diagnoosia

Kyljen haavaan on tullut ruusu. Tai jokin. Äiti ei ehtinyt oikein kertoilla (liekö olisi halunnutkaan tuon enempiä kertoa), kun kännystä oli akku loppumaisillaan. Tulehdusarvot on saatu jo yhden yön aikana tippumaan alaspäin. Silti edessä on ainakin 5 päivää sairaalan pedissä ja antibioottia pistoksina. Ei kuitenkaan keuhkokuumetta, kuten eilen vielä epäiltiin.

En tiedä. En enää ole vihainen. Eilen kyllä olin ja puhuinkin asiasta iskän kanssa puhelimessa. Myös iskä on äidille asian hoitamisesta (tai sen hoitamatta jättämisestä) kohtalaisen hiilenä. Äiti ei kuulemma ollut ymmärtänyt, että miten iskä voi olla äidille vihainen - eihän se ole äidin syy että on kipeä. Joo-o.. Iskä oli kyllä painottanut, ettei ole sairastumisesta suuttunut vaan siitä ettei äiti ymmärrä sairastumisen - ja hoitoihin hakeutumisen kanssa viivyttelyn - liittyvän myös iskän elämään.

Kai tämä taas tästä.

------

Krapula on. Eilinen sisarus-pariskunta-kaveri -ilta meni mukavasti ja kotona oltiin jo kahden jälkeen. Pienempi pikkuveli lähti kohti omaa kotiaan tunti sitten ja oma nokka tekisi mieli suunnata shoppailemaan.

Selkä on aivan helvetin kipeä ja eilen olin kyllä salaa aika rankasti sitä mieltä, että olen tekemässä elämäni munausta, kun lähdin illalla baariin. Selän olotila oli sellainen, että tulevaisuus näytti lähinnä ambulanssilla/taksilla himaan -tyyppiseltä tai en-pysty-kävelemään-kantakaa-mut -henkiseltä. Nukkumisesta ei tullut mitään, koska selän hermo ilmoitteli olostaan silloinkin, kun makasin paikoillani. Mutta pääsinpä silti omin jaloin kotiin, joskin yöbussista kotiin sadan metrin käveleminen tuntui lähinnä siltä, että jalkojen päällä on särkyinen puupökkelö.

"Moi, missäs oot?"

..."Bussissa." Ennen seuraavaa puhelimesta kuuluvaa iskän kommenttia ehdin miettiä mielessäni monta ajatusta. Vanhempien 11-vuotias koira on kuollut. Vanhempien koira on menossa lopetettavaksi. Äitillä on joku hätä. Koiralla on joku hätä. Kummalla?

"Ollaan täällä päivystyksessä.." Ja ennen seuraavaa lausetta ehtivät aivot taas työstää ajatuksia. Päivystys. Joku on siis kipeä. En kestä. Koira vai äiti? Aivot eivät tavoita päivystys-sanan liittyvän ihmisiin. "..kun se äitisi kuume ei ole laskenut ja nyt on se leikkaushaava tulehtunut." Ei vittu. "Viikon ollut 39 kuumetta eikä se mulle mitään kerro että onko sitä haavaa särkenyt vai ei. On vain sairastanut vaikka olen käskenyt lääkäriin. Ei se suostu." Ei vittu. Ei ala edes pelottaa. Alkaa vain suututtaa ihan suunnattomasti. Kuinka perkeleen omaan napaan tuijottava voikaan ihminen olla. Ottaa päähän ihan jumalattomasti. Käy mielessä sekin, että jos tuo kerran haluaa kuolla, niin mikä minä olen sitä estämään. Aikuinen ihminen.

Ja olenhan minäkin ollut ihan paska. Miksen ole kysynyt, että voisiko kuumeilu liittyä jotenkin syöpään.. En ole kysynyt siksi, että en ole halunnut vastausta tuohon kysymykseen. En ole uskaltanut kysyä. Leikkaushaava ei kyllä käynyt mielessäni. Olisi varmaan pitänyt käydä.

