Ohhoh, onpas siitä aikaa, kun olen tänne viimeksi kirjoittanut! :O
Tammikuun jälkeen ei suoranaisesti ole tapahtunut paljonkaan. Olen elellyt omaa elämääni omassa kodissa ja puuhannut koirien kanssa kaikenlaista. Agilityä nyt lähinnä.
Töitä on jäljellä ennen kesälomaa enää viisi viikkoa. Vuosi on mennyt todella vauhdilla. Kakkoseni ovat ihan tuota pikaa kolmosia - eivätkä siis enää alkuunkaan pikkulapsia. Ihan karmeaa, että edellisen porukkani kanssa aloitin kolmosluokasta, vedin heidät kutosluokan loppuun ja nyt nuo penteleet ovat syksyllä koulumme ysiluokkalaisia! :O Olen siis seurannut heidän elämäänsä kolmosesta kohta ysiin asti. Se on ihan huikean pitkä aika. Ensimmäinen ikälisäkin rapsahti tilille, joten tosiasia on, että olen ollut alalla viisi täyttä vuotta.
Kesäloman odotus ei tunnu ainakaan vielä niin huikaisevan kovalta urakalta kuin aikaisemmin. Kyllä se loma sieltä tulee. Viikkoja on enää ihan kauhean vähän ja tekemiset tulevat kyllä tehtyä. Ja jos eivät tule, jäävät sitten tekemättä. Tuskin kuitenkaan jäävät. Aina ne on tullut tehtyä, vaikka miten olisi panikoinut tai jättänyt panikoimatta.
Vappu meni mökillä vanhempien kanssa. Ensimmäinen vappu varmaankin kymmeneen vuoteen, kun mitään erikoisen erityistä ei tapahtunut. Toisin sanoen ensimmäinen vappu eron jälkeen. Tähän asti on aina oltu Otaniemessä enemmän tai vähemmän humalassa. Mutta hyvä näin. En ole kaivannut takaisin menneeseen rehellisesti ja liioittelematta vielä kertaakaan. En hetkeäkään. Kai nyt voisi jo sanoa, että ero todellakin oli oikea ratkaisu? M on kylläkin kutsunut itsensä tänne kylään parin kuukauden välein. Itse en koe tarpeelliseksi kutsua häntä kylään tai olla muutenkaan tekemisissä. Mutta saahan tänne tulla, jos siltä tuntuu. Ja oli M kolmikymppisillänikin ihan kutsuttuna vieraana. Että mikäpä siinä. Mutta itse en kaipaa yhteydenottoja pätkääkään, vaikka kuluisikin pari kuukautta, että ei pidetä oikeastaan mitään yhteyttä. Se vaihe elämästä oli ja meni.
Ehkä joskus alkaa joku uusi vaihe tuon parisuhde-elämän osalta. Mutta nyt olen ihan tyytyväinen näin itseksenikin. :)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
2.5.11
19.10.10
elämä jatkuu.
Ystävä L kävi kylässä viikonloppuna. Ostettiin lisää IKEA-laatikoita, purettiin niitä ja juotiin viiniä. Oli oikein rentouttavaa.
Käytiin läpi M-minä -tilannetta ja pikkuhiljaa kai L:kin alkaa uskoa, että minä ihan oikeasti selviän yksinkin. Totuushan on, etten osaa kaivata M:a yhtään. En pienintäkään vähää. Minun arjestani ei puutu mitään sellaista, mitä M voisi siihen tuoda. Olen ollut jokseenkin kiireinen ja jatkuvasti menossa, eikä ole ehtinyt tulla ainoaakaan päivää/iltaa, että kokisin oloni yksinäiseksi. En ole edelleenkään itkenyt kertaakaan tapahtunutta. En tiedä, miksi itkisin. Helpotuksesta? Surusta en ainakaan. Pettymyksestä? Mihin? Siihenkö, että tiedän nyt kykeneväni elämään toisen kanssa, pitämään yllä parisuhdetta ja lähtemään, jos en halua enää jatkaa?
En pohdi, mitä M milloinkin tekee. "Näen" häntä päivittäin nettimaailmassa, mutta en koe tarpeelliseksi huomioida häntä tai vaihtoehtoisesti voin häntä huomioida, jos on oikeasti jotain asiaa. Muutoin hän on yksi bittimaailman miljardeista biteistä. Hän on irtautunut elämästäni luonnollisemmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella.
Jos on olemassa niitä It's Meant To Be -rakkaustarinoita, niin väittäisin tämän olevan It's Meant To Be -ero.
Käytiin läpi M-minä -tilannetta ja pikkuhiljaa kai L:kin alkaa uskoa, että minä ihan oikeasti selviän yksinkin. Totuushan on, etten osaa kaivata M:a yhtään. En pienintäkään vähää. Minun arjestani ei puutu mitään sellaista, mitä M voisi siihen tuoda. Olen ollut jokseenkin kiireinen ja jatkuvasti menossa, eikä ole ehtinyt tulla ainoaakaan päivää/iltaa, että kokisin oloni yksinäiseksi. En ole edelleenkään itkenyt kertaakaan tapahtunutta. En tiedä, miksi itkisin. Helpotuksesta? Surusta en ainakaan. Pettymyksestä? Mihin? Siihenkö, että tiedän nyt kykeneväni elämään toisen kanssa, pitämään yllä parisuhdetta ja lähtemään, jos en halua enää jatkaa?
En pohdi, mitä M milloinkin tekee. "Näen" häntä päivittäin nettimaailmassa, mutta en koe tarpeelliseksi huomioida häntä tai vaihtoehtoisesti voin häntä huomioida, jos on oikeasti jotain asiaa. Muutoin hän on yksi bittimaailman miljardeista biteistä. Hän on irtautunut elämästäni luonnollisemmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella.
Jos on olemassa niitä It's Meant To Be -rakkaustarinoita, niin väittäisin tämän olevan It's Meant To Be -ero.
14.10.10
kylässä
M kutsui itse itsensä uuteen kotiini kylään. Ja mikäpä siinä. Saahan täällä vierailla. Ilmoitusta seuraavana yönä näin unta, että M ilmeistyikin paikalle keskellä yötä baari-illan jälkeen. Olin pöyristynyt hänen toiminnastaan. Tarkoitus ei todellakaan ollut, että hän jää yöksi.
No. Eihän hän oikeasti sitten yöksi jäänyt. Auttoi minua tuomaan talvirenkaat ja nosteli sohvaa, että sain sohvan jalkoihin suojapehmustetarrat. Kiersi kämppäni ja minulle jäi mielikuva, että hän kävi läpi, etten ole vienyt mukanani mitään hänen tavaroitaan. Löytyi vasara, mitta ja vitamiineja, jotka M vei mukanaan.
Jälkikäteen ärsytti kevyesti. Pieni piru minussa nosti päätään ja myhäilin sisäisesti sille faktalle, että samana päivänä aiemmin entisessä yhteisessä kodissa käydessäni rahtasin ison kasan jokseenkin käyttökelpoisia tavaroitani roskiin. M yritti kysellä, että "Tosiaanko roskiin meinaat viedä..?" mutta eipä voinut kieltääkään. Tavaroiden roskiin heittäminen kun on hänelle yksi elämän vaikeimmista asioista.
M:lle jäi vielä joitakin tavaroitani, joiden ilmoitin olevan joko M:n omaisuutta tai joutavan roskiin. Sinne ne jäivät. M ei varmastikaan vie kyseisiä tavaroita roskiin, sillä kukapa voisi heittää roskiin esim. täysin ehjän tyttömäisen peilin? Ei M ainakaan. Löin vettä myllyyn ja totesin kaikkien M:n tavaroita koskevan "otatsä tän vai mitä tälle tehdään" -kysymyksen kohdalla, että "jää sulle tai menee roskiin, ihan sama mulle". Naurattaa vielä tässäkin vaiheessa päivää myöhemmin, miten paljon M varmaankin joutui tekemään töitä, ettei hän kieltäisi minua viemästä tavaroitani roskiin. Lopulta M kysyi: "Eikö tolla peilillä ole sulle mitään tunnearvoa?" TUNNEARVOA? Peilillä?? Vastasin, että "no ei" ja asia oli sillä käsitelty. Ehkä peilille ja M:lle kehittyy joku vain heidän välillään oleva tunne ja peili ei ehkä koskaan joudu roskiin vaan saa elää tunnerikkaan elämän.. ;) (Nyt olen tahallaan ilkeä, mutta kai sitä saa tällä tavalla jälkikäteen ja salaa ollakin välillä edes vähän ilkeä..?)
