lisää vertauskuvia

Tuntuu siltä, että en uskalla etsiä lankakerän päätä. Töistä kotiin ajellessani ehdin pohtia asioita 20 minuuttia. Tänään ajattelin, että sisälläni on ovi, joka on lukossa. Minulla on kyllä oveen avain, mutta en halua avata. Tiedän, että oven takana on elämäni suurin suru. Sellainen suru, jota en halua näyttää edes M:lle. En kenellekään. Haluaisin kaksi päivää yksin ilman häiriöitä. Sitten saattaisin uskaltaa katsoa oven takana odottavaa. Tiedän, että hajoan täysin sen surun edessä. Ja siksi en halua katsoa oven taakse. En halua etsiä lankakerän päätä. Ja koska en avaa ovea, en hahmota tilannetta yhtään. Osaan ajatella, että ehkä äitiä ei joskus ole. Mutta tämä ajatus ei millään yhdisty todellisuuteen. En pysty yhdistämään ajatusta ja todellisuutta. En vain pysty siihen. En tiedä, mikä päässäni on vialla. Yleensä pystyn oikein hyvin pohtimaan tulevaisuutta. Nyt en. On ihan uskomaton tunne, kun ei osaa ajatella. Ihan kuin päässäni olisi jotain rikki tai vialla.

Viime päivinä on mielessä pyörinyt monia muistikuvia.

Olin ehkä seitsemänvuotias. Piirsin paperille omasta mielestäni aivan erikoisen onnistuneen kilpikonnan. Sen kilpikonnan, joka on Maailman Vahvin Nalle -sarjakuvassa. Sen, jolla on hassu hattu. Piirrustuksessani ei kylläkään tainnut olla hattua. Istuin kotimme yläkerrassa. Jostain (ehkä Poliisi-TV -ohjelmasta, joka aiheutti monta muutakin pelkotilaa) mieleeni oli tullut pelko, että äiti kuolee. Että nuoriso hakkaa hänet kuoliaaksi. Kilpikonnaa piirtäessäni uskaltauduin kysymään asiaa äitiltä. "Voisko sulle käydä niin että joku hakkaisi sut?" Tiesin, että näin voi käydä, mutta olin ihan varma että jollain kaikkivoipaisuudellaan äiti pystyy silti vastaamaan "ei, se ei ole mahdollista". Mutta äiti ei valehdellut minulle. "Kyllä niin voisi käydä." En muista, selittikö äiti asiaa yhtään sen pidemmälle. Luulisin, että ei. Sen jälkeen kilpikonnani näytti typerältä ja ahdistavalta eikä enää yhtään niin hienolta. Pelotti.

Uni ehkä 20 vuoden takaa. Näin unta, että olemme autossa. Ajoimme halki alueen, jossa oli ihmisiä joiden kädet olivat imukuppimaiset ja venyneet ohuiksi lähes katkeamispisteeseen. Minun piti jatkaa autossa matkaani, kun äiti ja iskä jäivät sinne pelloille jalat ja kädet venyneinä. Tiesin, että he kuolevat. Se oli kauhea uni. 20 vuotta myöhemmin muistan sen pellon. Muistan käsien ja jalkojen muodon. Muistan sen auton. Miksi juuri tämä uni jäi niin vahvasti mieleeni?

Muistan vähän yli viiden vuoden takaa sen hetken, kun mummi teki kuolemaa. Olimme siellä sairaalassa kaikki. Äitin siskot ja meidän perhe. Äiti kumartui halaamaan mummia ja purskahti itkuun. Siihen asti kaikki olivat pystyneet pysymään tyynenä. Muutaman hetken kuluttua äitikin rauhoittui. Mummi kuoli pian sen jälkeen.

Tänään autossa tuli mieleen, että voisiko olla mahdollista, että äiti voisi vielä parantua. En ole edes ajatellut tuota mahdollisuutta. Tänään se tuli ensimmäistä kertaa mieleeni. En tiedä vastausta, enkä tiedä sitäkään, haluanko tietää vastauksen. Siis vastauksen siihen, mitä tulevaisuudessa odottaa. Voiko parantua? Tuntui siltä, että oven alta pilkistikin valoa. Jospa oven taakse sittenkin kurkistaisi? Mutta se vaatisi sen, että saisin olla ihan yksin.

Sisälläni on lankakerä.

