Olin tänään päivän kakkosluokan opena. On ne aika pieniä, enkä oikein yhtään tiennyt, mitä niiltä piiperöiltä olisi pitänyt/voinut vaatia. "Sullahan on pelkkää kastiketta, haehan vähän riisiäkin", ohjeistin yhtä piiperöä. Olin valmistautunut henkisesti keskusteluun "enhän hae" "hae" "en hae" "sait ohjeen. noudata sitä." "e." "hae", jne.. Vaan mitä totesi tokaluokkalainen? "No.. Ku.. Hö, mut.. Ku..." ja katosi kohti riisiastiaa. Höh, ei taistelua. Ihmeellistä.
Välkkävalvontani aikana pihassa pyöriskelivät myös eskarit ja tarhalaiset. "MIKÄ SUN NIMI ON!" Katsoin metristä tirriäistä. "MIKÄ SUN NIMI ON MÄ OON HEMULI!" "Ohhoh, minäkin olen hemuli! Ollaan saman nimisiä, onpas hassu sattuma." Pikkupimpula vilkaisi minua ja sanoi: "MÄ OON HEMULI JA OON VIIS VUOTTA!" "Ai ohhoh, taidan olla sinua vähän vanhempi (tässä kohtaa mieleni teki vähän vitsailla), mä oon kuus vuotta." Valmistauduin hihittelemään hemuli2:n kanssa. Hän vilkaisi minua uudestaan ja silmääkään räpäyttämättä sanoi: "Aha", ja katosi lapsivilinään. Jäin leuka loksahtaneena paikoilleni ja muutaman sekunnin päästä alkoi naurattaa.
En ihan näin nopeasti pystynyt sopeutumaan siihen, että vastassani on koulullinen käytännössä sarkasmin- ja pilailuntaidottomia ihmisenalkuja. Omat lapsukaiseni osaavat - jumalille siitä kiitos - jo vitsailla. Se helpottaa arkea ja vaikeisiinkin asioihin on helpompi puuttua tiukasti mutta rennosti, nokkelien heittojen ja vitsien avulla.
Nyt ollaan koiran kanssa kotikotona syömässä ja lihomassa. Kello on kahdeksan, ja voisin käydä jo yöunille. Väsyttää.
Välkkävalvontani aikana pihassa pyöriskelivät myös eskarit ja tarhalaiset. "MIKÄ SUN NIMI ON!" Katsoin metristä tirriäistä. "MIKÄ SUN NIMI ON MÄ OON HEMULI!" "Ohhoh, minäkin olen hemuli! Ollaan saman nimisiä, onpas hassu sattuma." Pikkupimpula vilkaisi minua ja sanoi: "MÄ OON HEMULI JA OON VIIS VUOTTA!" "Ai ohhoh, taidan olla sinua vähän vanhempi (tässä kohtaa mieleni teki vähän vitsailla), mä oon kuus vuotta." Valmistauduin hihittelemään hemuli2:n kanssa. Hän vilkaisi minua uudestaan ja silmääkään räpäyttämättä sanoi: "Aha", ja katosi lapsivilinään. Jäin leuka loksahtaneena paikoilleni ja muutaman sekunnin päästä alkoi naurattaa.
En ihan näin nopeasti pystynyt sopeutumaan siihen, että vastassani on koulullinen käytännössä sarkasmin- ja pilailuntaidottomia ihmisenalkuja. Omat lapsukaiseni osaavat - jumalille siitä kiitos - jo vitsailla. Se helpottaa arkea ja vaikeisiinkin asioihin on helpompi puuttua tiukasti mutta rennosti, nokkelien heittojen ja vitsien avulla.
Nyt ollaan koiran kanssa kotikotona syömässä ja lihomassa. Kello on kahdeksan, ja voisin käydä jo yöunille. Väsyttää.
2 kommenttia:
Hei! Lisäsin Sinut blogini suosikkilistalle. Toivottavasti se sopii :)
Toki se sopii, sillä luettavaksihan nuo tekstit ovat tarkoitettu. :) Lähinnä itselleni niitä kirjoitan muistiin, mutta avointa se on muillekin.
Lähetä kommentti