Minä en muodosta esineisiin syvällisiä tunnesiteitä, vaan aika ajoin tavaroista luopuminen on puhdistavaa. Ja koska arviolta 10 vuotta vanhoja rojuja ei kukaan varmastikaan huoli, enkä ole valmis näkemään vaivaa että etsisin romulle uutta kotia, heitin lähes kaiken roskiin. Vain vanhat vaatteet saivat kodin UFF:n keräyspisteestä.
Jos aika ehti jo vähän kultaamaan muistoja M:n suhteen, vierailu täällä palautti nopeasti mieleen sen, miksi en ole itkenyt kertaakaan eroamme. Pystyn helposti juttelemaan M:n kanssa ja olemaan hänen kanssaan samassa huoneessa, mutta se siitä. Sen enempää en voi millään harkita enää tapahtuvaksi.
No. Eihän hän oikeasti sitten yöksi jäänyt. Auttoi minua tuomaan talvirenkaat ja nosteli sohvaa, että sain sohvan jalkoihin suojapehmustetarrat. Kiersi kämppäni ja minulle jäi mielikuva, että hän kävi läpi, etten ole vienyt mukanani mitään hänen tavaroitaan. Löytyi vasara, mitta ja vitamiineja, jotka M vei mukanaan.
Jälkikäteen ärsytti kevyesti. Pieni piru minussa nosti päätään ja myhäilin sisäisesti sille faktalle, että samana päivänä aiemmin entisessä yhteisessä kodissa käydessäni rahtasin ison kasan jokseenkin käyttökelpoisia tavaroitani roskiin. M yritti kysellä, että "Tosiaanko roskiin meinaat viedä..?" mutta eipä voinut kieltääkään. Tavaroiden roskiin heittäminen kun on hänelle yksi elämän vaikeimmista asioista.
M:lle jäi vielä joitakin tavaroitani, joiden ilmoitin olevan joko M:n omaisuutta tai joutavan roskiin. Sinne ne jäivät. M ei varmastikaan vie kyseisiä tavaroita roskiin, sillä kukapa voisi heittää roskiin esim. täysin ehjän tyttömäisen peilin? Ei M ainakaan. Löin vettä myllyyn ja totesin kaikkien M:n tavaroita koskevan "otatsä tän vai mitä tälle tehdään" -kysymyksen kohdalla, että "jää sulle tai menee roskiin, ihan sama mulle". Naurattaa vielä tässäkin vaiheessa päivää myöhemmin, miten paljon M varmaankin joutui tekemään töitä, ettei hän kieltäisi minua viemästä tavaroitani roskiin. Lopulta M kysyi: "Eikö tolla peilillä ole sulle mitään tunnearvoa?" TUNNEARVOA? Peilillä?? Vastasin, että "no ei" ja asia oli sillä käsitelty. Ehkä peilille ja M:lle kehittyy joku vain heidän välillään oleva tunne ja peili ei ehkä koskaan joudu roskiin vaan saa elää tunnerikkaan elämän.. ;) (Nyt olen tahallaan ilkeä, mutta kai sitä saa tällä tavalla jälkikäteen ja salaa ollakin välillä edes vähän ilkeä..?)
Minä en muodosta esineisiin syvällisiä tunnesiteitä, vaan aika ajoin tavaroista luopuminen on puhdistavaa. Ja koska arviolta 10 vuotta vanhoja rojuja ei kukaan varmastikaan huoli, enkä ole valmis näkemään vaivaa että etsisin romulle uutta kotia, heitin lähes kaiken roskiin. Vain vanhat vaatteet saivat kodin UFF:n keräyspisteestä.
Jos aika ehti jo vähän kultaamaan muistoja M:n suhteen, vierailu täällä palautti nopeasti mieleen sen, miksi en ole itkenyt kertaakaan eroamme. Pystyn helposti juttelemaan M:n kanssa ja olemaan hänen kanssaan samassa huoneessa, mutta se siitä. Sen enempää en voi millään harkita enää tapahtuvaksi.
6.9.10
..niin..
Kuinka monen ihmisen ex-kumppani kysyisi yhteisen asunnon myyntihinnasta keskusteltaessa:
"Jos mä ostan tän kämpän sulta tällä hinnalla, niin riittäähän sulla sitten rahat siihen sun uuteen kämppään?"
"Jos mä ostan tän kämpän sulta tällä hinnalla, niin riittäähän sulla sitten rahat siihen sun uuteen kämppään?"
26.8.10
hm.
Oltiin leffassa ja syömässä M:n kanssa.
Pikkuveljen avopuoliso oli jokseenkin hämmentynyt, kun kerroin päivällä ulkoillessamme, että olemme menossa syömään ja elokuviin. "Tää ei taida olla mikään perinteinen ero", totesin. "Ei todellakaan", sain vastaukseksi.
Leffan jälkeen höpöteltiin M:n kanssa niitä näitä ja ennen leffaa syömässä ei ollut vaivaantunutta hiljaisuutta.
Ajattelin autossa kotiin palatessa, että miten missään vaiheessa voi ottaa esille raha-asioita..? Miten ikinä voin puhua niin raadollisesta ja kylmästä asiasta, kun en halua rikkoa välejä? Ajattelin, että M on hyvä ystävä. Ajan viettäminen hänen seurassaan on helppoa eikä minun tarvitse esittää yhtään mitään muuta kuin mitä olen. Hän tietää heti, kun olen pahalla tuulella ja kuuntelee, kun kerron vaikka miten vähäpätöisiä asioita. (Ei varmaankaan kyllä paina asioita mieleensä, mutta ei sentään keskeytäkään sillä tyylillä, että "ihan sama ei kiinnosta")
Raha-asiat on silti ihan pakko ottaa esille. Ensi viikolla sen aion tehdä ja pankkiinkin on varattava aika. Odotan kyllä jo omaan kotiin muuttamista ja samalla haluan uskoa, että voimme käydä leffassa ja syömässä vielä muuton jälkeenkin. Toivon niin.
Pikkuveljen avopuoliso oli jokseenkin hämmentynyt, kun kerroin päivällä ulkoillessamme, että olemme menossa syömään ja elokuviin. "Tää ei taida olla mikään perinteinen ero", totesin. "Ei todellakaan", sain vastaukseksi.
Leffan jälkeen höpöteltiin M:n kanssa niitä näitä ja ennen leffaa syömässä ei ollut vaivaantunutta hiljaisuutta.
Ajattelin autossa kotiin palatessa, että miten missään vaiheessa voi ottaa esille raha-asioita..? Miten ikinä voin puhua niin raadollisesta ja kylmästä asiasta, kun en halua rikkoa välejä? Ajattelin, että M on hyvä ystävä. Ajan viettäminen hänen seurassaan on helppoa eikä minun tarvitse esittää yhtään mitään muuta kuin mitä olen. Hän tietää heti, kun olen pahalla tuulella ja kuuntelee, kun kerron vaikka miten vähäpätöisiä asioita. (Ei varmaankaan kyllä paina asioita mieleensä, mutta ei sentään keskeytäkään sillä tyylillä, että "ihan sama ei kiinnosta")
Raha-asiat on silti ihan pakko ottaa esille. Ensi viikolla sen aion tehdä ja pankkiinkin on varattava aika. Odotan kyllä jo omaan kotiin muuttamista ja samalla haluan uskoa, että voimme käydä leffassa ja syömässä vielä muuton jälkeenkin. Toivon niin.
6.8.10
uuden alku?
Kolmenkympin kriisi?
Kahdenkympin kriisi oli aika vahva. Muistan sen, mutta en enää muista, miten kriisi ilmeni.
Haluan aloittaa kaiken alusta. On samanlainen tunne kuin silloin, kun odotin tietoa siitä, pääsenkö opiskelemaan opettajaksi. Ja kun se tieto tuli, että sinne pääsin, niin se oli jännittävää. Muutin kotoa ihan uuteen kaupunkiin ihan vieraiden ihmisten kanssa samaan asuntoon. Solukämppään.
Enää en solukämppään muuttaisi.
Tajusin viikko sitten L:n kanssa jutellessa jotenkin hirveän selvästi, että tämä on minun elämäni ja saan tehdä sillä mitä itse haluan. Nyt pitäisi vain löytää uskallus oikeasti tehdä elämällään mitä haluaa.
Kahdenkympin kriisi oli aika vahva. Muistan sen, mutta en enää muista, miten kriisi ilmeni.
