talvi

Vaikka inhoankin auton ratissa talvea, niin onhan se pakko myöntää, että luonnossa kamera kädessä kävellessä tämä aika vuodesta on parhaimmillaan erittäin parasta.

hallitsematon pelko

Oletko katsonut niitä hassun hauskoja dokumentteja, joissa joku typerä nainen pelkää kanoja _kuollakseen_ tai joku silmälasipäinen ja hikoileva kalju mies pelkää kaloja niin että itkee kalan kuvan nähdessään? Oletko ihan ääneen naureskellut ja katsellut epäuskoisena moista höpöhöpöä? Ajatellut, että "on tuokin idiootti, kun pelkää kanoja. Mitä ne muka tekevät? Ottaisi itseään niskasta kiinni ja lopettaisi mokoman hölmöilyn."

Minä olen.

Oletko koskaan pelännyt mitään niin paljon, että oikeastaan et luule kuolevasi? Tiedät kuolevasi. Se on täysin varmaa.

Minä olen.

Enää ei tunnu niin mahdottomalta asettua kanoja/höyheniä/kaloja/mitä ikinä älytöntä pelkäävän pöksyihin.

Minä pelkään autossa. Kuiva talvi- tai kesäsää on se osa vuodesta, kun voin istua autossa rentona. En siis pelkää autoja sellaisenaan (koska sehän olisi juuri sitä täysin idioottimaista ja höpölöpöä). Kun alkaa sataa vettä tai tie on luminen, alan pelätä. Varsinkin silloin pelottaa, kun kuskina on joku muu kuin minä. En pysty hallitsemaan vauhtia enkä ratin liikkeitä. Pelko saa varpaat kipristymään ja rystyset puristumaan valkoisiksi. Rintaa puristaa. Tuijotan tietä, enkä pysty rentoutumaan. Ulkopuolinen saattaa huomata jännityksen siitä, että lopetan radion musiikin tahdissa laulamisen. En voi jakaa keskittymistäni sekä musiikille että hengissä pysymiselle.

Sillä olen ihan varma, että kuolen kolarissa. Tai ei pelko oikeastaan ole noin suoraviivainen. En oikeastaan tiedä, mitä pelkään kolarissa tapahtuvan. Jotain sellaista, että pelkään kuollakseni. Pelkoni alkoi 12.12.2005, joten tämän kanssa on nyt eletty neljä vuotta.

Tänään ulkona oli sellainen sää, että auton pyörät sutivat kiihdytyksissä ja ABS-jarrut rutisivat pienimmissäkin jarrutuksissa. Aamulla työmatka sujui niin kauan suhteellisen kivuttomasti, kunnes ensimmäisen kerran totesin, ettei auton nopeus kiihdy, koska pyörät vain sutivat, vaikka vaihde on jo kolmosella. Kotimatkalla köröttelin alle seitsemääkymppiä kehällä - koska muutkin tekivät niin. (Ja koska pelkäsin.)

Illalla koiran kanssa treeneihin mennessä pelkäsin jo tosissaan. Ja treeneistä kotiin ajaessa olin niin kauhuissani, että tärisin. Lunta tuprusi. Näkyvyys oli lähes olematon. Autot ohittelivat - tietenkin, koska ajoin hillitöntä alinopeutta - ja jokainen ohittanut auto sai aikaan sellaisen lumipilven, etten nähnyt edes ihan puskurini eteen tullutta ohittajaa. Kaulassa sellaiset lihakset, joiden olemassa olosta en edes tiennyt, kramppasivat. Kun tulin kotiliittymään, alkoi itkettää. Selvisin sittenkin elossa. Hallitsematon pelko purkautui. Ajattelin, että jos joku nyt tulee valittamaan ajonopeudestani, alan itkea ja karjua. Huudan, että pidä sinä vittu se turpasi kiinni ja jos minä haluan pysyä elossa niin älä sinä jumalauta tule sitä minulta kieltämään.

Nyt päätä särkee.