"Joutuu se ehkä jäämään viikonlopuksi tänne, kun tulehdusarvot ovat niin korkealla. Suoneen antibioottia ehkä, tai jotain."

OTTAA PÄÄHÄN. Tekisi mieli kysyä, että kuinka monta kertaa se meinaa ihan tahallaan sairautensa kanssa leikkiä. Että kuinka monta kertaa se meinaa, että onni riittää. Ensin ei avaa kirjekuorta, jossa tietää kerrottavan leikkauspäivämäärän. Nyt ei mene lääkäriin, vaikka on viisi päivää kuumetta. Itkettää ja vituttaa.

Ihan saatanan itsekästä.

ikäviä hetkiä

Työtoveri käyttäytyy asiattomasti. Mitä siinä voi, kun ei voi tasavertaisena työntekijänä ryhtyä aikuista ihmistä kovin paljon käskyttämäänkään. Tilanne tuli ihan kulman takaa ja jouduin seuraamaan sivusta toimintaa, jota ei voi hyväksyä tai pitää ammattimaisena. Todella ikävää ja vasta jälkikäteen iski oikein kunnolla, miten inhottava juttu kyseessä olikaan. Itkun partaalla käytyäni kasailin käytävässä opettajapakettiani. Ja nyt olen siinä pahassa välikädessä, että työntekijä saa asiasta huomautuksen, koska minä olen kokenut tilanteen huonosti hoidetuksi. Ääääh. Ja miten selittää asia lapsille, kun työtoveria vastaan ei voi nousta, mutta toisaalta ei voi myöskään puolustaa tapahtunutta..?

Kaikkea sitä joutuukin tässä työssä kohtaamaan niin aikuisten kuin lastenkin taholta.

mäkin oon hemuli!

Olin tänään päivän kakkosluokan opena. On ne aika pieniä, enkä oikein yhtään tiennyt, mitä niiltä piiperöiltä olisi pitänyt/voinut vaatia. "Sullahan on pelkkää kastiketta, haehan vähän riisiäkin", ohjeistin yhtä piiperöä. Olin valmistautunut henkisesti keskusteluun "enhän hae" "hae" "en hae" "sait ohjeen. noudata sitä." "e." "hae", jne.. Vaan mitä totesi tokaluokkalainen? "No.. Ku.. Hö, mut.. Ku..." ja katosi kohti riisiastiaa. Höh, ei taistelua. Ihmeellistä.

Välkkävalvontani aikana pihassa pyöriskelivät myös eskarit ja tarhalaiset. "MIKÄ SUN NIMI ON!" Katsoin metristä tirriäistä. "MIKÄ SUN NIMI ON MÄ OON HEMULI!" "Ohhoh, minäkin olen hemuli! Ollaan saman nimisiä, onpas hassu sattuma." Pikkupimpula vilkaisi minua ja sanoi: "MÄ OON HEMULI JA OON VIIS VUOTTA!" "Ai ohhoh, taidan olla sinua vähän vanhempi (tässä kohtaa mieleni teki vähän vitsailla), mä oon kuus vuotta." Valmistauduin hihittelemään hemuli2:n kanssa. Hän vilkaisi minua uudestaan ja silmääkään räpäyttämättä sanoi: "Aha", ja katosi lapsivilinään. Jäin leuka loksahtaneena paikoilleni ja muutaman sekunnin päästä alkoi naurattaa.

En ihan näin nopeasti pystynyt sopeutumaan siihen, että vastassani on koulullinen käytännössä sarkasmin- ja pilailuntaidottomia ihmisenalkuja. Omat lapsukaiseni osaavat - jumalille siitä kiitos - jo vitsailla. Se helpottaa arkea ja vaikeisiinkin asioihin on helpompi puuttua tiukasti mutta rennosti, nokkelien heittojen ja vitsien avulla.

