kiireinen päivä

Aamulla koiran kanssa ulos.
Aamupalaksi melonia ja kaksi kuppia kahvia.
Pari tuntia istuskelua koneella.
Koiran kanssa sienestyskurssille.
Koiran hieronta.
Todella pikainen ruuan laitto.
Ruoka jää uuniin, koska taas pitää kiitää.
Tokotreenit.
Kiireellä 30 kilometrin päähän koiranpentuja katsomaan.

Kello on kymmenen ja päivän aikana olen syönyt ehkä kilon vesimelonia. En mitään muuta. Tervehenkistä. Eikä ollut edes nälkä _missään_ vaiheessa. Ei aamulla, ei päivällä, ei illalla.

Odotan sitä hetkeä, että olo on taas yhtä hyvä kuin sillon pari vuotta sitten.

Eihän tämä syömisen hoitaminen tällä tavalla tule menemään, mutta tuntuu hyvältä, että en ole vetänyt itseäni (todellakaan) ähkyyn koko päivänä. Vesimelonistakaan ei tullut ähkyä, koska oli niin kova jano, kun sitä popsin.

pisteitä.

Aloitin parin vuoden tauon jälkeen Painonvartijoiden pisteillä pelaamisen. Oma olo on ollut lähes oksettava jo puolisen vuotta. Ällöttää, kun on lihavampi kuin koskaan. Ja silti en saa itseäni niskasta kiinni. Olen yrittänyt ja yrittänyt ja yrittänyt. Mutta ilmeisesti olo ei ole ollut tarpeeksi kehno. Ja osansa tähän soppaan tuo tietysti myös se, etten ole lainkaan sairaanloisen lihava tai erityisen läski. Ja kun kadulla näkee itseään paljon paljon lihavampia, tulee aina kuitanneeksi sen syömisen säätelemisen sillä, että "enhän mä ees oo niin kamalan läski".

Mutta kun olo on ällöttävä. Onneksi seinä tuli vastaan. Jotenkin se vaan naksahti, että nyt riittää. Avasin koneelta sivun, johon ryhdyin ihan tuosta noin vaan kirjaamaan summittaisesti pisteitä. En jaksa ryhtyä kaivamaan Painonvartijoiden vihkoja mistään, enkä myöskään halua lähteä ryhmään itseäni punnituttamaan. Enpä myöskään aio itse punnita itseäni. Menen puntarille sitten, kun olo on edes suhteellisen sopiva. Kuvottaa ajatuskin siitä luvusta, minkä puntari minulle antaisi. Tulisi vaan paha mieli ja ällötys. Sen verran haluan itseäni säästää ja huijata..

Jotenkin tämä syöminen on sikäli pois hallinnasta, että kun en ollut pisteillä, söin todellakin ihan mitä sattuu ja miten paljon tahansa. En vaan osaa sanoa ei, jos joku ehdottaa ulkona syömistä. Enkä osaa sanoa ei, kun tulee mielihalu syödä karkkia. Ja toisaalta sitten, kun olen pisteillä, on hallinta lähes liian tiukkaa. En riudu nälässä. Minulla ei edes ole nälkä. :O Illalla "joudun" syömään vielä jotain, sillä onneksi olen sen verran järjissäni, että tiedän pisterajani ja tiedän myös sen, että pisteet "pitää" syödä täyteen. Mutta jos en olisi näin järjissäni, voisin ihan hyvin syödä vain jonkun verran yli puolet päivittäisestä energiatarpeestani. Eikä siinä pidemmän päälle olisi järjen hiventäkään.

Huomaan, että pisteet palautuvat mieleen todella helposti. Tämän lisäksi palautuu mieleen todella nopeasti se, että ryhdyn raakkaamaan pois syötävien listalta ruokia. Ja varmasti tunnen myös syyllisyyttä, jos joku päivä lipsahtaa pluspisteiden puolelle. Edellisellä - ja ensimmäisellä - pisteilläelokerralla en pystynyt ostamaan edes suklaata, koska jo ajatus tuntui pahalta.

Kuten sanottua, ei tämä suhtautuminen ruokaan kai ihan älykästä ole. Mutta nyt on hyvä mieli, sillä syöminen on taas hallussa. Hyvä minä.

ahdistuksen paluu

Se tulee ja menee. Yli vuosi meni niin, että se pysyi poissa. Vain jotain hyvin satunnaisia inhottavia ajatuksia. Nyt viikon sisällä olo on ollut ajoittain hyvinkin ahdistunut. Tai oikeastaan olen ajatellut ihan sairaita. En edes halua kirjoittaa ajatuksiani, sillä pelkään että ne tulevat todeksi, jos niitä ryhdyn enemmän ajattelemaan tai kirjoittamaan nähtäväksi. Kauheaa, miten vaikeaa onkaan kirjoittaa edes yhtä "helpoimmista" ajatusleikeistä. Aloitan lauseen ja pyyhin sen pois. Aloitan ja pyyhin.. Vanhemmat ostivat mökin. Mitä ihmettä iskä tekisi yksin mökillä? Ei mitään. Tai. Uusi naisystävä. Onhan se hienoa, jos se sattuu jollekin ulkopuoliselle. Siis tarkoitan, että hienoa, jos jonkun muun isä löytäisi itselleen vielä uuden elämänkumppanin. Mutta omalle kohdalleni en sellaista kykene ajattelemaan ilman, että kurkkua kuristaa ja melkein oksettaa.

Eiväthän ajatukset niin pahoja kai ole (tosin tässä eivät ole ne kaikista pahimmat), mutta itseäni nämä ajatukset ahdistavat kovasti. En siis ajattele mitään silpomisia tai itsemurhia tai rääkkäämisiä tai muuta kirjaimellisesti kauheaa.

Kaiken tämän kuvottavan ajatusleikin synnytti lappu jääkaapin ovessa. "Mammografia, tiistai 7.7." Ja tietysti se verenpaine-epäselvyys.

Olen nähnyt unia, joissa minua ahdistaa. Painajaisia myös. Yhden aamuyön tunteina makasin hikisenä ja yritin olla ajattelematta sitä mitä ajattelin.

Oikeastaan itkettää se, että olin oikeassa heti silloin tämän alkaessa. Tiesin, ettei tämä pääty vuoteen. Ei tämä pääty kahteen vuoteen. Eikä edes viiteen vuoteen, vaikka tuossa vaiheessa onkin mahdollista saada terveen paperit. Tämä on elinkautinen.





ärsyttävää teatraalisuutta