hetkiä, joihin en halua palata

Joskus sukellan tämän blogin menneisiin kirjoituksiin. Teen sitä kylläkin ihan äärimmäisen harvoin (ja siitä syystä en ihan aina huomaa aikaisempiin postauksiin kirjoitettuja kommentteja, pahoittelut siitä!:). Joskus kuitenkin käyn läpi esimerkiksi sitä, mitä ajattelin silloin, kun kolme vuotta sitten jäin kesälomalle ja taakse jäi ensimmäinen oma oppilaskatraani.Kevään mittaan palasin myös usein viime joulun tunteisiin ja onnekseni olen todennut päässeeni täydellisesti yli joulun pohjakosketuksesta.

Mutta on tiettyjä hetkiä, joiden olemassaolo käy mielessä aika ajoin, mutta joihin en halua tai uskalla palata.

Ensinnäkin en halua palata juurikaan niihin vuosiin, jotka vietin M:n kanssa. Ei niissä vuosissa varsinaisesti mitään kammottavaa tai hirveää ole, mutta tämä nykyinen elämäni on niin paljon parempaa, ja näin kahden vuoden perspektiivillä silloinen elämäni jotenkin niin ei-sitä-mitä-haluan-oikeasti, että en halua lukea niitä tekstejä. En halua palata siihen ahdistukseen, mikä loppua kohden vahvistui päivä päivältä. En halua lukea sitä, miten minua ärsyttivät ja suututtivat niin monet jutut M:ssa. En halua lukea, mitä tunteita M:n itsekeskeisyys aiheutti.

Ehkä haluan palata niihin sitten joskus. Ehkä haluan jossain vaiheessa katsella, millainen olin hieman yli parikymppisestä melkein kolmekymppiseksi asti. Nyt se kaikki on vielä liian lähellä. En ole innostunut näkemään M:a livenäkään - tosin pystyn siihen kyllä, jos tilanne niin vaatii ja on hänen kanssaan tullut oltua samoissa kekkereissä useampaankin otteeseen, kun yhteisiä kavereita on runsain mitoin. Joka tapauksessa, jos en koe tärkeäksi palata niihin vuosiin tapaamalla M:a, miksi vapaaehtoisesti palaisin niihin vuosiin bloginkaan kautta?

Toiseksi on se hetki, jonka kirjoittamista koko alkupätkän tekstillä välttelin. (Olisin voinut todeta tuon alun lyhyesti ja kirjoittaa sitten heti sen, mitä oikeasti ihan tietoisestikin välttelen.)

Muistan, että sen tekstin otsikko on "." En muista tarkalleen vuotta enkä muista edes vuodenaikaa. Hassua, etten muista vuotta enkä vuodenaikaa. Se on outoa. Mutta muistan sen otsikon. Pelkkiä pisteitä. En muista sisällöstä oikeastaan mitään, mutta sen muistan, että peräkkäin taisi olla useampikin bloggaus, jonka otsikko oli pelkkiä pisteitä.

Se on hetki, jonka jälkeen pelkäsin puhelinsoittoja useamman vuoden ajan. Nykyään en onneksi enää pelkää. (Tai sitten "tällä hetkellä en onneksi pelkää". Miten sen nyt sitten sanoisi..)

Se on hetki, kun olin juuri saanut äidiltä puhelun kautta tiedon rintasyövästä.

Joskus ajattelen, että minun pitäisi lukea sen päivän bloggaukset läpi. Jostain syystä se ajatus käy silloin tällöin mielessä. Että pitäisi ehkä lukea ne. Ja ne sitä seuraavatkin bloggaukset. Mutta en uskalla. En halua. En pysty. Ehkä sitten joskus. Milloin? En tosiaankaan tiedä. Enkä tiedä sitäkään, miksi tuntuu siltä, että minun pitäisi lukea ne tekstit.

Äiti voi oikein hyvin tällä hetkellä ja tauti on tällä hetkellä selätetty. En suoraan sanottuna ole kovinkaan kärryillä kaikissa sairaalakäynneissä ja tutkimuksissa ja hoidoissa ja piikityksissä.. Mutta tiedän, että tällä hetkellä kaikki on hyvin. Muistan, että silloin kaikista mustimpana hetkenä kirjoitin, että tauti tulee olemaan osa elämääni ikuisesti (tai mitenköhän sen ilmaisin..) Että aina tulee jälkitarkastuksia ja sen sellaisia, joten tämä tilanne ei tule enää koskaan poistumaan. Että paluuta menneeseen ei enää koskaan ole.