Nyt ollaan koiran kanssa kotikotona syömässä ja lihomassa. Kello on kahdeksan, ja voisin käydä jo yöunille. Väsyttää.

painajaisia

Pitkästä pitkästä aikaa näin painajaisia. Aamuviideltä heräsin siihen, että koira kaivoi mattoon reikää ja herätyksen pikaisuudesta johtuen kesken jäänyt unikin jäi mieleen. Iskä soitti puhelimella. Taisipa kysyä ne perinteiset, että missä oot ja ootko yksin. Ja sitten sain kuulla, että äiti on sairaalassa. Se on yrittänyt tappaa ittensä unilääkkeillä. Iskä oli unen kertoja ja kuvaili tarkasti, miten äiti oli salaa juonut unilääkettä ja alkoi kesken iskän ja äidin keskustelua hiipua pois. Hidastui kuin patterit tyhjenisivät. Silmät räpsyivät hitaasti. Kukaan ei tiennyt, selviäisikö äiti elossa. Hyväkuntoinen aikuinen olisi voinut ihan hyvinkin kuulemma selvitä, mutta äidistä ei tiennyt. Olin äidille hirveän vihainen. Sanoin isälle, että tulen sairaalaan katsomaan ja kerroin, että tulen luultavasti karjumaan äidille päin naamaa, miten vihainen tästä tempauksesta olen. Jotenkin selvisi, että iskä oli jättämässä äitiä ja äiti oli siksi yrittänyt tappaa itsensä. Iskä myös ihmetteli, että miksi mä sairaalaan menen äitiä katsomaan, eihän musta siellä ole mitään apua. Ja sitten koira herätti. En päässyt näkemään äitiä enkä karjumaan turhautumistani.

Vielä aamujunassakin uni tuntui elävältä. Työkaveri sanoi, että uni on alku äidin uudelle elämälle. Ehkä onkin. Hoidot päättyivät viikko sitten. Nyt pitäisi sitten vain elää. Puolen vuoden kuluttua jälkitarkastus ja viiden vuoden päästä todetaan terveeksi, jos mitään ei ilmene.

Soita sun äidille, sanoi työkaveri. Voin soittaakin, mutta unesta en uskalla kertoa. Äiti on noitien sukua ja uskoo enteisiin ja muihin. Ja en minä tästä unesta positiivista saa vaikka kuinka kääntäisin ja vääntäisin.

viikonloppu. huh.

M lähti harrastuksensa viemänä Loimaalle koko viikonlopuksi. Ja minä jäin kotiin koiralapsukaisen kanssa. Ihanaa, että saan ihan luvan kanssa vain olla kokonaiset kaksi päivää. Eilen tosin rikoin tämän olemisen sietämättömän keveyden suuntaamalla Helsinkiin ilotulituksen SM-kisoja katsomaan. Idea oli ihan hyvä ja sääkin suosi. Käytännön tasolla homma kusi aika vahvasti ja olotilat jälkikäteen ovat aika negatiivissävytteiset. Tai lähinnä ilta oli enemmän kuin outo.

Junalla keskustaan. Ystävä L ja muut ovat syömässä. Sovimme tapaamispaikan ja minä hipsin sinne puoli tuntia etuajassa todetakseni, että Finlandiatalon ympäristö (sovittu tapaamispaikka siis) on suljettu yleisöltä. Tavoitan L:n tässä vaiheessa vielä puhelimella ja sovitaan uusi tapaamispaikka. Kävelymatka osoittautuu niin pitkäksi, että paukuttelu alkaa juuri sillä hetkellä, kun pääsen takaisin Töölönlahden rantaan. En siis ehdi etsiä L:ää. Viestien vaihdon jälkeen hortoilen ympäriinsä ja pienehkö vitutus hiipii iholle. Yksin. Tuhansia kännisiä teinejä ja minä. Perkele. Jotenkin kännisten teinien katseleminen käy työstä. Ässät suhisevat, vitut lentelevät ja silmät kiiluvat ihanasta siideriteinihumalasta. Tytöt halailevat ja huutavat vittua ja saatanaa. Kielisuudelmia niin että kuola roiskuu. Sammuneita ja oksentavia. Hirveä meteli. Ei hyvä.

