unikuolemia.

Ankeaa ja ahdistavaa herätä aamuun, kun yö on kulunut surren ja kauhistellen. Illalla ennen nukahtamista erehdyin pohtimaan lähes vuosi sitten tapahtunutta. Aamulla en ensin millään voinut käsittää, mistä painajaiset johtuivat. Jotenkin oli olo, että jotain eilen tapahtui. Jotain sellaista, mikä sai alitajunnan työstämään menneisyyttä. Mutta muistinpa sitten, että tuli pohdittua syvällisiä. Mitä jos... Mitä jos ei...

Ja niinpä uniin tuli viisi vuotta sitten kuollut koirani. Voi kuinka haluaisinkaan nähdä koirani unissa terveenä ja iloisena. Olisi niin vallattoman ihanaa ja helpottavaa nähdä koira kunnossa, edes unissa. Edelleenkin puristaa kurkusta, kun ajattelen sen tuskaisia viimeisiä kuukausia. Kai se jäi jotenkin vaivaamaan, kun ahdistus ei katoa unista edes ajan kanssa. Jostain syystä uniin yhdistyy aina kauhu ja ahdistus. Koira kärsii, oksentaa, läähättää tuskissaan.. Viime yönä koirani kutistui kutistumistaan, laihtui ja oksensi (ja söi oksennustaan tuskissaan.. Kauhea uni.) Ja samaan aikaan pihalla poliisikoiran vahdittavana oli ruumis. Näin ainoastaan ruumiin käden, enkä voinut mitenkään ymmärtää, miksi poliisit jättivät ruumiin pihallemme makaamaan ja poistuivat itse jonnekin. En voinut poistua kotoa, koska en tahtonut nähdä kuollutta miestä.

Koiraunessa ahdistaa myös se, että jollain tasolla unissa aina tiedostan, ettei koirani tule paranemaan. Se tulee kärsimään ja kuolemaan. Niinpä en koskaan saa unelleni onnellista loppua, vaan herääminen on lähinnä helpotus.

Ahdistava olo säilyi aamulla pitkään. Onneksi työpäivä sujui kommelluksitta ja positiivisella mielellä.