Huomenna olisi ollut tarkoitus lähteä Tahkolle viikonlopuksi laskettelemaan. Onneksi nuorempi koira sairastui vatsatautiin, joten minulla on "oikea" syy jäädä pois matkalta. Oikeasti pelkäsin Tahkon reissua jo viikko sitten. Suunnittelin, että juon itseni humalaan, jotta uskallan autoon kuudeksi tunniksi. Tai jos ottaisi kolme Sirdaludia? Treeneihin illalla ajaessa totesin, ettei viikonloppureissu Tahkoon ole missään määrin tarpeeksi suuri korvaus yhteensä kahdestatoista kuolemanpelon tunnista autossa. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos koira ei olisi sairastunut. Olisinko saanut itseni pakotettua autoon? Todennäköisesti sosiaalinen paine olisi pakottanut lähtemään matkaan. Ja todennäköisesti olisin itkenyt autossa, vihannut koko reissua, huokaillut kauhusta ja tuijottanut hiljaa paniikissa ikkunasta edessä aukeavaa kuolemaa. Olisinkohan saanut pakotettua itseni vielä paluumatkaksikin autoon? Voiko pelko mennä jotenkin yli? Olisinko saanut paniikkikohtauksen? Tai ehkä olisin vain kieltäytynyt autoon astumisesta ja etsinyt jostain reitin junalle. Junakin pelottaa, mutta ei yhtä paljon kuin auto.

Tulisi jo kevät. Ihan oikeasti. Ihan oikeasti tulisi jo kevät. Tämä täysin typerä jättimäinen stressinaiheuttaja tuntuu ihan kohtuuttomalta. Ihan kohtuutonta, että joudun kantamaan tätä paniikkia sisälläni typerästä PASKASTA säästä johtuen. Tulisi jo kevät.

uni

Näin unta, että äiti kertoi, ettei sairaudelle voi enää mitään. Itkin sydämeni pohjasta. Olin aivan pohjattoman surullinen. Ja ahdistunut.

Helmikuussa pitäisi tulla uutta tietoa hoitojen etenemisen suhteen. En haluaisi tietää. Oikeastaan uni herätti siihen ajatukseen, että.. Se oli niin ahdistava ja erityisesti surullinen uni. Tiesin, etten voi tehdä mitään. Olen ehkä tietoisestikin ollut ajattelematta sairautta. Olen edelleen kykenemätön tiedostamaan, mihin tämä kaikki voi johtaa. Uni nosti tuota piilotettua ajatusta lähemmäs tietoisuutta.

Olisinpa unohtanut, mistä näin unta.

väsyttää.

Joululomalla alkoi flunssa, joka jatkuu edelleen. Nenä ei enää vuoda eikä ole kipeä olokaan. Mutta yskä on ihan kauhea. Tai no ei se päivällä ole paha. Välillä yskittää niin, että verisuonten liitokset päässä natisevat ja nitisevät. Mutta sitten se menee ohi.

Yöllä on toisin. Parin tunnin välein herään yskimään. Kutina kurkussa on ihan hillitön eikä mene muutamalla yskäisyllä mihinkään. Viime yö oli neljäs erittäin huonosti nukuttu yö. Ja tänä aamuna tuntui ensimmäisen kerran siltä, että jos kovin syvällisesti alan tästä asiasta töissä puhumaan, ratkean kyyneliin.

Olen aina ollut hyvä nukkuja. Ei ongelmia nukahtamisessa, ei ongelmia heräämisessä. Ehkä siitä syystä tämä tuntuu todella kurjalta. Toiveikkaana käyn nukkumaan ja nukahdankin miltei heti - kiitos univelkojen. Kahden tunnin kuluttua herään ja hyvin nopeasti tunnistan kutinan kurkussa. Ei unta tänäkään yönä.

Kaiken valvomisen lisäksi tämä viikko on koulussamme kuusipäiväinen. Teemme sisään helatorstaita seuraavan perjantain. Onneksi ystävä L diilasi minulle tänään reseptillistä yskänlääkettä, jossa komeilee kyljessä punainen kolmio. Kädet kyynärpäitä myöten ristissä toivon, että ensi yönä saan nukkua. Kello on seitsemän illalla ja jo nyt tuntuu siltä, että voisin käydä yöunille..

Väsyttää.

tyhmää

Joo. Se on tyhmää. Se on lapsellista. Se on kukkahattuilua. Se on naisten typerää höttöilyä. Ja mitähän vielä.

