisuksiin, vips noin vain. Mutta mp3-soittimestakaan huolimatta en voi kehua opiskelukaupunkiani. Hyi hitto kun ei täällä ole mitään. Ajattelin, että nyt koluan kaikki kaupungin paikat, mutta ööööö. Tunnin kuluttua olin takaisin kotona. Mistä ihmiset täällä ostavat vaatteensa? Joko Sokoksesta tai sitten Seppälästä. Joopa joo. Ei sikäli, jos asuisikin ihan rehellisesti pienessä kylässä tai jotain, mutta kun tämä on sellainen pikkuruinen kaupunki, joka on talvella suoraan sanottuna ihan paska. Kesäkaupunkina tämä onkin sitten ihan vieras, mutta huhut ovat kertoneet, että silloin täällä olisi lämmin ja paljon ihmisiä. Vaikea uskoa.

Kotiin kävellessäni katselin bussipysäkillä seisovaa naista. En tiedä kuinka kauan hän oli bussiaan jo odotellut - kauan varmaankin - sillä hän jumppasi. Hypähteli, nosteli jalkojaan rytmikkäästi ja vispasi käsiään. Tuijottelin kuin vierasta sikaa, ja teki mieleni huutaa hihitellen, että "Niin sitä pitää!"

Tähän asti viikonloppu on sujunut varsin mallikelpoisesti. Tosin tuntuu, että täällä vietetty viikonloppu on jossain mielessä lyhyempi kuin jos olisin poistunut ja tullut sunnuntaina taas takaisin. Jos jotain negatiivista on etsittävä erakkoviikonlopusta, niin se on puhumattomuus. Irkki ei korvaa ääneen puhumista, laulamisesta on sentään vähän apua. Soitan musiikkia ja laulan kuin vähäjärkinen. Kaupoissakaan ei kehtaa kassatädeille ruveta kertomaan päivän kuulumisia, kun jonollinen ihmisiä huokailee selän takana.

Olen varaäitinä kaverini kissoille viikonlopun, joten pääsen sentään vähän höpöttelemään, joskin kissojen kanssa käyty keskustelu on melko yksipuolista. Kissat ovat mukavia ja hurisevat lämpöisesti. Silti en ole ihan varma aikooko kissa seuraavassa hetkessä iskeä kyntensä ranteeseeni, vai huriseeko se oikeasti ilosta. Vai tunteeko kissa iloa? Mitä ihmettä kissat tuntevat ja ajattelevat? Koirat ovat sikäli helppoja, että niitä pystyy tulkitsemaan. Kissoja en ole tuntenut niin läheisesti koskaan, että olisin oppinut. Nyt koitan vaan arvailla ja varovaisesti rapsutella jos vaikka se olisi kissasta mukavaa. Kissat ovat vähän pelottavia, mutta silti aion sitten isona hankkia kissan, jotta pääsen tutustumaan tuon kummajaisen aivoituksiin. Nimikin on jo valittuna: Herra (tai Rouva) Hiiviö. Jos otan toisen kissan sen nimi on Tiikeli. Semmosta.

mikä on?

Päivän biisi - Mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu, Martti Servo ja Napander

Hahah. Ohjaava opettaja pitää lapsia lahopäinä. Hänen mielestään lapset olivat tänään ihan hirviöitä. Palautekeskustelua alkoi jotenkin näin.

Ohjaava opettaja: (pistää läppäriltä soimaan biisin...) "Mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu...."

Minä: "Öööö hehehehhe.."

Ohjaava opettaja: "No anna tulla! Anna palaa vaan, eikö lapset ollu ihan hirveitä?!"

Minä: "No. Öö.. Kyllähän ne oli vähän levottomia... Mutta kyllä mä sen arvasin, kun pelattiin muistipeliä, että pakostikin siitä tulee hälinää.. Että sikäli.."

Ohjaava opettaja: "No joo, mutta kamalaa. Näähän on ihan lahopäitä. Onneksi tää ei oo mun oma luokka. Katoitko sä tota yhtäkin, eihän se tajunnut koko asiasta mitään!"

Minä: "No öö.. Joo no, onhan tää näköjään vaikea asia. Mut niin se oli kyl toisellekin luokalle, kun puhuin asiasta sen luokan harjottelijalle."

OO: "No mut silti. Ja ne kaks fiksuu. Mitä nekin tekee koulussa?! Olisivat kotonaan kun kerran ovat niin hyviä. Rasittavaa, että sellasille pitää keksiä jotain lisätekemistä."

