itkettäisi, ellei vituttaisi.

Luulin, että lääkärit ymmärtäisivät ihmisen fyysistä olemusta. Luulin, että he olisivat ikään kuin "nähneet kaiken". Siis että mikään erikoisempikaan ei voisi heitä kovin paljon hetkauttaa suuntaan tai toiseen. Luulin, että lääkärit jos ketkä tietävät. Luulin, että he ymmärtäisivät, ettei esimerkiksi kehitysvammaisuus tartu tai ettei ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen tee ihmisestä ihmisenä yhtään sen kummempaa kuin jostakusta toisesta ns. "normaalista". Luulin, että tämä asia opetetaan heille lääkiksessä. Varmaan opetetaankin. Mutta en voinut ennen tätä päivää edes kuvitella, että se jäisi jollekin lääkäriksi opiskelleelle epäselväksi.

Tänään kuitenkin kuulin (hyvin pienen) mutkan kautta lääkäristä, jonka mielestä poikkeavuus on kai ihan jees, mutta vain siinä tapauksessa, ettei hän tai hänen perheensä itse joudu moiseen osalliseksi.

Siis on ihan jees, että on olemassa homoja, tummaihoisia, lihavia, lyhyitä, kehitysvammaisia, änkyttäjiä, pälvikaljuisia, liikuntarajoitteisia, dysfaatikkoja, jne. Mutta ei niiden saatana sentään tarvitse minun elämääni sekoittaa.

Menee aika pikkuisen yli hilseen, että lääkäri voi ajatella noin. Eikö koulutus edes jollain tasolla poista kyseiset ennakkoluulot ja suoranaisen tietämättömyyden? Ei näköjään.

Tässä kuluneen parin vuoden kuluessa olen tullut jotenkin erityisen tietoiseksi siitä, miten ylimielisesti ns. normaalit ihmiset suhtautuvat "poikkeavaan". Aloitetaan ensinnäkin siitä, että poikkeavahan on itse asiassa normaalia. Epänormaalia luonnossa - ja elämässä noin yleensä - on kaikenlainen yhdenmukaisuus ja samanlaisuus. Asiat eivät ole keskenään samanlaisia. Eläimet poikkeavat toisistaan lajin sisällä. Kasvit poikkeavat toisistaan lajin sisällä. Maat poikkeavat toisistaan. Lumihiutaleet poikkeavat toisistaan. Ei ole kahta samanlaista elämää. Ei kahta samanalaista ihmistä. Miksi ihmeessä silloin joku kokee olevansa normaali ja voivansa siksi suhtautua hyvinkin ylimielisesti johonkin toiseen ihmiseen tai ihmisryhmään?

Inhoan facebookin "kehitysvammaisetkin ovat ihmisiä, mutta 95% ystävistäsi ei lisää tätä statukseensa" -statuksia. Ne henkivät alentuvaa suhtautumista ja korostavat sitä, että "minä normaali ihminen tässä olen kovin ymmärtäväinen". Inhoan ajatusta, että minun pitäisi sääliä kehitysvammaista tai tummaihoista tai lesboa tai lihavaa. Säälillä asettaisin itseni jotenkin ylemmäksi heitä. Ja mitä halvatun sääliä he oikein kaipaavat?

Kuvottaisi kuitenkin väittää, että itse olisin jotenkin jumalaisen hyväksyvä, suvaitse tai edes ymmärtäisin erilaisuutta. En todellakaan. Minä en hyväksy pedofiliaa. En hyväksy sitä, että joku tekee uskontonsa varjolla tekoja, jotka loukkaavat toista ihmistä. En ymmärtäisi saati hyväksyisi, jos muslimi tulisi ja potkaisisi koiraani. Toisaalta en hyväksyisi tai ymmärtäisi samaa käytöstä keneltäkään muultakaan. En hyväksy sitä, että minut kategorisoidaan jonkinlaiseksi vain sillä perusteella, miltä näytän. Kaiken kaikkiaan olen varmasti hyvinkin suvaitsematon ihminen. Mutta silti ajattelen, että lähtökohtaisesti kaikki ihmiset ovat arvonsa ansainneet ja se on heillä kaikilla siinä vaiheessa, kun kohtaamme tavalla tai toisella. Yksilöt voivat menettää silmissäni ihmisarvonsa ja voin olla yksilöä kohtaan todella suvaitsematon.

Mutta vaatii kyllä melkoista mielen köyhyyttä väittää, että joitakin pitkälle meneviä päätelmiä ihmisestä ja kaikista hänen ominaisuuksistaan voisi tehdä niinkin suurpiirteisen asian kuin ihonvärin, iän, sukupuolen, uskonnon, kehitysvammaisuuden tai vammattomuuden tai painon perusteella.

