5 päivää.

Lapselle on nyt sänky. Lauantaina käytiin katsomassa Lahden koiranäyttelyssä jos vaikka minkä näköisiä perroja - ruskeita, komea valkoinen, pilkullisia, harmaita, mustavalkoisia... Ensimmäiset askelet on otettu perroyhteisöön astumisessa.

Lauantaina viimein pääsin näkemään äidin arven. Saunassa äiti selvästi aristeli olemistaan enkä minä katsonut asiakseni ottaa arpea puheeksi. Onneksi äiti lopulta itse päätti esitellä arven. Suuri punainen kanjoni halkoo rintakehää. Toinen rinta on poissa ja jäljellä on kuoppa. Ilmeisesti uutta rintaa ei myöskään myöhemmin tule. Nyt asia on puhuttu läpi ja aivan varmasti puhuminen helpotti niin minun kuin äidinkin oloa.

Äiti oli kovin epävarma hiustensa suhteen. Ja mitä sitten tapahtuu? Kylään saapuu kummitätini (joka ei tiedä sairaudesta mitään) ja on oma itsensä - itsekeskeinen. Oma napa on hänelle aina oma napa eikä muilla varmaan hänen näkökulmastaan edes ole napaa. Kaikkien omien juttujensa kertomisen lomassa hän ei kertaakaan ehtinyt katsomaan äitiä niin tarkasti, että olisi huomannut ohentuneet hiukset. (Oikeasti tukka on vielä ihan kohtuullinen ja jollakin todella heikkotuurisella henkilöllä voisi olla moinen tukka ihan luonnostaan.) Vierailun jälkeen äiti esitti oletuksen, että olin kertonut kummitädilleni äidin sairaudesta. Kun totesin tätini olevan edelleen täysin asiasta tietämätön, pilkahti äidin silmissä tyytyväisyys. "Ei sitä hiusten ohenemistä oikeasti välttämättä ulkopuolinen huomaa. Ohenemisen huomaa itse, mutta toinen ei niinkään." Ja siinä sen oikeasti huomasi, miten vähän ihminen tutun ulkonäköön kiinnittää huomiota. Äiti on äiti eikä siihen tarvita tukkaan katsomista. Kerrankin tädin itsekeskeisyys osui oikeaan hetkeen.

7 päivää.

Huomenna Lahteen - viimeistä kertaa ilman kolmatta perheenjäsentä. Onkohan äitillä vielä hiuksia.. Mennään kansainväliseen koiranäyttelyyn katselemaan perroja. Ihan kivaa.

Tänään sain kuulla yhdeltä äidiltä hänen sanojensa mukaan ikäviä uutisia. "Muutamme kesällä pois." Sisäisesti sain taistella hymyä vastaan. Niin raadollista kuin se onkin, minä olen tyytyväinen tapahtumien kulkuun. Pojan kaitseminen ja ohjaaminen on todella haastavaa, eikä mihinkään näyttäisi tulevan mitään muutosta, jos poika jäisi luokkaani. Eihän se pojan tilannetta luultavasti paranna, että vaihdetaan koulua. Mutta ei se varmaan huononnakaan tilannetta. Vähän surettaa sen opettajan puolesta, joka saa kyseisen pojan luokalleen.. Myös toinen luokkani haastavista yksilöistä on vaihtamassa koulua. Lapsen äiti ei suostu pienryhmähakemuksen täyttämiseen ja on ilmeisen vahvasti sitä mieltä, että oppilaan ongelmat johtuvat ympäristöstä. Joopa joo. Ihme vaan, että luokka on ollut paljon rauhallisempi ja ongelmattomampi, kun kyseinen lapsi on ollut toisessa luokassa opiskelemassa kohta pari viikkoa.

Luokan toiminnan kannalta kesän muutokset tuovat aivan varmasti tuoreita tuulahduksia. Takuuvarmasti joku hiljaisempi ja näiden vielä paikalla olevien sankareiden takia taustalle jääneempi nousee uudeksi timantiksi loistamaan. Mutta uskon ja toivon, ettei luokastani löydy tällä hetkellä yhtäkään niin vahvasti dominoimaan ja häiritsemään kykenevää oppilasta kuin nämä kaksi herraani.