Tietäisittepä vaan miten ronskia kieltä oppilaita arvioitaessa käytetään. Opettajanhuone on purkutila, jossa käydään läpi oppilaiden kömmähdykset ja onnistumiset. Ruoditaan oikein pohjamutia myöten. Mutta toisaalta. Kuitenkin mielestäni ainakin 90% opettajista oikeasti pitää oppilaistaan ja arvostaa heitä. Tämä on vain ammattikuntani tapa selviytyä stressistä ja paineista. En nyt suoraan vertaa hautausurakoitsijaa ja opettajaa, MUTTA: Opettajan työssä ja hautausurakoinnissa on se yhteinen piirre, että molempien työ on henkisesti raskasta. Tämä johtaa raskaisiin huveihin ja synkänhilpeisiin keskusteluihin.

yksin

Tämä on kaiken ymmärrykseni mukaan toinen tai ihan korkeintaan kolmas viikonloppu yksin täällä opiskelukaupungissa. Olen toki ollut muutaman kerran vuodessa täällä viikonlopun, mutta aina seurana on ollut vähintään pari läheisimmistä opiskelukavereista. Luulen, että tulen lähinnä nukkumaan ja ehkä siivoamaan. Syödäkin voisi. Salaa olen kuitenkin tyytyväinen, ettei viikonloppuna tarvitse lähteä vaikkapa baariin. Saan erakoitua ja olla aivan kuten itse haluan. Tarvitsen sitä välillä ja tätä nykyä yhä enenevissä määrin. Kaipaan hiljaisuutta, vaikka pidänkin ihmisistä.

Kaipaan kevättä. Odotan pelonsekaisella innostuksella kevättä, jolloin gradun pitäisi olla valmis. Silloin myös harjoittelu on ohi. Osaanko silloin enää olla stressaamatta? Nykyään stressaan aivan järjettömästi asioita. Herään yöllä ja välittömästi minut valtaa pakokauhuinen tunne siitä että hukun tekemättömien töiden alle. Osaanko enää herätä kesken unien ja tuhahtaen vaipua hetikohta levolliseen uneen? Tuntuu vaikealta uskoa siihen.

Miten rauhoitan itseni, kun pakokauhu yöllä iskee? Peilityyni vedenpinta sukellusperspektiivistä. Tyhjennän ajatukseni muusta ja kieltäydyn kiinnittämästä huomiota panikoiviin asioihin. Keskityn tyyneen vedenpintaan, jota tarkastelen veden alta niin, ettei peili rikkoudu. Tyyntä. Rauhallista. Sen kuvan minä pidän silmissäni kunnes sydämen syke palautuu tasaiseksi ja pystyn taas harkitsemaan nukkumista. Kaipaan rauhaa.

päiväunet. nam.

Minä olen päiväuni-ihminen. On käsittämättömän mukavaa köllähtää koulupäivän jälkeen tunniksi tuutumaan. Unien jälkeen pää on ihan sekaisin ja väsyttää edelleen, mutta silti. Jos siihen vain on mahdollisuus, minä nukun päiväunet. Toisinaan päiväunet ajoittuvat jo puoleenpäivään, toinen ääripää päiväunille on puoliyö. Kaikki siltä väliltä on otollista päiväuneen käytettävää aikaa.

Onneksi en tänään mennyt paljastamaan kolmasluokkalaisille, että olin edellisen illan käyttänyt muistipelien leikkaamiseen ja liimaamiseen. Seitsemän muistipeliä, joissa jokaisessa varmasti ainakin 40 palaa. Sakset hiersivät rystyset kipeiksi. No, murtoluvut osoittautuivatkin yllättävän vaikeiksi, joten muistipelaaminen sai jäädä. Täytynee käyttää peliä joskus myöhemmin, kun on liikaa aikaa ja liian vähän ideoita, sillä en halua edes ajatella että olisin nähnyt tuon vaivan aivan turhan takia. Huomenna alkaa käsityön projekti ja se jännittää hienoisesti. En ole aikaisemmin opettanut käsitöitä, joten edessä on aivan uusia uria.

