Työnohjauksessa kysyttiin syytä, miksi juuri minä olin hakeutunut työnohjaukseen. Muut kertoivat haastavista vanhemmista, kollegojen kanssa käytävien keskustelujen ja yhteistyön vähäisyydestä, oman ajan jakamisesta.. Minä totesin kaipaavani tukea siihen, miten kykenen hyväksymään sen tosiasian, ettei minusta riitä kaikille. Joihinkin (eli suurimpaan osaan) tapauksiin joudun toteamaan vain, ettei tuo asia nyt vain asetu kiireyslistalla kärkeen ja se jää näin ollen huomiotta. Yksi lukihäiriö sinne tänne, yksi matemaattisen hahmottamisen ongelma, plah, ei riittävän akuuttia.
Ja mikäpä tulikaan tänään ensimmäiseksi mieleen, kun kuulin, että lähes neljäsosa luokastani harrastaa näpistelyä? Ensimmäinen ajatus oli, että mitä minä olen tehnyt väärin? Millä toimintatavoillani olen tämän aiheuttanut? Minä olen varmaankin vastuussa. Ai vanhemmat olisivat osaltaan vastuussa? Niin kai sitten. Mutta ei siltä vaikuta. Ei ainakaan eilisen palaverin perusteella. Vanhempien reaktiot oppilaan kertomuksiin vapaa-ajan harrastuksista olivat laimeaakin laimeampia. Ja millähän hemmetillä minä sitten lasta kasvatan, jos vanhemmat ovat ihan tossuja?
Onneksi nyt on pääsiäisloma. Ja maanantaina vauvaa katsomaan! Tuskin maltan odottaa. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti