"Mä oon tosi pahoillani, mutta tuon huonoja uutisia."

Halaan. Halataan. Itkettää. Itken. Äiti ja iskä itkevät. Kyllähän mä sen tiesin. Halusin vain uskoa pikkuveljen tyhmään "hyvään aavistukseen".

Odotan seuraavaan hyvään hetkeen ja sitten itken. Nyt en halua. Äiti ja iskä ovat parin kilsan päässä pikkuveljellä. Käveltiin sinne. En olisi halunnut. Olisin halunnut jäädä kotiin hajoamaan. Mutta pakottivat pysymään kasassa. "Kävelläänkö yhdessä pikkuveljelle?"

Äiti kielsi hautajaistunnelmat. "Ei tässä kuolemassa olla. Elämä jatkuu." Heh. Puhuttiin sitten niitä näitä ihan mitä tahansa ettei oltaisi hiljaa.

Melkein mitä tahansa ajattelee, niin siitä tulee paha mieli. En kuitenkaan itke nyt. Äiti on tulossa tänne vielä tänään ja töihin en huomenna mene naama turvonneena. Sen olen kerran tehnyt ja se oli hirveää. Aikuinen ihminen voi siirtää tätä johonkin tulevaan parempaan hetkeen. Kerroin tekstarilla jo L:lle. Sanoin, että puhutaan huomenna illalla. Kyllähän L siitä tajuaa, etten halua asiasta huomenna töissä puhua. Mutta tiedän myös sen, että myötätuntoinen katsekin riittää hajottamaan. Ehkä välttelen L:aa huomenna. No, en minä sellaiseen oikeasti pysty.

Ärsytti, kun äiti kysyi että jaksanko. Miten töissä menee? Sulla on niin raskas työkin. KUKA TÄSSÄ SAIRASTAA, MINÄKÖ? Sanoin, että kyllähän minä PERKELE jaksan, en minä perkele tässä se kipeä ole. Että eniten huolestuttaa äitin jaksaminen. "No välillä vähän vaikea nukkua." Joo. Vähän.

Kävelin pikkuveljeltä kotiin. Hetken tuntui, että olen pieni roska jättimäisen aallon sisällä. Että nyt se aalto lyö yli. Mutta sain painettua aallon takaisin sinne jonnekin. Ajattelin siinä kävellessäni paria kilsaa, että voisin sanoa tuolle naiselle, että sillä on todella rumat saappaat. Tai huutaa minua katsovalle pojalle, että tulepa vittu ärsyttämään. Tule, niin alan karjua, kirkua, sylkeä. Katsoin muslimia, joka huusi jotain jollain kielellä johonkin. Ajattelin, että tulepa vittu sanomaan koirastani jotain että se on likainen eläin. Sanopa. Katsotaan, mikä reaktio siitä irtoaa. Ryhdyn huutamaan niin paljon kuin keuhkoista lähtee. Ihan kuka tahansa saa nyt tulla sanomaan mitä tahansa. Syljen päin näköä. Lyön. Ihan mitä tahansa.

Tulin kotiin. "Se on levinnyt." M ei tiennyt mitä sanoisi. Kävelin eteiseen ja otin imurin. Keräsin matot pois ja aloin imuroida. "Mä syön ekana nää leivät, niin autan sitten?" En jaksanut vastata. Ihan miten tahansa. Aivan sama. AIVAN SAMA. Hiki valuu kasvoille. Imuroin ja siirtelen tavaroita. Koira tulee huomenna ja on vielä paljon tehtävää.

Koskakohan on se sopiva hetki, että voin kokeilla miltä minusta oikeasti tuntuu? Ei huomenna, huomenna tulee koira, L tulee kylään ja sitä rataa. Lauantaina on teatteri. Ei sillon. M:kin on kotona. En jaksa nyt mitään henkistä tukea tai halailua. Sunnuntaina olen yksin, kun M on töissä. Mutta lupasin kutsua kaverin kylään ja maanantaina on töitä. Ei naama turvonneena töihin.

"Lähetkö Alpeille", M kysyy kesken tämän tekstin kirjoittamisen. Ravistan päätäni. En voi sanoa mitään. En halua sanoa mitään. Voiko tässä tilanteessa olla tyhmempää kysymystä? Ihan vitun sama jotkut vitun Alpit. Maaliskuussa Alpeille! Nauraisin, ellei itkettäisi.