Siltä minusta tuntuu. Suuri lankakerä, jonka langan alkupäätä en pysty enää löytämään. Lankakerään on kerittynä pelko, ahdistus ja tilanteen hahmottaminen. En tunne pelkoa enkä hahmota alkuunkaan tätä tilannetta enää. Pelon tunne meni täydellisesti pois, kun pakotin sen pois silloin torstaina. Perjantaiaamuna se kävi vielä pinnassa, kun L tuli töissä näköpiiriini. Mutta sen jälkeen en enää ole kyennyt löytämään surun, pelon ja ymmärryksen alkua. En löydä kohtaa, josta voisin lähteä tätä tilannetta pohtimaan ja ymmärtämään.

Tiedostan jotenkin, että elän kieltämisen sisällä. En tunnista ollenkaan, että jotakin ikävää voisi seurata tästä, vaikka tietenkin järjellä ajateltuna voin jollakin tasolla ymmärtää näin käyvän. En pysty ymmärtämään, mitä tämä tilanne käytännössä ihan oikeasti tarkoittaa. Mieleni vain jotenkin kieltäytyy ajattelemasta asiaa. En tunne nytkään surua tai pelkoa, kun tätä kirjoitan. En millään pysty mielikuvituksellani tuomaan minkäänlaista kokonaiskuvaa siitä, mitä seuraavaksi mahtaa seurata. Pystyn tuottamaan irrallisia mielikuvia mahdollisista tilanteista, joita tästä mahdollisesti seuraa, mutta irrallisista kuvista ei muodostu minkäänlaista kokonaiskuvaa eivätkä kuvat tavoita minua tunnetasolla. En tunne mitään, vaikka ajatukset ovat irrallisuudestaan huolimatta todella raskassisältöisiä.

Mitä ihmettä on tapahtunut?

Jotenkin tuntuu pahalta, että lankakerä on sisälläni. Haluaisin siitä eroon. Mutta kuten sanottua, en ollenkaan tiedä mistä löytäisin työstämisen alkupisteen. En tiedä mistä aloittaisin tai mitä minun pitäisi ehkä tehdä, että lankakerän saisi purettua. Ei oikeastaan tunnu pahalta. Nauran paljon. Vitsailen. Pallutan pentuamme. Käyn treeneissä ja kerron ihan tyynesti ihmisille tästä tilanteesta. Silti on jotenkin sellainen pieni omituinen tunne, että lankakerästä pitäisi päästä eroon. Että kaikki ei sittenkään ole ihan kunnossa.

Pitäisikö vaan pitää lankakerä kasassa vai ei? Ja jos ei, niin sitten pitäisi keksiä joku keino purkaa se.

---

Minulla ei riitä rohkeutta ainakaan vielä lukea edellistä kirjoitustani. Sen avulla ehkä löytäisin lankakerän pään, mutta en ole siihen tällä(kään) hetkellä valmis.

"Mä oon tosi pahoillani, mutta tuon huonoja uutisia."

Halaan. Halataan. Itkettää. Itken. Äiti ja iskä itkevät. Kyllähän mä sen tiesin. Halusin vain uskoa pikkuveljen tyhmään "hyvään aavistukseen".

Odotan seuraavaan hyvään hetkeen ja sitten itken. Nyt en halua. Äiti ja iskä ovat parin kilsan päässä pikkuveljellä. Käveltiin sinne. En olisi halunnut. Olisin halunnut jäädä kotiin hajoamaan. Mutta pakottivat pysymään kasassa. "Kävelläänkö yhdessä pikkuveljelle?"

Äiti kielsi hautajaistunnelmat. "Ei tässä kuolemassa olla. Elämä jatkuu." Heh. Puhuttiin sitten niitä näitä ihan mitä tahansa ettei oltaisi hiljaa.

Melkein mitä tahansa ajattelee, niin siitä tulee paha mieli. En kuitenkaan itke nyt. Äiti on tulossa tänne vielä tänään ja töihin en huomenna mene naama turvonneena. Sen olen kerran tehnyt ja se oli hirveää. Aikuinen ihminen voi siirtää tätä johonkin tulevaan parempaan hetkeen. Kerroin tekstarilla jo L:lle. Sanoin, että puhutaan huomenna illalla. Kyllähän L siitä tajuaa, etten halua asiasta huomenna töissä puhua. Mutta tiedän myös sen, että myötätuntoinen katsekin riittää hajottamaan. Ehkä välttelen L:aa huomenna. No, en minä sellaiseen oikeasti pysty.

