Tuntuu siltä, että en uskalla etsiä lankakerän päätä. Töistä kotiin ajellessani ehdin pohtia asioita 20 minuuttia. Tänään ajattelin, että sisälläni on ovi, joka on lukossa. Minulla on kyllä oveen avain, mutta en halua avata. Tiedän, että oven takana on elämäni suurin suru. Sellainen suru, jota en halua näyttää edes M:lle. En kenellekään. Haluaisin kaksi päivää yksin ilman häiriöitä. Sitten saattaisin uskaltaa katsoa oven takana odottavaa. Tiedän, että hajoan täysin sen surun edessä. Ja siksi en halua katsoa oven taakse. En halua etsiä lankakerän päätä. Ja koska en avaa ovea, en hahmota tilannetta yhtään. Osaan ajatella, että ehkä äitiä ei joskus ole. Mutta tämä ajatus ei millään yhdisty todellisuuteen. En pysty yhdistämään ajatusta ja todellisuutta. En vain pysty siihen. En tiedä, mikä päässäni on vialla. Yleensä pystyn oikein hyvin pohtimaan tulevaisuutta. Nyt en. On ihan uskomaton tunne, kun ei osaa ajatella. Ihan kuin päässäni olisi jotain rikki tai vialla.
Viime päivinä on mielessä pyörinyt monia muistikuvia.
Olin ehkä seitsemänvuotias. Piirsin paperille omasta mielestäni aivan erikoisen onnistuneen kilpikonnan. Sen kilpikonnan, joka on Maailman Vahvin Nalle -sarjakuvassa. Sen, jolla on hassu hattu. Piirrustuksessani ei kylläkään tainnut olla hattua. Istuin kotimme yläkerrassa. Jostain (ehkä Poliisi-TV -ohjelmasta, joka aiheutti monta muutakin pelkotilaa) mieleeni oli tullut pelko, että äiti kuolee. Että nuoriso hakkaa hänet kuoliaaksi. Kilpikonnaa piirtäessäni uskaltauduin kysymään asiaa äitiltä. "Voisko sulle käydä niin että joku hakkaisi sut?" Tiesin, että näin voi käydä, mutta olin ihan varma että jollain kaikkivoipaisuudellaan äiti pystyy silti vastaamaan "ei, se ei ole mahdollista". Mutta äiti ei valehdellut minulle. "Kyllä niin voisi käydä." En muista, selittikö äiti asiaa yhtään sen pidemmälle. Luulisin, että ei. Sen jälkeen kilpikonnani näytti typerältä ja ahdistavalta eikä enää yhtään niin hienolta. Pelotti.
Uni ehkä 20 vuoden takaa. Näin unta, että olemme autossa. Ajoimme halki alueen, jossa oli ihmisiä joiden kädet olivat imukuppimaiset ja venyneet ohuiksi lähes katkeamispisteeseen. Minun piti jatkaa autossa matkaani, kun äiti ja iskä jäivät sinne pelloille jalat ja kädet venyneinä. Tiesin, että he kuolevat. Se oli kauhea uni. 20 vuotta myöhemmin muistan sen pellon. Muistan käsien ja jalkojen muodon. Muistan sen auton. Miksi juuri tämä uni jäi niin vahvasti mieleeni?
Muistan vähän yli viiden vuoden takaa sen hetken, kun mummi teki kuolemaa. Olimme siellä sairaalassa kaikki. Äitin siskot ja meidän perhe. Äiti kumartui halaamaan mummia ja purskahti itkuun. Siihen asti kaikki olivat pystyneet pysymään tyynenä. Muutaman hetken kuluttua äitikin rauhoittui. Mummi kuoli pian sen jälkeen.
Tänään autossa tuli mieleen, että voisiko olla mahdollista, että äiti voisi vielä parantua. En ole edes ajatellut tuota mahdollisuutta. Tänään se tuli ensimmäistä kertaa mieleeni. En tiedä vastausta, enkä tiedä sitäkään, haluanko tietää vastauksen. Siis vastauksen siihen, mitä tulevaisuudessa odottaa. Voiko parantua? Tuntui siltä, että oven alta pilkistikin valoa. Jospa oven taakse sittenkin kurkistaisi? Mutta se vaatisi sen, että saisin olla ihan yksin.
Viime päivinä on mielessä pyörinyt monia muistikuvia.
Olin ehkä seitsemänvuotias. Piirsin paperille omasta mielestäni aivan erikoisen onnistuneen kilpikonnan. Sen kilpikonnan, joka on Maailman Vahvin Nalle -sarjakuvassa. Sen, jolla on hassu hattu. Piirrustuksessani ei kylläkään tainnut olla hattua. Istuin kotimme yläkerrassa. Jostain (ehkä Poliisi-TV -ohjelmasta, joka aiheutti monta muutakin pelkotilaa) mieleeni oli tullut pelko, että äiti kuolee. Että nuoriso hakkaa hänet kuoliaaksi. Kilpikonnaa piirtäessäni uskaltauduin kysymään asiaa äitiltä. "Voisko sulle käydä niin että joku hakkaisi sut?" Tiesin, että näin voi käydä, mutta olin ihan varma että jollain kaikkivoipaisuudellaan äiti pystyy silti vastaamaan "ei, se ei ole mahdollista". Mutta äiti ei valehdellut minulle. "Kyllä niin voisi käydä." En muista, selittikö äiti asiaa yhtään sen pidemmälle. Luulisin, että ei. Sen jälkeen kilpikonnani näytti typerältä ja ahdistavalta eikä enää yhtään niin hienolta. Pelotti.
Uni ehkä 20 vuoden takaa. Näin unta, että olemme autossa. Ajoimme halki alueen, jossa oli ihmisiä joiden kädet olivat imukuppimaiset ja venyneet ohuiksi lähes katkeamispisteeseen. Minun piti jatkaa autossa matkaani, kun äiti ja iskä jäivät sinne pelloille jalat ja kädet venyneinä. Tiesin, että he kuolevat. Se oli kauhea uni. 20 vuotta myöhemmin muistan sen pellon. Muistan käsien ja jalkojen muodon. Muistan sen auton. Miksi juuri tämä uni jäi niin vahvasti mieleeni?
Muistan vähän yli viiden vuoden takaa sen hetken, kun mummi teki kuolemaa. Olimme siellä sairaalassa kaikki. Äitin siskot ja meidän perhe. Äiti kumartui halaamaan mummia ja purskahti itkuun. Siihen asti kaikki olivat pystyneet pysymään tyynenä. Muutaman hetken kuluttua äitikin rauhoittui. Mummi kuoli pian sen jälkeen.
Tänään autossa tuli mieleen, että voisiko olla mahdollista, että äiti voisi vielä parantua. En ole edes ajatellut tuota mahdollisuutta. Tänään se tuli ensimmäistä kertaa mieleeni. En tiedä vastausta, enkä tiedä sitäkään, haluanko tietää vastauksen. Siis vastauksen siihen, mitä tulevaisuudessa odottaa. Voiko parantua? Tuntui siltä, että oven alta pilkistikin valoa. Jospa oven taakse sittenkin kurkistaisi? Mutta se vaatisi sen, että saisin olla ihan yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti