rauha.

Sisälläni tuntuu rauhalliselta.

Ulkona sataa jättimäisiä litimärkiä hiutaleita. Näyttää joululta.

Kyllä minä tästä urakasta selviän.

huhheijjaa

Tänään lisää hännänheilutusta ja äänen värinää. Uskontosetä oli ilmeisesti paremmalla tuulella. Ensin hän kuitenkin tiukasti väitti, että "uskonnon saat tenttiä, mutta etiikan kurssi sinun ON KÄYTÄVÄ KEVÄÄLLÄ." Ääni väristen väitin hentoisesti vastaan: "Mutku... mutku mä oon käyny sen kurssin jo! Ja tehnyt lopputyön! Ja palauttanut sen... Niinku.. Että.. Eikä mulla ole asuntoa täällä keväällä... Niinku.. Voin vääntäytyä tässä vaikka solmuun, jos sillä saan kurssin suoritettua.." Mies murisi. Tuijotti silmälasiensa yli kulmat kurtussa. "SITTEN SAAT TODELLLLA PALJON LUETTAVAA TENTTIIN! JA LUEKIN KUNNOLLA!" Lisää tiukkia ilmeitä. "Juu mitä tahansa. Luen yöt. Luen päivät. Mitä tahansa." Nöyristelyä. Kiittelyä. Nöyristelyä. Poistuin paikalta hymyillen. Nyt tämän koulutuksen loppuun saattaminen on vain minusta kiinni. Luen. Opiskelen. Teen lopputyöt. Minä itse. Ei enää muiden väliin tuloa. (Paitsi se yksi nainen, joka on työparini. Mutta sitä ei lasketa nyt.)

Ehkä helmikuun neljäs päivä vietetäänkin hemulin opettajittumista. Hurjaa.

puuuuuuuh.

Opiskelijakaveri katsoi pitkään, kun lähes itkun partaalla nieleskelin olotilaani. Onneksi hän repi minut kiinni matematiikan maailmaan, joten ei jäänyt aikaa pohtia omaa kurjaa tilannettani.

Edelleen tuntuu aika kohtuuttomalta, että työparini suhtautuu tehtävään täysin huolettomasti. Sain kuulla, että kyseisellä ihmisellä on tapana mennä "siivellä". Kiva, että minä en tiennyt asiasta etukäteen. Olisin ryhtynyt työhön yksin, jos tuon olisin käsittänyt ennen projektia. Nyt saan (??) tehdän työn joka tapauksessa yksin, sillä en jaksa enää. En jaksa kitistä tapaamisten perään. En jaksa. Helpompaa on ryhtyä itse toimeen.

Se paska uskontomies ei TIETENKÄÄN ole vieläkään ottanut yhteyttä. Eikä varmasti otakaan. Niinpä minä huomenna marssin miehen puheille. Perkele. Tämän asian kun saisin järjestykseen, niin jaksaisin varmasti paljon paremmin nämä viimeiset viikot täällä. M kysyi, että mikä tässä kurssien suorittamisessa on Se Ongelma. Yllätyin, kun en osannut vastata. Olen käynyt etiikan kurssin, mutta lopputyön olen palauttamassa pari vuotta myöhässä. So what. Kyllä hän on hyväksynyt saman kurssin puitteissa myös eräältä toiselta opiskelijalta työn myöhässä. Alkukasvatuksen uskonnossa ei todellakaan voi olla mitään ongelmaa. Ei voi olla. Tai ainakaan en mitenkään pysty sitä näkemään. Niin. Eli ongelma on se, että palautan lopputyötä myöhässä. Kuinka ratkaisevalla tavalla suuri ongelma se voi olla? En ymmärrä.

Päiväunien jälkeen elämä näyttää edes jossain määrin siedettävältä. Kyllä minä silti tunnen itseni hyvin pieneksi ja voimattomaksi tämän taakan alla.

en vain enää kestä.

Ihan liikaa kaikkea. Ei pitäisi edes kirjoittaa mitään tännekään juuri nyt, kun alan vielä täällä yliopiston aulassa itkemään. Ja jos tämä nyt karkaa hanskasta, niin en pysty enää käyttäytymään korrektisti. Pitäisi päästä kotiin itkemään. Huh.

Aika loppuu kesken. Teen kurssia, jonka vetäjä on laitoksen johtaja. Hän puhuu. Hän ei sano mitään. Hän vain puhuu. Kysyn suoran kysymyksen. Hän puhuu, ei sano mitään, eikä varsinkaan vastaa kysymykseeni. "MITÄ PITÄISI TEHDÄ ETTÄ SAISIN KURSSIN SUORITETUKSI!!" Teki mieli huutaa miehelle. Ja mitä tekee työparini? "No mä en vois tätä oikein tehdä tänään tai huomenna tai ylihuomenna tai ens viikolla tai sitte, kun mulla on vähä... No.. Tai nii että torstaina ei oo mitään, mutta tiiäthän sä. Haluisin pitää vapaapäivän torstaina. Et ei niinku siihen mitää. Ja nii. Silleehä se menee, että sit torstaina klo 11 aamullä mä oon jo, et mitähän sit ja onpa tylsää kun on vapaapäivä mut haluisin silti pitää sen vapaapäivänä." Tekisi mieli huutaa sille naiselle. TAJUATKO ETTÄ TÄSSÄ ON SIIS TUNTI AIKAA TEHDÄ TÄMÄ VITUN TEHTÄVÄ VALMIIKSI. TAJUATKO. PALAUTUSPÄIVÄ ON KOLMEN VIIKON PÄÄSTÄ JA SULLE KÄY YHTENÄ PÄIVÄNÄ TUNNIN AJAN. TAJUATKO.

Tekisi mieleni huutaa sille paskapäälle. Sille uskonnon lehtorille, joka on pilannut viime viikonlopun yöt. Olen kahtena yönä nähnyt painajaisia asiaan liittyen ja viime yönä en saanut nukuttua juuri lainkaan.

Minua vedetään nyt niin kireälle joka suunnasta, että tuntuu etten henkisesti kohta enää kestä. Tulen hulluksi. Oikeasti. En mitenkään vitsillä, vaan oikeasti käy henkisen tasapainon päälle tämä tilanne todella paljon. Kurkkua kuristaa.

Etsimme eilen M:n kanssa asuntoa. Se oli mukavaa, mutta sekin hajottaa juuri nyt. Liikaa asioita. Tekisi mieli juosta kotiin itkemään. Älkää koskeko. Älkää puhuko. Minä hajoan.

räntää

Tai lunta. Valkoista kuitenkin tipuskelee taivaalta. Tulisipa talvi jo, olen tylsistynyt tähän pimeään. Valoisaa ei ole ollenkaan koskaan milloinkaan, vaan jo yhdeltä alkaa ilta hämärtyä. Yhtä ennen päivä ei tietenkään ehdi edes valostua, joten vallalla on jatkuvasti hämärä. Tuntuu kuin olisi koko ajan aurinkolasit päässä vaikkei aurinko edes paista.

Keksin viimein joululahjatoiveen. Äiti on kinunnut toiveita minulta jo viikon verran. Työkengät. Sellaiset, joissa on hyvä seisoskella katedrilla karttakeppi kädessä.

Espoossa taas. Mnhgh. Onko tänään hyvä päivä vai ei? Kuka kertoisi.

tekemättömät asiat

Olen melkoinen mestari jättämään asioita roikkumaan. En tee tätä usein, mutta roikkumaan jäävät asiat roikkuvat sitäkin kauemmin. Kuten esimerkiksi se etiikan kurssi, joka piti suorittaa kolme vuotta sitten. Kurssin lopputyön palauttaminen myöhästyi erinäisistä syistä päivän, eikä kurssin vetäjä hyväksynyt lopputyötäni enää. Tänään menin viimein keskustelemaan asiasta. Keskustelua piti käydä myös alkukasvatuksen uskonnon kurssista, jonka tenttimiseen viime keväänä sain luvan kyseiseltä mieheltä.

Vaan eipä se ollutkaan enää niin itsestään selvää, että kurssin voisi tenttiä. Mies karjui ja rähisi. Puhkui. Murisi. Syytteli ja pihisi. Minä pyytelin anteeksi, mutta "MITÄ SE MUKA AUTTAA!" "Kai se on parempi kuin etten olisi yhtään pahoillani...?" En siinä hötäkässä ehtinyt edes hermostua, koska olen hidas hämäläinen. Nöyristelin kuin spanieli ja heilutin töpöhäntääni. Ja sitten poistuin, kun mies oli tarpeeksi rähissyt.