Kävinpä tuhlaamassa kirjakauppaan yli 60 euroa. Hitto, että yliopistolla käytettävät matematiikan kirjat ovat tyyriitä. Käteen tarttui myös ale-ale-alennuksessa oleva Tuija Lehtisen nuortenkirja. Niinpä minä tyyriinä tyllerönä tallustelin jo yhdentoista aikaan läpi kaupungin ja tulin kotiin päiväunille. nam.

suklaarusinoita

Sovin M:n kanssa tammikuun toisena päivänä, että syön suklaata seuraavan kerran vasta kun saan 400g:n pussin turkinpippureita tuhottua. En ole saanut vieläkään niitä kaikkia syötyä (osasyy: ne ovat tallessa Espoossa ja syön niitä vain näin ollen viikonloppuisin). Suklaudettomuuslupaus on osoittautunut odotettua kovemmaksi vastukseksi. Viikon sisällä olen jo kaksi kertaa nähnyt unta, jossa repsahdin ja söin suklaata niin että napa paukkui. Ja tänään viimein annoin itselleni luvat kiertoteitse ostaa suklaata. Suklaarusinat, ai laav juu.

en keksi otsikkoa

Yskä tuli ja meni. Tämä kaikki kahdessa päivässä. Onneksi. Olin jo hetken aika varma, että onnistun stressissä ja paineessa saamaan oikein kunnon lentsun, mutta eipä kuitenkaan.

Tulin Espooseen. Piiitkästä aikaa. Ensin piti taas totutella täällä olemiseen, ja nyt olen taas tottunut. Ja huomenna pitää totutella taas siihen, että palaan tänne vasta kahden viikon päästä. Voi miten tekisi mieleni kapinoida. Epäreilulta se tuntuu, vaikka kaikki tämä on omaa valintaani. Voisin olla tulematta koskaan. Ja oikeasti en voisi. M on tuntunut tänä viikonloppuna taas niin läheiseltä ja lämpimältä. Illalla käyn nukkumaan hänen vieressään, ja siihen on mukava nukahtaa. Aamulla herään, eikä ole tunnetta että jotain puuttuisi. M lähti töihin ja minä jäin tänne korjaamana hänen housujaan. Oli mukava olla avuksi. Tuntui, että .. että jotenkin se oli minun tehtäväni - korjata hänen housunsa. Hän teki minulle ruokaa. Minä korjasin housut. Eikä se ollut mikään vaatimus tai vastapalvelus, vaan se vaan oli. Juuri niin sen kuului mennä.

Käytiin punttarilla. Siellä oli sellainen kehoilijamies, joka puhkuen nosteli isoja painoja. Minä pistin leikiksi ja kieltäydyin tekemästä mitään missä lihakset voisivat kasvaa. Lihaksikas mies pyöritteli silmiään ja varmaan ajatteli minusta pahasti. Poljin kuntopyörää pienimmällä vaihteella. Sellainen ylenpalttinen kehoilu on rasittavaa jotenkin. Huomenna mennään uudestaan, ja olihan se oikeasti ihan kivaa. Oli vaan pakko jotenkin kuitata sille lihaksikkaalle, kun oli niin sen oloinen että jos ihminen on pullea, hän on sellainen sisäisestikin pehmeä ja itsekuriton. Ei se niin ole.

Tänään kävin katsomassa curlingia ja siinä se päivä menikin. Harmittaa jo nyt, että huomenna pitää lähteä. Viikonloppu on ollut ihanan levollinen ja stressivapaa.

ysk ja köh

Minulla on yskä. Aivot tuntuvat kaurapuurolta. Ystäväni sanoi kuvaavasti, että "Aivot on harmaata mössöä." Ja siltä tällä hetkellä juuri tuntuukin. Harmaalta mössöltä. Ajatus ei kulje, aika vain on, mitään ei tapahdu, aivot eivät raksuta.

Huomenna vihdoin ja viimein Espooseen. Tuntuu suorastaan oudolta mennä sinne kahden viikon tauon jälkeen. Ei enää kykene muistamaan tai arvaamaan mikä siellä odottaa. Tai muistaa kyllä, mutta se tuntuu kaukaiselta. Onneksi huomenna sen saa kokea. Minulle on luvattu rutistus, ja se on mukavaa.

Ohjaava opettaja on erilainen kuin mitä minä tahdon isona olla. En tahdo olla pelottava. En tahdo viettää koulupäivää kulmat rypyssä. En tahdo, että oppilaat ovat aivan kauhuissaan vain sen takia, että vihkosta sattui repeämään takakansi epähuomiossa. (Minun kävi kyseisiä oppilaita sääli, ja hiivin opettajan huomaamatta viemään lapsille teippiä. Olivat sangen kiitollisia.) Mutta voi voi. Kiinnittäkääpä joskus huomiota siihen miten samanlaisilta 10-vuotiaat tytöt tai pojat näyttävät niskapuolelta. He ovat kuin kloonattuja. Harjoittelijat seuraavat tunteja lähes poikkeuksetta luokan takana, joten opin lasten nimet paikkojen ja niskojen perusteella. Eli käytännössä paikkojen perusteella, koska jokaisella 10-vuotiaalla tytöllä on pitkät vaaleahkot hiukset, ja jokaisella kymppivuotiaalla pojalla on lyhyet vaaleahkot hiukset. Koita siinä sitten tunnistaa naamapuolelta. Ei ole helppoa se.

aivot, missä te olette?

