55-vuotias. Ei juuri minkään ikäinen. Edessä vielä vaikka mitä.
Käytiin eilen juhlistamassa äitin synttäreitä kotikotona. En oikein osannut olla. Tai olin kyllä kai ihan suhteellisen normaalisti, mutta en osannut katsoa äitiä. Höpötin paljon, mutten sanonut mitään.
En vieläkään ole suostunut katsomaan, miltä suruni näyttää. En tiedä kuinka vahvan kuoren olen sen päälle ehtinyt jo kasvattaa. Mahdollisesti niin vahvan, että surun kohtaaminen jää jonnekin tulevaisuuteen. Juttelin tänään ystävä L:n kanssa äidistä. L sanoi, että "tietenkin on mahdollista, että paranee." Vastasin myöntävästi, mutta en tiedä, voiko L:n tietämykseen luottaa. Haluaisin luottaa siihen. Haluaisin, että jossain kelluisi pelastusrengas, jonka avulla tästä tilanteesta voi selvitä. Että olisi joku toivon hippunen, josta voi pitää kiinni, kun koski ympärilläni kuohuu. Mutta en ole yhtään varma, uskallanko takertua tuohon toivoon paranemisesta.
Huomaan odottavani syyslomaa. Väsyttää melkein koko ajan ja minusta tuntuu, että päivät, joina minulla on ohjattua toimintaa, ovat raskaita ja vievät aikaa tärkeämmältä: hiljentymiseltä ja lepäämiseltä.
Viikko vielä. Sitten saan levätä viisi päivää. Tai ainakin saan levätä töistä, muutenhan elämä jatkaa rasittavaa etenemistään..
Käytiin eilen juhlistamassa äitin synttäreitä kotikotona. En oikein osannut olla. Tai olin kyllä kai ihan suhteellisen normaalisti, mutta en osannut katsoa äitiä. Höpötin paljon, mutten sanonut mitään.
En vieläkään ole suostunut katsomaan, miltä suruni näyttää. En tiedä kuinka vahvan kuoren olen sen päälle ehtinyt jo kasvattaa. Mahdollisesti niin vahvan, että surun kohtaaminen jää jonnekin tulevaisuuteen. Juttelin tänään ystävä L:n kanssa äidistä. L sanoi, että "tietenkin on mahdollista, että paranee." Vastasin myöntävästi, mutta en tiedä, voiko L:n tietämykseen luottaa. Haluaisin luottaa siihen. Haluaisin, että jossain kelluisi pelastusrengas, jonka avulla tästä tilanteesta voi selvitä. Että olisi joku toivon hippunen, josta voi pitää kiinni, kun koski ympärilläni kuohuu. Mutta en ole yhtään varma, uskallanko takertua tuohon toivoon paranemisesta.
Huomaan odottavani syyslomaa. Väsyttää melkein koko ajan ja minusta tuntuu, että päivät, joina minulla on ohjattua toimintaa, ovat raskaita ja vievät aikaa tärkeämmältä: hiljentymiseltä ja lepäämiseltä.
Viikko vielä. Sitten saan levätä viisi päivää. Tai ainakin saan levätä töistä, muutenhan elämä jatkaa rasittavaa etenemistään..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti