bad cop - good cop

Tänään on tullut toimittua. Aamulla suuntasimme joulukirkkoon. Uskomattomat pojat jaksoivat taas saarnata uskomattomuuttaan: "MÄ EN AINAKAA USKO MIHINKÄÄ JUMALAAN HEI!" "Jaa. Se on sinun valintasi. Kirkkoon tulet silti, koska kuulut kirkkoon." "EN USKO JUMALAAN!" "Selvä. Keskusteletko vaikka vanhempiesi kanssa. Minä olen ihan väärä kohde tälle protestille. Minä en sinua kirkosta voi erottaa. Puhu vanhemmillesi." "EN USKO." "Jep. Käyttäydy silti."

Mielestäni kirkkoreissu meni silti hienosti. Muksut jaksoivat olla aika hiljaa. Silti reissun jälkeen vararehtori tuli sanomaan, että "Sun pojilla meni lujaa. Tarvitsisivat integrointipäätöksen." "Ai..? Musta se meni ihan hyvin." Tämän jälkeen käytiin se keskustelu, jonka olen jo kerran käynyt ja läpi pohtinut. "Suhun on iskenyt vauhtisokeus. Sama kävi mulle muutama vuosi sitten. Lapsi melkein psykoosissa istuu metsänreunassa sikiöasennossa ja musta se on vaan ihan normaalia. Et enää näe miten heikosti pojilla menee." Niinpä. En minä sitä näe. Minusta niillä menee ihan rauhallisesti. Ainakin melko. Ja toisaalta. Eipä minulla ole muunlaisista luokista kokemusta. Minulle tämä luokka on ainoa kokemus.

Ruokailun jälkeen nappasimme erityisopettajaksi opiskelevan työkaverin kanssa kolme luokkani sankaria puhutteluun. Tarkoitus on saada koulukiusaaminen loppumaan. Eilen selvittelin taas itkevän pojan kanssa sitä, miten hän ei enää koskaan hymyile jos kiusaaminen vielä jatkuu. Lupasin puuttua asiaan nyt kovalla kädellä. Good cop / bad cop -asetelma muuttui hetkessä muotoon bad cop / bac cop, kun pistimme pojat kova kovaa vastaan. Kerroimme, että seuraava puuttuja on rehtori ja sen jälkeen poliisi. Tarkoitus oli saada pojat heräämään todellisuuteen sen asian edessä, miten vakavaksi kiusaaminen on mennyt.

45 minuuttia siinä meni. Muut viime hetken hommat jäivät vielä viimeisempään hetkeen eli huomiseen. Saa nähdä miten puhuttelu tehosi. Joulun jälkeen paikalle saapuvat vanhemmat keskustelemaan asiasta. Nyt puututaan kiusaamiseen rytinällä.

Hienoa oli saada kiitosta aktiivisesta kiusaamiseen puuttumisesta puolitutulta joka tekee hommia MLL:ssa.

Viimeinen tunti on seiskaluokkalaisten matematiikkaa. Luokassa sattui olemaan lautapelejä. Ne muksuille. Omasta luokasta UNO-pelikortit ja radio.

SuomiPop soi, seiskaluokkalaiset pelaa ja minä blogaan. Olen tämän löysäilyn ansainnut.

väsyttää.

Tulisi jo loma. Väsyttää oikeastaan tauotta. Tai no. Töissä ei väsytä. Kaikkialla muualla kyllä. Tähän lienee syynä se, ettei töissä ehdi miettiä omaa väsymystään. Pitää tsempata, kannustaa, karjua, käskeä, kehua, komentaa, kurtistaa kulmia, ravistaa päätä, nyökyttää, juoda kahvia, puhua ja kuunnella.

Kaiken tuon jälkeen olen niin poikki, että tahtoisin vain nukkua. Jostain syystä äiti on painanut syvälle selkäytimeen sen tiedon, ettei päiviä saa käyttää nukkumiseen. Päiväunet on ihan ok, mutta että nukkuisi ja makaisi koko päivän - se on Syntiä isolla ässällä. Ja siksipä siksi joudunkin jatkuvasti taistelemaan nukkumista vastaan. Hereilläoloajasta iso siivu menee nukkumisen suunnittelemiseen.

"Ethän polta ittees loppuun" on äiti mailannut jo moneen kertaan. "Välillä pitää levätä." Niin kai. Mutta en usko että oikeasti voisin polttaa itseäni loppuun. Tämä on vain tälläistä ja ehkä vain liiottelen tätä väsymystä. Absurdi ajatus, että väsyisi lopullisesti. Silti luulen, että jos loma ei olisi kahden, kolmen tai neljänkään viikon päästä edessä, sortuisin jossain vaiheessa. Menisin palasiksi tai jotain.

Itsenäisyysjuhlan, itsenäisyystanssien, Finlandia-taloreissun ja pikkujoulujen täyttämän viime tiistaita seuranneen yön päätös oli jotain sellaista, jota harvoin kokee. Jaksoin bailata ja pysyä liikkeessä aina kahteen asti yöllä. Sitten pääsin kotiin, söin kaksi leipää ja pysähdyin itkemään. Oli liian pitkä päivä. Ihan liian pitkä.

sillä tavalla.

Päivä on ollut tapahtumarikas. Aamulla varhain raahustin jännittyneenä kohti Messuhallia. Tänään vihdoin ja viimein pääsin katsastamaan koirarakkauttani - lagotto romagnoloa. Olen haaveillut siitä jo puoli vuotta. Ja tänään sen kohtasin. Oli se ihana. Söpö, söpömpi, söpöin. Vaan ikävä kyllä pentuja on hirmuisen vaikeaa saada ja koirien lonkat ovat Suomessa käsittääkseni aika heikossa hapessa. Eilen illalla onnistuin bongaamaan netistä myös uuden ehdokkaan: espanjanvesikoiran. Päätin tutustua näyttelyssä kumpaankin turriin.

Tulos: Lagotto, ihana. Espanjanvesikoira (perro), ihana. Vaaka kallistui kuitenkin vakaasti kohti perroa, sillä paikalle sattui myös opiskelukaverini joka yllätyksekseni oli vuosi sitten hankkinut juurikin perron. Kehuja rotua kohtaan sateli ja ropisi. Yhteys kasvattajaan on nyt alustavasti luotu. Täytynee mennä vilkaisemaan kasvattajan perrolaumaa joku viikko.

Näyttelyn jälkeen kierrätin äitsykkää ympäri pääkaupunkia jouluostoksilla. Kävelyä, kävelyä, kävelyä. Ja lopulta herkullista ruokaa ja Robert's coffeen cafe mocha. Nam.

Illan saldo: kutsu peli-iltaan. Ja sinne siis. Ikävä kyllä totean vasta kymmenen kilometria matkustettuani ystäväni kerrostalon summerittoman alaoven olevan lukossa ja kännykkäni olevan kotona. Puoli tuntia seisoskelua viimaisessa porttikongissa. Lopulta luovuttaminen ja matka takaisin kotiin. Tuloksena vitutus ja huolestuneet ystävät ja M. Tietenkin homma meni vieläpä niin, että viisi minuttia sen jälkeen, kun olen lähtenyt kotia kohti, jengi yläkerrassa on huolestunut minusta niin paljon, että tulee alaovelle katsomaan josko olisin siellä. No, enpä ollut enää.

Hetken aikaa itketti rankasti. Nyt enää vituttaa.

(Onneksi koirat on ihania.)

köh.

Ei hemmetti tätä oloa. Käväisin tänään töissä toteamassa, ettei hommasta tule yhtään mitään. Olo oli puolikuollut. Soitto pomolle ja kaksi päivää saikkua. Tämä päivä on mennyt lähinnä nukkuessa ja yskiessä. Ostin apteekista jotain jänniä pillereitä, joiden pitäisi vaikuttaa suoraan yskänkeskukseen. Kyllä ne nopeasti vähentävätkin yskimisrefleksiä, mutta eivätpä vaan onnistu kokonaan poistamaan.

Mitähän elämässä nykyään tapahtuu (tai ei tapahdu), kun tänne ei tule oikein kirjoiteltua. Töissä on joulustressi menossa. Itsenäisyyspäivävastaavana en olisi voinut sairastua. Vaan minkäs teet. Ei tässä kunnossa olisi päivästä selvinnyt. Olisin pillahtanut yskimisen lomassa itkuun.

Eräs lapsukaisistani jäi viime viikolla kiinni lunttaamisesta. Kädet täristen sekä ope että oppilas yrittivät valita oikeaa tapaa suhtautua asiaan. Olin kovin pettynyt, sillä kyse on kiltistä, vastuuntuntoisesta, luotettavasta oppilaasta. En suuttunut. En huutanut. "Olen pettynyt suhun." Enpä muuta osannut sanoa, ja se varmaan myös riitti rangaistukseksi (jälki-istunnon lisäksi siis). Viime viikon lopulla harjoittelimme kirjeen kirjoittamista. Muksut toivat kouluun postimerkin ja niinpä pistimme kirjeet maailman tuuliin. Ja mihin luntannut tyttö halusi lähettää kirjeen? No minulle, tietenkin. Arvasinkin syyn jo etukäteen. Ja eilen se varmistui, kun tytön kirje putosi luukusta. "Kirjoitin sinulle ope sadun. -- Niin ja anteeksi siitä lunttaamisesta. On ollut paineita ja nyt hävettää." Pelottavan kypsää tekstiä.

Huomenna kotikotiin parturoitavaksi ja pikkuveljen tupareita juhlimaan. Toivottavasti olo paranee sen verran, että riekkuminen Lahden yössä onnistuu.

sairasta sairasta sairasta.

Ok, on flunssa. Se on sairasta.

Mutta sen lisäksi sairasta on se uni, jonka viime yönä näin. Irkki-ihmisellä oli satiaisia. Ne olivat isoja kuoriaisia, joita vilisti intiimeillä alueilla ihan holtittomasti. Ötököitä muni isompi ötökkä, joka ramppasi intiimeillä alueilla omia aikojaan. Lopulta iso ötökkä muuttui kissaksi, joka ramppasi römpässä. Hyi hyi. Unesta pitänee kiittämän 4D-dokkaria Äitini - hyväksikäyttäjä. Näin siitä 2 minuutin pätkän ja se riitti.

Yäk.

maailmanlopun meininki.

Kylläpä eilen oli sää. Lunta, räntää ja vettä ja puuskittainen tuuli yhdistettynä kotiin jääneeseen sadetakkiin oli lähes liikaa. "Lainasimme" L:n kanssa töistä yksinäisen sateenvarjon jotta pääsisimme kotiin edes suurinpiirtein kuivana. Tänään kyllä palautin varjon, eikä mihinkään ollut ilmestynyt vihaisia kirjeitä joissa metsästettäisiin kadonneen sateenvarjon viejää.

L meinasi lähteä varjoineen tuulen mukana Havajille. Kengät ja housut olivat litimärät ja väsytti. Raahauduimme silti M:n kanssa iltasella salille urheilemaan. Maailma näytti kerrassaan jouluiselta (,kun vain pystyi välttämään sen tosiasian, että tuolloin satoi jo kaatamalla vettä). Valkoinen maa ja ihmisiä kaulukset pystyssä. Rauhallisen näköistä sillä tavalla lämpimän auton lasien takaa katsottuna.

Tänään pääsin vihdoinkin viemään yhden oppilaani tapausta eteenpäin. Kurjaa, kun poika ei mitenkään selviä matikasta tai äikästä ja kukaan ei silti oikein ole halukas tekemään mitään, kun poika sattuu olemaan mamu. "Kaikki johtuu pojan syntyperästä. Ei suomalainen, eli sen kanssa pitää vaan selvitä." Ei kaikkia maahanmuuttajalapsia voi pistää pienryhmään, kyllä minä sen ymmärrän. Mutta hittovie kun tässä nyt ei ole kyse pelkästään mamu-taustasta. Pikkusisko pärjää luokallani varsin mallikelpoisesti. Miten siis isoveljen ongelmat voisivat johtua pelkästään mamuudesta?

Jahas, muksut tulivat liikkatunnilta luokkaan hälisevänä massana. Ei vielä voi lähteä, muuten joudumme odottelemaan uikkarit päällä uimavuoroamme huulet sinisinä. "Muksut, etsikää hiljaista tekemistä! Lähdetään 20 minuutin päästä."

...ja ope jatkaa blogaamistaan...

kuumeilua.

En muista kuinka paljon (jos lainkaan) olen täällä hehkutellut nousevaa ja kohoavaa koirakuumettani. Luultavasti en niin paljon kuin mitä se omassa päässä jyllää. Voin kuvitella, että vauvakuume on jotain tälläistä mahdollisesti ehkä hieman voimakkaampana (jos mahdollista) kuumeiluna. Vähän väliä ajatuksissa pyörii sellainen pehmeä pallero koiravauva, jota saisi rapsutella ja jonka kanssa voisi kipaista vaikka tälläiseen alkutalviseen märkään räntäsäähän ja tulla sisään saman pyyhkeen alle kuivattelemaan märkiä tassuja ja punaista nenää.

Olemme tällä hetkellä M:n kotona käymässä. Täällä on koira, jota M selkeästi karsastaa. Tuollainen räykyttävä pystykorva, joka on vähän arvaamaton liikkeissään. Ei siis purija tai murisija, mutta liikkuu nopeasti paikasta toiseen ja on iso ja vahva. Niinpä M siirtyy omatoimisesti pois koiran tieltä ja välttää kontaktia. Minä nautin siitä, että saan upottaa käteni pystykorvan pehmoiseen ja talven tuloa enteilevän paksuun turkkiin. Koira haisee koiralta niin kuin pystykorvat usein tekevät. En minä tuollaistat itselleni tahtoisi. Minä haluan seurakoiran, joka käpertyy kainaloon ja jonka jaksaa nostaa syliin. (Ei, en halua sylikoiraa saati että olisin haluamassa koiraa josta tulee äitin mussukka höpö nassukka ota vähän suklaatia äitiltä ja pistetään pörröpaituli vauva hassukan hauva vassukan päälle!) Haluan koiran, jonka kanssa voi harrastaa. Kaipaan omaa koiraa. Tahdon oman! Minulle. Heti. Jooooooko.

Onneksi minun kotikotonani oleva koiruli on sellainen mössykkä, ettei M:kään sitä kovasti paljon karsasta. Ottaa koiran kainaloonsa ja juttelelee sille. M on oppinut, että se hauva on rauhallinen kuin mikä. Ja mikäpä sen parempaa tassuterapiaa.. Toivottavasti M ei sano jyrkkää EI:tä, kun vien hänet joulukuussa Helsingin kansainväliseen koiranäyttelyyn tulevaa rotupiskiämme katsomaan.

Hau.

oma kehu haisee.

Niinpä minä suorastaan löyhkään. Olen eilen ja tänään antanut itselleni sellaisella jättiannostelijalla kehuja, että voisin jopa sanoa olevani ihan hyvä tyyppi.