Olen aika hajalla. En ehkä hirveän huonossa mielessä hajalla, mutta kuitenkin. Tänään. Superpäivä, paljon kaikkea. Tai no, terveellistä ruokaa, joskin sitäkin paljon. Kirjoitan nyt ihan mitä aivot tuovat käsiin viesteinä, kun en pysty. HuuuH. Olen istua tököttänyt tietokoneella tunteja ja taas tunteja. Edessä vilistävät käsityön jaksosuunnitelma, joku toimintahässäkkä, mihin kirjoitin siitä miten oppilaita pitää ymmärtää ja käyttää aistikanavoita ja opettajan tulee noudattaa sovittuja sääntöjä ja rangaista tarpeen tullen. Ja sitten matematiikan suunnitelma. Vaatimattomasti kymmeneksi viikoksi tästä eteenpäin suunnitelmaa pukkaisi. :O

Murtolukuja. Ompelukoneita. Murtolukuja ja sekoilua wordin kanssa. Sitten vähän kasvatuksellisia ajatuksia ja oppimiskäsitystä. Hajoilen. Pitäisi päästä aivan EHDOTTOMASTI M:n kainaloon. Pitäisi päästä. Pois täältä, heti kiitos. Sulkisin silmät ja pistäisin sormet korviin. "Rutista mua, jooko.." Ja sitten se rutistaisi. Ja minä sanoisin "nnnnnghhhh" kun se rutistaisi niin kovasti ja sitten olisi. Sitten olisi rauhallista. Hiljaista. Jotain. Tuntuu hyperaktiiviselta. Sellaiselta, että kohta joko itken tai sitten itken. Olen touhunnut. Tehnyt. Puhunut irkin välityksellä kavereiden ja kämppiksen kanssa. Pohtinut omia ja muiden opetuksellisia ongelmia. Lukeeko kakkosluokkalainen 121 sivua parissa tunnissa? Minä luen puolessa tunnissa. Jaa, kuulostaa pitkältä määrältä.. Todellako, älkää nyt masentako, hei kaverit! No kyllä sä selviit. Kai ne lukee, annat vaikka kotitehtäväksi. Kyllä se siitä. Ei stressata? Ei stressata. Okei. Ja stressataan silti. Ja hyperaktivoidaan.

kotikotona

Täällä kotikotona tulee nukuttua, syötyä, nukuttua ja syötyä. Tänään olen käynyt kaverin luona kuuntelemassa viimeisimmät juorut, mutta sen lisäksi olen lähinnä syönyt ja nukkunut. Tahtoisin olla jo Espoossa. Nööööh. Sitten odotan ja odotan Espooseen pääsemistä. Ja sitten on viikonloppu ja menen Espooseen. Ja sitten minua stressaa kaikki - harjoittelu, ensi kesä, ensi vuosi, elämä, harjoittelu, gradu, koulu, elämä. Ja sitten en osaa nauttia viikonlopusta. No, toivottavasti kuitenkin osaan. Osaan toki. Tietty.

Tiedän, että ensi viikosta tulee stressaava. Silti en osaa/jaksa/pysty/kykene valmistamaan mitään etukäteen helpottaakseni urakkaa. Pitäisi suunnitella tulevia tunteja ja vaikka mitä. Mutta ei mietitä sitä, eihän? Tänään oli muuten ihan kiva päivä. Vähän ehkä turha ja tylsä.

Kämppis on/oli niin kipeänä, että olin jo hieman huolissani. Miten terveellistä voi olla, että toinen yskii yskimästä päästyään oksennuspisteeseen asti yöt ja päivät. Yskä vaan jatkuu ja jatkuu. Toivottavasti perjantainen lääkärissä käynti on auttanut asiassa.