Ja silti minua itketti Prismassa. Tiedän, että sanomalla tämän ääneen saisin omakseni monilta ihmisiltä silmien pyörittelyä ja kaksinaamaiseksi kukkahatuksi nimittelyä. "Et sä niitä oikeesti sure." "Ihan idioottia, päivittäin kuolee satoja ja taas satoja. Sureksä niitäkin, HÄH?" "No ihan sama jotku kuus kuoli. So not." Näitä kommentteja kuulin ihan riittämiin tsunamin iskettyä.

Pelotti nousta liukuportaita. Oikeasti pelotti. Ajattelin, että alan parkua jo heti siinä portaissa tai muutun jotenkin hysteeriseksi. Tai jotain. No, eihän näin oikeasti tapahtunut, mutta muuten oleminen tuntui erittäin oudolta. Tuntui siltä, että olisin elokuvan sisällä. Hahmoni kulkee pitkin lavastemaailmaa. Salaa vilkaisin sitä kohtaa vihannesosastolla, jossa yksi kuoli. Mieleen nousi kuva miehestä asekäsi suorana. Pam.

Ei minun maailmassani tapahdu tälläistä. Ei minun elämässäni.

Katselin Prisman työntekijöitä ja pystyn vain hämärästi kuvittelemaan, miten särkyvältä heidän olonsa tänään tuntui. Jos minua itkettää, miten ihmeessä he kykenevät tulemaan töihin ja olemaan tyynen näköisiä? Tuijottivatko muutkin heitä tänään eri tavalla kuin ennen? Tunsivatko he tuijotukseni? Arvasivatko? Kassa ei nostanut katsettaan kertaakaan minuun, kun asioin hänen kanssaan. Ehkä onneksi. Tuntui siltä, että pitäisi sanoa jotain. Sanoa, että ihan kauheaa ja olen teidän puolestanne aivan äärettömän pahoillani ja surullinen. Mutta eihän sellaista voi sanoa. Julkisuudessa työntekijät esittivät toiveen, ettei heitä erityishuomioida asian puitteissa. Että he saavat palata arkeen ja tehdä työtään rauhassa. Toivottavasti asiakkaat ovat tänään kunnioittaneet tuota toivetta.

Yläkertaan kiivetessäni alkoi taas kuristaa kurkkua. Pöydällä paloi viisi kynttilää. En uskaltanut mennä pöydän lähelle. En mennyt myöskään kirjoittamaan nimeäni muistokirjaan. Olisin alkanut parkua.

Typerä draamanhakuinen kukkahattupäinen lapsellinen minä.

ajatelmia ja muistelmia

Prismassa ammuttiin neljä. Uskomatonta. Siellä, missä minä käyn viikottain ruokaostoksilla. Ja sinne olisi tarkoitus huomennakin mennä. Juuri sille paikalle, missä joku ammuttiin kuoliaaksi juuri eilen. Se on jotenkin ihan käsittämätön ajatus. Ei sellaista tapahdu kuin televisiossa - tai jossain muualla. Ei minun elämässäni.

Tuntui hurjalta kuunnella uutislähetyksiä ja lukea kirjoituksia. "Seisoin lihatiskin ja hedelmäosaston välissä, kun näin Shkupollin ampuvan työntekijän," kertoi joku silminnäkijä. Siinä minäkin olen seissyt satoja kertoja. En minä oikeasti olisi ollut tuolloin Sellossa, vaikka olisinkin ollut pääkaupunkiseudulla vuotta vaihtamassa. En koskaan pääse noin aikaisin ruokakauppoihin asioimaan. Mutta silti se tuntuu hurjalta. Melkein pelottaa huomenna mennä tuohon kyseiseen Prismaan ruokaostoksille. Tyhmäähän sitä on pelätä, mutta silti. Sisäistä turvallisuudentunnettani on saatu heilautettua.

--------

Ajelin äsken paluuliikenteen seassa koirien kanssa kohti pääkaupunkiseutua. Koska ei ollut muutakaan ajankulua, ryhdyin muistelemaan menneitä. Pikkuruiset asiat toivat mieleen muistikuvia. Tuntui oudolta ajatella, ettei kukaan muu voi missään eikä milloinkaan muistella näitä samoja asioita. Mieleen tuli paljon ahdistavia muistoja. Mieleen palautui myös sellaisia hetkiä, joiden olemassaoloa en enää tiennyt olevankaan. Jotkut muistot olivat sellaisia, etten niihin halunnut nyt sukeltaa, koska niitä olen muistellut moneen kertaan eivätkä ne ole viihdyttäviä tai tuo hymyä huulille. Ne ovat rasittavia tai nolottavia typeriä muistoja - joista en silti tietenkään halua koskaan luopua. En vain aktiivisesti halua muistella niitä juuri nyt.