Tässä saavutukseni:

Eilinen päivä. Minua nukuttaa vietävästi. Mutta eipä ehdi nukkua, kun posti on ilmoittanut säilyttävänsä uutta läppäriään kilometrin päässä. Kaatosade. Ei voi jäädä kotiin, vaan kiiruhdan sateiseen säähän. Kotiin raahaan uuden mustan ohukaiseni. Ihana ihana läppäri. Käynnistyy kuin unelma. Hiljainen kuin hiiri. Ja ihan ikioma. Saan koneen käyntiin ja asentelemaan salaisia alkuasennuksiaan. Olen ylpeä jo siitä. Verkkoa en saa toimimaan, joten päätän odottaa M:n auttavaa kättä. Odotusta ei palkita, sillä M istuu syömään ja katsomaan televisiota. Voi miten raapii hermoa moinen! Minä tarvitsisin apua! Niinpä äkämystyksissäni selaan isän avustamana nettiä ja löydän ihmeellisiä ohjeita. "Pistä rasti tähän. Siirrä pallukka tähän kohtaan. Ota toinen välilehti. Klik. Sitten toinen välilehti..." Seuraan sokeasti (ja ärsyyntyneenä) ohjeita. Klik klik klik. Ja KLIK. Verkko toimii. Olen tutustunut WEP-salaukseen ja muihin vieraisiin asioihin ja nyt verkko toimii! Hyvä minä! Olen elämäni sankari.

Tänään. Seiskaluokan muksut ovat mukavia ja käyttäytyvät hyvin. Kehun ja sanon, että olette oppineet. Vaan yhtä he eivät vain tajua - kokonaisluvuilla laskeminen on sula mahdottomuus. Ei mitenkään voi käsittää, miten -2-5 tai -3 + 8 lasketaan. Ja metrossa kohti kotia minä sen keksin. Ei kai sitä tajua, kun en ole puhunut omenoista ja syömisestä. Plussat ovat omenia. Miinukset ovat pieniä miehiä jotka syövät omenoita. Sitten vain mietitään, mitä jää jäljelle. Onko vastaus nälkäisiä miehiä, vai yli jääneitä omenoita! I'm a genius! Olen nero. Ihana minä! Huomenna menen ja kerron seiskoille omenoista ja miehistä ja olen ihan varma, että kaikki tajuavat. Miksen tajunnut aikaisemmin, että seiskatkin ovat vielä lapsia, jotka tarvitsevat sitä samaa kuin ekaluokkalaiset: "Isillä on kolme omenaa. Isi syö yhden omenan. Kuinka monta omenaa jää?" Nyt sen tajusin, eikä kukaan voi minua estää opettamasta asiaa oppilailleni!

Hurratkaa, olen nero.

(Ai niin. Mietin sitä, että miksi suomalaiset eivät pidä siitä, että joku kehuu itseään. Kai se käsitys on syvällä suomalaisessa sisimmässä, että oma kehui haisee - ja pahasti. Minä löyhkään. Myönnän.)

neljä kuukautta.

Enpä osaa oikein pistää ajatuksiani tekstimuotoon.

"4kk-2vuotta." Se on vähän. Jotenkin en tuota kahta vuotta pysty edes ajattelemaan, vaan mielessä pyörii ajatus kuudestatoista viikosta. Kuusitoista viikkoa. Ja mitä sitten? Ei mitään? Jotain? Kaikki ohi. Mitä varten olen täällä? Miksi tekisin mitään, kun kaikki loppuu kuitenkin joskus? Kliseisiä ajatuksia. Jokainen kuolee joskus.

Neljä kuukautta? Minua puristaa rinnasta, kun ajattelen, että aikaraja olisi annettu itselleni. Sekin puristaa, kun koitan miettiä miltä isästäni tuntuu. Hänen veljelleen on luvattu neljä kuukautta. Saati miltä tuntuu isäni veljestä, hänen lapsistaan ja vaimostaan.

Eihän siinä ole mitään järkeä? Että syntyy ja sitten kuolee? Minä olen minä nyt. Minä olen ollut aina minä. Miten minä voisin joskus kuolla? En minä voi kuolla. Ei isäni veli voi kuolla. Hänkin on ollut aina. Aina. Kaukana, mutta silti. Aina. Ettei häntä enää olisi? En ymmärrä.

"Ei pysty kävelemään enää huoneesta toiseen edes. Kivut ovat saatanalliset. Hankitaan suvun kanssa kimpassa sänky, jossa voisi edes olla. Miten vaimo sitten pärjää? Pitää ainakin muuttaa pois kotoa. Kuihtunut olemattomiin." En ymmärrä. Elokuussa viimeksi kävin kylässä siellä kaukana pohjoisessa. Hyväkuntoinen oli. Huumoria riitti. Ja nyt tekee kuolemaa? Tämän on oltava vain jotain epätodellista. Paraneehan se. Pakko. Vaan eivät yritä enää edes parantaa. Yrittävät vain helpottaa oloa.

Miten kukaan voi kestää tätä? Isäni silmistä jotenkin näkee, kuinka hän on elänyt tämän saman ennenkin. Mummo meni samalla tavalla. Kuihtui pois. Hitaammin tosin, mutta silti.

Ja isän toinen veli on riidoissa kuolevan kanssa. Eikä kai aio sopia riitoja. Teki tänään mieli tönäistä, kun satuin tapaamaan. Sanoa, että AJATTELE NYT. KUINKA TYHMÄ VOIT OLLA? Että soittaisit veljellesi. Sopisitte. Älä ole naurettava. Älä ole, jooko? Huomasin, että isäni yritti myös saada terveen veljensä tajuamaan tilanteen. Lause siellä, toinen täällä. Sitten puhetta säästä ja painepesureista. Sitten taas lyhyt kommentti kivuista, morfiinista.. Ilmassa leijui kehoitus soittaa. Sopikaa välinne. Mikä voi olla niin suurta, ettei veljelle soita kun hän sitä kaikista eniten tarvitsee? Mitä voi katua enempää kuin soittamatta jättämistä? En ymmärrä.

Sanoin isälle, etten osaa kuvitella mitään hirveämpää kuin sen, että saisin määräpäivän. "Tähän mennessä kaikki on tehtävä. Sitten sinua ei enää ole." Minä en kestäisi. Hajoaisin sisältä. Tiedän. En hajoaisi oikeasti. Mutta luultavasti en myöskään pystyisi olemaan. Tahtoisin hajota. Ei sellaista voi kestää. Se olisi minulle liikaa.

Minunkin tekisi mieleni jotenkin ilmaista isäni veljelle, että välitän. En tiedä miten sen tekisin, kun en... Pitäisi lähettää vaikka kirje. Kortti? Soittaa en uskalla tai halua. En voi. Hän ei jaksa puhua puhelimessa. Eikä olisi mitään sanottavaakaan.. Ei tarvitse olla. Riittää että soittaa. Joopa joo blaa blaa. Täytyy pistää viestiä isän kautta. Sanoo, että on ajatuksissa. Varsinkin silloin, kun pysähtyy.

Mielessä pyörii pysähtymisen ja hiljenemisen hetkellä vain kaksi sanaa - "neljä kuukautta".

musiikkia aivoille

Eilinen oli kaaosta. Tämä päivä puolestaan taas osoittaa, miksi minä tätä työtä teen. Saksanlukijat osoittavat parasta käyttäytymistään, keskustelu on leppoisaa ja pulppuilevaa. Ensimmäinen ryhmätunti etenee matematiikkaa pohtien ja matematiikasta keskustellen. "Missä aikuisena oikein tarttee matematiikkaa?" "No mä lasken rahojen riittämistä, bussilipun ostamista, ja vaikka mitä.." "Ai lasket?!"

Ja nyt ollaan tietokoneluokassa tekemässä luetunymmärtämistehtäviä. Hiljaisuus on lähes liian hiljainen. Tekisi mieli ruveta höpöttelemään, että hiljaisuus edes vähän rikkoutuisi. Mutta pystyn näköjään hillitsemään itseni. Nautitaan nyt sitten hiljaisuudesta, kun sellainen kerrankin on olemassa.

-----

Olen aiheuttanut sekaannusta ja kaaosta täällä koulumaailmassa. Se onnistui helpommin kuin arvasinkaan: menin ja värjäsin hiukseni. Punainen on mitä ilmeisimmin jotain suurta ja ihmeellistä, sillä vieraammatkin oppilaat tuijottavat, osoittelevat, kyselevät ja karjuvat. "OPE OOTKO VÄRJÄNNY HIUKSES!! HEI OOT SÄ! MIKS! MILLON!" Omat oppilaani kyselevät. Seiskaluokkalaiset kyselevät matematiikantunneilla. Rinnakkaisluokkalaiset ovat ihmeissään.

Ja minä kun luulin, että hiusten värjääminen on nykyaikana enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

näen punaista

Peilistä katsoo vastaan punaposkinen naama. Neljä viimeistä tuntia olen nähnyt punaista kiitos hermoja raastavan päivän. "Museossa on ihanaa!" "Se on älyttömän hyvin järjestetty juttu ja ope voi vaan levätä!" "Joo mulla oli ihan sama juttu. Syksyn helpoin työpäivä! Ottaiskohan ne meidät uudestaankin?!" Minä en ajattele aivan samoin. Onneksi bussimatkan aikana palatessa ehdin hieman päästellä ajatustasolla höyryjä, koska muuten olisin varmasti vain karjunut oppilaille.

Päivän eteneminen:

Oppaan eteen hiljeneminen ja kuunteleminen on täysi mahdottomuus. "Älä koske jäätelökoneeseen." "Kuuntele." "Hattu pois." "Älä nojaa jäätelökoneeseen." "Hiljaisuus." "Kuuntele." "Lippis pois." Ja minä säntäilen kuin jänis paikasta paikkaan ja koitan saada muksuja asettumaan aloilleen.

Museon kellaritilaan meneminen - vaikeaa. "Hyi mikä haju!!" "Kauheeta." "Tää on ihan tylsää." Osa oppilaista juoksee, vaikka se on nimenomaisesti kielletty. Osa huutaa, vaikka sekin on kielletty.

Museossa tehtävien tekeminen - tyhmää. "Älä juokse." "Älä juokse." "Missä ryhmäsi on?" "Älä juokse." "Luitteko tehtävän? Ette? No lukekaahan. Mutta älä huuda. Tai juokse. Pysy ryhmäsi luona."

Välipala - sotkua. "KUKA HALUU MUN RUSINAT?!???" Älämölöä. Rusinoita pitkin lattioita. Maassa makaava poika, joka haluaa vaeltaa ympäriinsä vaikkei itsekään tiedä mihin on vaeltamassa. Roskia ilmassa ja lattioilla. Leikkimistä. Huutamista.

Ryhmässä askartelu - hm, no joo. Minun pitäisi rauhoittua pilottihankkeen järjestäjän haastateltavaksi. Tunnen itseni mangustiksi, joka takakäpälien varassa etsii ympäristöstä uhkaa. Pääni pyörii kuin väkkärä. Katson miten haastattelijan huulet liikkuvat ja huomaan nyökytteleväni. Vilkuilen ympärilleni ja yritän estää itseäni karjahtamasta vihaisesti (noin kymmenettä kertaa) "Ota lippis pois päästä!" Vastaan erinäisiin kysymyksiin, mutta vaistot ja aistit ovat suuntautuneet hakemaan vaaratilanteita ja huonoa käytöstä ympäristöstä. Lopulta en voi enää keskittyä, vaan karjaisen kaksi poikaa pois kaiteelta, koska pudotusta on viitisen metriä. "Kyllä tuo opas on luokanopettaja ja pitää se muksuistasi huolta, voit keskittyä haastatteluun.." Myöntelen epävakuuttavasti. Totean, että pelkkä tuijotukseni saa oppilaissa enemmän aikaan kuin oppaan hyväntahtoinen kehotus. Lippis lähtee päästä. Lyönti jää kesken. Tuoli ei enää keiku. Ikävä kyllä tuijotukseni ei ehdi joka paikkaan.

Päivän jälkeen oppilaat saapuvat karnivaalitunnelmissa luokkaan. "JEE EI LÄKSYYYYY! PÄÄSTÄÄKS SUORAAN KOTIIIII?!" Pääni kiehuu sisältä. Aivojen lämpötila on jotakuinkin 50 astetta ja poskia polttelee. "Ai kotiin? Mä luulen, että ensin keskustellaan vähän päivän sujumisesta." "Mut meillä loppui jo koulu!" "Ei loppunut."

Oppilaat antavat itselleen värikoodiarvosanan. Vihreän arvosanan saaneet nostavat kätensä ylös. Totean tilanteen ja päästän oikein arvioineet oppilaat kotiin. Vain yhden oppilaan kohdalla joudun korjaamaan arvioita. Vihreä muuttuu keltaiseksi. Keltaisen arvosanan saaneet jäävät luokkaan.

Läksy: "Miten käyttäydyn museossa?" Pyydä tekstiin vanhemman allekirjoitus ja kerro miksi kyseinen teksti tuli sinulle läksyksi.

Olen aika vakaasti sitä mieltä, että ensi kerralla retkelle lähdettäessä rangaistukset sovitaan etukäteen. Sopimus käyttäytymisohjeista allekirjoitetaan ja jälki-istuntoon johtavat toimet sovitaan minun johdollani etukäteen. Ehkä me sitten istumme ensi kerralla kaikki tunnin päivän jälkeen ja pohdimme syntyjä syviä.

sitä saa mitä tilaa

Oppilaan isä teki tilauksen tarvittaessa toteutettavasta raportoinnista pojan (oletettuun) häiriköintiin liittyen. Sai mitä tilasi. Kolmas maili lähti tänään - alle viikko tilauksen alkamisesta.

2 tuntia jälkkää. Yksi lunttauksen yritys. Ei paha.

Minä katsoin eilen illalla uutta suomalaista sketsisarjaa. Ja samalla tulin tilanneeksi yöllisen painajaisia. Mörkösketsi sai aikaan sen, että unessa M oli muuttunut äärimmäisen mustasukkaiseksi AVARUUSOLIOKSI. Jostain syystä heitin M:ltä saadun kaulakorun ulos ovesta. Sitä ei olisi saanut tehdä. Se oli virhe. M hermostui äärimmilleen ja minä koitin piilotella tapahtunutta. Töistäkin meinasin myöhästyä. M oli maapallolla tutkimassa television koodistoa ja palaisi kotiplaneetalleen kahden vuoden päästä. Olin kauhuissani. Sitten heräsin - yli puoli tuntia ennen kellon soittoa. Kello näytti viittä eikä unesta ollut enää tietoakaan.

Yksi oppilaista totesi tänään töissä jotenkin hirveän lakonisesti, että "Ope sä sekoilit jotain viime viikolla. Syysloma on vasta viikon päästä." Kyllä. Myönnän. Ja sanoin sen ihan suoraan koko luokallekin. "J:n sanoja lainatakseni - minä sekoilin viime viikolla. Loma on vasta viikon päästä." Ei kuulostanut kovinkaan imartelevalta se sekoilu. Taidan vaikuttaa yltiöperfektisti-J:n silmissä höperöltä ja pehmopäiseltä hutilukselta. Anteeksi siitä. Sellainen minä taidan olla.