Mielessä on käynyt jopa vakinaisen viran hakeminen tästä koulusta.

kevät

Minä rakastan kevättä. Aurinkoa, energiaa, jaksamista, syntymistä, elämää. Kävin kuvaamassa tätä kaikkea pikaisesti musiikkipitoisen kävelyretken jälkeen. Tässä vauvakieloja.

13 päivää

Ei kohta enää kymmentäkään päivää. Jännää. M sanoi ystävä L:n kysyessä koirafiiliksiä fiilisten olevan ristiriitaiset. Meinasin sisäisesti pahastua. Mutta sitten tein sen, mitä yleensäkin tälläisessä tilanteessa teen: olen hiljaa ja ajattelen. Käyn paljon kitkeriä keskusteluja ja tiukkoja väittelyitä pääni sisällä M:n kanssa. En jostakin syystä yleensä halua käydä niitä oikeasti M:n kanssa, vaan tyydyn päänsisäiseen selvittelyyn. Niin tein siis myös eilen matkalla koiravauvalaan.

"Ai ristiriitaisia.. Se ei halua tätä koiraa. Tai ehkä vähän haluaa, mutta ei paljon. Helvetti. Mitähän tästäkin tulee? Oppiiko se koskaan koiraihmiseksi.." Ärinää ja murinaa sisäisesti. Ja sitten siinä kävi niin kuin siinä lähes aina käy - minä tyynnyn, koska ehdin päässäni keksiä loogisia ja tyynnyttäviä selityksiä. "Äitikin VIHASI koiran tulemista. Ja katso häntä nyt. Kotona koira on perheen lapsi." Ja se tyynnytti. M ei tunne koirarakkautta samalla tavalla kuin minä. Siis ei vielä. Ei hänen tarvitse koskaan ryhtyä palvomaan koiria, mutta uskon siihen, että koirasta tulee osa perhettämme. "Ristiriitaset" tunteet tarkoittavat sitä, että siellä jossain on myös positiivisia ajatuksia seassa. Ehkä pelkoa ja jännitystä, mutta myös ehkä iloa. Äiti ei millään olisi suostunut ottamaan kotiinsa koiraa. Ja jos äitini - tuo jääräpäinen ihminen - kykenee taipumaan koiran edessä, siihen on hyvät mahdollisuudet myös M:llä.

koiraverkko. check.

Koiran alueen rajaamiseen tarkoitettu kompostoriverkko on nyt ostettu. Siinä se odottaa vauvaa saapuvaksi. Ylihuomenna mennään katsomaan pian viisi viikkoa täyttävää muksua. Tänään hypistelin eläinkaupassa koiraleluja, hihnoja ja kaulapantoja.

Parin viikon päästä Lahden kansainvälisessä koiranäyttelyssä saan (?) mukaan kummitätini, joka on sellainen besserwisser, että tietää kaikesta kaiken ja tuntee kaikki ja osaa kaiken ja lupasi tulla näyttämään miten tuntee myös koiranäyttelyn myyntikojumiehet ja saa minulle halvemmalla koiratarvikkeita. Nähtäväksi jää.

17 päivää.

Nyt on hankittuna jo hakuseura. En minä lasta yksin halua hakea, mitä siitäkin tulisi? M ei ole halukas tulemaan kuuntelemaan koiraihmisen ja koiraihmisen keskustelua koirista. Ymmärrän hyvin. En minäkään jaksaisi kuunnella M:n ja toisen pelinhoitajan keskustelua ruleteista tai black jackista.

Onneksi serkku oli enemmän kuin innostunut tulemaan mukaan. Hän on itsekin osallisena koirankasvatusbisneksissä, joten on varmaan ihan hyvä saada sellainen henkilö mukaan, kun kirjoitan myyntipapereita.

Tahtoisin jo kovasti mennä shoppaamaan koiralle kaikkea kivaa.