Haluan aloittaa kaiken alusta. On samanlainen tunne kuin silloin, kun odotin tietoa siitä, pääsenkö opiskelemaan opettajaksi. Ja kun se tieto tuli, että sinne pääsin, niin se oli jännittävää. Muutin kotoa ihan uuteen kaupunkiin ihan vieraiden ihmisten kanssa samaan asuntoon. Solukämppään.
Enää en solukämppään muuttaisi.
Tajusin viikko sitten L:n kanssa jutellessa jotenkin hirveän selvästi, että tämä on minun elämäni ja saan tehdä sillä mitä itse haluan. Nyt pitäisi vain löytää uskallus oikeasti tehdä elämällään mitä haluaa.
13.2.10
väliaikatietoja
Äitin sytostaattihoitojakso jatkuu. Lääkäri tiesi kertoa kasvainten pienentyneen tähän mennessä annettujen hoitojen ansiosta. Hoito jatkuu kolmella sytostaattihoidolla, jotka annetaan kolmen viikon välein. Sitten katsotaan tilannetta taas uudestaan. Eli maalis-huhtikuun vaihteessa on odotettavissa seuraava katsaus.
Sairaudesta on jotenkin tullut osa arkea. Se ei paina mieltäni enää niin akuutisti ja hirveällä voimalla. Kai näin väistämättäkin käy, kun tilanne jatkuu kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Pahin terä tylsyy ainakin niinä hetkinä, kun mitään "tavallisesta sairastamisesta ja hoidoista" poikkeavaa ei tapahdu.
29.10.09
tyhjiö
Tuntuu, ettei elämässäni enää tapahdu mitään niin olennaista, että sitä voisi kirjoittaa tänne. Äitin sairaus on niin iso asia, että sen rinnalla kaikki muu tuntuu epäolennaiselta.
Jos oikein yritän, saatan keksiä jotain, mitä elämässäni nyt tapahtuu..
1. Koirien kanssa elämä etenee omaa kumpuilevaa polkuaan. Vanhempi saa seuraa nuoremmasta ja nuorempi oppii vanhemmalta kaikkia pöllöilyjä. Treenaaminen vanhemman kanssa on nyt jäänyt, sillä tuo kirppunen vie aikaa ja huomiota.
2. Töissä sujuu ihan mallikkaasti. Olen aika väsynyt, mutta en kuitenkaan liian väsynyt. Työkaverit ovat mukavia ja työparini kanssa hommat luistavat. Tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, että lähden töistä kotiin käytännössä tuntia-kahta aikaisemmin kuin työparini. Toisaalta tulen joka aamu tuntia häntä ennen töihin, joten syyllisyyden tunteminen on jotenkin tyhmää. Tekisi vain mieleni jotenkin avata myös työparilleni se, että oikeasti teen töitäkin enkä vain lusmuile. Että kyllä minäkin olen töissä pidempään kuin pelkkien opetustuntien ajan. Mutta miten tuollaista kenellekään sanoo etenkin, kun työparini ei koskaan kritisoi kotiinlähtöaikojani saati edes eleillä, ilmeillä tai muilla biorytmeillä anna ymmärtää, että tekisin väärin lähtiessäni kotiin. Se on vain sellaista omaa sisäsyntyistä syyllisyyden taakkaani, josta en oikein osaa irrottautua.
3. Minusta tuntuu, että odotan koko ajan jotain. Odotan, että tulisi aika, jolloin saan nukkua niin paljon, ettei enää väsytä. Odotan, että ehtisin treenaamaan karvaturpien kanssa niin paljon kuin haluan. Se on sellaista hyvää odotusta. Mutta tuo lepohetken odottaminen tuntuu raskaalta. Tuntuu siltä, että joululoma ei riitä lepäämiseen.
Odotan jo ensi kesää.
Jos oikein yritän, saatan keksiä jotain, mitä elämässäni nyt tapahtuu..
1. Koirien kanssa elämä etenee omaa kumpuilevaa polkuaan. Vanhempi saa seuraa nuoremmasta ja nuorempi oppii vanhemmalta kaikkia pöllöilyjä. Treenaaminen vanhemman kanssa on nyt jäänyt, sillä tuo kirppunen vie aikaa ja huomiota.
2. Töissä sujuu ihan mallikkaasti. Olen aika väsynyt, mutta en kuitenkaan liian väsynyt. Työkaverit ovat mukavia ja työparini kanssa hommat luistavat. Tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, että lähden töistä kotiin käytännössä tuntia-kahta aikaisemmin kuin työparini. Toisaalta tulen joka aamu tuntia häntä ennen töihin, joten syyllisyyden tunteminen on jotenkin tyhmää. Tekisi vain mieleni jotenkin avata myös työparilleni se, että oikeasti teen töitäkin enkä vain lusmuile. Että kyllä minäkin olen töissä pidempään kuin pelkkien opetustuntien ajan. Mutta miten tuollaista kenellekään sanoo etenkin, kun työparini ei koskaan kritisoi kotiinlähtöaikojani saati edes eleillä, ilmeillä tai muilla biorytmeillä anna ymmärtää, että tekisin väärin lähtiessäni kotiin. Se on vain sellaista omaa sisäsyntyistä syyllisyyden taakkaani, josta en oikein osaa irrottautua.
3. Minusta tuntuu, että odotan koko ajan jotain. Odotan, että tulisi aika, jolloin saan nukkua niin paljon, ettei enää väsytä. Odotan, että ehtisin treenaamaan karvaturpien kanssa niin paljon kuin haluan. Se on sellaista hyvää odotusta. Mutta tuo lepohetken odottaminen tuntuu raskaalta. Tuntuu siltä, että joululoma ei riitä lepäämiseen.
Odotan jo ensi kesää.
30.7.09
kiireinen päivä
Aamulla koiran kanssa ulos.
Aamupalaksi melonia ja kaksi kuppia kahvia.
Pari tuntia istuskelua koneella.
Koiran kanssa sienestyskurssille.
Koiran hieronta.
Todella pikainen ruuan laitto.
Ruoka jää uuniin, koska taas pitää kiitää.
Tokotreenit.
Kiireellä 30 kilometrin päähän koiranpentuja katsomaan.
Kello on kymmenen ja päivän aikana olen syönyt ehkä kilon vesimelonia. En mitään muuta. Tervehenkistä. Eikä ollut edes nälkä _missään_ vaiheessa. Ei aamulla, ei päivällä, ei illalla.
Odotan sitä hetkeä, että olo on taas yhtä hyvä kuin sillon pari vuotta sitten.
Eihän tämä syömisen hoitaminen tällä tavalla tule menemään, mutta tuntuu hyvältä, että en ole vetänyt itseäni (todellakaan) ähkyyn koko päivänä. Vesimelonistakaan ei tullut ähkyä, koska oli niin kova jano, kun sitä popsin.
Aamupalaksi melonia ja kaksi kuppia kahvia.
Pari tuntia istuskelua koneella.
Koiran kanssa sienestyskurssille.
Koiran hieronta.
Todella pikainen ruuan laitto.
Ruoka jää uuniin, koska taas pitää kiitää.
Tokotreenit.
Kiireellä 30 kilometrin päähän koiranpentuja katsomaan.
Kello on kymmenen ja päivän aikana olen syönyt ehkä kilon vesimelonia. En mitään muuta. Tervehenkistä. Eikä ollut edes nälkä _missään_ vaiheessa. Ei aamulla, ei päivällä, ei illalla.
Odotan sitä hetkeä, että olo on taas yhtä hyvä kuin sillon pari vuotta sitten.
Eihän tämä syömisen hoitaminen tällä tavalla tule menemään, mutta tuntuu hyvältä, että en ole vetänyt itseäni (todellakaan) ähkyyn koko päivänä. Vesimelonistakaan ei tullut ähkyä, koska oli niin kova jano, kun sitä popsin.
4.6.09
ensimmäisen lomaviikon saldoa
1. Tein sen, mistä olen unelmoinut koko kevään. (Ja talvenkin.) Menin maanantain helleaamuna läheiselle nurmialueelle koiran kanssa heti aamutuimaan kahdeksan jälkeen. Ostin mukaan viinirypäleitä, päivän Iltasanomat ja koiralle pallon. Siellä me istuimme - minä, koira ja nurmikonleikkaajapojat. Voi jestas, sitä voisi tehdä vaikka joka aamu. Seuraavana helleaamuna keitän mukaan myös kahvia ja otan koiran aamupalankin nurmikolle.
2. Kävin töissä siivoamassa ja olemassa muuttoapuna. Lisäksi lähinnä hengasin ja imin itseeni sellaista "kyllä ensi syksynä asiat on ihan hallussa" -fiilistä. Otin kotiin lukemiseksi Aapisen opeoppaan.