Loma siis (vasta??) viikon päästä. Siihen asti on pinnisteltävä. Stressitaso on vaihteeksi korkealla.

joustamaton ope

Olenpa minä joustamaton ja nyrpeä, kun paheksuin syvästi lauantaikoulupäivästä luvatta poissa ollutta mukulaa. Rähisin aamulla, koska olin varta vasten viime viikolla sanonut, että "Jos meinaat olla lauantaina pois, niin siitä on tuotava VANHEMMILTA lupapyyntö." "Mä oon pois." "Et ole jos et tuo lappua." Mutta olipahan vaan. Ja vararehtorin kanssa asiasta keskuteltuani mainitsin myös varareksin mietteitä: "Vararehtori pohti omien luvatta poissa olleiden oppilaidensa kohtaloa. Sanoi harkitsevansa, että tekevät tuon työpäivän silloin kun me muut olemme lomalla, eli syysloman päivänä jonka me lauantaina korvasimme. Pitäisikö sinun kohdallasi harkita samaa, että oltaisiin reiluja muita kohtaan?" Mukula oli itkeä tillottanut äidilleen, ettei halua mennä syyslomalla kouluun. (Ihan kuin minä olisin halunnut mennä lauantaina töihin.) Äiti tulee tuulispäänä nenille ja räyhää että on kohtuutonta tuollainen kun on kehitysvammainen lapsi kotona ja äiti töissä ja isä asuu bussimatkan päässä ja lapsi ei voi yksin bussiin ja blablabla.

Koitin painottaa, että "Se tässä mättää, että lupa pitäisi pyytää..." "PYYSINKIN! Tänään oli reissuvihkossa se pyyntö!" "Tänään juu.. Lupa anotaan yleensä etukäteen.." "Mutta!" Mutkun putkun. Pahuksen pahus kun olisin siinä tilanteessa muistanut, että myös tuo kehitysvammainen tenava on meidän koulumme oppilas. Miksei hän ollut lauantaina koulussa?!

Ok. Joustamaton minä. Pitäisi ymmärtää ja ymmärtää ja jaksaa. Vaan on tuo jotenkin kohtuutonta. Ei varmasti olisi muksu ollut maanantaita tuolla perusteella pois koulusta ainakaan ilman luvan pyytämistä. Ei takuulla. Mikä hemmetin erioikeus tuo lauantai muka on. En vain tajua.

"Ja lupaa ei voitu pyytää kun sinun numeroasi ei ole intternetissä!!" No juu. Myönnän. Se on paha paikka. Koulun puhelinnumeroa ei tietenkään voi käyttää. Eikä myöskään mailiosoitetta, joka jokaisella muksulla on reissuvihkossaan. Henkilökohtainen numero on oltava. Ja netissä vieläpä.

Herätys tähän päivään, pahvi! En todellakaan ole pistämässä henkilökohtaista numeroani julkiseen levitykseen. Teen opettajan työtä. Minut tavoittaa töistä, ei kotoa. En halua, että oppilaideni vanhemmat tietävät yksityiselämästään yhtään sen enempää kuin on pakko. Se on työ. En ole julkisuuden henkilö.

Toivottavasti rähinä sai ajatuksia aikaiseksi sekä äidissä että lapsessa. Ehkä he ensi kerralla harkitsevat enemmän koulusta lintsaamista ja lintsaamatta jättämistä.

keinot vähissä

Miten puutut lapsen käytökseen, kun hän itse on täysin välinpitämätön? Äiti allekirjottaa kiltisti ilmoitukset negatiivisesta kouluasenteesta ja läksyjen tekemättä jäämisestä. Poika itse näyttää ylimielistä naamaa ilmeisesti 24/7, puuttuu toisten asioihin ja riemuitsee tulevasta talvesta, koska "sit pääsen ottaa jälkkää lumppareit heittelemällä". Omat keinoni eivät enää oikein riitä. Poikaa ei lain mukaan saa ravistella. Henkinen ravistelukykyni ei riitä. Koko luokka on ihan sekaisin, kun poika avaa ihastuttavan sanaisen arkkunsa. "Iha sama. So what. Mitä välii. Elämä on."

Voi miten käy opettajan hermoon tuollainen. Välituntikielto on menossa. Huomenna varmaan soitto kotiin. Sosiaaliviranomaisia? Kuraattori? Poliisi? Työsuojeluvaltuutettu?

Kuka minua auttaisi?

Töiden jälkeen olen henkisistä ravisteluyrityksistä niin väsyksissä, että voisin vain itkeä ja/tai nukkua.

Edit: Ok. Jotain positiivistakin. Yksi maahanmuuttajaoppilaistani sai tänään KAKSI (2) monistetta tunnissa tehtyä. Matematiikkaa. Voitteko kuvitella. Riemuitsimme yhdessä saavutuksesta. Kehotin viemään monisteet kotiin ja hehkuttamaan lisää.
(Hassua, miten työasioiden suhteen tunnen syvää toivottomuutta, mutta aina löytyy jotain positiivista. Tai vähintäänkin lähden pohtimaan keinoja puuttua huonosti olevaan seikkaan. Luovuttamista en ole harkinnut vielä kertaakaan. Ihmeellinen piirre.)

mitä hitsiä?

Kirjoitan nyt puhtaasti mutu-pohjalta ja asiaan sen kummemmin syventymättä. Viikonlopun Asem-kokous sai liikkeelle mielenosoittajia - ja hyvä niin. Halonenhan sen sanoi: mielenosoitukset kertovat siitä, että kansa on aktiivinen ja demokratia toimii, koska mielenosoitukset ovat sallittuja. Mutta miten käyttävät tätä oikeuttaan anarkistit? "Me aiotaan pistää ranttaliks!" Joopa joo. Sillähän ne asiat ratkeavat. Ikkunoita rikki ja poliisia turpiin, näinhän ne tuppaavat asiat muuttumaan aina astetta verran paremmiksi, vai kuinka? Ja sitten kehtaavat vielä ihmetellä, kun poliisi vetää ylivaihteen päälle ja saapuu vahtimaan mellakointia luvanneita anarkisteja. "Eihämme ehitty ees tehä mitää! Heti saarrettiin Kiasman piha!" Niin. Kyllä minäkin pistäisin välituntikiellon oppilaalle, joka avoimesti lupaa järjestää suuren hässäkän seuraavalla välitunnilla. Eikö se ole enemmän kuin oletettavaa ja järkevää?

Näin poliittisesti sävyttyneen kirjoitelman jälkeen taidan hakea kupin kahvia ja valmistautua alkavaan viikkoon.

vanhempia

Eilen oli syksyn ensimmäinen vanhempainilta. Olisi pitänyt valita vastuuhenkilöita ja suunnitella myyjäispäivää. Paskanmarjat. Vanhempia saapui paikalle yhteensä kuusi. Ei sellaisella porukalla voi mitään yhteisiä päätöksiä tehdä. Ja tietenkin vastuuhenkilöideaa esitellessäni huomasin vanhempien tuijottelevan maata. "Älävalitseminuaälävalitseminuaälävalitseminua..." suorastaan luki vanhempien otsassa. Ja enhän minä valinnut. Ei ketään kai voi pakottaa. Vaan oikein viehättävä ilta oli silti. Keskustelimme muksuista ja elämästä koulussa.

Pohdin siinä höpistessäni, että miltähän vanhemmista mahtaa kuulotaa, kun kutsun muksuja jatkuvasti nimenomaan muksuiksi. Ei niitä oikein oppilaiksikaan osaa kutsua. Muksuja ne mulle on. Tytsyjä ja poitsuja ne on myös usein puheissa. "Tytsyt nyt ulos niinku olis jo." Sitä minä välituntivalvojana toistelen päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Olen viimeaikoina päässyt kehumaan muksujani reilulla kädellä. Adhd-muksuni on jaksanu istua ihastuttavan hyvin omalla paikallaan ja välillä kuunnella minuakin. Ja kerrankin sattui sopiva tilaisuus kehua, kun poika jäi luokkaan viimeiseksi lähtöä tekemään. "Oot istunu HIENOSTI omalla paikallas. Ootko huomannu? Menee älyttömästi paljon paremmin kuin viime keväänä. Hienoa!" Poika ei vastannut kuin ynähtämällä, mutta myöhemmin illalla äiti tuli iloisena kertomaan, että poika oli kotona hehkuttanut, että "Ope kehui mua!" Ihanaa. Tämä on se syy miksi minä olen opettaja. :) Tämän takia niitä epäkohteliaisuuksia ja mölyisiä hetkiä jaksaa.

Asiasta kolmanteen. Olen lähes koko pääkaupunkiseudulla-asumisaikani pohtinut erästä asiaa. Itsemurhaa. Ei, en harkitse itsemurhaa. Silti lähes joka aamu metron siristessä paikalle mietin, miten hirveän helppo olisi hypätä alle. Kuolema on metron tullessa jotenkin hirveän lähellä. Ihan siinä parin metrin päässä se odottaa. Minä en kuule sen kutsua enkä siksi harkitse kutsuun vastaamista. Mutta silti metro jotenkin joka kerta muistuttaa kuoleman olemassaolosta. En tiedä mikä tähän on syynä. Pari askelta pitää minut erossa kuolemasta. Vain pari askelta. Metro ei ole tippaakaan pelottava mutta muistuttaa silti elämän särkyvyydestä.

Ihmeellinen mielleyhtymä.

niisk

Nuha iski. Muksut ovat sairastaneet pitkin viikkoa eikä koko viikkona paikalla ole ollut koko luokallinen kakaroita. Nyt on minun vuoroni. Tuskin tämä sentään niin pahaksi menee, että kotiin jäisin, mutta olo on silti vähän kuin krapulainen vaikka alkoholiin en ole koskenutkaan.

M lähti perjantaina johonkinpäin Suomea curlingaamaan. Tänään sen pitäisi kotiutua johonkin aikaan. Perjantaina vietettiin tyttöjeniltaa Alppilassa. Hauskaa oli eikä edes väsyttänyt, vaikka päivä oli alkanut puoli kuuden aikaan aamulla ja pääsin kotiin takaisin vähän ennen puoltayötä. Lauantaiaamuna puhelin soi jo puoli kymmeneltä. Ex-kämppis soitti ja kutsui tyttöjenillassa sovitulle aamiaiselle. Hyppäsin bussiin ja pääsin kokeilemaan eksoottista aamiaistapaamista TinTin -aamupalabaarissa (?). Pyykkikone takahuoneessa ja paljon aamiasasiakkaita. Jännittävä paikka jonne pitää ehdottomasti mennä joskus uudestaan. Aamupalalta suuntasimme shoppailemaan. Siinäpä se päivä oikeastaan hurahtikin - tuloksena uudet housut.

Pää on jumissa. Ajatus ei oikein kulje eikä siitä johtuen kirjoituskaan. Tulisi oikein kuumettakin, että voisi jäädä töistä pois, tai vaihtoehtoisesti paranisi kokonaan. Ikävä tälläinen väliolotila.

shhh..

Kävimme muksujen kanssa kirjastossa ensimmäistä kertaa. Sopivasti uhkailuja yhdistettynä oikeaan paikkaan osoitettuihin kehuihin = onnistunut kirjastoretki. Ja nyt täällä on hipihipihiljaista. Apua, tunnen itseni turhaksi täällä luokan takana, kun muksut vain lukevat. Tuntuu, että pienikin kolaus voisi rikkoa tämän keskittymisen. Siksi koitan istua paikoillani ja nauttia hetkestä. Silti: apua! Mikseivät muksut huomioi minua! Apua! Olen täällä ihan turhaan! Tai sitten olen onnistunut työssäni. Hmm.

Shh, olkaa hiljaa.

voihan paska.

Kuinka moni tietää sen tunteen, kun niskakarvat nousevat pystyyn? Käsi reippaasti vain ylös. Minä tunnustan. Tänään jouduin kokemaan sen karmaisevan hetken, kun totean etten voi sietää yhtä uutta työtoveriani. En vain voi sietää häntä. Ensimmäinen mielikuva oli jokseenkin hyytävä. Nainen ei hymyile. Hän ei ota osaa keskusteluun. Tai ottaa, kun hänellä on jotain Tärkeää Sanottavaa. Huumori ei mitä ilmeisimmin ole tärkeää. Se on kai jopa epäsuotavaa. Ja kaiken lisäksi kyseinen nainen antoi itsestään joustamattoman kuvan. "Minä sanon näin, joten asia on näin. Minä päätin, että naulakkomme ovat tässä, joten ne ovat tässä. PISTE." Ja mitäpä siinä on sanomista, vaikka nimenomaan olemme L:n kanssa miettineet, että nelosluokkalaiset saisivat vanhempina etuoikeuden tuoda kenkänsä sisään asti. Nainen on päätöksensä tehnyt. Ja juuri sillä hetkellä, kun ilmassa leijui tuo "..ne ovat tässä. PISTE." niin niskakarvani nousivat hirvityksestä pystyyn. En minä kykene tuollaiselle ihmiselle koko vuotta hymyilemään ja luopumaan omista mielipiteistäni. En voi enkä sen paremmin haluakaan. Tuli tunne, että "tuon kanssa minä vielä joudun riitelemään." Teki mieli välittömästi kysyä, että "ai meinasit ihan yksinäsi tehdä tuon päätöksen? Meitä kun on tässä tilassa kuusi luokkaa ja 150 oppilasta. Ja sinä vain menit ja päätit, niinkö?" En kuitenkaan (vielä) kysynyt. Mutta tuli olo, että kovin montaa tuollaista läpi saneltua ja mielipiteeni täysin huomioimatonta päätöstä ei ilman riitaa tule kyseisen ihmisen osalta tehdyksi.

En vain voi sietää tuollaista. En en en. Joku siinä on sellaista, mitä en mitenkään kykene sietämään. Ei noin suuressa työyhteisössä voi sanella päätöksiä. Ei noin suuressa työyhteisössä selviä ilman huumoria. En halua, että nainen tulee ja sanelee minulle miten asiat tehdään. Pelottaa ajatuskin siitä, että joudun hänen puoleltaan kuulemaan huomautteluja huonosti käyttäytyvistä kakaroistani. Muilta voin sen ottaa vastaan kyllä ja itsekin voin sen sanoa. Häneltä en kaipaa nenä solmussa tehtyjä huomautuksia.

"Ehkä se on ihan kiva ihminen kuitenkin. Pitää ajatella positiivisesti", sanoi L, "mutta onhan se pelottava ihminen." Niin. Koitan ajatella positiivisesti. Yritän oikein kovasti, lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon. Mutta pelottavan huumorintajuttomalta se ihminen silti vaikuttaa.

sekopäiden sukua?

Pitävät hulluna. Tai ainakin jotkut. Hulluna tai vähintäänkin erikoisena. Outona. Kummallisena varmaan vähintään. En oikein edes tiedä, mistä ajatus johtuu. En kuule ääniä. En näe näkymättömiä tai huuda vieraille.

Tulimme äsken M:n kanssa Turusta häitä juhlistamasta ja ehdin taas pohtia yhtä jos toistakin. Tietenkin kuvittelin minun ja M:n häitä - kaikkea vieras- ja ruokalistasta lähtien. M:kin otti muutamiin ajatelmiin kantaa. Yhteneviä mielipiteitä kertyi juomista ja muusta. Kenet pyytäisin kaasoksi? Miksi? Laskeskelin, että minun puoleltani kutsuttavia kertyisi ainakin 50.

Ja toisekseen mietin sitä hulluutta. Että miten kaverini Lahdesta pitääkään minua friikkinä. Sivulauseessa se taas tällä viikolla tuli ilmi. "No se mies on kans vesimies niinku säkin ja sekin on sellanen... Tiiäthän sä? Sellanen.." "Ööö en." "No niinku säkin, että ihailee jotain hiton auringonlaskua tai jotain." "Okei öööö.." Siis sellainen minä olen. Innostun jostain hölmöstä enkä aina jaksa välittää muiden katseista ja ihmettelystä. Ennemminkin nautin saadessani hämmennystä aikaan. Voin piirtää valkoiseen paitaan tinneritussilla kanin ja olla siitä lapsenmielisen iloissani. Ja jopa pitää sitä julkisesti päälläni, voitteko kuvitella. Kirjoitan runoja ja hykertelen riimejä. Maalaan pupuja ja ankkoja tai piirrän sarjakuvia. Ja kehtaan vielä esitellä aikaansaannoksiani. Julkisesti, voitteko kuvitella. Tanssin tarkoituksellisen hölmösti diskossa ja nauran itselleni. Julkisesti, voitteko kuvitella. Nolaan itseni tarkoituksella. Hirmuista. Olen hullu. Tai vähintään omituinen.