Eäääh. Oikeasti tahtoisin vain avautua siitä miten rankkoja ja stressaavia seuraavat viikot tulevat olemaan, mutta kieltäydyn ajattelemasta. Paljon turhan jauhantaa, jotta ei tarvitsisi ajatella olennaista. *sormet korviin ja mölinää* Mutta se onni tässä on, että kasasin kaikki hommat harjoittelun alkuun, joten viimeiset 3 viikkoa harjoittelusta ovat minulla lomaa. (???? Tai siis aikaa gradua varten.) Kuulostaa varmaan hassulta. Hankin tietoisesti itselleni hirveän urakan, joka pitää hoitaa pikaisesti. Siinä on vain se, että kiire minulla tulisi joka tapauksessa. Jättäisin hommat kuitenkin viime tinkaan. Tässä viime tinka vain tulee nopeammin, joten asia on nopeammin hoidettu pois jaloista. Näppärää, eikö?

Aaargh, stressihajoilua.

ristivedossa

En haluaisi mennä kotikotiin viikonlopuksi. Ei siellä ole mitään. Tai on, perhe. Äiti, iskä ja toinen pikkuveljistä. Toinen on armeijassa. Mutta ei siellä oikein ole mitään muuta. Kaverit on joo, mutta. En tiedä. Menisin mielummin kai M:n luo. Tuntuu pahalta, että kun tulen kotikotoa, niin sitten on vielä viikko ennen kuin menen sinne taas. Kevät on pelottavan pitkälle sitä, että pääsen pääkaupunkiseudulle vain joka toinen viikonloppu. Perhettä on kiva nähdä, mutta joululomasta on vasta niin vähän aikaa, ettei sinne olisi vielä mikään hoppu. Harmi, että ensiviikonloppuinen teatterissa käynti tuli sovittua juuri ensi viikonlopuksi. Mielummin joksikin muuksi viikonlopuksi.

Blaaah.

suin päin harjoitteluun

Hmh. Nyt se on aloitettu, ja ohjaavan opettajan kanssa sanottu ensimmäisen kerran käsipäivää. Ensimmäinen mielikuva opettajasta on jossain määrin hurmaavan kyyninen. Jäi olo, että hm. Jäi sellainen olo, että opettaja pitää työstään ja lapsistakin (ehkä). Harjoittelijat ovat välttämätön paha, ja niistä on ehdottomasti ainakin jossain määrin harmia hermoille. Oppilaat ovat paukapäitä, joiden ohjastaminen kunnon kansalaisiksi on lähinnä uhkaamisen ja lahjomisen yhdistelmä. (Luulisin, että uhkaaminen on hänen mielestään kasvattavampaa.) Ja silti. Silti minulle jäi kuva, että tuo ihminen on myönteinen, reipas ja kohtuullinen. En usko, että tulen joutumaan hänen kanssaan napit vastakkain. Voisin kuvitella näin ensivaikutelman perusteella, että opettaja todella vaatii lapsilta paljon ja pitää heidät kurissa ja nuhteessa, mutta silti kuvittelisin oppilaiden pitävän opettajastaan. Hän ei ehkä ole niitä sydämellisimpiä, mutta uskon että oppilaat voivat luottaa opettajaansa.

Tapaamisia, palavereja, keskustelutuokioita on sovittu siinä määrin, ettei tarvitse pohtia mitä elämällään tulevina viikkoina tekee. Toivottavasti saan oman vastuuviikkoni mahdollisimman alkupäähän harjoittelua, niin sitten se olisi hoidettu. Sen jälkeen oma harjoitteluni olisi ohi.

Yllättävän positiivisestihan tämä alkoi. Helpotti kummasti oloa. Ihan kuin se suuri kivi olisi juuri pyörähtänyt alas minun harteiltani. Huh.

paluu arkeen

Täällä jälleen, opiskelukotikaupungissani. Matka oli hurja, lunta ja räntää pyrytti suoraan tuulilasiin ja vauhti putosi Heinola-Mikkeli -välillä seitsemäänkymmeen. Pimeydessä näytti siltä kuin ajaisimme kohti tien päätepistettä. Valokiilojen ulkopuolella ei ollut mitään. Vain pimeää. Ja lunta. Loputtomasti.

Huomenna on herätyskello piippaamassa kahdeksan jälkeen. Saa nähdä miltä paluu arkeen tuntuu, kun lomalla en ole kertaakaan käynyt ennen kahta nukkumaan, enkä herännytkään ennen yhtätoista. Yhdeksältä vuosikurssimme kokoontuu kuulemaan miten harjoittelu tulee organisoitumaan. Luulen, että epätietoisuutta ja sekaannuksia riittää - jälleen. Niin on ollut jokaisessa harjoittelussa.