3. Kävin lääkärissä.
4. Koira kävi lääkärissä tutkituttamassa korvansa, kun ravistelee niitä kovasti. Sisäkorva oli ärtynyt ja nyt ollaan korvatippakuurilla 10 päivää.
5. Olen nukkunut paljon päiväunia. Etenkin ensimmäisinä päivinä unta olisi riittänyt ihan mielettömän paljon. Unirytmi on jo kääntynyt sellaiseksi, että koira antaa aamuisin nukkua noin puoli yhdeksään asti. Ja se onkin ihan sopiva heräämisaika. En tykkää nukkua koko päivää. (Paitsi tietysti päiväunia saa ja pitääkin nukkua.)
6. Olen käynyt eläinkaupassa suunnittelemassa luokkalemmikin hankkimista. Akaattikotilo? How about that?
2. Kävin töissä siivoamassa ja olemassa muuttoapuna. Lisäksi lähinnä hengasin ja imin itseeni sellaista "kyllä ensi syksynä asiat on ihan hallussa" -fiilistä. Otin kotiin lukemiseksi Aapisen opeoppaan.
3. Kävin lääkärissä.
4. Koira kävi lääkärissä tutkituttamassa korvansa, kun ravistelee niitä kovasti. Sisäkorva oli ärtynyt ja nyt ollaan korvatippakuurilla 10 päivää.
5. Olen nukkunut paljon päiväunia. Etenkin ensimmäisinä päivinä unta olisi riittänyt ihan mielettömän paljon. Unirytmi on jo kääntynyt sellaiseksi, että koira antaa aamuisin nukkua noin puoli yhdeksään asti. Ja se onkin ihan sopiva heräämisaika. En tykkää nukkua koko päivää. (Paitsi tietysti päiväunia saa ja pitääkin nukkua.)
6. Olen käynyt eläinkaupassa suunnittelemassa luokkalemmikin hankkimista. Akaattikotilo? How about that?
14.3.09
Sahramia ja ruokajuttuja.
Perjantai. Tuntui ihan viikonlopulta ja töissä meni oikein mukavasti. Se siitä.
Illaksi sovittiin M:n kanssa ohjelmistoon leffaa ja pizzaa. Liput oli varattu johonkin kauhuleffaan ja Slumdog Millionaireen. Lähtöhetkellä valittiin Miljonäärileffa.
Lippujen lunastuksen jälkeen asteltiin erääseen vähän hintavampaan italialaiseen. Tarkoitus oli syödä hyvää pizzaa ja valmistautua leffaan. Joo.
Ensisilmäyksellä luulin, että naapuripöydässämme oli käynnissä nettipornosaiteilla sovittu ensitapaaminen kahden homon välillä. Ja eihän siinä mitään. Limainen läski äijä ja yhtä limaisen näköinen hoikka mies. Molemmat viisissäkymmenissä. Homoja vastaan ei ole mitään, mutta jotenkin niistä kahdesta nousivat niskakarvat pystyyn. Ja eihän se ensivaikutelma pieleen mennyt - ainakaan kokonaan.
Kännin aste oli limaisella pariskunnalla sitä luokkaa, että he suorastaan huusivat. Ja mikäpä siinä, jos ääni vähän korottuu. Sattuuhan sitä. Mutta.
"JA SIT MÄ PANIN SITÄ PERSEESEEN. HAHAHA."
"HAHAHA. JA se nuori siivoojamuija.. mm... *kuvottavaa hymistelyä ja virnuilua*"
"JOOOHhh.. ESPANJASSA MÄ SAIN EKAN SIEMENSYÖKSYNI. SIEMENSYÖKSY JUMALAUTA. JA PANISIN PERSEESEEN UUDELLEEN. VANHENEMINEN JUMALAUTA. SE ON PASKAA."
Jossain välissä ikkunan takaa käveli kolmen naisen seurue.
"JUMALAUTA. MMMMMMM... *kuvottavaa hymistelyä ja virnuilua* KATO NOITA PANISIN JUMALAUTA."
Keskustelun edetessä minun pinnani kiristyi kiristymistään. Siis todellakin kiristyi. Ja jossain siellä kahdenkymmenen siemensyöksy-lausauhduksen jälkeen en enää voinut välttää puuttumista asiaan.
"Anteeksi. Me olemme RAVINTOLASSA." Jos katse tappaisi, vieressäni olisi ollut kaksi ruumista.
"HEHEHEHE!" Käänsin katseeni pois, sillä minua kuvotti tapa, jolla se hoikempi limanuljaska minua vilkaisi. Varmaan käynnissä oli kilohintani määrittely.
M oli tavoilleen uskollisena kohtelias. Hän nyökytteli ja hymyili. Ja kuunteli miten äijät selittivät vielä hetken siemensyöksyistään. Minä tuijotin eteeni ja eleillä suorastaan karjuin äijille TURPAKIINNITURPAKIINNI.
Tämän jälkeen minua vilkuiltiin naapuripöydästä alentuvasti virnuillen, mutta siemensyöksyistä ei sen jälkeen enää puhuttu. Mutta.
"JUMALAUTA OOTKO NÄHNY KUOLLEITA IHMISIÄ! MÄ NÄIN KERRAN KUN SE ÄIJÄ AMMUTTIIN JUMALAUTA! SE TÄRISI JA KILJUI JUMALAUTA! JA NE VIISI JUST TAPETTUA!"
"Joo oommä nähny kans! Ootko nähny muita kuolleita!"
Suljin korvani. Miten helvetissä joistakin pojista vain ei missään vaiheessa kasva henkisesti edes kymmenvuotiaita? Tai no. Suurin osa kymmenvuotiaistakin osaa käyttäytyä paremmin. Minun oppilaani saattaisivat hakea huomiota tuollaisilla "nyt järkytän kuuntelijoita" -jutuilla. Mutta ei sellainen helvetti sentään sovi aikuisen miehen suuhun.
Ruokailun päätteeksi limanuljaskat kertoivat meitä rahastamaan tulleelle tarjoilijalle, että he tarjoavat meille korvaukseksi "neidin pahasta mielestä" drinkit. "OTTAKAA IHAN MITÄ VAAN MINÄ TARJOON!" Ei sitten otettu. Tarjoilija pahoitteli meille sivulauseessa iltaa, pyysi tulemaan joskus myöhemmin uudelleen ja viimeisenä lausahduksena kuulin tarjoilijan toteavan: "Ei täällä aina oo tällästä."
----------------------
Slumdog Millionaire. Leffa oli mieletön. Sitra soi ja sahramin keltainen ympäristö meluineen, sotkuisuuksineen ja... En edes osaa kuvailla. Mieletön leffa. Paras aikoihin. Vain Juno on saanut samanlaista vaikuttumista aikaiseksi. Itketti lopputekstien aikana. Nauratti. Oikeastaan itketti jo heti alussa. Ja hymyilytti. Nauratti.
Aivan älyttömän hyväntuulinen, mutta ei silti junomaisesti vaan vakavammalla tavalla. Leffaa katsoessani olin Intiassa. Olin siellä slummeissa ja elin pääosapojan onnea, pelkoa, surua ja naurua pursuilevaa elämää. Sitramusiikki soi välillä lähes korviavihlovan lujaa. Juuri niin lujaa kuin sen pitikin soida.
Täydellinen leffaelämys.
Illaksi sovittiin M:n kanssa ohjelmistoon leffaa ja pizzaa. Liput oli varattu johonkin kauhuleffaan ja Slumdog Millionaireen. Lähtöhetkellä valittiin Miljonäärileffa.
Lippujen lunastuksen jälkeen asteltiin erääseen vähän hintavampaan italialaiseen. Tarkoitus oli syödä hyvää pizzaa ja valmistautua leffaan. Joo.
Ensisilmäyksellä luulin, että naapuripöydässämme oli käynnissä nettipornosaiteilla sovittu ensitapaaminen kahden homon välillä. Ja eihän siinä mitään. Limainen läski äijä ja yhtä limaisen näköinen hoikka mies. Molemmat viisissäkymmenissä. Homoja vastaan ei ole mitään, mutta jotenkin niistä kahdesta nousivat niskakarvat pystyyn. Ja eihän se ensivaikutelma pieleen mennyt - ainakaan kokonaan.
Kännin aste oli limaisella pariskunnalla sitä luokkaa, että he suorastaan huusivat. Ja mikäpä siinä, jos ääni vähän korottuu. Sattuuhan sitä. Mutta.
"JA SIT MÄ PANIN SITÄ PERSEESEEN. HAHAHA."
