helppo elämä..

..rikas isä ja koira, koira.

Niin laulaa Juliet Jonesin sydän.

Ja jotenkin se pitää paikkansa. Olen joskus pohtinut, miten helpolla olen aina kaikesta päässyt. Oikeastaan elämäni suurin paha ja kauheus on ollut äidin sairastuminen. Mitään muita suuria vastoinkäymisiä ei ole ollut.

Tai sitten elämän sujuvuus johtuu kasvatuksesta. Minulle on aina muistettu kertoa, miten taitava ja osaava olen. Miten hyvin osaan asioita ja miten nätisti tuokin vaate sopii tai miten hienon kortin osasin piirtää tai miten hienosti soitin viulua. Yhä edelleen toistuvasti äiti ja isä saavat tuntemaan minut erityiseksi ja taitavaksi siinä, mihin ikinä keksinkään ryhtyä.

Olen tässä vanhettuessani pohtinut sitä aina vain enemmän. En ole missään määrin kaunis tai rohkea tai supertaiteellinen tai erikoisen erityinen. Siis maailman mittakaavassa. Mutta minut on saatu uskomaan, että osaan ja pystyn.

Olen aina ollut hyvä koulussa. Arvosanojen eteen ei ole tarvinnut tehdä töitä kuin vasta yliopiston matematiikan cumua suorittaessa. Silloinkaan työmäärä ei tuntunut kohtuuttomalta.

Olen myös aina ollut taitava sosiaalisesti. Minulla on ollut ystäviä koulussa ja olen kuulunut siihen luokan "suosittujen" ryhmään, jolla on ollut vaikutusvaltaa. Saan ihmiset nauramaan ja osaan käyttäytyä asiallisesti haasteellisissakin tilanteissa. En silti ole hymyilevä mukautuja, joka suostuu kaikkeen vain miellyttääkseen muita. Pystyn miellyttämään, mutta tarvittaessa kykenen puolustamaan omia ajatuksiani kynsin ja hampain.

"Jos haluaisit, sinusta tulisi huippuviulisti", sanoi viulunsoitonopettajani joskus nuoruudessa. "Mutta sinä et halua." Enkä halunnutkaan. Harjoittelin minimaalisen vähän ja olin silti ihan kelpoviulisti yli kymmenen vuotta.

"Oletko sä harrastanut telinevoimistelua, kun olet tässä niin hyvä", kysyi liikunnanopettaja yläasteella. En ole ikinä harrastanut mitään liikuntaa. Silti sain liikunnasta muistaakseni parikin kertaa kympin. Ihan vain siksi, että olin mukana positiivisella mielellä, tein parhaani, kannustin muita  - ja kai olin sitten keskivertoa parempi joissakin lajeissa. 

Olen kirjoittanut runoja. Maalannut tauluja. Kirjoittanut satuja. Soittanut. Laulanut. Laskenut matematiikkaa. Harrastanut agilityä (- ja päässyt vuodessa siihen pisteeseen, että tänä vuonna olimme koirani kanssa SM-edustajia). Ja kaikissa niissä olen saanut kuulla, että "sepä sujui hyvin" tai "onpa mainio tuotos". Tuntuu, että mihin vain ryhdyn, opin nopeasti ja etenen.

Nuoruudessa sain joka kesä kesätöitä ilman ongelmia. Lukion jälkeen en päässyt OKL:ään, mutta sekin osoittautui vain hyväksi jutuksi. Sain töitä koulunkäyntiavustajana ja opin elämää ja koulumaailman kiemuroita. Seuraavana vuonna pääsin opiskelemaan. Opiskelujen aikana sain töitä, enkä joutunut koskaan ottamaan opintolainaa - enkä myöskään KOSKAAN elänyt vanhempieni rahoilla, vaan itse tienaamillani koulunkäyntiavustajavuoden rahoilla ja kaupan kassalla tienatuilla rahoilla. Siitä huolimatta en koe koskaan joutuneeni elämään vähillä rahoilla, vaan olen aina pystynyt ostamaan sen, mitä haluan. (Ehkä sitten en halua kovinkaan paljon?)

OKL:stä valmistuttuani sain välittömästi seuraavan kuun alusta oman alani töitä. Ja kaksi vuotta myöhemmin tuo työpaikka muutettiin viraksi - enkä koskaan joutunut taistelemaan viran saadakseni. Nyt keväällä rehtori tarjosi minulle "ylennystä". Minusta tulee tiiminvetäjä. En pyrkinyt tiiminvetäjäksi eikä koko ajatus käynyt pienessä mielessänikään ennen kuin rehtori soitti ja tarjosi vastuutehtävää.

M:sta eroaminen sujui riidattomasti ja helposti ja eron jälkeen hain pankista lainan ja ostin oman asunnon.

Ja tässä kohtaa alkaa tulla omituinen fiilis. Olenko päässyt jotenkin ihan liian helpolla? Tiedän, etten ihan oikeasti ole lainkaan erityislahjakas. Miksi silti kaikki sujuu niin vaivattomasti?

Vanhempani ovat aivan tavallisia työläisiä, jotka ovat rakentaneet yksityisyrittäjinä omaisuutensa. Sukuni on vielä tavallistakin tavallisempi savolaisista koostuva suulas, huumorintajuinen joukko, jossa yliopistossa opiskelleita taitaa minun lisäkseni olla vain ihan muutama. Voiko kasvatuksella ihan oikeasti saada luotua ihmisen, joka uskoo itseensä ja sitä kautta myös menestyy ja onnistuu?