En minä itse näe sitä hulluutta. Minun silmiini ja korviini tuo ei ole osoitus outoudesta. Minulle se näyttää terveeltä itsetunnolta. Vaan eikö sitä sanota, että vasta sitten olet oikeasti hullu, kun et enää itse näe omituisuuksiasi.

Mitähän tästä pitäisi ajatella?

duuniin.

Huomenna se taas alkaa. Missä vaiheessa kesä meni pois? Ei se vielä ole mennyt ainakaan säästä päätellen. Aamukahvia hörppiessä hiki virtaa vaikka ovet ja ikkunat ovat auki. Tässä kuumuudessa minua mietityttää vain se, miten saan muksut ensi tiistaista alkaen pysymään pulpeteissaan tälläisellä säällä. Fiilikset vaihtelevat nopeasti laidasta laitaan. Kiva mennä töihin. Voi ei, töihin. Jei, töitä taas! Yöööörgh sitä stressin määrää, minkä syksyiset asiat saavat aikaan. Jee, haasteita! Muksuja! Ei muksuja! Jee! Voi ei.

Työkaverit on kiva nähdä taas huomenna. Aamuherääminen mietityttää hieman, mutta onneksi päivärytmi on ollut lomallakin suhteellisen järkevä. Muutos työrytmiin on vain pari-kolme tuntia. Pahimmillaanhan se voisi olla kahdeksankin tuntia.

Ystävä L etsii asuntoa. Poikaystävä on ajan mittaan muuttunut niin kylmäksi, ettei yhdessä asuminen enää onnistu. Ei kai suurempia riitoja, mutta kemiat eivät vain pelaa. En tiedä mitä sanoisin. "Kyllä se siitä."? Aika kehno heitto. Työt alkavat ja L:n ajatukset ovat takuuvarmasti jossain ihan muualla. Ehkä pidän vain korvani auki ja kuuntelen.

matkustan taas

Nokka kohti pohjoista. Jälleen. Kangasniemelle mökkeilemään suuntaa tämä hemuli ja koittaa pitää aivot irti työasioista vielä nämä pari päivää. Ensi viikolla saatte pohtia työjuttuja sitten ihan kunnolla, sen lupaan aivoseni.

Serkku ja minä palaamme mökiltä maanantaina. Tai serkku palaa jo sunnuntaina Helsinkiin asti, minä jään Lahteen parturoitavaksi. Toivottavasti pitkästä viikonlopusta tulee mukava, lämmin ja rentouttava. Kalastusta, lueskelua ja korttipelejä. Näin toivon.

lääääh.

Hiki on. Tässä ihan lähistöllä kulkee mutkainen ja mäkinen ulkoilureitti. Talvisin lienee varattu hiihtäjille, joten silloin minua ei sinne saa. Mutta näin kesäkautena se on mitä oivallisin tapa koetella pyöräilylihaksia. Kaahari minussa saa vallan, kun edessä on huima alamäki ja heti perään järjetön ylämäki. Aivan huikeaa mutkitella pitkin ja poikin etenkin, kun en vielä juuri lainkaan tunne maastoja ja valitsen eteen tulevasta risteyksestä mukavimmalta näyttävän suunnan. Näin ollen huomaan välillä olevani taas samassa risteyksessä kuin juuri hetki sitten. Sisäistä karttaa ei ole ehtinyt muodostua, joten retki on mitä yllätyksellisin. Miten noin pieneen plänttiin onkin saatu mahdutettua niin monta mäkeä ja mutkaa. Täristelin välillä myös ihan metsäpolkuja. Siinä ei vauhti pääse nousemaan korkeaksi, mutta tasapainoaisti saa kyllä haasteita yksi toisensa jälkeen.

IPod tekee urheilusta ikään kuin helpompaa. Ei kuule omaa läähätystään, kun kiipeää lähes liian jyrkkää ja pitkää mäkeä ylös. Ja mikä sen parempaa kuin että korvissa soi loputtomasti musiikkia, josta itse pitää..

Nyt on niin hiki, että vesi tippuu otsalta solkenaan. Onneksi kohta on saunavuoro.

pertit

Klikkaa nähdäksesi suurempana. Huomatkaa kärsivällinen kuvankäsittelyintoni. ;)

inspiraation isku

Miltä se oikein tuntuu, kun inspiraatio iskee? Mietin sitä itse joskus, kun inspiraatiota ei ole lähimaillakaan. Että tulisi nyt se ja innottaisi tekemään. Silloin ei keksi mitään vaikka kuinka yrittäisi. Ei ideoita. Ei mitään. Ja sitten jostain vain tulee pikkuruinen ideanpoikanen joka paisuu ja kasvaa ja kehittyy ja tulee vahvaksi ja voimakkaaksi tunteeksi joka on pakko saada paperille. Idea voi tulla juuri nukahtamisen hetkellä. Tai irkatessa. Tai koulussa. Missä vain. Yhtäkkiä aivoja kutittaa sellainen idea, joka tuntuu ihan huikealta.

Esimerkiksi kerran elokuvaa katsoessani lähes kirjoitin mielessäni runon siilistä. Ikävä kyllä se pääsi ennen paperille pääsyään unohduksiin. Sama onnettomuus (?) pääsi käymään Seurasaaressa viime kesänä, kun melkein kirjoitin sadun unien synnystä, mutta paperin puutteessa idea suli auringossa unohduksiin kuin jäätelö.

Mistä se tänään lähti liikkeelle? Ai niin. Aloitetaanpas ihan alusta. Jostain tuli idea, että piirrän yksinkertaistetusti mustalla valkoiselle sateenvarjon alle ihmisen, joka on suojassa kissoja ja koiria, joita sataa taivaalta kuin kissoja ja koiria. Idea kutitti aivoja mutta ei näyttänytkään paperilla kovin hyvältä, koska putoavaa koiraa oli vaikea piirtää. Kissa sen sijaan sattui onnistumaan. Sateenvarjo oli helppo. Varjoa pitämään syntyi aivan itsestään jostain Kekkosen näköinen naama, jolle sittemmin muotoutui solmio ja puku vaatteiksi. Yksin putoava kissa ei näyttänyt hyvältä. Jotain piti siis keksiä. Ja aivan jostain pimeydestä paperille tulla tupsahti supermies.

Lopputulos: Pertti pitää sateenvarjosta. Supermies kurottautuu pelastamaan kissaa. Alla teksti: "Pertin aamu sujui täysin normaalisti."

Ja lopputulosta seurasi kaksi muuta Pertin elämää syväluotaavaa kuvaa. Toisessa Pertti ajaa autolla. Toisessa Pertti on uimarannalla karhun hyökätessä kimppuun. Yritän pistää kuvat blogiini. Menee liian monimutkaiseksi selittää.

Vielä pitäisi päättää, tuleeko kuviin väriä vai ei. Ainakin jotain väriä varmasti. Ei mustavalkoiseksi osaa jättää noita.

Joskus haluan tällä tavalla tallentaa myös vaihe vaiheelta runon syntymisen, koska se on myös itselleni aika hämärä ja hektinen tapahtuma. Ei siitä jälkikäteen muista, että miten valmistuminen eteni.

mitä kuuluu kukkuluuruu

Kela maksoi vihdoin ja viimen muutaman satasen peruspäivärahaa. Jee. Ei se paperisota ollutkaan niiiiin hirveä kuin luulin.

Jos minä olisin, niin olisin... (via Wicked Child)

Jos olisin kuukausi, olisin: toukokuu
Jos olisin viikonpäivä, olisin: perjantai
Jos olisin kellonaika, olisin: 15
Jos olisin planeetta, olisin: pluto
Jos olisin merieläin, olisin: joku joka pelkää vähän haita, ehkä delfiini vaikka ei se taida edes pelätä.
Jos olisin suunta, olisin: ylös, ylös, alas, ylös
Jos olisin huonekalu, olisin: sotkuinen työpöytä
Jos olisin synti, olisin: laiskuus

Jos olisin neste, olisin: pieni kahvi
Jos olisin puu, olisin: keväinen koivu
Jos olisin kasvi, olisin: pihlaja
Jos olisin säätila, olisin: vaihteleva
Jos olisin soitin, olisin: piccolo
Jos olisin eläin, olisin: koira
Jos olisin väri, olisin: lämmin punainen
Jos olisin vihannes, olisin: retiisi
Jos olisin ääni, olisin: aaltojen loiske
Jos olisin alkuaine, olisin: vety
Jos olisin auto, olisin: sähköauto
Jos olisin laulu, olisin: Egotripin Matkustaja
Jos olisin elokuva, olisin: lastenelokuva, jossa jännitetään muttei liikaa
Jos olisin kirja, kuka minut olisi kirjoittanut: Roald Dahl
Jos olisin ruoka, olisin: Ratatouille
Jos olisin paikka, olisin: mäennyppylä
Jos olisin numero, olisin: 1

i'm back

Takaisin kotona. Kylläpä rupesikin olemaan ihan kunnon ikävä kotia ja M:ää. Tulihan Kuhmo nähtyä ja hiekkarannat ja koski ja sukulaiset ja sen sellaiset. Isä oli kovin innostunut ajatuksesta ostaa Kuhmosta sukulaisen kotitila. Ei järven rannalla, aika ränstynyt. Olihan siinä sellaista maalaisromantiikkaa jne, mutta.. 600km matkaa ja remonttia tuleviksi vuosiksi. Ei kiitos.

Junan makuuvaunu oli ihan ok kokemus. Tietenkin onnistuin lietsomaan itseni hirmuiseen paniikkitilaan junan rytkytellessä pitkin maita ja mantuja. "Nyt se ajaa ulos raiteilta.. Nyt se ajaa ulos.. Ihan kohta... Seuraavalla asemalla mennään ulos, takuulla..." Nukkumisesta ei tullut mitään. Ja perjantaina heti nukkumattoman yön jälkeen suuntasimme lakkasuolle. Eipä sellaisia soita tälläinen eteläsuomalainen tallaaja löytäisi. Onneksi isän veli tiesi salaisia paikkoja. Niinpä me kahlasimme soita nelisen tuntia ja saaliina oli varmasti lähemmäs 10kg lakkoja. Kaikki astiat olivat täynnä, joten oli pakko lähteä. Toisaalta kyykkiminen ja kumartelu alkoi olla sellaista ähinää, ettei enää kovin pitkään selkä olisi moista sietänytkään.

Nyt on kotiäitiolotila, kun pakkasessa on talvea odottamassa 5 kiloa mansikoita, kolmisen kiloa lakkoja ja pieni määrä raparperia.

matkailu jatkuu

Isompi pikkuveli saapui Irlannista vaihteeksi Suomeen. Suuntaamme kuonomme kohti pohjoista ja junailemme Kajaanin kautta Kuhmoon sukuloimaan. Rautatieaseman täti oli hirmu äidillinen myydessään minulle makuupaikkalippuja. Hän kertoi, että meidän pitää näyttää lippumme konduktöörille. Hän muisti myös mainita, että lippu jossa lukee "nainen" on minun lippuni ja "mies" -lippu on veljelleni. Hän kutsui toisen lipun ostajaa koko ajan veljeksi ja muistutti, että "Muista sanoa myös veljelle, että opiskelijakortti pitää näyttää jos konduktööri kysyy!" Hän huolehti, että saamme seinänaapurihytit ja kannusti ottamaan ylimmän pedin paikan. "Siellä saa olla rauhassa paitsi jos tarvitsee käydä vessassa tietenkin! Joku muu voi sitten ottaa sen ahtaan keskipaikan!" Hymähtelimme yhteisymmärryksessä ja varasimme minulle ja veljelle yläpedit. Täti varmisti myös, että bussi lähtee Kajaanista Kuhmoon silloin kun sanoin sen menevän. Tunsin itseni korkeintaan kymppivuotiaaksi saparopääksi. Melkein olisi pitänyt niiata niksauttaa ja kiittää tätiä hyvästä palvelusta. Joku toinen olisi ehkä ottanut nokkiinsa. Jotenkin tilanne oli vain hirmu hurmaava. Hassu täti.

Eilinen savonlinnatyttöjen kokoontuminen meni hienosti. Joimme viiniä ja tanssimme itsemme lähes kipeiksi. Ihanaa olla baarissa ilman mitään miehenmetsästysajatuksia. Sai täydellisen vapaasti tehdä itsensä hölmöksi tanssimalla kuin mikäkin ja halailemalla ilmastointiputkea. Raivasimme tanssilattialle tilaa reippailla pyllynkeikutusliikkeillä ja nauroimme itsemme lähes kyyneliin. Punaviinikin maistui. Tosin en ollut edes erityisen humalassa, mutta entinen kämppis ja minä pidimme kyllä ystävä L:n kanssa hauskaa enemmän kuin pitkään aikaan. "Ajattele jos tästä ilmastointiputkesta tulis vielä ranskalaisia perunoita! Sit ois viileetä JA ruokaa." hihi. Ja sitten harjoiteltiin tanssikoreografioita. Kyllä nauratti.

Ja sitten yöjunaan ->

matkustan ympäri maailmaa

..laukussa leipää ja limsaa vaan. Viimeksi lähetetty postaus oli Lahdesta. Nyt olen taas Espoossa, joskin parin tunnin päästä siirryn takaisin Lahteen. Moikkaan savonlinnatyttöjä ja he tulevat kotikotiin juomaan punkkua ja syömään juustoja + muita herkkuja. (Iiik, punaviiniä.) Sen jälkeen painan pääni tyynyyn ja nukun huomiseen. Torstai-iltana hyppään junaan ja aloitan matkani kohti Kuhmoa pikkuveljen seurassa. Matkailua kertyy tälle viikolle varmasti lähemmän 1000 km.

Kuhmosta kotiin palaan joskus ensi viikolla, joten postauksia lienee turha odottaa. (Ihan niin kuin niitä joku odottaisi.. :D)

Tilillä on enää 150e. Milloinkahan olisi kohtuullista ryhtyä kyselemään KELA:n tukipäätösten perään.. Hakeminen alkoi 5.6. ja tuosta on jo kohta 2kk. Papereita on lähetelty edes takaisin. Viimeisimmät toimitin viime viikon torstaina. Onneksi toisella tilillä on vielä 800e ja rahastoissa muutama satanen, joten ei tässä päästä nälkään kuolemaan. Olisi silti ihan kiva saada ilmaiselta tuntuvaa rahaa. "Olet maksanut ne palkoistasi, ne ovat SINUN rahojasi, joten pidä niistä kiinni", sanoi isä-hemuli, kun meinasin lopettaa papereiden lähettelyn kesken. "No joo no joo.. Niin kai sitten", sanoi hemuli. "Ota tämä haasteena! Sinä vastaan virasto!" sanoi isä-hemuli. Niin kai se on sitten tehtävä. Onhan se muutama sata euroa kuitenkin ihan hyvä raha. Vaivan arvoinen. Kai.

bileissä.