Mitä ihmettä ihminen silloin vihaa, jos hän vihaa maahanmuuttajia? Hän vihaa lasta, joka käy koulua, opiskelee matematiikkaa, saa hyviä numeroita kokeista. Hän vihaa äitiä, joka ruokkii kymmenhenkisen perheensä joka päivä. Hän vihaa työtöntä miestä. Hän vihaa isoäitejä. Hän vihaa kahvilassa istuvaa isoisää. Hän vihaa poikajoukkoa, joka perjantaiyönä pahoinpitelee taksijonossa seisovan.

Mitä ei hyväksy ihminen, jolle kehitysvammaisten integrointi yhteiskuntaan on kauhistus? Hän ei hyväksy lasta, joka puhuu viittomalla. Hän ei hyväksy nuorta, joka lukee ja kirjoittaa ja puhuu, mutta liikkuu huonosti. Hän ei hyväksy aikuista, joka käy töissä, tapaa ystäviä ja elää kaiken kaikkiaan sitä niin paljon korostettua normaalia elämää.

En ymmärrä, miten yhdellä sanalla voi selittää sen, mitä niin paljon pelkää/vihaa/ei voi hyväksyä. Eihän noissa maahanmuuttaja- ja kehitysvammainen-termien alle lukeutuvissa ihmisissä ole juuri mitään yhteistä?

miehiä ja miehiä.

Oltiin nuoruuden kaveriporukalla perinteisellä Tallinnan risteilyllä. Ja jälleen tuli todistetuksi, että on olemassa miestyyppi, jota en kerta kaikkiaan voisi kuvitella puolisokseni. Nuoruuden kaveripiirini miehet edustavat juuri tätä miestyyppiä. He ovat ihan mukavia ihmisiä noin periaatteessa, mutta etenkin humalatila nostaa pintaan juttuja, joita en voi (enkä oikeastaan edes halua) ymmärtää.

Ulkoisesti en osaa määrittää miehelle "mittaa". Mutta sisäisesti rajoja ja mittoja onkin ihan yllinkyllin.

Olen varmaan jotenkin pinnallinen tai rajoittunut, mutta en osaa kuvitella rinnalleni autonasentajalinjajamppaa tai muutoinkaan puolisoa, jonka yleissivistys laahaa jossain hyvin matalalla. Joo-o, eihän autonasentajalinja ja yleissivistys välttämättä korreloi keskenään - mutta aika vähässä ovat minun kokemukseni henkilöistä, jotka ovat käyneet ammattikoulun 15-vuotiaana, siirtyneet työelämään 18-vuotiaana JA ovat yleissivistyneitä ja avarakatseisia.

Oikeastaan tuo yleissivistys on lähes ainoa kriteeri. Siis nyt kun asiaa tarkemmin mietin, en keksikään kovin pitkää kriteerilistaa. :) Myös sosiaalisten kykyjen löytyminen on tärkeää.

Nuoruusvuosien kaverini ovat varmaankin Perussuomalaisten kannattajia. Ulkomaalais"viha" on melkein oksettavaa. Somaleista ja "neekereistä" puhutaan kuin ne olisivat maailman kymmenes ihme ja nimenomaan aika negatiivisessa mielessä. Muslimit ovat heidän mielestään varmaankin järjestäen terroristeja ja islam = terrorismi ja naisten alistaminen. Nuoruusvuosien kaverimiehet ovat rockabilly-henkisiä ja yhä kypsässä kolmenkympin iässä jengiasiat ja stiletit ovat osa heidän arkeaan. On tärkeää, mitä lätkäjoukkuettä kannatat tai missä kaupungissa elät. Heinonalaiset vs. lahtelaiset vs. vääksyläiset, jne. Se tuntuu minusta ihan käsittämättömältä. En kerta kaikkiaan ymmärrä. En ymmärrä sitäkään, että naisia puolustetaan nyrkkiraudat käsissä ja "vittuakokatotmunmuijaa"-riidanhaastoheitot ovat ihan tavallisia.

Toki tuo mielikuva on korostettu ja provosoivasti esitetty. Heissä on paljon hyvääkin. He ovat käytännön ihmisiä. Korjaavat auton ihan tuosta vaan. Rakentavat omakotitalon. Perustavat perheen ja ovat hyviä isejä ja äitejä. He pitävät kavereistaan huolta - joskin itse koen, että osaan pitää huolen ihan itse itsestäni, enkä kaipaa ainoaakaan stilettiä tai nyrkkirautaa siihen tueksi.