Nyt (tai tällä hetkellä?) olen asian kanssa jo sen verran sinut, että voin puhua äidin sairaudesta ilman suuria tunnevyöryjä. Siitä huolimatta en tahdo lukea niitä sanoja, jotka varmasti välittömästi palauttavat mieleen sen puhelun, jonka jälkeen monet asiat eivät enää olleet ennallaan.

En siis ihan aina tiedä, miksi tätä blogia kirjoitan. Kirjoittaminen on ehdottomasti minulle tärkeä tapa ilmaista itseäni, mutta jos en palaa koskaan lukemaan menneitä, miksi vaivaudun kirjoittamaan? En tiedä. En edes harkitse blogin lopettamista tai kirjoittamisesta luopumista ylipäätään, mutta silti mietityttää, että miksi tallennan elämääni tekstiksi, jos en lue tekstejä.

Ehkä blogi on jonkinlainen viemäristö, johon kaadan hyviä ja pahoja juttuja ja sinne ne sitten valuvat. Bittiavaruuden viemäristöön.

lomalla

Olenkohan siitä tänne joskus kirjoittanut.. Siitä, että parasta kaikessa on se, kun ensin tehdään ikävät jutut alta pois / syödään pahimmat karkit / jne. jotta sitten jäljellä on enää se paras ja ihanin? Että oikeastaan parasta ei olekaan se paras ja ihanin vaan se, että se paras ja ihanin on ihan kohta saavutettu.

Siksi olo on nyt vähän ristiriitainen. Jee, olen lomalla! Paras on nyt saavutettu. Mutta parhaassa on se vika, että kun se on saavutettu, se tulee myös jossain kohtaa loppumaan. Parhaat karkit loppuvat. Loma loppuu. Jep. Se ajatus on täysin älytön, koska karkkeja saa aina lisää ja lomiakin tulee tämän jälkeen - ja tietysti se fakta, että kehtaankin kitistä, kun lomaa on edessä yli yhdeksän viikkoa. Mutta silti. Toukokuussa jokainen päivä oli kohti lomaa. Nyt jokainen päivä on kohti syksyä.

Yritän sivuuttaa tämän ajatuksen ja elää ennemminkin tässä hetkessä.

Kesässä parasta on se, että saan elää omassa tahdissani ja tehdä ihan mitä haluan. Saan laiskotella, jos laiskottaa tai järjestää kiireitä, jos haluan. En kestäisi ollenkaan sellaista lomaa, että kaikki päivät olisi suunniteltu etukäteen ja tietäisin jo toukokuussa, mitä tulen tekemään heinäkuun viimeisenä viikonloppuna tai kesäkuun 16. päivä. Se olisi ihan painajaismainen loma. Ei se olisi loma. Loma on minulle jotain sellaista, milloin elämä etenee omalla painollaan ja melkein jokainen päivä on yllätys. Toki olen sopinut kesälle muutamia päiviä, joiden sisällön tiedän jo nyt. Mutta noin keskimäärin pyrin tälläisiä aikataulutuksia välttämään.

Ensimmäisten neljän lomapäivän aikana olen puuhannut mm. seuraavia asioita:
* Syönyt rauhallisia ja pitkiä aamiaisia parvekkeella löhöillen.
* Nukkunut joka päivä ainakin yhdet päiväunet.
* Treenannut ja kouluttanut agilityä.
* Kisannut agilityssä.
* Ulkoillut yksin ja seurassa.
* Nähnyt pikkuveljeä päivällisen merkeissä.

En siis mitään suurta tai ihmeellistä. Mutta ihan parasta on tämä, mitä nyt teen täällä Lahdessa vanhempieni luona. Toinen koirista tuijottaa minua juuri nyt ja haluaisi ulos puuhailemaan. Voin kantaa läppärin nurmikolle, pitää yhteyttä kavereihin netitse, juoda kupposen lämmintä kahvia auringonpaisteesta nauttien, syödä banaanin, heitellä koirille palloa ja halkoa ja hätistellä itikoita. Voisin tehdä myös paljon muuta: mennä kaupungille, sopia tapaavani Lahden ystäviä, ulkoiluttaa koiria... Mutta ei ole pakko, jos juuri nyt ei tee mieli.

Loma. :)