Ärsytti, kun äiti kysyi että jaksanko. Miten töissä menee? Sulla on niin raskas työkin. KUKA TÄSSÄ SAIRASTAA, MINÄKÖ? Sanoin, että kyllähän minä PERKELE jaksan, en minä perkele tässä se kipeä ole. Että eniten huolestuttaa äitin jaksaminen. "No välillä vähän vaikea nukkua." Joo. Vähän.

Kävelin pikkuveljeltä kotiin. Hetken tuntui, että olen pieni roska jättimäisen aallon sisällä. Että nyt se aalto lyö yli. Mutta sain painettua aallon takaisin sinne jonnekin. Ajattelin siinä kävellessäni paria kilsaa, että voisin sanoa tuolle naiselle, että sillä on todella rumat saappaat. Tai huutaa minua katsovalle pojalle, että tulepa vittu ärsyttämään. Tule, niin alan karjua, kirkua, sylkeä. Katsoin muslimia, joka huusi jotain jollain kielellä johonkin. Ajattelin, että tulepa vittu sanomaan koirastani jotain että se on likainen eläin. Sanopa. Katsotaan, mikä reaktio siitä irtoaa. Ryhdyn huutamaan niin paljon kuin keuhkoista lähtee. Ihan kuka tahansa saa nyt tulla sanomaan mitä tahansa. Syljen päin näköä. Lyön. Ihan mitä tahansa.

Tulin kotiin. "Se on levinnyt." M ei tiennyt mitä sanoisi. Kävelin eteiseen ja otin imurin. Keräsin matot pois ja aloin imuroida. "Mä syön ekana nää leivät, niin autan sitten?" En jaksanut vastata. Ihan miten tahansa. Aivan sama. AIVAN SAMA. Hiki valuu kasvoille. Imuroin ja siirtelen tavaroita. Koira tulee huomenna ja on vielä paljon tehtävää.

Koskakohan on se sopiva hetki, että voin kokeilla miltä minusta oikeasti tuntuu? Ei huomenna, huomenna tulee koira, L tulee kylään ja sitä rataa. Lauantaina on teatteri. Ei sillon. M:kin on kotona. En jaksa nyt mitään henkistä tukea tai halailua. Sunnuntaina olen yksin, kun M on töissä. Mutta lupasin kutsua kaverin kylään ja maanantaina on töitä. Ei naama turvonneena töihin.

"Lähetkö Alpeille", M kysyy kesken tämän tekstin kirjoittamisen. Ravistan päätäni. En voi sanoa mitään. En halua sanoa mitään. Voiko tässä tilanteessa olla tyhmempää kysymystä? Ihan vitun sama jotkut vitun Alpit. Maaliskuussa Alpeille! Nauraisin, ellei itkettäisi.

"me ollaan 9 minsan päästä siellä."

ilmoitti iskä ja tässä minä nyt istun ja odotan. Ei helvetti voi tarkoittaa kovin hyvää, jos ennalta ilmoittamatta ajaa Lahdesta Espooseen eikä edes varmista olenko kotona.

voi vittu

torstaina

Viikon päästä äiti saa tulokset. Nyt voin elää rauhassa tämän viikon ja ryhtyä pelkäämään oikein urakalla torstai-iltapäivänä.

En tiedä olisinko tyytyväinen vai en.

"kehotan olemaan murehtimatta. Ilmoitan kyllä heti kun tiedän enemmän", kirjoitti äiti mesessä.

Eh. Joo. Murehtimattapa tietenkin.

ei vieläkään mitään

Odotus jatkuu. Eilen tuli hetkellinen kauhun tunne. Sellainen olo, että jotain ihan karmeaa tapahtuu. Ei tapahtunut - ainakaan vielä. En kuitenkaan millään pysty löytämään itsestäni optimistia. Sellaista ei vain kertakaikkiaan ole olemassakaan. Olen pessimismiin taipuvainen realisti. Tai realismiin taipuvainen pessimisti.

Huomaan, etten halua soittaa äidille. En uskalla. Olen pelkuri.