"HAHAHA. JA se nuori siivoojamuija.. mm... *kuvottavaa hymistelyä ja virnuilua*"
"JOOOHhh.. ESPANJASSA MÄ SAIN EKAN SIEMENSYÖKSYNI. SIEMENSYÖKSY JUMALAUTA. JA PANISIN PERSEESEEN UUDELLEEN. VANHENEMINEN JUMALAUTA. SE ON PASKAA."
Jossain välissä ikkunan takaa käveli kolmen naisen seurue.
"JUMALAUTA. MMMMMMM... *kuvottavaa hymistelyä ja virnuilua* KATO NOITA PANISIN JUMALAUTA."
Keskustelun edetessä minun pinnani kiristyi kiristymistään. Siis todellakin kiristyi. Ja jossain siellä kahdenkymmenen siemensyöksy-lausauhduksen jälkeen en enää voinut välttää puuttumista asiaan.
"Anteeksi. Me olemme RAVINTOLASSA." Jos katse tappaisi, vieressäni olisi ollut kaksi ruumista.
"HEHEHEHE!" Käänsin katseeni pois, sillä minua kuvotti tapa, jolla se hoikempi limanuljaska minua vilkaisi. Varmaan käynnissä oli kilohintani määrittely.
M oli tavoilleen uskollisena kohtelias. Hän nyökytteli ja hymyili. Ja kuunteli miten äijät selittivät vielä hetken siemensyöksyistään. Minä tuijotin eteeni ja eleillä suorastaan karjuin äijille TURPAKIINNITURPAKIINNI.
Tämän jälkeen minua vilkuiltiin naapuripöydästä alentuvasti virnuillen, mutta siemensyöksyistä ei sen jälkeen enää puhuttu. Mutta.
"JUMALAUTA OOTKO NÄHNY KUOLLEITA IHMISIÄ! MÄ NÄIN KERRAN KUN SE ÄIJÄ AMMUTTIIN JUMALAUTA! SE TÄRISI JA KILJUI JUMALAUTA! JA NE VIISI JUST TAPETTUA!"
"Joo oommä nähny kans! Ootko nähny muita kuolleita!"
Suljin korvani. Miten helvetissä joistakin pojista vain ei missään vaiheessa kasva henkisesti edes kymmenvuotiaita? Tai no. Suurin osa kymmenvuotiaistakin osaa käyttäytyä paremmin. Minun oppilaani saattaisivat hakea huomiota tuollaisilla "nyt järkytän kuuntelijoita" -jutuilla. Mutta ei sellainen helvetti sentään sovi aikuisen miehen suuhun.
Ruokailun päätteeksi limanuljaskat kertoivat meitä rahastamaan tulleelle tarjoilijalle, että he tarjoavat meille korvaukseksi "neidin pahasta mielestä" drinkit. "OTTAKAA IHAN MITÄ VAAN MINÄ TARJOON!" Ei sitten otettu. Tarjoilija pahoitteli meille sivulauseessa iltaa, pyysi tulemaan joskus myöhemmin uudelleen ja viimeisenä lausahduksena kuulin tarjoilijan toteavan: "Ei täällä aina oo tällästä."
----------------------
Slumdog Millionaire. Leffa oli mieletön. Sitra soi ja sahramin keltainen ympäristö meluineen, sotkuisuuksineen ja... En edes osaa kuvailla. Mieletön leffa. Paras aikoihin. Vain Juno on saanut samanlaista vaikuttumista aikaiseksi. Itketti lopputekstien aikana. Nauratti. Oikeastaan itketti jo heti alussa. Ja hymyilytti. Nauratti.
Aivan älyttömän hyväntuulinen, mutta ei silti junomaisesti vaan vakavammalla tavalla. Leffaa katsoessani olin Intiassa. Olin siellä slummeissa ja elin pääosapojan onnea, pelkoa, surua ja naurua pursuilevaa elämää. Sitramusiikki soi välillä lähes korviavihlovan lujaa. Juuri niin lujaa kuin sen pitikin soida.
Täydellinen leffaelämys.
17.12.08
Huoh.
Luin eilen blogia, jossa ihminen kertoi onnistumaan tulevasta itsemurhaprojektistaan. Järkytyin jotenkin ihan pohjamutia myöten. Viimeiset rivit kertovat, että itsemurha on jo käynnissä. Kaikesta menneestä on hankkiuduttu eroon ja asiat on järjestetty etukäteen.
Täysin kylmähermoisesti kirjoitettu teksti sai aikaan syvän kuvotuksen tunteen. Kyseinen ihminen kuvasi ihan tyynesti tapahtumia päivän aikana ja keinoja, joilla tietää saavansa itseltään hengen pois. Ja onnistuihan tuo.
Joulukirkossa oppilaiden kanssa tänään alkoi itkettää. Ääni meinasi sortua, kun lauloimme jouluisaa virttä. Se ihminen on minulle täysin vieras, mutta todella odottamattomalla tavalla jouduin osalliseksi sen kuolleen ihmisen jälkeen jääneeseen elämään. Maailma on kovin pieni, tälläisissä hetkissä sen tajuaa. Ja pelottavaa on myös se, että tavallaan tajuan, mitä tuo ihminen on tekstiensä perusteella ajatellut, kun työstänyt ja pohjustanut tulevaa kuolemaansa. Rivien välistä loistaa pettymys elämään: "Tätäkö tää elämä olikin?"
Jossain määrin omituista on myös se, että eniten koko tekstissä kauhistutti täysin tunteettomasti kuvattu lemmikeistä eroon hankkiutuminen.
Joulumieli, missä olet? Olisin voinut jättää senkin tekstin lukematta ja olla sekaantumatta.
15.6.08
Eiijjjjuma?!
Sattuipa perjantaina:
Päätin lähteä pikkuveljen ja hänen kaverinsa mukaan mökkeilemään. Koira mukaan - tietenkin. Matkalla poikkesimme ostamaan grillattavaa. Koira jäi autoon odottelemaan. (Ei huolta. Koira ei paistunut, sillä satoi vettä.)
Siinä ostoskellessamme höpöttelimme niitä näitä ja lopulta päädyimme kassajonoon. Minä menin kärjessä ja sain ensimmäisenä ostokseni pakattua. Tallustelin ajatuksissani autolle. Koiraa ei näkynyt missään. Sydän pumpsahti jo tässä vaiheessa. Niinpä kumarruin varjostamaan käsillä auton ikkunaa ja pyrin löytämään koiran jostain auton kolosesta. Ja siellä se oli. Herranjumala sitä hämmästyksen määrää. Välihuomautus: Koirani on siis melko karvainen ruskea otus.
Autosta tuijotti minua täysin karvaton ruskea otus. Se köllötti täysin samassa asennossa kuin koirani tapaa usein köllöttää. Mitämitämitämitämitä...? Aivot hyrräsivät hetken ylikierroksilla. Mitä hemmettiä on voinut tapahtua kymmenessä minuutissa!? Miten koira on voinut päästä karvoistaan siinä ajassa mutta silti edelleen olla autossa?! Eiiijjjjuma. Siinä aivot sitten hyrräsivät ja tuijotin karvatonta otusta silmiin, kunnes totuus lopulta valkeni.
Tuijotin sisälle väärään autoon. Pörröisen koirani sijasta autossa nökötti saman värinen perunkarvatonkoira. Siirryin vaivihkaa oman autoni luokse, mutta en voinut olla hihittämättä. Tapaus kesti kaikkineen ehkä viisi sekuntia, mutta siinä ajassa aivoni ehtivät käydä läpi perustavaa laatua olevia kysymyksiä, mm. MITÄ IHMETTÄ?
Päätin lähteä pikkuveljen ja hänen kaverinsa mukaan mökkeilemään. Koira mukaan - tietenkin. Matkalla poikkesimme ostamaan grillattavaa. Koira jäi autoon odottelemaan. (Ei huolta. Koira ei paistunut, sillä satoi vettä.)
Siinä ostoskellessamme höpöttelimme niitä näitä ja lopulta päädyimme kassajonoon. Minä menin kärjessä ja sain ensimmäisenä ostokseni pakattua. Tallustelin ajatuksissani autolle. Koiraa ei näkynyt missään. Sydän pumpsahti jo tässä vaiheessa. Niinpä kumarruin varjostamaan käsillä auton ikkunaa ja pyrin löytämään koiran jostain auton kolosesta. Ja siellä se oli. Herranjumala sitä hämmästyksen määrää. Välihuomautus: Koirani on siis melko karvainen ruskea otus.