Miten minä olen taas täällä? Loppuiko loma todellakin? Onko pakko palata arkeen?

Kuuntelen hätäapukonserttia. Ihmiset jaksavat edelleen välittää. Myös minä. Kurkkua kuristaa suru. Esimerkiksi iltapäivälehtien nettikeskusteluissa on kritisoitu sitä, etteivät suomalaiset lahjoita rahaa kotimaisiin kohteisiin, esim. vammaisille, mutta riemurinnoin antavat ropoja Aasian hätään. Eihän näitä asioita voi edes verrata. Yksikään suomalainen ei ole yhtä huonossa asemassa kuin tuhannet ja taas tuhannet ihmiset siellä. Kaikilla on olemassa ainakin jonkinlainen sosiaaliturva täällä. Siellä kaukana näin ei ole. Me olemme heidän turvansa tällä hetkellä.

lomailu päättyy

Stressaa. Minua stressaa alkava kevätlukukausi. Tuntuu että muutkin asiat painavat enemmän kuin niiden pitäisi. Kaikki vastoinkäymiset aiheuttavat tarvetta itkeä. Ei tämä hemuli oikeasti nyt _niin_ masentunut ole, mutta hirvittää silti aika reilusti.

Huomenna kämppis nappaa minut kyytiinsä Lahden kohdilta ja sitten jatkamme kohti opiskelukaupunkia. Ei tahtoisi. Ei viitsisi. Tietää, että siellä odottaa kaupunki, jossa en viihdy ja johon en ole kotiutunut. Tietää, että siellä on tekemistä enemmän kuin yhdelle ihmiselle olisi tarpeen. Tietää, että muutkin ihmiset ovat ihan stressaantuneita graduistaan, harjoittelusta, elämästä.

Huomaan jossain määrin turtuneeni tsunami-uutisiin. Keskiviikkoinen hiljainen hetki sai kyllä taas nieleskelemään ja muutenkin asia on vielä täynnä akuuttia surun tunnetta. Silti en enää pysty käsittelemään poliitikkojen pähkäilyjä ja pohdintoja siitä miten asiat olisi pitänyt tehdä. Lehdistö on kovin kärkäs kritisoimaan virkavallan toimintaa, sillä se myy lehtiä. Minä - teppo tavallinen - vain pienessä mielessäni kuvittelen, että kaikki tehtiin niin hyvin kuin senhetkisen tietämyksen ja kokemuksen perusteella oli mahdollista. Jos joskus joudumme samankaltaisen tilanteen eteen, ovat kaikki tietenkin viisaampia, ja toimiin ryhtyminen helpompaa. Sillä kaikeksi onneksi ihminen on oppiva eläin. Ainakin jossain suhteessa.

Mitä minä olen puuhaillut viime päivät? Siirryin kotikodista äidin ja isän helmoista M:n luo viettämään viimeisiä lomapäiviä. Hermot alkoivat hitaasti mutta sitäkin varmemmin kiristyä vanhempien kanssa. Pidän vanhemmistani, mutta omaan tupaan ja omaan lupaan tottuminen on aiheuttanut sen etten aina jaksa suhtautua siihen että joudun elämään muiden tuvan ja muiden luvan asettamissa rajoissa.

Jään jännityksellä odottamaan mitä säälaitoksen lupaama "hirmu"myrsky tuo tullessaan. Ainakaan vielä en huomaa mitään poikkeavaa tässä Espoon säässä. Vettä sataa, tuuli puhaltelee puuskittain. Kävimme M:n kanssa tunnin kävelylenkillä ja kastuimme litimäriksi. Olo oli kuin uitetulla koiralla ja suklaanhimo aivan suunnaton. Viimeiset puoli kilometriä vikisin ja vinguin M:lle ja vannoin tahtovani _ehdottomasti_ Geisha-suklaalevyn. M kieltäytyi vedoten (hänen) uudenvuodenlupaukseen(sa): "Alamme elää terveellisemmin." Hän on luvannut itselleen käyttää minua ulkoilemassa, uimassa tai salilla joka viikonloppu. Ja ei siinä mitään. Hän haluaa laihtua, eikä minullakaan ole mitään sitä vastaan että oheistuotteena myös minulta karisee muutama kilo. Minua pitääkin patistaa (tietyissä rajoissa), jotta muistaisin kuntoilla.

ei sen kummempia

Päivät vaan soljuu. Opiskelukaveri yritti aamupäivällä valaa hemulin täyteen pakokauhua tulevan kevään vuoksi. Ja eipä tuota tarvitse paljon valaa, kun pakokauhu ja paniikki on muutenkin. Gradu. Eräs toinen laajahko koulutehtävä. Viimeinen työharjoittelu. Matematiikan sivuaineopinnot. Toinen sivuaine. Muut opinnot. Elämä. M. Paljon. Liikaa. Alkaa tulla epäusko, ettei kaikki hoidukaan omalla painollaan. Gradua on nyt ehkä nelisen sivua.