Pikkuveli järjesti bileet. Minä jouduin vähän kuin tahtomattani mukaan, koska olen edelleen koiravahtina. Vähän epäilytti, koska muistissa on hatarasti edelliset pikkuveljen bileet, joissa tulin paikalle todistamaan kaaosta ja teinejä saunassa. Onneksi pikkuvelikin on kavereineen näköjään aikuistunut. Täällä on hyvä henki ja kohtuurauhallinen meno. Seurailen hieman huvittuneesti sivusta, miten ihmiset vain ovat minua lähes 10 vuotta nuorempia ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Vaikutan varmaan ikälopulta vahtiämmältä, kun katselen sivusta menoa kaljapullo kädessä ja rapsuttelen koiraa. En minä vahdi. Minä tarkkailen.

Koiraparka on vähän kauhuissaan, kun miljoona vierasta kättä kurottuu kohti rapsuttelemaan ja vieraat äänet kutsuvat nimeltä. Hurtta seuraa minua kuin varjo, ja vaikutan varmaan vahtiämmämäisyyden lisäksi myös ylisuojelevalta koiravahdilta. Vaan minkä minä sille voin, että koira kulkee perässäni silloin kun satun olemaan kotikotona. Ja onpahan asia niinkin, että koira sattuu olemaan ainoa minun ystäväni näissä bileissä. Muut ovat pikkuveljeni kaverita. Minä seurustelen mieluummin koiran kanssa. Tai no. Ei näissä ihmisissä mitään vikaa ole. Nuoria kolleja ja kisuja.

Jeah. Täytyy hakea lisää olutta.

kaikenmoista

Särkänniemessä tuli vierailtua. Edellisestä kerrasta olikin aikaa vuosikymmenen verran. Vaan olipa hauskaa. Ensimmäisenä suunnattiin keikuttimeen, joka veivasi jättisuurta U-kirjainta laidasta laitaan. Minua hirvitti. Laite meni jumiin juuri ennen meidän vuoroamme, joten se toi vatkaukseen lisäpotkua. Olin aika varma, etten uskalla mennä mihinkään laitteisiin vaan nössöilen, mutta sitten pääsinkin vauhtiin. Ehdimme päivän aikana käydä parisenkymmentä kertaa erinäisissä laitteissa, Näsinneulassa, akvaariossa ja delfinaariossa. Vettä tuli tunnin ajan kaatamalla, joten kaatosadekyyditys U-kirjainvempeleessäkin tuli testattua. Olin LÄPImärkä.

Delfinaario herätti omituisia tunteita. Lähes kyynelehdin, kun isot nisäkkäät kiitivät näkyviin. Kurkussa kuristi. Se oli jotenkin aivan älyttömän hienoa. Upeaa. Mahtavaa. Toisaalta säälitti, että niin hienojen eläinten täytyy elää verraten pienessä altaassa. Toisaalta tärisytti se ajatus, miten kaksi täysin erilaista lajia kommunikoi keskenään. Ja sitten sekin näkökulma, että niinhän ovat monet muutkin lajit suljettuina häkkeihin, sidottuina hihnoihin ja sen sellaisiin. Delfiinejä sentään aktivoidaan varmasti enemmän kuin kotikoiraa keskimäärin. Tykkäsin oikein tosi paljon. Olisipa sinne päässyt sekaan polskimaan ja tekemään tuttavuutta Leevin, Näsin ja kumppaneiden kanssa.

Tänään Lahdessa. Huomenna Lahdessa. Koira-parka on aivan hajalla, kun vanhukset häipyivät matkailuvaunuineen horisonttiin. Se tuijottelee syyttävästi ja valkuaiset muljahdellen, kun siirryn paikasta toiseen. Koira on myös aivan hulvattoman hyvä tulkitsemaan eleitä. Se tietää etukäteen koska olen lähdössä jonnekin ilman sitä. Se tietää milloin menen suihkun luokse koirankastelutarkoituksessa. Tänään aamulla kyllä sisäisesti nauratti, kun vahtikoiramme veteli sikeitä jalkopäässä, eikä edes avannut silmiään, kun nousin sängyssä istumaan. Taitaa olla vanha jo, tuo hurtta. Ja suloisesti oppinut lukemaan ihmisiä. Tietää keneen luottaa. Ja heihin luottaa lähes sokeasti. Koiralle saa tehdä mitä vain. Ja muihin ei luota juuri lainkaan. Se tyytyy kohtaloonsa, joskin osoittaa selvästi jos hommat eivät mene sen maun mukaan. Ja voi voi voi miten se on kangistunut kaavoihinsa. En osaa ollenkaan elää sen kaavojen mukaan. Ja kun rutiineihin tulee särö, koira tuijottelee minua paheksuvasti ja sen silmät lähes karjuvat toimintaohjeita. Harmi kyllä en niitä osaa läheskään aina tulkita.

Hassu koira.

turisteilua.

Vanhukset saapuivat Lahdesta Helsinkiin helsinkipäivää viettämään. Tarkoitus oli tutustua pääkaupunkiseudun erinäisiin nähtävyyksiin. Toivelistalla ollut Vallilan(?) puutaloalue tuli nähdyksi. Samoin katsastimme Villa Elfvikin Espoossa ja Luonnontieteellisen puutarhan Kaisaniemessä. Oikein mukavaa oli nähdä Espoon ja Helsingin vähemmän tuntemiani nähtävyyksiä. Retki päättyi Hietaniemen uimarannan kahvilaan, josta viimein pääsin kotiin. Vatsa kurnii ja ruoka on uunissa. Saunavuoron jälkeen masu saa kauan kaipaamaansa täytettä: kanapataa. Nälkä.

jalat täristen

En siivonnutkaan. Lähdin pyöräretkelle Laajasalon ympäri. Matkaa kertyi n. 17 kilometriä, mikä tuolla vauhdilla oli juuri tarpeeksi. Viimeisen mäen köpöttelin pyörää työntäen ylös, sillä jalat alkoivat olla aika kuolleet. Käveleminenkin tuntui kohtalaisen haastavalta, joten näytin varmaan kaikkea muuta kuin urheilulliselta. Vaan mitäpä tuosta. Nyt saa hyvillä mielin syödä pussillisen karkkia.

heräämisiä.

Ja niin sitä pääsi taas kokeilemaan juttua, jota ei ole tullut koskaan kokeilluksi. Heräsin nimittäin keskellä yötä omaan itkuuni. En muista tarkalleen, mitä unessa tapahtui, mutta jotenkin se liittyi äitiin ja siihen että sanoin vihaavani häntä. Työpaikkakin tuli taas uniin, kun erehdyin yöllä viimeiseksi pohtimaan jäljellä olevan loman pituutta. Kuukausi ja viikko. Brrr. (No ok, joillain ei ole edes noin pitkä koko kesäloma.)

Tänään on taas tekemätön päivä. Ehkä pesen ikkunoita. Ehkä en. Jotain pitäis keksiä.

ärrinpurrin

Maksaisitko sinä kuiskailusta 8 euroa? Minä en maksaisi. Mutta kaksi englantia keskenään puhunutta poikaa tuon summan suostui maksamaan muiden kustannuksella. Minua vitutti. Kuka saakeli tulee elokuvateatteriin puhumaan ja hihittelemään?! En voinut tajuta. Eivätkö he voisi esimerkiksi hoitaa tuota jossain kahvilassa. Vitutuskäyrä nousi kohti kattoa, koska kauhuleffasta meni koko hohto, kun keskittyminen suuntautui vieressä supiseviin ihmisiin. "Vielä kerta, pojat. Vielä kerta, niin minä avaan suuni myös." Suunnittelin ja suunnittelin. "Mitä sanoisin.. Miten muotoilin kauniisti sen, että nytvittuturpakiinnijo?" Lopulta päädyin hokemaan mielessäni SHUT UP SHUT UP SHUT UP. Ja sitten kynnykseni ylitettiin. Kumarruin lähemmäs vierustoveriani ja kuiskasin kuuluvasti "SHUT UP PLEASE." Suunnitelmani meni lähes myttyyn, koska epähuomiossa pistin perään kohteliaan "please". No, hiljenivät sitten onneksi eivätkä olleet niin urpoja, että olisivat huomautuksesta huolimatta jatkaneet häiriköintiä.

En silti voi ymmärtää ihmistä, joka VASTAA ELOKUVISSA PUHELIMEEN?! Käsittämätöntä. Uskomatonta. ÄRRRRR.

Jotain positiivista tähänkin postaukseen: olen oppinut lomailemaan. Aika kuluu ja minä hortoilen pitkin ja poikin. Hermot ovat aika varmasti ihan lepotilassa sillä tänäänkin olen vain syönyt, matkustanut bussilla kaupunkiin vain katselemaan ihmisiä, tullut kotiin, imuroinut ja istunut tietokoneen ääressä. Minulle tälläinen loma tekee hyvää. Ystäväni L puolestaan ei omien sanojensa mukaan kykenisi moiseen. Hänelle loma = matkustelu.

Siitä tulikin mieleeni. Suunnitelmissa on ensi kesänä tehdä M:n kanssa road trip Jenkkeihin, kun tuli kutsu M:n vaihtarivuosiperheen pojan häihin. Se kuulostaa huisin kivalta! Ja varsinkin kivaa on se, että luultavasti rahatilanne on tuolloin niin hyvä, että voin lähteä reissuun hyvillä mielin. JEI.

pokeria

Pelasin viime yönä hitusen liikaa nettipokeria. Ei, en hävinnyt rahojani. Sijoitin (?) 20e ja minulla on edelleen saman verran. Näytön tuijottelu väsymiseen asti vain johti eilisen Copycat-elokuvan kanssa siihen, että unet olivat vähintään mielenkiintoisia. Edesmennyt koirani, jolle lähes itkien syötin viinirypäleitä. (Hmm.) Kissanpäinen käärme, joka yritti purra koiraani ja jonka sitten heitin järveen. Se ei osannut uida vaan hirmuinen irvistys naamallaan upposi pohjaan. Todella hämärä uni.

Tänään Suomenlinnaan piknikille serkun kanssa. Kanasalaattia, patongia, kirsikoita, limua... Jei!

tuli ja meni

Juhannus tuli. Ja meni. Nautin kyllä oikein kovasti mökkijuhannuksesta. Se oli oikeastaan juuri sellainen kuin mökkijuhannus parhaillaan on: Saunomista. Löhöilyä. Päiväunia silloin kun päiväunittaa. Hyvää seuraa. Uimista. Saunomista.

Mökki sijaitsee saarella, jonka halkaisija on ehkä 30m. Ja mantereelle on matkaa noin 10m. Ja saarella juhannusta viettämässä oli lähes 20 ihmistä. Vaan ahdasta ei ollut. Hyvä meiningi ja olutta vain sen verran, että ei ollut jano (eikä krapula). Provinssikrapula kummitteli vielä sen verran, ettei tehnyt mieli olla humalassa. Ja hyvä niin.

Käytiin myös M:n kotona moikkaamassa kummityttöä ja isosiskoa. Vaavi oli kyllä suloinen ja kuolaava laitos. Ja isosiskokin lopetti vierastamisen ihan hetkessä. Harkitsin jo vakavasti lapsenlikaksi ilmoittautumista. (En sentään omaa mukulaa.)

Eilen kotiin saapuminen oli kuitenkin ihanaa. Koti. Saan olla alasti jos haluan. Saan haista tai olla haisematta. Koti.

Kun yöllä vihdoin suljin silmäni, luomiin kuvastui kartta. Kaksi viikkoa M:n kartturina - hauskaa hauskaa!

"Tästä vasemmalle! Tie 3153."
"Varmastiko? Täähän on ihan kärrypolku..."
"Joo sinne vaan! Täältä pääsee ihan hyvin. 30km hiekkatietä, ei paha! Mennään jo."
"Okei."

Ja perille löydettiin - tietenkin.

ai jai jai.

Tulipa oltua humalassa. Jopa niin humalassa, että oli liian humalassa. Kylkiasento, kupillinen (tai useampi) punaviiniä niskaan, oksentelua, sammumista yhdeksältä illalla... Kuulostaako teinimeningiltä? Niin minustakin. Ja tämä oli jo toinen Provinssirock, jossa tuli todistettua, että punaviinipönikän vieminen alueelle on täysin kuolleena syntynyt idea. Viime kesänä empiirisen kokeen toteutti ystävä L, tänä vuonna minä. Ensi vuonna en aio toistaa koetta. Lupaan ja vannon. Punaviini on AIVAN liian terävää janojuomaksi.

Ja voi sitä krapulan määrää. Pääsin istuma-asentoon sunnuntaina klo 16 iltapäivällä. Syöminen onnistui joskus ilta seitsemältä. (Tosin itse en kyennyt menemään ruoka-alueelle ostoksille, vaan M kilttinä toimi ostomiehenä. Haju oli KUVOTTAVA.) Tänään on vielä ollut vatsa sekaisin ja olo muutenkin vähän hutera.

En suosittele vastaavaa toimintaa kenellekään.

jee (x3 -2)

Jee1. Sain iPodini.
Jee2. Painonvartijoilta tuli avaimenperä, koska olen pudottanut yli 10% painostani. (Eli 7,4 kiloa kadoksissa.)
Jee3. Lähdetään ihan just Provinssiin.

-Jee1. Onnistuin saamaan iPodini jotenkin sekaisin enkä saa sitä enää päälle.
-Jee2. Ollaan aikataulusta myöhässä. Inhoan melkein yli kaiken myöhästelyä. Mur.

huo men na

Elämäni ensimmäinen karavaanariretki on aivan tuota pikaa edessä. Huomenna M, Make-kaveri ja minä suuntaamme kulkumme ensin vanhuksilleni, mistä nappaamme käyttöön isukin auton ja matkailuvaunun. Siitä matka jatkuu rauhallista tahtia moottoripyöräseurueemme kanssa kohti Seinäjokea ja Provinssirockia. Yöpyminen hoidetaan jossakin matkanvarren leirintäalueista. Perjaintaina matka jatkuu perille asti. Takaisin palaamme kunhan ehdimme eli jossain vaiheessa maanantaina.

Ei tunnu siltä, että edellisestä Provinssista on jo vuosi.

Ja niin. Hiukset lyhenivät. Ovat nyt kovin lyhyet ja kovin punaiset. (En muista mainitsinko tästä jo täällä. Ehkä en.)


Ostin eilen iPodin. Puhdas heräteostos. Netissä myytiin halvennuksella niin meikähemuli meni ja osti. Ehdin pohtia ostopäätöstä noin minuutin. Ajattelu rumentaa, kuten tavataan sanoa.

kesäkesäkesä

Jee, mikä sää. Tosin päivä on mennyt lähinnä nukkuessa, koska eilen Kaivarin kesäkonserttiretki venyi aamuneljään asti. Lonkeroita tuli tuhottua vain kolme, joten aamulla olo oli täysin normaali. 5 euroa hävisin pokerissa, joskin sijoituin kahdessa pelaamassani turnauksessa kummassakin kolmanneksi. Muut olivat kokeneita pelimiehiä, joten tunsin itseni oman elämäni sankariksi.