Muutama tunti sitten puhelin soi. "Äiti" vilkkuu kännykän näytöllä. Olen treenaamassa kaverin kanssa tokoa. Poimin kännykän taskusta ja hiljennän sen. Tavallisesti olisin ehdottomasti vastannut. Nyt en uskaltanut. En uskaltanut edes siitä huolimatta, että tiedän ettei äiti kertoisi mitään huonoja uutisia, jos saisi kuulla minun olevan treeneissä. Mutta enhän minä tyhmä ole. Jos äiti aloittaisi puhelun sillä kauhistuttavalla kysymyssarjalla "missä olet? oletko yksin?", niin murtuisin.

Soitin äitille treenien jälkeen. Siinä puhelimen tuutatessa ehdin miettiä, miten selviän huomisesta. Huomenna siis on lauantaityöpäivä. Ensimmäinen ajatus oli, etten mene töihin. Toinen ajatus oli, että en voi olla menemättäkään, ellen soita pomolle. Kolmas ajatus oli, että en jaksa ryhtyä soittelemaan pomolle ja ilman lupaakaan en voi pois olla. Eli menen töihin, mutta vietän koko päivän pukuhuoneessa. Kyllä luokkani muut kolme aikuista selviävät oppilaiden kanssa yhdestä päivästä, vaikka minä istun pukuhuoneessa piilossa. Noin. Suunnitelma oli tehty.

Äiti ei vastaa, joten katkaisen puhelun.

Ajattelin tietysti heti pahinta. Se ei vastaa, kun on niin rikki ettei voi vastata.

Sitten puhelin soi. Äiti soittaa. Vastaan niin pirteästi kuin voin. Äiti ei aloita kysymyksillä. "Me ollaan mökillä. Soitin vaan että tiedätte. Mikäs sää siellä?" En tunne helpotusta. En tunne mitään. Kuulen oman ääneni, joka on edelleen pirteä. "Ai siellä on pimeää! Niin täälläkin! Oltiin koiran kanssa just treeneissä! Huomenna on töitä!" Luontevuus on kaukana tuosta puhelusta. Kuten se on ollut kaukana jo monen viikon ajan äidin kanssa puhuessa. Ajatukset pyörivät ihan muualla kuin siinä, mistä puhutaan. Tuntuu typerältä puhua säästä. Tuntuu typerältä kertoa treeneistä.

Voisinpa sitten joskus vuosien päästä näyttää nämä tekstit äitille. Voitaisiin itkeä ja nauraa näille typerille ajatuksille.

---

Viikon päästä meidän perheestä tulee nelijäseninen. Toinen koira saapuu talouteemme perjantaina ja siitä eteenpäin kaikki vaikuttaa epämääräiseltä. En osaa yhtään ennakoida, miten elämä tulee sujumaan. Äidin tilanteen ohella tämäkin seikka ahdistaa. Tosin luulen, että asia ei ahdistaisi läheskään näin paljon, jos taustalla ei olisi tätä suurta äiti-möykkyä heikentämässä psyykkistä jaksamistani. Kuitenkin olen tyytyväinen tästä koirakäänteestä. Eihän elämä mitenkään voi pysähtyä. En voi jäädä kirjaimellisesti tuleen makaamaan, vaan jollain keinolla elämän etenemistä on pakko pitää yllä. Koira tulee ja se on sellaista tervettä elämän etenemistä.

Pessimismi minussa karjuu: "Se tulee menemään perseelleen. Ei siitä tule missään nimessä mitään. Koirat eivät tule milloinkaan oppimaan sietämään toisiaan."

Realisti yrittää varovasti huudella taustalta: "Kyllä se siitä. Työtähän se teettää, mutta siitähän sinä juuri pidät. Koirat kyllä tottuvat."

Pessimismin ääni vain on voimakkaampi, ja se saa ahdistuksen aikaiseksi.

odotusta.

En tahdo edes ajatella, että odotan. Mutta silti se pamahtaa mieleen aina siinä vaiheessa, kun kiire loppuu ja jää aikaa ajatella.

Pelkään jo etukäteen äidiltä tulevia puheluita. Ajattelin, että jos itse kuolisi niin ei tarvitsisi koskaan tietää. En toki tosissani, mutta ajatuksen tasolla.

Sitten on niitä ajatuksia, että "tulee mitä tulee ihan sama". Olen kai jossain määrin väsynyt pelkäämään. Tulee hetkiä, kun olen ihan turta ja tulee mieleen pahoja ajatuksia, että ihan mitä tahansa kunhan tämä pelkääminen ja odottaminen päättyisi.