Tänään kävin sentään tyhjentämässä kaupunginkirjaston graduun liittyvästä kirjallisuudesta. Toivottavasti huomenna niistä saa jotain irti. Tosin ensin käyn moikkaamassa ystävää, joka on vihdoin ja viimein pieniin päin. :)

Huomenna tänne ilmestyvät myös serkku perheineen Kuopiosta asti. Mukavaa nähdä niitäkin. Perheen lapset ovat jossain vaiheessa kasvaneet isoiksi, vaikka vasta juuri muistan katselleeni itkevää vauvaikäistä. Nyt tuo on jo miehen mitoissa oleva murrosikäinen. Ja miten tuntuu etten itse tuossa ajassa ole kasvanut mihinkään? Hemuli pysyy hemulina, muut kasvavat ja muuttuvat. Vähän alle (???? kamalaa) kuukauden päästä täytän kaksikymmentä ja neljä. Se on vuosi lisää. Ensi vuonna on varmaan kriisin paikka, kun alan lähestyä uhkaavasti kolmeakymmentä. Ei hemuli täytä koskaan kolmeakymmentä. Saati edes kahtakymmentäseitsemää. Huh kun muistelee sitä kahdenkympinkriisiä, niin mitä se onkaan sitten kolmikymppisenä. En uskalla edes kuvitella.

Äiti lupasi syntymäpäivälahjaksi Olipa kerran elämä -dvd-paketin. :) Se on mukavaa, koska olen kyttäillyt tuota Sillä Silmällä jo kuukaudenpäivät.

graduttaja iskee

Sen tein ja tartuin tuumasta toimeen. Gradua kirjoitin puolisentoista sivua. Viikon päämäärä voisi olla esimerkiksi kymmenisen sivua. Miksei enemmänkin. Kymmenen olisi kyllä todella hienoa. Toivottavasti siitä ei joudu tinkimään.

Olen jo lähes päättänyt mennä tällä viikolla vielä käymään pääkaupunkiseudulla M:ää moikkaamassa. Katellaan huomenna, kun herra palaa Ruotsinmaalta.

Huomenna taas ennen puoltapäivää ylös ja gradun kanssa painimatsia. Sillä siitä selviää, ei millään muulla. Mutta ei minusta tutkijaa tule, se on selvää. Tutkiminen on muiden juttuja, minä teen mielummin jotain käytännönläheistä.

tympeät ihmiset

Kyyninen hymähdys ja ylimielinen nyökäytys. Vähäjärkisiä ovat ne, jotka jaksavat vielä tuntea empatiaa toisia ihmisiä kohtaan. Kaksinaamaisia ne vähäjärkiset, ihmiskunnan pohjasakkaa ja sitä kurjinta ja kuvottavinta harmaata massaa. Kaksinaamaisia ylemmyydentunnossaan - he surevat ja sitten --- sitten he unohtavat. He eivät tajua todellisuudesta mitään.

He eivät tajua, ettei surkuttelu auta mitään. He vain tuntevat empatiaa hukkuneita, kotinsa menettäneitä, loukkaantuneita ja heidän omaisiaan kohtaan. He nieleskelevät kyyneliä nähdessään kuvia surusta mykistyneistä vanhemmista, jotka ovat juuri menettäneet kaksi alle viisivuotiasta lastaan. Mitä ihmettä he ajattelevat antaessaan viisi euroa hyväntekeväisyyteen? Eivätkö ne kaikessa ylitsevuotavassa humaaniudessaan ja länsimaisessa yltäkylläisyydessään tajua miten tuo raha häviää byrokratian koneistoon?

