ei vieläkään mitään

Odotus jatkuu. Eilen tuli hetkellinen kauhun tunne. Sellainen olo, että jotain ihan karmeaa tapahtuu. Ei tapahtunut - ainakaan vielä. En kuitenkaan millään pysty löytämään itsestäni optimistia. Sellaista ei vain kertakaikkiaan ole olemassakaan. Olen pessimismiin taipuvainen realisti. Tai realismiin taipuvainen pessimisti.

Huomaan, etten halua soittaa äidille. En uskalla. Olen pelkuri.

Muutama tunti sitten puhelin soi. "Äiti" vilkkuu kännykän näytöllä. Olen treenaamassa kaverin kanssa tokoa. Poimin kännykän taskusta ja hiljennän sen. Tavallisesti olisin ehdottomasti vastannut. Nyt en uskaltanut. En uskaltanut edes siitä huolimatta, että tiedän ettei äiti kertoisi mitään huonoja uutisia, jos saisi kuulla minun olevan treeneissä. Mutta enhän minä tyhmä ole. Jos äiti aloittaisi puhelun sillä kauhistuttavalla kysymyssarjalla "missä olet? oletko yksin?", niin murtuisin.

Soitin äitille treenien jälkeen. Siinä puhelimen tuutatessa ehdin miettiä, miten selviän huomisesta. Huomenna siis on lauantaityöpäivä. Ensimmäinen ajatus oli, etten mene töihin. Toinen ajatus oli, että en voi olla menemättäkään, ellen soita pomolle. Kolmas ajatus oli, että en jaksa ryhtyä soittelemaan pomolle ja ilman lupaakaan en voi pois olla. Eli menen töihin, mutta vietän koko päivän pukuhuoneessa. Kyllä luokkani muut kolme aikuista selviävät oppilaiden kanssa yhdestä päivästä, vaikka minä istun pukuhuoneessa piilossa. Noin. Suunnitelma oli tehty.

Äiti ei vastaa, joten katkaisen puhelun.

Ajattelin tietysti heti pahinta. Se ei vastaa, kun on niin rikki ettei voi vastata.

Sitten puhelin soi. Äiti soittaa. Vastaan niin pirteästi kuin voin. Äiti ei aloita kysymyksillä. "Me ollaan mökillä. Soitin vaan että tiedätte. Mikäs sää siellä?" En tunne helpotusta. En tunne mitään. Kuulen oman ääneni, joka on edelleen pirteä. "Ai siellä on pimeää! Niin täälläkin! Oltiin koiran kanssa just treeneissä! Huomenna on töitä!" Luontevuus on kaukana tuosta puhelusta. Kuten se on ollut kaukana jo monen viikon ajan äidin kanssa puhuessa. Ajatukset pyörivät ihan muualla kuin siinä, mistä puhutaan. Tuntuu typerältä puhua säästä. Tuntuu typerältä kertoa treeneistä.

Voisinpa sitten joskus vuosien päästä näyttää nämä tekstit äitille. Voitaisiin itkeä ja nauraa näille typerille ajatuksille.

---

Viikon päästä meidän perheestä tulee nelijäseninen. Toinen koira saapuu talouteemme perjantaina ja siitä eteenpäin kaikki vaikuttaa epämääräiseltä. En osaa yhtään ennakoida, miten elämä tulee sujumaan. Äidin tilanteen ohella tämäkin seikka ahdistaa. Tosin luulen, että asia ei ahdistaisi läheskään näin paljon, jos taustalla ei olisi tätä suurta äiti-möykkyä heikentämässä psyykkistä jaksamistani. Kuitenkin olen tyytyväinen tästä koirakäänteestä. Eihän elämä mitenkään voi pysähtyä. En voi jäädä kirjaimellisesti tuleen makaamaan, vaan jollain keinolla elämän etenemistä on pakko pitää yllä. Koira tulee ja se on sellaista tervettä elämän etenemistä.

Pessimismi minussa karjuu: "Se tulee menemään perseelleen. Ei siitä tule missään nimessä mitään. Koirat eivät tule milloinkaan oppimaan sietämään toisiaan."

Realisti yrittää varovasti huudella taustalta: "Kyllä se siitä. Työtähän se teettää, mutta siitähän sinä juuri pidät. Koirat kyllä tottuvat."

Pessimismin ääni vain on voimakkaampi, ja se saa ahdistuksen aikaiseksi.