Autosta tuijotti minua täysin karvaton ruskea otus. Se köllötti täysin samassa asennossa kuin koirani tapaa usein köllöttää. Mitämitämitämitämitä...? Aivot hyrräsivät hetken ylikierroksilla. Mitä hemmettiä on voinut tapahtua kymmenessä minuutissa!? Miten koira on voinut päästä karvoistaan siinä ajassa mutta silti edelleen olla autossa?! Eiiijjjjuma. Siinä aivot sitten hyrräsivät ja tuijotin karvatonta otusta silmiin, kunnes totuus lopulta valkeni.
Tuijotin sisälle väärään autoon. Pörröisen koirani sijasta autossa nökötti saman värinen perunkarvatonkoira. Siirryin vaivihkaa oman autoni luokse, mutta en voinut olla hihittämättä. Tapaus kesti kaikkineen ehkä viisi sekuntia, mutta siinä ajassa aivoni ehtivät käydä läpi perustavaa laatua olevia kysymyksiä, mm. MITÄ IHMETTÄ?
4.5.08
nyt.
Koiralla on murkkuikä. Se ärisee uroksille, tulee kainaloon hakemaan hellyyttä, sen korvat katoavat ja se näyttää siltä, että olisin hakannut sen vähintään joka ilta ja kaikista virhesuorituksista mustelmille. Nyt se nukkuu.
Äitillä on todella kiharat punaiset hiukset. Luonnonkiharista tuli sytostaattien jäljiltä - jos mahdollista - vielä luonnonkiharammat. Nyt kiharapilvi on pään ympärillä eikä laskeudu hartioille kirveelläkään.
Jätän yhden oppilaan luokkaretkeltä koululle. En tiedä, onko päätökseni kohtuuton. Jos retkelle ei tule mukaan ketään muita vanhempia, päätökseni ei mielestäni ole kohtuuton. En voi luottaa siihen, että kyseinen oppilas selviäisi Suomenlinna-retkestä sillä huomiomäärällä, mikä minulta liikenee. Ikävä tosiasiahan on, että myös ne 19 muuta oppilasta tarvitsevat huomiotani ja sitä, että huolehdin asioista, pidän järjestystä ja katson, että myös esimerkiksi fyysinen turvallisuus on taattu. (Tekisi mieleni lähettää lapsukaisen äidille ehdotus, että vie itse 20 lasta Suomenlinnan SAARELLE, jossa on jyrkänteitä ja pudotuksia ja alue on muutenkin suuri ja rajaamaton (jos nyt ei merta oteta laskuun). Kyllä varmasti vaikuttaa siltä, että olen kohtuuton juuri tätä yhtä yksilöä kohtaan, mutta entäs tosiaan ne 19 muuta? Kun se ei ole vain minäminäminäminä ja minunminunminunminun lapseni.. Huoh. Nyt vaan on tälläinen tilanne ja se siitä.
Selkä on taas kipeä. Vieläkin kipeä? Aina kipeä. M kysyi, että "vieläkö sulla tosiaan on selkä kipeä?!" Nauratti, mutta ei huvittanut. "VIELÄ? Mun selkäni on kuvattu, kun olin 10-vuotias. Mä luulen, että tää ei oo mikään muuttuva olotila vaan pysyvää." Nyt koskee taas alaselkään.
Työviikko on edessä. Voisin jatkaa lomaa vielä. Ja vielä. Ja vielä.
Äitillä on todella kiharat punaiset hiukset. Luonnonkiharista tuli sytostaattien jäljiltä - jos mahdollista - vielä luonnonkiharammat. Nyt kiharapilvi on pään ympärillä eikä laskeudu hartioille kirveelläkään.
Jätän yhden oppilaan luokkaretkeltä koululle. En tiedä, onko päätökseni kohtuuton. Jos retkelle ei tule mukaan ketään muita vanhempia, päätökseni ei mielestäni ole kohtuuton. En voi luottaa siihen, että kyseinen oppilas selviäisi Suomenlinna-retkestä sillä huomiomäärällä, mikä minulta liikenee. Ikävä tosiasiahan on, että myös ne 19 muuta oppilasta tarvitsevat huomiotani ja sitä, että huolehdin asioista, pidän järjestystä ja katson, että myös esimerkiksi fyysinen turvallisuus on taattu. (Tekisi mieleni lähettää lapsukaisen äidille ehdotus, että vie itse 20 lasta Suomenlinnan SAARELLE, jossa on jyrkänteitä ja pudotuksia ja alue on muutenkin suuri ja rajaamaton (jos nyt ei merta oteta laskuun). Kyllä varmasti vaikuttaa siltä, että olen kohtuuton juuri tätä yhtä yksilöä kohtaan, mutta entäs tosiaan ne 19 muuta? Kun se ei ole vain minäminäminäminä ja minunminunminunminun lapseni.. Huoh. Nyt vaan on tälläinen tilanne ja se siitä.
Selkä on taas kipeä. Vieläkin kipeä? Aina kipeä. M kysyi, että "vieläkö sulla tosiaan on selkä kipeä?!" Nauratti, mutta ei huvittanut. "VIELÄ? Mun selkäni on kuvattu, kun olin 10-vuotias. Mä luulen, että tää ei oo mikään muuttuva olotila vaan pysyvää." Nyt koskee taas alaselkään.
Työviikko on edessä. Voisin jatkaa lomaa vielä. Ja vielä. Ja vielä.
16.2.08
kevät
Aurinko paistoi. Koira kirmaili minkä kintuistaan pääsi. Tuuli oli aukeilla paikoilla hyytävän kylmä. Ja aamullakin on jo valoisaa.
Keväinen olo ja uudet punaiset puolivarsikumisaappaat.
Kevät, ollos tervetullut. Talvi saa jo mennä.
---------
Voisinpa kertoa vähän kuulumisia hemulin elämästä. Palapelin palat ovat aika hyvin kasassa tällä hetkellä.
Pala1: koira
Koira osaa jo todella paljon. Tokoilemme viikottain ja huomenna alkaa agilityn maailmaan tutustuminen. Urostelua on jonkin verran, mutta rakas rakas koiraseni on alkanut hakeutua pois niiden uroiden seurasta, joilta saa turpiin tai joiden seurassa muuten vaan tulisi rähinää. Ja mihinkä muualle se hakeutuisi kuin oman emännän jalkoihin. Niinpä voin melko turvallisin mielin viedä koirani myös sellaisiin paikkoihin, jossa on muita uroksia. Tappelua ei synny, koska koirani väistää. (Tosin jos toinen koira - olipa se uros tai narttu - tunkee iholle koirani kaikista väistävistä eleistä huolimatta, tulee turpiin niin että raikaa. Koirani ei alistu. Koskaan. Ei ikinä. Mutta se ei myöskään haasta riitaa. Aika optimaalinen tilanne, kaiken kaikkiaan, sillä toki tuo saa itseään puolustaa. En minä lapasta halunnut, vaan aktiivisen koiran.)
Tänä aamuna heräsin seitsemältä siihen, että koira pitää oksennusääntä. Nousin katsomaan. Aika jännä, että oksetti - koira nimittäin oli nähtävästi vetänyt iltapalaksi kumiankkaa. Ei sula kumi, ei.
Pala2: oppilaat
Perjantaina käytiin kirjastossa. Muistan, miten samaa jengiä kolmosluokkalaisina kirjastoon raahatessani hikoilin ja karjuin ohjeita ja käskyjä. Ja miltä näytti kirjastokäyntimme nyt, yli kahden yhteistyövuoden jälkeen? Annoin kahdelle ensimmäisenä jonossa olevalle käskyn johdattaa joukon kirjastoon ja minä tallustelin jonon perässä. Menimme kuin ankat kiltisti kirjastolle asti. Aurinko paistoi. Kirjastoon ensimmäisenä ehtineet istuivat kirjaston rappusilla odottamassa minua ja hitaimpia. "Menkää hakee kirjat itellenne." Sinne menivät. Ok, muutama kirmasi suoraan nuorten seksikirjat -osastolle ja pari kuuntelemaan musiikkia, mutta kerran (!!!) annetun uusintaohjeen jälkeen jokainen etsi itselleen luettavaa. Kirjat olivat järkeviä valintoja, ei ainoaakaan valintaohjeita kiertävää opusta. Kävelimme takaisin. Minulle ei tullut hiki. Kävin viemässä ulkokamppeet opehuoneeseen ja sillä aikaa oppilaat olivat kulkeutuneet takaisin luokkaan tekemään keskeneräisiä kuvistöitä. Omatoimisuutta, voitteko kuvitella. Päivän päätteeksi kerroin oppilaille huomioitani siitä, miten paljon he ovat kolmosluokkalaisesta kasvaneet ja hehkuttelin, miten hienosti kirjastoreissu meni.