----

Huomenna menemme pankkiin keskustelemaan kodin omistussuhteen muuttamisesta. Minä voisin huolia osani tästä omistuksesta, sillä tuntuu typerältä maksaa vuokraa M:lle etenkin, kun M on kroonisessa rahapulassa. Minulle (niin halutessani) jää kuukausittain sen verran "ylimääräistä" tilille, että voin ihan hyvin sijoittaa ne asuntoon. Siellä ovat tallessa, ja saan ne halutessani sieltä aikanaan pois. En nimittäin mitenkään voi uskoa, että tämän asunnon arvo romahtaisi - lähistölle kun on rakenteilla jos jonkin sorttista viihdykettä, palvelua ja kulkuyhteydet ovat erittäin hyvät. Vaan myönnettävä se on: minua hirvittää. Että ottaisi pankista hirveästi lainaa.. Se pelottaa. Vaikka mitäpä tuo on M:nkään elämässä muuttanut, ei mitään.

20 päivää.

Lähtölaskenta on alkanut. 20 päivän päästä meille muuttaa perropoika. Olen niiiiin kovin malttamaton enkä tiedä miten olisin, että aika kuluisi nopeammin. Koira on tullut uniin jo kovin monena yönä ja aina olen harmitellut sitä, etten unessa vielä tunne koiraa. Unessa näyttäytyy siis koiranpentu, johon en ole päässyt vielä tutustumaan, vaan unikoira tuntuu vieraalta.

Ensi viikolla suuntaamme luultavasti ystävä L:n kanssa kasvattajalle koirapoikaa moikkailemaan. Vähän kieltämättä jännittää se, miten pian tänne uusi perheenjäsen muuttaa. Olen miettinyt ja suunnitellut, että miten elämä sitten koiraperheenä sujuu. Mutta vaikeaa sitä on jotenkin edes kuvitella.

a) Ei saa tulla sänkyyn.
b) Aamupissalla pitää ehtiä käymään, vaikka olisi työaamu.
c) Koiraportti keittiöön.
d) Hihnassa kulkemisen opettaminen.
e) Saako tulla sohvalle?
f) Mitä ruokaa?
g) Sänky pitäisi ostaa.
h) Miten selvitään koiran murkkuiästä vuoden päästä?
...

Näitä erinäisiä keskeneräisiä pohdintoja riittää.

Olen kovin innoissani!

Tässä hän on:

opettajan luonto.

Työnohjauksessa kysyttiin syytä, miksi juuri minä olin hakeutunut työnohjaukseen. Muut kertoivat haastavista vanhemmista, kollegojen kanssa käytävien keskustelujen ja yhteistyön vähäisyydestä, oman ajan jakamisesta.. Minä totesin kaipaavani tukea siihen, miten kykenen hyväksymään sen tosiasian, ettei minusta riitä kaikille. Joihinkin (eli suurimpaan osaan) tapauksiin joudun toteamaan vain, ettei tuo asia nyt vain asetu kiireyslistalla kärkeen ja se jää näin ollen huomiotta. Yksi lukihäiriö sinne tänne, yksi matemaattisen hahmottamisen ongelma, plah, ei riittävän akuuttia.

Ja mikäpä tulikaan tänään ensimmäiseksi mieleen, kun kuulin, että lähes neljäsosa luokastani harrastaa näpistelyä? Ensimmäinen ajatus oli, että mitä minä olen tehnyt väärin? Millä toimintatavoillani olen tämän aiheuttanut? Minä olen varmaankin vastuussa. Ai vanhemmat olisivat osaltaan vastuussa? Niin kai sitten. Mutta ei siltä vaikuta. Ei ainakaan eilisen palaverin perusteella. Vanhempien reaktiot oppilaan kertomuksiin vapaa-ajan harrastuksista olivat laimeaakin laimeampia. Ja millähän hemmetillä minä sitten lasta kasvatan, jos vanhemmat ovat ihan tossuja?

Onneksi nyt on pääsiäisloma. Ja maanantaina vauvaa katsomaan! Tuskin maltan odottaa. :)

alustavia matkamietelmiä.

11.7. Matka Jenkkilään alkaa.
12.-15.7. Spokanessa, häät ja muuta.
15.7. 5 tuntia autoilua Portlandiin.
17.7. 5 tuntia autoilua Medfordiin (??? tai joku muu puolimatkan pysäkki ??)
18.7. 6 tuntia autoilua San Franciscoon.
20.7. 6 tuntia Los Angelesiin.
23.7. 4 tuntia Las Vegasiin.
25.7. klo 9:50 lento Suomeen.

Aikamoista ajelua, mutta tulossa onkin road trip. Mukaan hyvää musaa ja muuta viihdykettä.