Eilen kuulin ensimmäisen kerran spontaanisti tutun suusta sanat: "Hei oot laihtunu!" Aika kivaa, että sen oikeasti huomaa myös ulospäin. Itse huomaan sen kyllä. Etureppu eli masu on kadonnut jonnekin matkan varrella. M sanoi, että takapuolikin on kavennut. Kevään aikana housut ovat käyneet suuriksi ja ennen niin kovin timmit paidat ovat ruvenneet olemaan tavallisia sopivia paitoja. Kadoksissa tällä hetkellä siis on noin 6,5 kiloa. Koska pituutta tällä hemulilla on ruhtinaalliset 151 JA ½ cm, niin tuo on kohtuullisen suuri pudotus! Toinen tuttu totesi, että "Ootpa pikkuruinen!" Hihihi. Tykkäänkin olla pikkuruinen. Olen aina tuntenut itseni enemmän tai vähemmän pulleaksi. On kummallista huomata, että en ehkä olekaan enää pullea. Olen normaali. Siis oikeasti normaali. Lyhyt olen aina tiennyt olevani ja pidän siitä. Nyt olen pikkuruinen. Jee se on kivaa.

lisää kokemuksia

Kummityttö oli tullut vähän isommaksi. Jo melkein 6kk ikää. Istuu mielellään sylissä ja rupeaa tietenkin heti kitisemään, jos laskee esim. lattialle pois sylistä. Isosisko vierasti kovasti, mutta lämpeni sentään tänään aamulla jo vähän ja sitten koottiinkin jo leluista juttuja ja putsattiin käsiä jäätelöstä.

Ja sarja kesän uusista kokemuksista jatkuu: Huuliharpun soittamisen SM-kisat on nyt nähty. Kaikkea sitä.

hetki julkisuudessa

Nyt se on taas tehty. Olen ollut tv-sarjan kuvauksissa apulaisena. Tietenkin suostuin, kun kaveri pyysi tuuraamaan. Tietenkin. Tälläiset asiat ovat niitä, joita suostun kyllä kokeilemaan. Olisin lähtenyt ilman seuraakin, mutta mukaan ilmeistyivät myös ystävä L ja pikkuveli. Siellä me sitten istuksimme esin puoli tuntia ja sitten L lähti kuvattavaksi. Sitten minä ja pikkuveli istuimme vielä 2,5 tuntia yle:n käytävässä ja minä join litratolkulla kahvia, pikkuveli ei. Lopulta tuli meidän vuoromme. Astelimme studioon. "Valot! Ääni! KUVAUS!" Musiikki alkoi soida, kävelimme baaritiskille ja saimme käteemme oluet (alkoholitonta, phtyi). "Kiitos! Kiitos avusta! Moi moi."

Hihihi. Itse toiminta kesti noin 30sek. Odottelua 2 tuntia. Mutta hauska kokemus silti. Menee se lomapäivä noinkin.

(Ai niin. Muistinko mainita, että tänään olenkin sitten viestitellyt apulaisohjaajalle, koska onnistuin unohtamaan kasan cd:itä studion käytävälle. Ihan uusia. Sinne meni yli 50e, jos niitä en takaisin saa. Hemmetin kuustoista tätä lahoa päätä.)

Loman saldo: työkkäri, KELA, Korkeasaari, televisiokuvaukset. EI HUONO!

hmm.

Edellisten vastaustesi perusteella: Olet 11 % Harkitsija

Seuraava kaavio kuvaa vastaustesi sijoittumista

Ekstrovertti	-------------*------	Introvertti
Käytännöllinen	---------------*----	Intuitiivinen
Ajattelija	-------------*------	Tuntija
Impulsiivinen	-----------*--------	Harkitsija

(mmmm)

Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi

Olet intuitiolla varustettu, ihmisistä ja asioista huolta pitävä, rauhallinen ja rauhaa rakastava, syvällinen ja monisyinen ihminen. Osaat yhtä luontevasti kohdata elämän henkilökohtaisia ja analyyttisiä tilanteita. Ihmistyyppisi on yleensä sopivimmillaan sisäisten asioiden ja näkymien kanssa, mutta tarvitsee jossakin määrin myös ihmiskontakteja. Tämä vastakkainasettelu aiheuttaakin toisinaan ongelmia. Olet sanavalmis, empaattinen ja idealistinen. Yleensä kaltaisesi ihminen sanoo vain tietävänsä asiat suoralta kädeltä, mutta ei välttämättä osaa selittää asioita toisille. Tunnet vahvasti toisten ihmisten tunteiden mukana, ja osaat tunnistaa hyvän ja pahan eri asioista ja tilanteista. Tästä syystä sovellut ammatteihin, joissa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa. Nautit siitä, että voit olla avuksi toisille. Kun olet tehnyt jostakin asiasta päätöksen ja asettanut tavoitteesi, mitkään järkisyyt eivät saa päätäsi kääntymään. Se, osaatko kääntää tämän ominaisuuden sinnikkyydeksi, vai oletko pelkästään jääräpäinen, määrääkin helposti koko elämäsi suunnan ja menestyksen.

No joo. Hmmm. Vaikea sanoa, olenko minä tuo. Ainakin jossain määrin, kyllä. En ehkä viihdy sisäisten asioiden kanssa niin hyvin kuin tuossa korostetaan. Elän tunteissa mukana. Pidän ihmisistä. Tarvitsen seuraa ollakseni tyytyväinen. Erotan mielestäni pahan ja hyvän. En kylläkään rakasta rauhaa aivan loputtomasti. Olen valmis taistelemaan asiani puolesta. Riitaa inhoan kyllä - etenkin puolituttujen kanssa.

Viime yönä olin vaihteeksi luokkaani komentamassa. Karjuin minkä kerkesin, koska kakarat olivat ihan holtittomia. Eräs opettajakollegani oli vienyt muksut retkelle ja minä jouduin tahtomattani mukaan komentajan rooliin. Saisivat jo jäädä unista nuo muksut. Loma lomana, työ työnä.

loma (/työttömyys)

Nyt se alkoi. Loma. Aurinko paistaa ja meikä-hemuli hyppäsi polkupyöränsä selkään selvittääkseen itselleen, miltä tuntuu olla virallisesti työtön. "Pikapyrähdys", ajatteli hän. "Ja sitten kahville kotiin", hän pohti. Vaan eipä se mennyt niin. Tietenkään. Tänään on vuoden kiireisin työttömyyspäivä, koska kaikki valmistuvat ja pääsevät kouluistaan työttömän maailmaa tutkimaan. Niinpä jonotin ensin puolisen tuntia neuvontaan (koska niin käskettiin tehdä) vain saadakseni ohjeen: "Ota vuoronumero." Tämän jälkeen vuoronumero kourassa istuin odottelemassa vielä tunnin verran. Työkkärin työntekijät näyttivät stressaantuneilta, eikä ihme: työvoimatoimiston tietokoneiden softa oli sanonut poks. Varmasti ihana tunne. Miljoona huokailevaa ja tuskaista asiakasta ja työväline pois käytöstä.

Olin jotenkin odottanut, että työkkärissä olisi selvät sävelet, minulta kysyttäisi tietyt kysymykset ja sitten saisin tietää, saanko tukia vai en. No ei se niin mennyt. Kävelin vuorollani Täti Työttömyysihmisen luokse. Istuin penkkiin ja tarjosin työtodistuksiani hänelle. "Jaaaaa, sinä oletkin ollut kassatätinä! Minäkin! Mikä sattuma!" "Nnnniiiin..." Hypistelin papereitani, jotta asia olisi edennyt. "Silloin kolmekymmentä vuotta sitten... bla bla.." "Niin. Jahas.." "Ja sitten tuotiin tavarat takaikkunasta ja poistuttiin etuovesta eikä palkkaakaan saanut juuri mitään! bla bla bla..." "Aivan. Jännittävää..." "PITIKÖS SITÄ SINUN ASIAAKIN HOITAA HAHAHA TÄSSÄ AJATUKSET KARKAA!!" "Hheheh, niinhän ne näytti karkaavan.." "Ja tänään onkin vuoden kiireisin päivä!" "No joo.. Aika kumma, että on jonoa.." Ja viisi minuttia siinä itse asian hoitamisessa sitten kului. En tullut hullua hurskaammaksi. Jotain pitäisi lähettää KELAlle. Ja jotain työttömyyden uusimista ja joku tosite ja seitsemän päivää karenssia.

Hm hm hm. Tätä pitää vielä miettiä.

todella ihmeellistä.

Miten minä joudun tälläisiin tilanteisiin täysin tahtomattani? En todellakaan ole halunnut riidellä tai suututtaa yhtäkään työtovereistani ja silti tämän kevään aikana minuun on suuttunut kouluavustaja, terveydenhoitaja ja koulukuraattori. Ja viimeisenä listalla vaatimattomasti matemaattisten aineiden opettajat. Olen todella naiivi, koska en vain tajua, että ihmiset suuttuvat monista kummallisista jutuista. Ja etenkin olen jotenkin pakokauhuisena tässä nyt miettinyt, miten vääristyneenä minuun liittyvät asiat etenevät suusta toiseen. Kertaakaan en ole tarkoituksella hyökännyt ketään vastaan, koska inhoan hyvin syvästi puolivieraiden ihmisten kanssa riitelyä.

Kouluavustaja suuttui kuultuaan sattumalta täysin häneen liittymättömän keskustelun ja ymmärrettyään sen jotenkin todella ihmeellisesti niin, että asia liittyisi häneen. No ei liittynyt, vaan minä ja L vitsailimme jotain täysin omiamme käytävällä.
Terveydenhoitaja harmistui ja melkein itki, kun pomoni oli kertonut että olin hämmentynyt terveydenhoitajan puheista. Ai olin? En pyytänyt, että asiasta puhuttaisiin terveydenhoitajalle. En kaivannut tukea. En kaivannut puuttumista. En halunnut suututtaa.
Kuraattori suuttui, kun näytin pomolle viestin, jonka luulin olevan osaltaan osoitettu pomolle, mutta joka ei kuitenkaan ollut ja pomo eteni asiassa tahollaan minulta kysymättä. Kärpäsestä tuli jälleen härkänen.
Matemaattisten aineiden opettajat hermostuivat totaalisesti, kun innostuneena menin tiedustelemaan, miltä matematiikan opettaminen yläluokilla tuntuu. Ohessa tuli ilmi, että minä minulle kerrottujen tietojen mukaan opetan ensi vuonna matematiikkaa. Aistin jo siinä tilanteessa, että nyt jotain on pielessä. En vain voinut ymmärtää, että mikä. Olin puhtaan blondin rehellisesti innoissani ja tahdoin osaksi matemaattisia opettajia. VIRHE. Minun olisi tietenkin pitänyt arvata, että matematiikan opettaminen oli osaltani SALAISUUS. Ai mistä se olisi pitänyt arvata? En kyllä yhtään tiedä. Sinä olisit aivan varmasti arvannut. Ja sinä. Ja te kaikki muut. Mutta minä en arvannut, koska siihen suuntaan ei mitenkään viitattu. Nyt minä olen paljastanut jonkin sortin suuren salaisuuden, sillä jokainen opettaja kuulemma pitää kynsin hampain kiinni ylityötunneistaan ja minä olen nyt lohkaisemassa matemaattisilta opettajilta osaa itselleni ja näin ollen loukkaan kaikkia mahdollisia tahoja. Miksi vitussa minut piti taas sotkea johonkin sellaiseen, johon en halunnut tai edes tiennyt pakosti joutuvani? Eikö olisi voinut esim. suoraan heti kättelyssä sanoa, että tästä nousee poru? Olisi ollut kiva tietää etukäteen. Enkä edelleenkään tajua, miksi asia oli salaisuus. Joka tapauksessahan kaikki ensi syksynä viimeistään olisivat huomanneet, että minä opetan matematiikkaa. Tai ehkä se olisi pitänyt pitää salassa. Olisin ihan kuin vahingossa eksynyt aina matematiikan luokkaan ja epähuomiossa pitänyt seiskojen matikantunnit koko vuoden ajan. Keväällä sitten vain numeroita annettaessa olisi pitänyt todeta, että: "Oho, se oli vahinko. Opetin vahingossa matematiikkaa. Anteeksi."

NIINKÖ MITÄ? EN VAIN TAJUA. JA TÄLLÄ HETKELLÄ KORPEAA AIKA RASKAASTI. VITTUAKO KERROTTE SALAISUUKSIANNE MINULLE KERTOMATTA ENSIN, ETTÄ KYSEESSÄ ON SALAISUUS. HERMO MENEE.

unipäiväkirja

Minä näen mielestäni kovin harvoin unia. Tai siis tiedän kyllä. Ihmiset näkevät unia joka yö. En vain muista lähes koskaan omiani. Viime aikoina olen muistanut työunia. Tällä kertaa työt eivät ainakaan suoranaisesti olleet unessani mukana. Lapsuus- ja nuoruusajan viulunsoittoharrastus teki unesta ahdistavan. Konsertti edessä, enkä edes tiennyt mitä minun siellä pitäisi soittaa. Etsin hädissäni nuotteja, kunnes kuulin että soitan vain orkesterissa. Hätäisesti yritin saada nuoteista jotain selvää. Myös esiintymisasu oli jotenkin aivan vääränlainen. Olin myös golf-kurssilla, jota hyvin ahdistunut Kristiina Elstelä veti. En ollut maksanut kurssia, mutta huidoin mukana. Ahdistus lienee viime yön unien teema.

Onneksi aamulla ahdistus oli kadonnut. Aamukahvia ja voileipää. Saadaan päivä käyntiin.

aamu

Aika kivaa herätä aamuyhdeksältä pirteänä. Tosin unta onnistuin jälleen näkemään luokkani vaikeimmasta tapauksesta. Raahasin poikaa kainalossa ja yritin saada kotiuttamista onnistumaan. Puhelin oli koko ajan muiden opettajien käytössä ja luokkani muut oppilaat ihan hunningolla. Ihana uni. Ei.

Oltiin hurraamassa kauppatorilla. Siellä oli pari muutakin paikalla ja ilmeisesti osa näistä 90 000 ihmisestä keksi saman kuin me: lähdetään ennen loppuruuhkaa. Niinpä me jouduimme tungokseen, kun sivuilta, edestä ja takaa puski lauma kapealle kujalle tahtovia ihmisiä.

"Mistä tää vesi oikein tulee..?" M ihmetteli. "Hmmm.." Ja sittenhän se selvisi. "Vesi" tuli loristen ulos olutta kiskoneista miehistä ja pojista, jotka eivät löytäneet ruuhkasta vessaa. Asfaltin imukyky osoittautui surkeaksi. Pissatulva, ei kiva.

Jotenkin nousivat siellä Lordia odotellessa ihokarvat pystyyn ja kurkkua kuristi. Miltähän siitä miehestä maskin takana mahtaakaan tuntua, kun kymmenettuhannet ihmiset huutavat Lordia. Minua varmaan oksettaisi. Tai itkettäisi. Tai molempia. Olo olisi varmaan mitä epätodellisin. Viisi pientä ihmistä. Ja 90 000 ihmistä huutamassa innosta puhkuen niiden viiden ihmisen nimeä. Huh. Sellaista ei ihan jokainen pääse kokemaan.

luokkaretki

Heurekassa tuli käytyä 42 lapsen kanssa. Mukana oli myös kaksi isovanhempaa, kouluavustaja ja yhden lapsen äiti. Väsyttävä päivä. Muksut tykkäsivät varmasti. Paitsi se yksi poika, joka meinasi vetää itsensä taas lukkotilaan ja jonka vanhemmille päivän päätteeksi pistin mailin huonosti menneestä reissusta.