Torstaina kaksi jätkää oli homotellut eha-luokan poikaa. Pojat menivät selvittämään asiaa eha-luokan avustajan kanssa ja palatessani odottelin vähän jännityksellä, miten pojat asian hoitaisivat. He hoitivat sen (kyynisen opettajansa yllättäen) hienosti. Asiallista käytöstä ja anteeksipyyntö.
Tästä huolimatta hiihtoloma tuli kyllä ihan tarpeeseen.
29.10.07
ätsiu.
Voi kökkö. Flunssa iski viikonloppuna ja viime yön näinkin unta, jossa minulla oli joku hitsin keuhkotauti ja henkeä ahdisti. Oli siis näemmä nenä yön tukossa.
Töissä muksut sekoilivat tänään ja kolmelle ropisi sekoilusta istumista. Ja ihmeen hyvin nuo sen nielivät, kun selitin, että he olivat häröilyllään saaneet paitsi itsensä, myös minut tavallaan vaaraan. Jos muksuille olisi retkellä sattunut jotain, olisin minä joutunut pulaan. Kerroin, että olin tempauksesta tosi vihainen, koska joukossa oli tyhmyys tiivistynyt ihan käsittämättömissä määrin.
Pidin tänään elämäni ensimmäisen improvisaatiotunnin. Tyttöryhmä oli mitä otollisin ryhmä testata tuollaista. Ja onneksi ystävä L on opiskellut enemmänkin draamapedagogiikkaa, joten tunti oli hyvin valmisteltu. Minua jännitti takuulla enemmän kuin koko urani aikana ensimmäisen työviikon jälkeen laskettuna.
Eilen kävin katsomassa Lahdessa esitystä, jossa näyttämöllä olivat sekä äiti, että pikkuveli P. Minä itkuherkkänä sain purra huultani, etten olisi heti ensimmäisen (ja toisen, kolmannen, neljännen, jne..) kappaleen kohdalla olisi purskahtanut nyyhkyttämään.
---
Kuka tietäisi, mitä putoava lentokone unessa tarkoittaa.. Olen nähnyt eri tavoin putoavasta lentokoneesta todella elävää unta nyt jo kahtena yönä.
Töissä muksut sekoilivat tänään ja kolmelle ropisi sekoilusta istumista. Ja ihmeen hyvin nuo sen nielivät, kun selitin, että he olivat häröilyllään saaneet paitsi itsensä, myös minut tavallaan vaaraan. Jos muksuille olisi retkellä sattunut jotain, olisin minä joutunut pulaan. Kerroin, että olin tempauksesta tosi vihainen, koska joukossa oli tyhmyys tiivistynyt ihan käsittämättömissä määrin.
Pidin tänään elämäni ensimmäisen improvisaatiotunnin. Tyttöryhmä oli mitä otollisin ryhmä testata tuollaista. Ja onneksi ystävä L on opiskellut enemmänkin draamapedagogiikkaa, joten tunti oli hyvin valmisteltu. Minua jännitti takuulla enemmän kuin koko urani aikana ensimmäisen työviikon jälkeen laskettuna.
Eilen kävin katsomassa Lahdessa esitystä, jossa näyttämöllä olivat sekä äiti, että pikkuveli P. Minä itkuherkkänä sain purra huultani, etten olisi heti ensimmäisen (ja toisen, kolmannen, neljännen, jne..) kappaleen kohdalla olisi purskahtanut nyyhkyttämään.
---
Kuka tietäisi, mitä putoava lentokone unessa tarkoittaa.. Olen nähnyt eri tavoin putoavasta lentokoneesta todella elävää unta nyt jo kahtena yönä.
20.10.07
joulu.
Minä pidän joulusta, todettakoon se heti alkuunsa. Rakastan lahjojen antamista. Voisin tuhlata vaikka kuinka paljon a) aikaa b) rahaa tärkeiden ihmisten lahjomiseen. Voisin lahjoa myös vähemmän tärkeitä. Totta kai myös lahjojen saaminen on kivaa, mutta ei se kyllä pääse siihen kivuusasteeseen joka lahjojen antamisella on. Pidän myös korttien askartelemisesta ja muusta näpertelystä.
Niinpä olen aloittanut jo sekä korttien askartelemisen että joululahjojen hankkimisen. Löysin äitille täydellisen joululahjan Tallinnasta. Ruma ruma ruma esine, jota tiedän äitini toivoneen. "Osta jos satut jossain joskus näkemään! Mä maksan sit sulle", sanoi äiti. E-hei. Ei käy laatuunsa. Se on joululahja!
Tiimariin eksyminen sai aikaan huisin askarteluinnon. Tänä vuonna käteen tarttui askarteluhuopaa. Kaapissa olikin valmiina villaa ja huovutusneula (, jonka onnistuin äsken katkaisemaan! Neula oli kestänyt jo hurjat neljä vuotta ja nyt se katkesi! Pakko mennä hakemaan kohta uusi). Vielä kulkusia ja siinäpä se. Tämän joulun teema on pehmoinen joulu.
Valkoiselle askarteluhuovalle neulahuovuttamalla tikattu tonttu. Ajattelin tikutella myös talvimaisemia ja joulukuusia. Tuo on vielä keskeneräinen, kun neula tosiaan meni ja katkesi. Pahuksen pahus.
Ai niin. M lupasi, että tuleva joulu voidaan viettää kuten viime vuonna. Aatto ollaan minun kotikotonani ja joulupäivänä kurvataan hänen kotiinsa. Ihanaa! Saan olla jouluaaton jälleen kotona! Ja niin kuin minä pelkäsin, että joutuisin vieraaseen paikkaan jouluaatoksi.
Niinpä olen aloittanut jo sekä korttien askartelemisen että joululahjojen hankkimisen. Löysin äitille täydellisen joululahjan Tallinnasta. Ruma ruma ruma esine, jota tiedän äitini toivoneen. "Osta jos satut jossain joskus näkemään! Mä maksan sit sulle", sanoi äiti. E-hei. Ei käy laatuunsa. Se on joululahja!
Tiimariin eksyminen sai aikaan huisin askarteluinnon. Tänä vuonna käteen tarttui askarteluhuopaa. Kaapissa olikin valmiina villaa ja huovutusneula (, jonka onnistuin äsken katkaisemaan! Neula oli kestänyt jo hurjat neljä vuotta ja nyt se katkesi! Pakko mennä hakemaan kohta uusi). Vielä kulkusia ja siinäpä se. Tämän joulun teema on pehmoinen joulu.
Valkoiselle askarteluhuovalle neulahuovuttamalla tikattu tonttu. Ajattelin tikutella myös talvimaisemia ja joulukuusia. Tuo on vielä keskeneräinen, kun neula tosiaan meni ja katkesi. Pahuksen pahus.Ai niin. M lupasi, että tuleva joulu voidaan viettää kuten viime vuonna. Aatto ollaan minun kotikotonani ja joulupäivänä kurvataan hänen kotiinsa. Ihanaa! Saan olla jouluaaton jälleen kotona! Ja niin kuin minä pelkäsin, että joutuisin vieraaseen paikkaan jouluaatoksi.
9.10.07
outo olo.
Vähän kuin tyyntä myrskyn edellä. Tuntuu, että kohta rytisee, paukkuu, salamoi ja sataa oikein urakalla. Enkä edes tiedä, minkä suhteen voisin myrskyä odottaa. Jotain kauheaa tuntuisi odottavan ihan nurkan takana.
Outo olo.
Outo olo.
1.10.07
huojuu, vaan kaatuuko?
Tuntuu, että kaikki on taas kaatuilemassa niskaan ympäriltä. Äitin tulehdus on aika paha, tosin tänään uudeksi ja tehokkaammaksi vaihdetut antibiootit näyttäisivät ehkä toimivan. (En kyllä tajua, eikä pieneen päähäni mahdu, että miksei niitä tehokkaampia antibiootteja voinut antaa heti kättelyssä. Kai siihen joku syy on.) Mätäpaise kainalosta on puhkaistu. Iskä on edelleen äitille tosi vihainen. Sanoin pitävänsä höykytyksen äitille sitten, kun tuo on taas terve.
Suussa oli kaksi päivää hirmuisen kipeä haava. Viisaudenhammas tai vastaava äkäili takaleukaluussa. Nyt puhuminen ja syöminen taas sujuu edes jollain tasolla. Eilen vaikutti vielä siltä, että tie käy kohti päivystävää hammaslääkäriä.