En löydä L:ää mistään. Puhelinverkko on ylikuormitettu, enkä enää saa viestejäni saati soittojani L:n tietoisuuteen. "Tuu tänne missä soi musiikki, ollaan siellä." Viesti pistää vitutuksen kiertämään päässä. Ranta on miinoitettu kaiuttimilla. Mikä hemmetin määritelmä tuo on sijainnille. Kaikkialla soi musiikki. Perkele.

Luovutan ja päätän seurata tapahtuman yksin. Takanani ilmapallonmyyjämies ja humalainen 17-vuotias poika harrastavat fyysistä ja henkistä taistelua. Poika saa itsensä oikein kunnolla kierroksille ja ryhtyy syyttämään ilmapallomiestä pahoinpitelystä. Tunteet kuumenevat ja poika osoittautuu rikkaan isin kakaraksi, joka on tottunut saamaan haluamansa. "MÄ EN VITTU MAKSA SITÄ TUPAKAN PUHKASEMAA ILMAPALLOA! TARVITSEN TODISTAJIA TUO MIES PAHOINPITELI MINUA! SE KURISTI! SOITAN POLIISIT JA ISKÄ TULEE ESPANJASTA JA SEN JURISTI TEKEE TÄSTÄ JUTUSTA SULLE VITUN KALLIIN. MUN ISKÄ EI ANNA KENENKÄÄN KOHDELLA MUA NÄIN! SOITAN POLIISIT." Tässä vaiheessa poika yrittää tarjota minulle kaljapussiaan, ettei jää poliiseille kiinni alaikäisenä alkoholin hallussapidosta. Ei vittu. Minäkö muka menisin apuun tuolle rasittavalle pikkunilkille. Kantakoon itse kaljansa ja selvittäköön itse ongelmansa. Poliisit saapuvat lopulta ja poika kuljetetaan toisaalle. Vieressäni seisova nainen pyörittelee kanssani silmiä. Ei helevetti. On siinä isä pojalleen opettanut jos sun mitä. Juristit kehiin vaan. Mitä sitä edes harkitsemaan anteeksipyyntöä, kun on rikkonut (ilmeisen tahallaan) ilmapallon.

Kävelen väkijoukon seassa takaisin rautatieasemalle. Bussiin on parisataa metriä jonoa. Juna lähtee tunnin päästä. Perkele. Kävelen junaportille odottamaan. Selkään sattuu ja on hirveän kylmä. Tunnin seisoskelun jälkeen pääsen junaan. Ennen omaa pysäkkiä mies oksentaa ihan vieressä. Perkele.

Pääsen kotiin ja vien koiran yöpissalle. Ihanaa, että ilta on ohi.

-------

Yöllä näin unta, että pelastin kuningaskalastajalinnun ja ruokin sitä koiranruualla. Säilytin lintua kirjan välissä. Tosin sitten huomasin, ettei kirjan välissä ollut linnulle kovinkaan paljon tilaa. Niinpä päästin sen kotiimme vapaaksi koiran seuraksi. Linnun siivet olivat katki joten se vain pyrähteli lyhyitä lentosuorituksia. Outo uni.

-------

Harkitsin tänään hetken tosi vahvasti kolmannen tatuoinnin ottamista. Ensimmäinen on muisto ensimmäisestä omasta koirastani, joka kuoli sairastettuaan ja kärsittyään liikaa. Toinen on muisto siirtymisestä oman elämänsä kuningattareksi eli osa suurta kotoamuuttoprojektia. Tuntuu siltä, että kolmannen tatuoinnin pitäisi jotenkin liittyä äitiin. Niskaan joku sellainen, joka muistuttaa tästä ja menneistä vielä vuosienkin päästä. En ikinä voisi ottaa tatuointia vain ajatuksella: "Onpa kiva kuva tuon pistän ihooni." vaan pitää olla joku tarkotus merkillä, joka säilyy ihossani luultavasti hautaan asti. Kahta tatuointiani en ole koskaan katunut. Niillä on merkitys, joka säilyy. Ehkä pian on kolmannen tatuoinnin aika.