Lapset päästettiin kotiin jo metroasemalla 500m ennen koulun pihaa. VIRHE. Olisi pitänyt viedä sääntöjen mukaan pihaan asti. Jos jotain on nyt sattunut, niin minä kannan vastuun, ei koulu.

Nyt korvat ovat melusaastetta pullollaan ja pää tyhjä. Jalkapohjat kirkuvat kivusta ja nukuttaa.

Ihan hauska reissu, mutta en minä Heurekassa mitään ehtinyt katsoa. Paitsi muksujen perään. Onneksi näitä luokkaretkiä on kerran vuodessa vaan. Juuri sen verran niitä vuodessa jaksaakin.

jee

Lordi sai kultaa ja Leijonat pronssia. Kyllä nyt on taas hyvä olla suomalainen. No joo, sarkasmi sarkasmina. On se silti ihan mukavaa ja kyllä minäkin viime yönä jännitin pisteiden jakoa. "Finland: douze points. Finland: twelve points." Ja sitten hurrattiin. Mutta täytyypä sanoa sekin, että enpä ole taas ihan vähään aikana yksin kotona ollessani hirnunut niin paljon kuin nauroin Euroviisujen hirveistäkin hirveimmille osallistujille. Voi kauhistus. Karsinnat jäivät näkemättä, mutta siellä pudonneiden on täytynyt olla jotain aivan karmeaa, koska finalistitkin olivat lähinnä camp-huumoria.

Tämä viikonloppu on tullut vietettyä kotona lepäillen ja mitään tekemättä. Se on ehkä mielenterveydellisesti ihan hyvä juttu. Pe-la -yönäkin tuli nukuttua lähes 12 tuntia. Ja päiväunet päälle.

vähiin käy

..ennen kuin loppuu. Kahdeksan päivää vielä. Ei tunnu kovin keväiseltä, kun ulkona saa hytistä kylmästä hame päällä. Tänään juhlistetaan yhden työntekijän eläkkeelle jäämistä ja siksi piti kiskaista vekkihame päälle ja suunnistaa aamuruuhkaan. Enää en oikein keksi mitään tekemistä muksuille. "Etsikää jotain keskeneräistä ja tehkää se valmiiksi." Läksyjä sentään jouduin vielä antamaan, kun eräs oppilaistani (sellainen rasittava suulas ja nenäkäs yksilö) sanoi, että "ope sulla ei oo lupaa antaa läksyä. ET SAA ANTAA LÄKSYÄ ENÄÄ." Selvä, ajattelin minä, läksyjä on siis annettava. Olisi ollut hiljaa ja tyytynyt käyttäytymään kohteliaammin, niin olisin luultavasti jättänyt antamatta.

Tämä päivä tuli suunniteltua juuri tällä hetkellä, kun rinnakkaisluokan ope / ystävä L kävi vieraisilla luokassani. "Meillä ei oo mitää tekemistä... En tiiä mitä pistäisin oppilaat tekee.. Tehkää jotain. Niin mä niille sanon." "No hei! Mulla on karhukirje-kuunnelma tuolla omassa luokassa. Kuunnelkaa sitä! Se on tosi hauska." "Hienoa! Upeeta. Me kuunnellaan sitä. Noin. Päivä suunniteltu." Tälläistä tämä alkaa jo olla, kun kirjat on tehty valmiiksi ja monistepinkatkin alkavat olla läpi käytyjä.

todistelua

Olkoon sinun valta ja kunnia, iankaikkisesti. Siltä minusta tuntuu. Että valtaa on. (Kunniasta en ole ihan varma.) Niin minä vain napsuttelen pienillä kätösilläni mukuloille arvosanoja todistukseen. Kasi.. Ysi.. No tää on kai sit seiska.. Tai kutonen? Joo kutonen. Vai onko? Seiska? Pistän kutosen silti. Tää kuvistyö on... kasi? Kymppi? Vitonen? Hurjaa, että minun pitäisi tietää, minkä arvosanan arvoinen kukin asia on. Mistä sen voi tietää? Minulle ei ole kukaan paljastanut tietoni (arvaukseni?) lähdettä. Sormista ne numerot siihen arvosanaohjelmaan vain napahtelevat. Ihmeellistä.

Ja huomattavan erikoista on antaa käyttäytymisestä niinkin huono numero kuin seiska. Itse olisin varmasti murentunut hetkessä maan tomuksi, jos olisin saanut käyttäytymisestä ysin. Kymppihän sen on oltava, muuten on aivan hirviö. Näin sanoo oma kokemus. Vaan seiska on annettava, kun ei osaa käyttäytyä.

Muksut ovat jo kohtalaisen kevättunnelmissa. Minä en vielä. Tai siis tuntuu siltä, että motivaatio on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kyllä töissä on edelleen ihan kivaa, mutta TULISI JO SE KESÄ. Stressi vaan ei katoa mihinkään, vaikka oikeastaan ihan kaikki tämän kevään hommat on jo tehty. Numerot on annettu. Poissaolot laskettu. Tukituntien palkkatoiveet esitetty. Kokeet pidetty. Silti ei tunnu vapautuneelta tai rennolta. Ehkä se tunne tulee 3.6. klo 10.30, kun muksut säntäävät ulos luokasta todistukset käsissään. Silloin minätyttö matkustan kotiin, tilaan pizzan ja avaan oluen.

terve!

Menimme M:n kanssa punttarille pitkästä aikaa. Tamppaaminen sillä porraskoneella sujui jotenkin hirmuisen helposti. 25 minuuttia vatkausta sujui helpommin kuin koskaan. Ehkä rullaluistelu, kävely ja sen sellainen on todellakin nostanut kuntoa.

Sitten alkoi venyttely. Taivuttelin itseäni mutkille lattialla, kun joku astui salille sisään. Käänsin katseeni ja odotin näkeväni jonkun, jonka ainakin M tuntee. (Punttari on siis M:n työpaikan sali.) Tervehdin tulijaa ja käännyin jatkamaan taivuttelua. Ja sillä sekunnilla tajusin, että en tervehtinyt takuuvarmasti M:n työkaveria tai tuttua. Olin juuri tervehtinyt Tony Halmetta. Ja kylläpä hän oli synkän näköinen. Ei vastannut tervehdykseeni. Miksipä olisi.. Tai no. Yleensä kai salilla on tapana tervehtiä tulijaa. Tai oletan niin. Ehkä sitten ei. Rankka elämä kai sai naaman niin synkäksi.

Kevät on jo niin pitkällä, että lähes jokainen opettaja koulussamme huokailee. Tulisi jo se kesäkuu. Tulisi jo. Alkaisi jo se loma. Enää 11 aamua. 11. Eihän se ole yhtään mitään. Vaan on se silti. 11 aamua ja sitten on loma. Tai työttömyys. Vapaus. Se.

(Huomasin tänään vasta, että ensi vuoden työsopimukseni jatkuu 31.7. asti, eli ensi vuoden kesältä saankin sitten palkan. JESH.)

kevät keikkuen tulevi

Puut vihertää ihanasti. Muistan, että viime vuonna olin huomaamattani ikävöinyt sateen ääntä. Ja itse asiassa mukava sitä olisi taas kuulla. Pitkästä aikaa. Ja nyt huomasin, että silmillä on ollut ikävä vihreitä lehtiä. Kyllähän havupuut ovat vihreitä talvellakin, mutta niistä tulee mieleen lähinnä paukkupakkaset ja joulu. Vaan koivun vaaleanvihreät keväiset - voi niin keväiset - lehdet. Hentoa, herkkää, ihanaa. Silmät lepäävät tuossa keväisen kevyttä koivun ulkoasua katsellessa.

Tänään taas punnitus. Olo tuntui jo ennen punnitusta jotenkin kevyeltä. Ei huolta puntarista, jotenkin. Ja pudotus olikin sitten -1,2kg. Aika jännää. Yli 5 kiloa jo sulanut jonnekin. Mihinhän se kaikki aine menee?

Stressiaste rupeaa taas olemaan korkealla. Tulisi jo kesäkuu.

yskis

Nenä vuotaa ja kurkku on kummallisen kutiava. Eilen olo oli mitä tukkoisin ja henki ei tahtonut kulkea pikkuruisissa keuhkoputkissa ja -rakkuloissa. Liekö sitten ollut jotain allergiaa - jota en tiedä kyllä sairastavani - tai sitten vain ärtymystä pölyävän hiekan saastuttamasta ilmasta johtuen. Tai kevätflunssa, mikä sekin olisi ihan hieno juttu..

Eilen oltiin duuniporukan kanssa keilailemassa ja syömässä. Ihan hauskaa ja mielenkiintoista, kun ottaa huomioon, että paikalla olevien ikähaarukka oli 24-60 ja mieltymykset, persoonat ja huumorintaju vaihtelivat laidasta laitaan kuin suomalaisleijonien kiekko. Yksi työkaveri (tosin täydellisen tuntemattomaksi jäänyt - opettajia on koulussamme varmasti 30, kaikkiin ei ole ehtinyt tutustua) osoitti itsessään piirteitä, jotka saivat heti niskakarvat nousemaan pystyyn. Huomasin ärtyväni välittömästi ja vahingossa taisin myös vähän näyttää ärsyyntymiseni.

Ruokaillessamme huomasin ikkunasta, että joku tehdas laskee taivaalle mustaa savua. Tuijottelin savupatsasta kykenemättä kuitenkaan muodostamaan mielikuvaa tulipalosta. Varmasti tunti kului tuijotellessa ennen kuin yksi porukasta sai tekstiviestin makasiineilla riehuvasta tulipalosta. Kotimatkani kulki makasiinien ohi, joten pääsin todistamaan tilannetta omin silmin. Tuijotin epäuskoisena näkymää. Tuhansia ihmisiä. Jättimäinen rakennus roihuaa liekeissä. Paloautoja. Poliiseja. Vesihöyryä ja savua. Punainen aurinko savun takana. Se oli jotenkin hirmuisen pelottava näky. Netti-Hesarissa joku on kuvaillut näkymää osuvasti. Maailmanloppu. Se siitä jotenkin tuli mieleen.

kieli(oppi)palvelusta päivää.

Vappu meni aika eritavalla kuin olin ajatellut. Humalassa tuli kyllä oltua ja erehdyinpä syömään pizzankin. Mutta nukkumaan löysin itseni aattona jo yhdeksän jälkeen. Tissuttelin litran viiniä matkalla kotiin, rojahdin sänkyyn ja varmaan nukahdin jo kaatuessani. M poisti kiltisti ylimääräiset vaatteet, jotta nukkumisesta ei olisi tullut pätsimäistä. Heräsin parin tunnin kuluttua käydäkseni takaisin nukkumaan. Krapulaa ei ollut laivalta tullessa eikä sen paremmin vappunakaan. Ullikselle pääsimme aikaisen nukkumaanmenoajan ansiosta jo ennen kahtatoista. Rantatuolit, kertakäyttögrilli ja hyvää seuraa. Aivan jees. Kuutisen tuntia Ulliksella ja sitten suunnattiin kulku kohti ruokaa. Jengin päätöksellä menimme Camppi-raflaan. Aika hienostunut verrattuna siihen kohtalaisen räjähtäneeseen ulkonäköön, jonka kuuden tunnin ulkoilu oli saanut aikaan. Poskia punoitti terveesti ja tukka oli iso takkupörrö.

"Ja mitäs teille saisi olla..?" Omalla vuorollani ilmoitin tilaukseni: "Mulle Caesar-salaatti. [Mulle seessar salaatti]" Mihin tarjoilijapoika: "Siis yksi CAESAR-salaatti. [Siis yksi KEESSAR salaatti]". Johon minä: "No hm, niin.." Ja seuraavaksi vuorossa ollut seuralaisemme: "Mä otan kans sen seessarin." "Siis yksi KEESSAR." Rupesin hihittämään heti, kun tarjoilija poistui pöydästä kahden KEESSAR-tilauksen kera. Selvästi mies oli ottanut elämäntehtäväkseen valistaa tietämättömiä sanojen lausumisen suhteen.

Mutta mikäpä siinä. Hyvää ruokaa. Ei se kieltä vienyt mennessään, mutta ihan ok. Ja tulipa kielioppi sentään kuitenkin lausumisen suhteen korjatuksi.

päätelmäketjuja ja muita asioita.

Laivareissu tehty. Ei ole kaamea kapula tai muutoin heikko olo. Ihan hauska reissu ja niin edespäin.

Nyt olo on kovin sekaisa, sillä tietenkin laivailun jälkeen nukuttaa aika paljon. Tähän ratkaisuna menin "päiväunille" klo 20:30. Tai siis nukahdi tuolloin puoliksi epähuomiossa. Sitten jossain vaiheessa herään johonkin ja hetken mietiskelyn jälkeen totean, että olen herännyt M:n ääniin, kun hän häärää jotain tietokoneella. Päätelmä: (Ensin syvä hämmennys: mitä on tapahtunut?) M on tullut töistä. Vilkaisu kelloon. Kello on kuusi. Päätelmä: On varmaan aamu, koska ei voi olla ilta, jos kello on kuusi. Hämmennys. Mitä hittoa? Missä välissä ehti tulla aamu? Päätelmä: Nukahdin illalla ja M on lähtenyt töihin herättämättä minua. On siis oltava aamukuusi ja päätän hakea töistä palanneen M:n seurakseni nukkumaan. Vilkaisu kelloon. Se onkin KYMMENEN. Päätelmä: (Ensin syvä hämmennys. Mitä HITTOA?) On sittenkin ehkä ilta, koska ulkona on nähtävästi pimeää. Eli mitä hemmettiä on tapahtunut? Kuinka pitkään olen nukkunut? Mikä maa? Mikä planeetta? En tajua.

Valmis päätelmäketju: Nukahdin klo 20:30, kun M katsoi snookeria. Ehdin nukkua puolitoista tuntia. M on lähdössä töihin. On vielä lauantai ja minulla on edessäni yö, jonka olen mielestäni kerran jo viettänyt nukkuen.

iuh auh ouh.

+400g. Nyyh. Tai no. Olen urheillut tällä viikolla nelisen kertaa enemmän tai vähemmän raskaasti, joten kai kroppa vaan nyt on tajunnut, että "tämähän on hittovie pysyvä muutos!"

Kävin juoksemassa tässä päivänä muutamana. Aika hurjaa juosta, kun sitä on viimeksi tehnyt urheilumielessä varmaan lukiossa. Eli kuutisen vuotta sitten. Tai jotain sellaista. Ja todella yllättäen tulivat lihakset aivan jännittävistä paikoista kipeiksi. Ja venyttely? Mikä venyttely? Niinpä. Tänään vemputusta salilla tunnin verran. Ja kevyttä ruokaa. Kyllä tämä tästä. Tai sitten olen pettänyt itseäni kevyesti syömisen osalta. Kieltämättä ostin kevyttä valkohomejuustoa (NAM) ja alle viikossa söin sen melkein kokonaan. Ehkä se on se. En tiä.

Enää 5 viikkoa töitä. Sitten työttömäksi muutaman kuukauden ajaksi. Ei se mitään, toivottavasti rahat vain riittävät parin kuukauden ajan. Muksut alkavat olla jo aika keväisissä (=villeissä) tunnelmissa, joten tänään koulupäivä venyi 15min aiottua pidemmäksi. "Olette 3min IHAN hiljaa ja viittaat jos jotain on.." -päätökseni venähti muksujen toiminnan takia viideksitoista enemmän ja vähemmän pöliseväksi minuutiksi. Lopulta sentään rauhoittuivat. Tunsin itseni pieneksi hitleriksi. Ja silti tänään sain sivulauseesta ymmärtää, että imagoni on "pehmeä? positiivinen? kiltti?" Kiltti. Siksi minun opettajan imagoani tosiaan sanottiin. Itse tunnen olevani kohtalaisen tiukkis kuitenkin.

