tyhjiö

Tuntuu, ettei elämässäni enää tapahdu mitään niin olennaista, että sitä voisi kirjoittaa tänne. Äitin sairaus on niin iso asia, että sen rinnalla kaikki muu tuntuu epäolennaiselta.

Jos oikein yritän, saatan keksiä jotain, mitä elämässäni nyt tapahtuu..

1. Koirien kanssa elämä etenee omaa kumpuilevaa polkuaan. Vanhempi saa seuraa nuoremmasta ja nuorempi oppii vanhemmalta kaikkia pöllöilyjä. Treenaaminen vanhemman kanssa on nyt jäänyt, sillä tuo kirppunen vie aikaa ja huomiota.

2. Töissä sujuu ihan mallikkaasti. Olen aika väsynyt, mutta en kuitenkaan liian väsynyt. Työkaverit ovat mukavia ja työparini kanssa hommat luistavat. Tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, että lähden töistä kotiin käytännössä tuntia-kahta aikaisemmin kuin työparini. Toisaalta tulen joka aamu tuntia häntä ennen töihin, joten syyllisyyden tunteminen on jotenkin tyhmää. Tekisi vain mieleni jotenkin avata myös työparilleni se, että oikeasti teen töitäkin enkä vain lusmuile. Että kyllä minäkin olen töissä pidempään kuin pelkkien opetustuntien ajan. Mutta miten tuollaista kenellekään sanoo etenkin, kun työparini ei koskaan kritisoi kotiinlähtöaikojani saati edes eleillä, ilmeillä tai muilla biorytmeillä anna ymmärtää, että tekisin väärin lähtiessäni kotiin. Se on vain sellaista omaa sisäsyntyistä syyllisyyden taakkaani, josta en oikein osaa irrottautua.

3. Minusta tuntuu, että odotan koko ajan jotain. Odotan, että tulisi aika, jolloin saan nukkua niin paljon, ettei enää väsytä. Odotan, että ehtisin treenaamaan karvaturpien kanssa niin paljon kuin haluan. Se on sellaista hyvää odotusta. Mutta tuo lepohetken odottaminen tuntuu raskaalta. Tuntuu siltä, että joululoma ei riitä lepäämiseen.

Odotan jo ensi kesää.

väliaikatietoja.

Etäispesäkkeitä vastaan hyökätään sytostaateilla. Tukka lähtee. Taas. Tällä kertaa tästä tiedosta puuttui suuri tunnelataus, joka siihen viime kerralla sisältyi. Oikeastaan kaikesta tästä puuttuu edelleenkin se tunnelataus, jota jollain tasolla kaipaan. Haluaisin tuntea jotain tähän asiaan liittyen. En vaan tunne. "Mitä väliä jollain tukalla", taisin tokaista äitille tänään puhelimessa.

Etäispesäkkeet ovat pieniä eikä tulevista ajoista kai osaa sanoa vielä kukaan mitään. Luukuva on joka tapauksessa puhdas ja se tuntuu tässä tilanteessa hyvältä uutiselta. Myös imusolmukkeiden ohutneulanäyte on puhdas. Jossain vaiheessa sytokuurin jälkeen ryhdytään tutkimaan, miten kuuri on vaikuttanut keuhkojen mörköihin. On mahdollista, että katoavat tai sitten eivät.

Olen oppinut paljon tässä sairauden seurailun myötä. Olen oppinut sen, että kuolemiseen voi suhtautua myös ilman pakokauhua. En tiedä, suhtaudunko tähän asiaan oikeasti itse ilman pakokauhua vai onko lankakerä sisälläni vain edelleen ihan solmussa. Oikeastaan suhtaudun tällä hetkellä kuolemaan niin yhdentekevästi, että se tuntuu erittäin itsekkäältä ja ehkä pahaltakin. "Mitä väliä?" -ajattelu ei tunnu omaltani vaan pakokeinolta.

hyvää syntymäpäivää, äiti!

55-vuotias. Ei juuri minkään ikäinen. Edessä vielä vaikka mitä.

Käytiin eilen juhlistamassa äitin synttäreitä kotikotona. En oikein osannut olla. Tai olin kyllä kai ihan suhteellisen normaalisti, mutta en osannut katsoa äitiä. Höpötin paljon, mutten sanonut mitään.

En vieläkään ole suostunut katsomaan, miltä suruni näyttää. En tiedä kuinka vahvan kuoren olen sen päälle ehtinyt jo kasvattaa. Mahdollisesti niin vahvan, että surun kohtaaminen jää jonnekin tulevaisuuteen. Juttelin tänään ystävä L:n kanssa äidistä. L sanoi, että "tietenkin on mahdollista, että paranee." Vastasin myöntävästi, mutta en tiedä, voiko L:n tietämykseen luottaa. Haluaisin luottaa siihen. Haluaisin, että jossain kelluisi pelastusrengas, jonka avulla tästä tilanteesta voi selvitä. Että olisi joku toivon hippunen, josta voi pitää kiinni, kun koski ympärilläni kuohuu. Mutta en ole yhtään varma, uskallanko takertua tuohon toivoon paranemisesta.

Huomaan odottavani syyslomaa. Väsyttää melkein koko ajan ja minusta tuntuu, että päivät, joina minulla on ohjattua toimintaa, ovat raskaita ja vievät aikaa tärkeämmältä: hiljentymiseltä ja lepäämiseltä.

Viikko vielä. Sitten saan levätä viisi päivää. Tai ainakin saan levätä töistä, muutenhan elämä jatkaa rasittavaa etenemistään..