Mutta meinasi mennä herne henkoseen, kun juttelin kaveriporukkaan avioliiton kautta tulleen armeijassa töissä olevan Äijän kanssa. Nuuska huulessa kyseinen Äijä kauhisteli sitä, että teen töitä itä-Helsingissä. Kuulemma somalit on ihan kauheita ja kun tulevat armeijaan, niin unohtavat, miten suomea puhutaan. Kyseinen Äijä ihmetteli, että puhuvatko nämä somalit minulle ihan oikeasti suomea?! Juu, kyllä puhuvat. Todella kitkerästi huomasin toteavani, että "ne on lapsia siinä missä kuka muukin. Ihan tavallisia ihmisiä." Juttu katkesi kuin veitsellä leikaten siihen. Mainitsin vielä siitä, että ihan takuuvarmasti suomalaisetkin harrastavat sitä, että jos joutuvat ulkomailla pulmiin vaikka viranomaisten kanssa, he "unohtavat", miten kielillä puhutaan. Sehän on varmasti yksi tavallisimmista keinoista välttää nuhteita/sakkoja/jne. Tähän ei kyseinen Äijä osannut sanoa oikein mitään.

Onneksi en sortunut provosoimaan tai ryhtynyt kasvattamaan reissulla mukana olleita. Ei ole minun tehtäväni eikä se oikein sovi muutenkaan, kun ollaan sen verran vähän tekemisissä. Fakta kuitenkin on, että enää nykyään en löydä itseäni tuollaisesta seurasta missään muualla kuin nuoruuden kaveripiireissä. Enkä haluakaan löytää.

aika hurisee

Ohhoh, onpas siitä aikaa, kun olen tänne viimeksi kirjoittanut! :O

Tammikuun jälkeen ei suoranaisesti ole tapahtunut paljonkaan. Olen elellyt omaa elämääni omassa kodissa ja puuhannut koirien kanssa kaikenlaista. Agilityä nyt lähinnä.

Töitä on jäljellä ennen kesälomaa enää viisi viikkoa. Vuosi on mennyt todella vauhdilla. Kakkoseni ovat ihan tuota pikaa kolmosia - eivätkä siis enää alkuunkaan pikkulapsia. Ihan karmeaa, että edellisen porukkani kanssa aloitin kolmosluokasta, vedin heidät kutosluokan loppuun ja nyt nuo penteleet ovat syksyllä koulumme ysiluokkalaisia! :O Olen siis seurannut heidän elämäänsä kolmosesta kohta ysiin asti. Se on ihan huikean pitkä aika. Ensimmäinen ikälisäkin rapsahti tilille, joten tosiasia on, että olen ollut alalla viisi täyttä vuotta.

Kesäloman odotus ei tunnu ainakaan vielä niin huikaisevan kovalta urakalta kuin aikaisemmin. Kyllä se loma sieltä tulee. Viikkoja on enää ihan kauhean vähän ja tekemiset tulevat kyllä tehtyä. Ja jos eivät tule, jäävät sitten tekemättä. Tuskin kuitenkaan jäävät. Aina ne on tullut tehtyä, vaikka miten olisi panikoinut tai jättänyt panikoimatta.

Vappu meni mökillä vanhempien kanssa. Ensimmäinen vappu varmaankin kymmeneen vuoteen, kun mitään erikoisen erityistä ei tapahtunut. Toisin sanoen ensimmäinen vappu eron jälkeen. Tähän asti on aina oltu Otaniemessä enemmän tai vähemmän humalassa. Mutta hyvä näin. En ole kaivannut takaisin menneeseen rehellisesti ja liioittelematta vielä kertaakaan. En hetkeäkään. Kai nyt voisi jo sanoa, että ero todellakin oli oikea ratkaisu? M on kylläkin kutsunut itsensä tänne kylään parin kuukauden välein. Itse en koe tarpeelliseksi kutsua häntä kylään tai olla muutenkaan tekemisissä. Mutta saahan tänne tulla, jos siltä tuntuu. Ja oli M kolmikymppisillänikin ihan kutsuttuna vieraana. Että mikäpä siinä. Mutta itse en kaipaa yhteydenottoja pätkääkään, vaikka kuluisikin pari kuukautta, että ei pidetä oikeastaan mitään yhteyttä. Se vaihe elämästä oli ja meni.

Ehkä joskus alkaa joku uusi vaihe tuon parisuhde-elämän osalta. Mutta nyt olen ihan tyytyväinen näin itseksenikin. :)