Vaan harvoinpa noille tarvitsee enää karjua. Tänään kuitenkin rähisin oikein antaumuksella, kun pojat kehtasivat nauraa ja lällättää, kun yksi tytöistä kertoi erään hänelle tutun ihmisen itsemurhasta. Homma karkasi osaltani henkilökohtaiseksi vihastumiseksi, minkä kyllä tunnistin välittömästi ja kiskoin itseäni kuolaimista rauhoittuakseni. Pojat hiljenivät lähes ääntä nopeammin, kun pala kurkussa ryhdyin ärisemään. Jännä hetki oli tosiaan tunnistaa se, miten homma menee opettajan roolista henkilökohtaiseksi. Taisivat lapsetkin huomata, että nyt ylittyi jokin raja.

Huomenna Lahden kavereiden kanssa laivalle. Monelta? Mistä? Millä laivalla? Ketä mukana? En tiedä. Ehkä se selviää.

kävelyä.

Minä pidän maisemien katsastamisesta. Olen löytänyt itselleni täältä uudesta kotiympäristöstä aivan loistavan ulkoilureitin. Reippaasti kävellen kierrän reitin tasan tunnissa. Ja sepä on kuin onkin juuri tismalleen sopiva aika tepsutella pitkin maita ja mantuja. Reitti kulkee peltojen halki ja matkalla näkee myös kauniita omakotitaloja, remontoivia ihmisiä, polkuja, kallioita ja hevostallin. Eipä tuon parempaa reittiä ehkä voisi ollakaan. (Olen ihan fiiliksissä kävelyretkestä edelleen, jos et sattunut huomaamaan;) Melkein pitäisi olla koira kuitenkin lenkillä mukana. Sen kanssa voisi jutella ja nuuskia ympäristöä. Melkein.

Lämmin tuuli tuntuu jo kovin lempeältä tuolla pelloilla. Ja västäräkit heiluttelevat pyrstöjään.

tippuu.

Nyt yhteensä -3,9kg. Neljässä viikossa. Ei huono. Vähän vaan rassaa, kun ryhmässä puhuvat jatkuvasti laihduttamisesta. Ei tämä ole laihduttamista. Tämä on elämäntavan uudistaminen. Ja pitäisi asettaa joku paino mihin pyritään ja milloin sen haluaa saavuttaa. No hm hm. Saavutan sen sitten, kun sen tällä ruokavaliolla saavuttaa. En minä mitään aikaa tiedä. Puntari sen sitten kertoo, kun tavoite saavutetaan. Tai tavoite ja tavoite.. Sen näkee sitten, mihin paino tälläisellä ruokavaliolla asettuu.

unikuolemia.

Ankeaa ja ahdistavaa herätä aamuun, kun yö on kulunut surren ja kauhistellen. Illalla ennen nukahtamista erehdyin pohtimaan lähes vuosi sitten tapahtunutta. Aamulla en ensin millään voinut käsittää, mistä painajaiset johtuivat. Jotenkin oli olo, että jotain eilen tapahtui. Jotain sellaista, mikä sai alitajunnan työstämään menneisyyttä. Mutta muistinpa sitten, että tuli pohdittua syvällisiä. Mitä jos... Mitä jos ei...

Ja niinpä uniin tuli viisi vuotta sitten kuollut koirani. Voi kuinka haluaisinkaan nähdä koirani unissa terveenä ja iloisena. Olisi niin vallattoman ihanaa ja helpottavaa nähdä koira kunnossa, edes unissa. Edelleenkin puristaa kurkusta, kun ajattelen sen tuskaisia viimeisiä kuukausia. Kai se jäi jotenkin vaivaamaan, kun ahdistus ei katoa unista edes ajan kanssa. Jostain syystä uniin yhdistyy aina kauhu ja ahdistus. Koira kärsii, oksentaa, läähättää tuskissaan.. Viime yönä koirani kutistui kutistumistaan, laihtui ja oksensi (ja söi oksennustaan tuskissaan.. Kauhea uni.) Ja samaan aikaan pihalla poliisikoiran vahdittavana oli ruumis. Näin ainoastaan ruumiin käden, enkä voinut mitenkään ymmärtää, miksi poliisit jättivät ruumiin pihallemme makaamaan ja poistuivat itse jonnekin. En voinut poistua kotoa, koska en tahtonut nähdä kuollutta miestä.

Koiraunessa ahdistaa myös se, että jollain tasolla unissa aina tiedostan, ettei koirani tule paranemaan. Se tulee kärsimään ja kuolemaan. Niinpä en koskaan saa unelleni onnellista loppua, vaan herääminen on lähinnä helpotus.

Ahdistava olo säilyi aamulla pitkään. Onneksi työpäivä sujui kommelluksitta ja positiivisella mielellä.

pääsiäismuistio.

Onpa ollut ihan oikeasti loma. On tullut oltua ja tehtyä. Lahdessa kotikotona makailu ja löhöily oli päivä sana. Mökillä puolestaan naurettiin enemmän kuin pitkään aikaan. Tuon kaveripiirin seurassa on yleensä aina kovin hauskaa. Ehdotin jo M:lle, että juhannusta voisi myös viettää kyseisessa porukassa, jos vain mahdollista. M oli samaa mieltä.

Näin unta, että punnituksen tulos ensi torstaina on +-0. Hm. Kyllä sinne miinusta tulee. Positiivisia ajatuksia: hummMmmMMMmmMmm.. Onnistuin kotona syömään vain keskikokoisen annoksen lasagnea ja pienen keskikokoisen annoksen kirjolohta ja perunamuussia. Mökilläkin nakkeja meni vain neljä ja sipsit jätin kokonaan koskematta (, mikä on huisi saavutus, jos ottaa huomioon, että toisessa kädessä oli olutpullo)!

Ulkona on ihana sää. Taidan tässä kohtapuolin vetäistä ulkotamineet niskaan ja poistua vetämään happea. M jatkaa uniaan vielä kolmisen tuntia.

miinuksia.

Jihuu jihuu. En ole laskenut tunnontarkasti pisteitä, vaan luonteelleni hyvin ominaisesti noudattanut ohjetta joten kuten ja suurinpiirtein. Ei minusta ole sellaiseen ruokien punnitsemiseen ja pilkuntarkkaan elämään. Vaan eipä haittaa, eipä haittaa! Paino on silti kolmessa viikossa pudonnut kolme kiloa. Oikein mukavaa. Oikein mukavaa. Miinuskiloja ropisee ihan huomaamatta.

Karkkipäivät ja kaikki. Ulkona syömistä ja hyvää ruokaa. Ja hoikistun silti. Hienoa.

Tänään kotikotona Lahdessa. Ei täällä oikein ole mitään tekemistä, mutta ehkä on ihan terveellistä välillä vain olla? Kuvittelisin näin olevan. Jospa sitä vaikka etsiytyisi vanhojen kavereiden luokse tänään juoruja kuulemaan.

Ai niin! Pitääpäs heti juosta katsomaan, ovatko kevään alkamisen varmistavat krookusvauvat jo puskeneet päänsä läpi routaisesta maasta.

Viuh ->

lisääntykää..

..ja täyttäkää maa. Niin on joku joskus tokaissut. Ja eräs vanhimmista ystävistäni pyrki aivan kirjaimellisesti kyseiseen tavoitteeseen. 4620g ja 54cm. Härstyygeli minkä kokoinen jättityttövauva. ISO. Ja niin tuli äiti naisesta, jota en mitenkään osaa kuvitella äidiksi. Vaan maailma opettaa, Eskoseni. Niin se opettaa minua ja aika varmasti myös ystävääni. Äiti. Hm. En osaa kuvitella. Perjantaina kyseisen kummajaisen näkeekin sitten varmaan ihan livenä. Omituista.

äh ja öh

Pysyinpäs pisteiden sallimissa rajoissa, vaikka kylässä kävikin kaksi serkkua ja tuomisina oli Kindereitä. Lisäksi olin leiponut Painonvartijoiden suosittelemaa pannukakkumaista marjajuttua. Ehkä pisteellä olisi mennyt herkuttelu pitkäksi, mutta vaeltelimme M:n kanssa tänään Sellossa yli pari tuntia ja matkat ees taas mentiin jalkapatikassa, joten urheilupisteitä kertyi ainakin pari. En tiedä, olenko tähän systeemiin liian suurpiirteinen, sillä en jaksa oikeastaan edes harkita, että ryhtyisin punnitsemaan ruokiani. Arvioin silmämääräisesti. Yritän arvioida niin, ettei ainakaan toistuvasti tulisi arvioitua alakanttiin, vaan keskiarvona tulee arvioitua kohtalaisen oikein.

Ajattelin suoda itselleni kerran viikossa tai kahdessa karkkipäivän, sillä en pysty kuvittelemaan, että lopettaisin karkkipäivät minkään syyn takia loppuelämäkseni kokonaan. Ei käy. En suostu. En missään nimessä. Eikä se liene Painonvartijoiden tarkoituskaan. Ainakaan se ei ole minun tarkoitukseni. Tarkoitukseni on tuoda holttia ja malttia tähän ruokaisaan elämään. Minä ohjaan syömistä. Syöminen ei ohjaa minua. Kuulostaako järkevältä?

Pelailtiin koko ilta lautapelejä serkkujen ja M:n kanssa. Alhambra osoittautui oikein viihdyttäväksi ja sopivan yksinkertaiseksi mutta silti moniulotteiseksi peliksi. Menolippu sujui myös kovin mukavasti. Täytyy yrittää aktivoida yhteistoiminta ja kaveruus serkkujen kanssa, kun kerran asutaan ensimmäistä kertaa elämässä alle 100 km:n (ja jopa alle 50km:n) kilometrin päässä toisistamme.

Selkää meinaa pitkän istumisen päätteeksi vähän juilia, mutta elän toivossa, ettei tämä johda pitkittyneeseen kärsimykseen.

opettavaista.

Järjestin jälleen kerran vanhempainillan. Kolmas kerta kolmessa kuukaudessa. Tämä sai luvan olla kevään viimeinen. Sanoin jo vanhemmillekin, että alkaa mennä rutiinilla, kun kokoonnutaan kerran kuussa. Sanoin myös sen, että on hienoa, kun vanhemmat ovat muuttuneet harmaasta pelottavasta massasta kasvoiksi ja ihmisiksi. Helpompi on soittaa kouluasioissa kasvoille kuin pelkälle nimelle.

Mukana oli myös koulumme kuraattori. Keskustelimme luokkaretken järjestämisestä ja ryhmähengen parantamisesta. Ihastuttavan positiivisia aikuisia, nämä minun oppilaideni vanhemmat. Eivät pistä syytä toisten niskoihin tai suhtaudu puolustuskannalta asioihin, vaikka puhutaankin aroista asioista. Ja luokkaretken järjestäminenkin siirtyi kuin itsestään vanhempien vastuulle (,kiitos jollain tapaa keskeneräisenä toimeen pannun päätöksen).

Tapaamisen jälkeen kuraattori kiitteli kovasti panostani. "Oikein opettavainen kokemus tälläiselle tuoreelle kuraattorille... Sinusta näkyi se, että tosiaan välität oppilaista." Nosti hymyn kasvoille tuo kommentti. Voiko tuon kauniimmin opettajalle sanoa? Ja mitä ihmettä, minun pitämä vanhempainilta opettavainen kokemus? Vastahan itsekin olen valmistunut tähän työhön.. Imartelevaa. Hymyilin koko illan.

Sekin tuntui kovin mukavalta, kun rinnakkaisluokanopeni ja ystäväni L käväisi luokassani toteamassa, että "Tepä olette hiljaa! Hienoa, luokka! Oman open johdolla tää hiljanen työskentely sujuu hienosti, wau. Koittakaas muistaa tää sama myös mun pitämillä tunneilla..." Varmasti aivan tarkoituksella minun kuulteni sanottu kommentti, mutta lämmitti silti.

Tuntokasvit on pistetty multiin, mutta vielä ei näy mitään. Kuukausi ennen äitienpäivää. Ehkä jotain vielä nousee multien kätköistä. Toivotaan niin.

1.4.

En keksi yhtään hyvää (tai edes huonoa) aprillipilaa. En ole koskaan keksinytkään. Enkä kyllä ole tullut huijatuksikaan yhdelläkään hyvällä pilalla koskaan. Enkä ole lukenutkaan erityisen hyvistä piloista mistään. Päivällä on hyvä idea, mutta käytännön tasolla toteutus on kautta aikain jäänyt mielestäni tavoitteestaan. Jokaisella ihmisellä tulisi olla pilakiintiössä yksi pila, jonka saa vapaavalintaisesti käyttää minä tahansa päivänä. Tälläinen pakkopilapäivä ei näyttäisi toimivan.

Ehdotan, että suomalaisten kansalaisoikeuksiin lisätään momentti "1 pila valitsemanasi päivänä. Käytä harkiten."

karisee.

Söin ennen punnitusta. Olinpas hupsu. Mussuttelin tyytyväisenä hirmuista satsia Pirkan WOK-vihanneksia, Mexicana-tonnikalaa ja riisinuudeleita, kunnes tajusin, että olen kuljettamassa samaa painoa vatsassani puntarille. Puoli tuntia ennen punnitusta hirmuinen satsi ruokaa. No. Ensi kerralla en ehkä tee niin.

Vaan enpä silti kitise. Ensin tuntui vähän pettymykseltä. Jotenkin ajattelin, että pudotukseen oli mennyt kuukausi. Sitten tajusin, että viikkohan se oli eikä kuukausi. Viikko. Huh. Vain viikko.

Ja tulos: -1.5kg täysin hyvillä ruuilla ja vatsa tyytyväisenä.

väsy.

Väsyttää taas. Yöllä ei. Herään täydellisen epämääräisin aikoihin täysin varmana siitä, että kello soi puolen tunnin sisällä. Päivisin kännykän herätyskellon äänen korkuudelta kuuluvat piippaukset herättävät kauhua. Eiiii ei herätyskello. Ei nyt jooko ei vielä..

Taas meni yö hatelikkoon. Viideltä kurkkasin kelloa ja tiesin, että aivan ihan kohta ensimmäiset autot alkavat ajaa ikkunamme alta kohti työpäivää. Se tarkoittaa herätyskellon piippausta pikapuolin. Ja se tarkoittaa sitä, että viimeinen tunti peiton alla on stressaantunutta odottelua. Kuulostaa hyvältä, eikö vain?

Ja päiväunet eivät tietenkään onnistu. Epäonnistun päiväunissa. HmpH. Makaan sohvalla käppyrässä ja odottelen rentoutta. Sitä ei tule. En ymmärrä. Työ stressaa öisin, mutta töissä ollessani elämä luistaa aivan rennosti ja viihdyn hienosti. Miksi yöllä?! Enkö millään voisi vaihtaa stressiaikaa päivän puolelle? Jooko.

Nyt kyllä tietenkin väsyttäisi ja tuntuu kuin nukuttaisikin, mutta ei nyt voi kokeilla päiväunia, koska ihan kohta menen kohtaamaan Painonvartijasakin. Todella jännää nähdä, mitä painolle on tapahtunut.