Selkä on ihan paskana. Töissä on tuskaa ja tänäänkin olen nappaillut pari viisisataista buranaa. Ei niistä mitään apua ole, mutta voinpa sanoa yrittäneeni. Polvea särkee. Kipu säteilee myös kylkiin ja vatsaan ja voisinpa sanoa välillä munasarjojenkin (tai jonkun muun sillä alueella sijaitsevan elimen) juilivan. En tiedä mikä hemmetti tuon säryn takana on. Soitin aikaa ortopedille. Seuraava vapaa aika on kahden viikon päästä. Joo ei kiitos. Yritän huomenna osteopaattia. Tässä lääkäritermistöverkostossa on paljon mahdollisuuksia, joihin voisi ottaa yhteyttä. Kiropraktikko? Yleislääkäri? Fysioterapeutti? En siis halua vain hoitoa, vaan syyn tähän kipuun. Niin, ja lonkkaa särkee myös. Ja ylipäätään melkein mitä kohtaa alavartalosta tahansa. Nilkkaa. Jne jne.
Ja tämä selkäkipu on sikäli uudenlaista, että pystyn kyllä liikkumaan. Aikaisemmin selkäkipu on sitonut sänkyyn tai johonkin yhteen asentoon. Kumarteleminen on ollut mahdotonta ja sukkien jalkaan laittaminen kylmän hien aiheuttava kivulias toimitus. Nyt on toisin. Selkää särkee vähän väliä eikä asennolla ole merkitystä. Kengät ja sukat menevät jalkaan ja voin kumarrella ja nostella tavaroita. Toisaalta särky voi olla huumaavaa istuma-asennossa tai makuuasennossa (tai seistessä tai koska vaan).
--------
"No niin muksut, kuunnelkaas.. Mua ei lähiaikoina sit saa töniä tai tuuppia... Mulla on nimittäin selkä niin kipee."
"AI MÄ LUULIN ETTÄ OOT RASKAANA!"
"NIIMMÄKI!"
"MÄKI LUULIN KU SANOIT ETTEI SAA TÖNIÄ."
"Ei. En ole raskaana. Ottakaa hissan kirjat esille. Kirjoittakaa vihkoon VIIKINGIT."
Joo-o.
Suussa oli kaksi päivää hirmuisen kipeä haava. Viisaudenhammas tai vastaava äkäili takaleukaluussa. Nyt puhuminen ja syöminen taas sujuu edes jollain tasolla. Eilen vaikutti vielä siltä, että tie käy kohti päivystävää hammaslääkäriä.
Selkä on ihan paskana. Töissä on tuskaa ja tänäänkin olen nappaillut pari viisisataista buranaa. Ei niistä mitään apua ole, mutta voinpa sanoa yrittäneeni. Polvea särkee. Kipu säteilee myös kylkiin ja vatsaan ja voisinpa sanoa välillä munasarjojenkin (tai jonkun muun sillä alueella sijaitsevan elimen) juilivan. En tiedä mikä hemmetti tuon säryn takana on. Soitin aikaa ortopedille. Seuraava vapaa aika on kahden viikon päästä. Joo ei kiitos. Yritän huomenna osteopaattia. Tässä lääkäritermistöverkostossa on paljon mahdollisuuksia, joihin voisi ottaa yhteyttä. Kiropraktikko? Yleislääkäri? Fysioterapeutti? En siis halua vain hoitoa, vaan syyn tähän kipuun. Niin, ja lonkkaa särkee myös. Ja ylipäätään melkein mitä kohtaa alavartalosta tahansa. Nilkkaa. Jne jne.
Ja tämä selkäkipu on sikäli uudenlaista, että pystyn kyllä liikkumaan. Aikaisemmin selkäkipu on sitonut sänkyyn tai johonkin yhteen asentoon. Kumarteleminen on ollut mahdotonta ja sukkien jalkaan laittaminen kylmän hien aiheuttava kivulias toimitus. Nyt on toisin. Selkää särkee vähän väliä eikä asennolla ole merkitystä. Kengät ja sukat menevät jalkaan ja voin kumarrella ja nostella tavaroita. Toisaalta särky voi olla huumaavaa istuma-asennossa tai makuuasennossa (tai seistessä tai koska vaan).
--------
"No niin muksut, kuunnelkaas.. Mua ei lähiaikoina sit saa töniä tai tuuppia... Mulla on nimittäin selkä niin kipee."
"AI MÄ LUULIN ETTÄ OOT RASKAANA!"
"NIIMMÄKI!"
"MÄKI LUULIN KU SANOIT ETTEI SAA TÖNIÄ."
"Ei. En ole raskaana. Ottakaa hissan kirjat esille. Kirjoittakaa vihkoon VIIKINGIT."
Joo-o.
29.9.07
diagnoosia
Kyljen haavaan on tullut ruusu. Tai jokin. Äiti ei ehtinyt oikein kertoilla (liekö olisi halunnutkaan tuon enempiä kertoa), kun kännystä oli akku loppumaisillaan. Tulehdusarvot on saatu jo yhden yön aikana tippumaan alaspäin. Silti edessä on ainakin 5 päivää sairaalan pedissä ja antibioottia pistoksina. Ei kuitenkaan keuhkokuumetta, kuten eilen vielä epäiltiin.
En tiedä. En enää ole vihainen. Eilen kyllä olin ja puhuinkin asiasta iskän kanssa puhelimessa. Myös iskä on äidille asian hoitamisesta (tai sen hoitamatta jättämisestä) kohtalaisen hiilenä. Äiti ei kuulemma ollut ymmärtänyt, että miten iskä voi olla äidille vihainen - eihän se ole äidin syy että on kipeä. Joo-o.. Iskä oli kyllä painottanut, ettei ole sairastumisesta suuttunut vaan siitä ettei äiti ymmärrä sairastumisen - ja hoitoihin hakeutumisen kanssa viivyttelyn - liittyvän myös iskän elämään.
Kai tämä taas tästä.
------
Krapula on. Eilinen sisarus-pariskunta-kaveri -ilta meni mukavasti ja kotona oltiin jo kahden jälkeen. Pienempi pikkuveli lähti kohti omaa kotiaan tunti sitten ja oma nokka tekisi mieli suunnata shoppailemaan.
Selkä on aivan helvetin kipeä ja eilen olin kyllä salaa aika rankasti sitä mieltä, että olen tekemässä elämäni munausta, kun lähdin illalla baariin. Selän olotila oli sellainen, että tulevaisuus näytti lähinnä ambulanssilla/taksilla himaan -tyyppiseltä tai en-pysty-kävelemään-kantakaa-mut -henkiseltä. Nukkumisesta ei tullut mitään, koska selän hermo ilmoitteli olostaan silloinkin, kun makasin paikoillani. Mutta pääsinpä silti omin jaloin kotiin, joskin yöbussista kotiin sadan metrin käveleminen tuntui lähinnä siltä, että jalkojen päällä on särkyinen puupökkelö.
En tiedä. En enää ole vihainen. Eilen kyllä olin ja puhuinkin asiasta iskän kanssa puhelimessa. Myös iskä on äidille asian hoitamisesta (tai sen hoitamatta jättämisestä) kohtalaisen hiilenä. Äiti ei kuulemma ollut ymmärtänyt, että miten iskä voi olla äidille vihainen - eihän se ole äidin syy että on kipeä. Joo-o.. Iskä oli kyllä painottanut, ettei ole sairastumisesta suuttunut vaan siitä ettei äiti ymmärrä sairastumisen - ja hoitoihin hakeutumisen kanssa viivyttelyn - liittyvän myös iskän elämään.
Kai tämä taas tästä.
------
Krapula on. Eilinen sisarus-pariskunta-kaveri -ilta meni mukavasti ja kotona oltiin jo kahden jälkeen. Pienempi pikkuveli lähti kohti omaa kotiaan tunti sitten ja oma nokka tekisi mieli suunnata shoppailemaan.
Selkä on aivan helvetin kipeä ja eilen olin kyllä salaa aika rankasti sitä mieltä, että olen tekemässä elämäni munausta, kun lähdin illalla baariin. Selän olotila oli sellainen, että tulevaisuus näytti lähinnä ambulanssilla/taksilla himaan -tyyppiseltä tai en-pysty-kävelemään-kantakaa-mut -henkiseltä. Nukkumisesta ei tullut mitään, koska selän hermo ilmoitteli olostaan silloinkin, kun makasin paikoillani. Mutta pääsinpä silti omin jaloin kotiin, joskin yöbussista kotiin sadan metrin käveleminen tuntui lähinnä siltä, että jalkojen päällä on särkyinen puupökkelö.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)