Ajattelin ryhtyä kirjaamaan näitä muistoja itselleni ylös, koska tuntuu siltä, että haluan mahdollisesti palata näihin ajatuksiin joskus, mutta en ehkä enää löydä oikeaa polkua näiden ajatusten ja muistojen pariin.

Ihan ensimmäinen muistikuvani
Istun Datsun100A:n takapenkillä. Kurotan päätäni etupenkkien väliin. Ajamme syntymäkotini edessä kulkevaa tietä. Iskä opettaa äitiä ajamaan autolla. Olen tuolloin ollut varmaankin todella nuori, ehkä kolme-neljä -vuotias. Tätä muistoa olen muistellut usein ja se on muuttanut muisteluiden myötä varmasti muotoaan alkuperäisestä ja oikeasta hetkestä. Nykyään lähinnä vain tiedän, että tuo on ensimmäinen muistikuvani nuoruudesta. En varmaankaan enää oikeasti muista tuota hetkeä.

Muistikuva nuoruudesta
Soitin viulua yli kymmenen vuotta. Eli käytännössä koko nuoruuteni kului konservatorion käytävillä ja luokissa. Konservatorion seinät pitävät sisällään hurjan määrän ahdistavia muistoja. Ehkä osittain murkkuiän kuohut ovat tallessa tuossa rakennuksessa. Toisaalta unkarilainen viulunsoitonopettajani oli näin jälkikäteen (ja myös jo tuolloin sen tajusin) ajateltuna kohtuuton eikä osannut käsitellä lapsia. Vieläkin näen joskus painajaisia tuosta rakennuksesta ja soittotunneista. En jaksanut harjoitella soittoläksyjä kunnolla, koska soittaminen ei ikinä ollut minulle intohimo missään määrin - toisin kuin veljelleni, joka yhä edelleen jatkaa soittamista. Ahdistuksen määrä oli aina pahimmillaan ennen soittotunteja, kun istuin oven ulkopuolella odottamassa tuntini alkua. Tiesin, etten osannut soittoläksyä kunnolla. Tiesin saavani nuhteita. Tiesin epäonnistuvani.

Näin ei tietenkään aina ollut, mutta etenkin harrastukseni loppupistettä kohden ahdistuksen määrä kasvoi kerta kerralta. Lopulta tuli se hetki, jota kohden vääjäämättä ahdistuksen kanssa mentiin. Ratkesin illalla itkemään kieltäydyin täysin enää palaamasta soittotunneille. Olin tuolloin jo kai kahdeksantoista, joten kyse ei ollut mistään lapsellisesta kiukuttelusta. Olin totaalisen väsynyt ahdistumaan. Seuraavana päivänä kävelin kauhusta jäykkänä kukkakauppaan, ostin jonkin valmiskimpun, marssin vielä enemmän kauhuissani konservatoriolle ja astuin soitto-opettajani luokkaan. Annoin kimpun, sanoin että tämä oli tässä ja poistuin. Olin haaveillut tuosta hetkestä vuosia. Haaveilin joka kevät, että saisin pistää rastin "en jatka ensi vuonna"-kohtaan, kun täytettiin lappuja seuraavaa lukuvuotta silmällä pitäen. Sitä en kuitenkaan koskaan uskaltanut tehdä, sillä pelkäsin liikaa sitä hetkeä, kun soitonopettajani kääntää tulevalle lukuvuodelle ilmoittautumispaperin ja huomaa rastin paikan.

Tähän aiheeseen liittyen muistoja olisi paljon. Ja todennäköisesti monet niistä ovat hyvin samankaltaisia.

Täytyy kuitenkin sanoa, että orkesterisoittamisesta nautin. Siellä me kaikki lapset saimme olla suhteellisen rauhassa opettajaltamme, (joka siis johti puolisoineen orkesteriamme) koska huomiota vaativia kohteita oli niin paljon.

------

Palaan muistoihini taas jossain vaiheessa ja toivon, että löydän mielenkiintoisia kadonneita muistoja lisää.