Eivätkö nuo vähäjärkiset, ylimieliset, kuvottavat, tunteelliset ja kammottavan kaksinaamaiset ihmiset tajua, että järkevintä olisi suhtautua asiaan täysin toisella tavalla. Kaikkihan nimittäin pohjautuu siihen, ettei asia surkuttelemalla parane. Ei tuntemattomien vuoksi ole mitään hyötyä surra. Sillä jos erehdyt suremaan, teet sen vain parantaaksesi omaa oloasi. Rahaakaan ei kannata lahjoittaa, kaikkihan tietävät mitä niille rahoille käy. Aasian tuhosta ei sen paremmin kannata myöskään puhua. Mediaa ei kannata tarkkailla, koska se antaa asiasta vääristellyn kuvan ja korostaa vain menehtyneiden länsimaalaisten ja etenkin suomalaisten kohtaloita. Sillä onhan täysin pöyristyttävää, että suomalainen matti meikäläinen unohtaa ne tuhannet ja taas tuhannet muiden maiden menehtyneet, ja suree itsekkäästi vain sitä jota on helpointa surra.

Mitä siis kannattaa tehdä? Minä sen tiedän, koska olen niin viisas ja ennen kaikkea REALISTINEN.

ÄLÄ TEE MITÄÄN. ÄLÄ AJATTELE MITÄÄN. ÄLÄ VÄLITÄ.

Minua oksettaa. Te kuvottavat ihmiset, joiden mielestä välittäminen on turhaa, kaksinaamaista ja alentuvaa. En pysty ilman inhonväristyksiä ajattelemaan sinua, jonka mielestä minä olen maailaman saastaisin, koska itkin vuoden vaihtuessa. Tuhlasin kallisarvoisia kyyneleitä turhaan, sillä kuten sanottua, välittäminen on ihan perseestä. Eikö vain? Ihmiset ampuivat raketteja ja hurrasivat alkavalle vuodelle. Minä en voinut. En vain voinut.

Tiedän kyllä, että kyyneleni eivät tuo yhtä ainoaa kuollutta takaisin. Miksi niiden pitäisikään? Tiedän, ettei surkuttelu ja empaattiset tunteet paranna niiden ihmisten elämää, jotka menettivät aalloissa kaiken paitsi henkensä. Sitäkö varten empatia on olemassa? Ei minusta. En pysty sanoin kuvailemaan miten paljon minua KUVOTTAA se kammottava ajatus mikä ihmisten keskuudessa nykyään leviää. Ollaan niin realistia, niin realistia, ja niin ei-sitä-typerää-harmaata-massaa, ettei parempaa. Ollaan Yksilöitä, jotka jumalauta ymmärtävät, että se-harmaa-massa ei tajua mistään mitään. Elämän Realiteetit, jumalauta. Sinä kyyninen ihminen tajuat, että surkuttelu on typerää ja sen takia voit tuntea itsesi Viisaaksi ja vähintäänkin edes pikkuriikkisen ylemmyydentuntoiseksi minuun typerykseen verrattunua.

Mitä se on Sinulta pois, jos minä tunnen jotain? En tajua EN TAJUA miten se voi MITENKÄÄN olla huono asia, jos minä vielä tässä maailmanajassa tunnen jotain muita ihmisiä kohtaan. Etenkin, jos ne tunteet ovat empatiaa ja myötätuntoa. Miten se voi olla negatiivinen piirre minussa? En tajua en tajua en tajua. Jos joku jossain joskus lukee tämän ja kykenee selittämään asian, niin olisin enemmän kuin iloinen saadessani selityksen. Se ei takuuvarmasti ole myöskään mitään pois niiltä jotka ovat henkilökohtaisesti katastrofin uhreja, jos minä suren heidän surunsa rinnalla. Ja totta helvetissä minä suren myös siksi, että se helpottaa omaa oloani. Täytyyhän koko maailmaa koskettanut katastrofi käsitellä myös oman psyykkeen tasolla.

Ja mitäs hittoa sen on väliä, jos ensisijaisesti suren suomalaisia uhreja? Totta hitossa jokainen suree ensimmäiseksi sitä, joka on lähimpänä. Jos sinun vanhempasi olisivat kuolleet Thaimaassa, niin tietysti surisit ensin heitä.

Ja vuoden päästä olen unohtanut koko asian? Mahdollisesti. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että jos ihmiset lakkaavat tuntemasta empatiaa, heistä tulee hirviöitä. Kyllä muita ihmisiä kohtaan täytyy tuntea myös empatiaa ja myötätuntoa, jotta voi kutsua itseään ihmiseksi. Sillä mitä tunteita jää jäljelle, jos toiset ihmiset ovat yhdentekeviä? Itsekkyyttä ja kylmää ironiaa. Hyi helvetti.