Ja vasta noin tunnin päästä hermostuin. Olisin hyväksynyt rähinän suorittamattomasta kurssistani. Sen olin ansainnut. Myönsin miehelle olleeni välinpitämätön. Myöntelin ja nyökyttelin. Se oli ansaittu saarna. Mutta sitä en tunnin kuluttua enää kokenut edes siedettäväksi, että minua läksytettiin asiasta, josta oli sovittu jo aikaisemmin. Puoli vuotta sitten asiassa ei ollut mitään epäselvyyttä. Nyt mies perusteli, että kurssin saa suorittaa tenttimällä ainoastaan, jos kiristää valmistumisella. Väärin. Matikkaystäväni suoritti puoli vuotta sitten tenttimällä samaisen kurssin ja hän on edelleen laitoksella. Kurssia ei voi tenttiä enää, koska yliopistojen opetussuunnitelmat muuttuivat syksyllä. Väärin. Minä noudatan edelleen vanhaa OPSia. Miehen perustelut olivat aivan höttöisiä ja perusteettomia. Mies sanoi, että tentittäväkseni tulisi 1600 sivua materiaalia. No niin no. Vaikka tenttisin sekä uskonnon että etiikan, ei lukemista minkään säädösten mukaan voisi olla noin paljoa, sillä kumpikin kurssi on yhden opintoviikon arvoinen. JA viimeksi kysyessäni uskonnon tenttimiseen olisi tarvinnut lukea yksi 150 sivuinen kirja. Mies ei ottanut perusteluihini kantaa. Murisi ja mutristeli vain. Olisi nyt keksinyt edes parempia syitä.

Maanantaina viimeistään saan kuulemma tietää tämän "hankalan ja ennen kokemattoman" tilanteen ratkaisun. Mielestäni olen nöyristelyilläni ansainnut tenttimismahdollisuuden. En lähtenyt miekkosen provokaatioon mukaan ollenkaan. Myöntelin kuin en muuta osaisikaan. En yllättyisi lainkaan, vaikka setä kostona jättäisi ilmoittamatta, miten kurssit voi suorittaa. En tahtoisi ryhtyä riitelemään miehen kanssa, mutta en myöskään aio etenkään sen uskonnon kurssin kanssa taipua ihan miten hirveään ratkaisuun tahansa. Rasittavaa tuollainen oman arvon ja aseman kohottaminen.

Jäämme odottelemaan jännittyneinä.

kysy vaan, minä vastaan

Aina silloin tällöin rupeaa epäilyttämään tämä oma oleminen. Että millainen hemuli sitä oikeastaan onkaan. Arka? Ei. Tai ehkä joskus harvoin. Puhelias? Juu. Dominaattori? Hm. Kämppikseni kutsui minua dominaattoriksi. Dominoin kuulemma aika paljon tapahtumia. Ja nyt on vahvasti myös itselleni noussut pintaan tuo fiilis. En dominoi ihmisiä yleensä tarkoituksella, vaan asiat vain tuppaavat lipsahtamaan siihen, että minä vahvistan muiden kysyessä lupaa sille, miten asiat tehdään. Tämä tunne korostuu erityisesti matikkaporukassamme. Myönnän, että aika ajoin (ehkä melko useinkin) osaan tiimissämme vahvimmin matematiikan kiemuroita. Silti väittäisin olevani varsin ummikko asiassa. Ja kuitenkin. Kuitenkin minä olen saanut/ottanut sen aseman, että minun sanani on se viimeinen, joka vahvistaa miten asiat pitäisi tehdä.

"Näinkö se integroitiin?"

"Ai mitä sä hemuli seuraavaks teet tässä?"

"Musta tuntuu, että seuraavaks pitäis ehkä tarkastella joukkojen avoimuutta, vai mitä luulet hemuli?"

"Mitä sä sait vastaukseks?"

Ja jotenkin se vain menee niin, että minä johdan, muut tulevat johdatelluiksi. Voin aivan huoletta tehdä matikan tehtäviä aivan päin hatelikkoa, ja silti huomaan kahden muun suostuvan ratkaisuuni. Eräskin kerta olin kopioinut tehtävän väärin vihkooni, joten ratkaisu oli täysin väärä. Kun huomasin virheeni, katsoin kaverin vihkosta, miten hän oli laskun suorittanut. Kaverin vihkossa oli kopioituna täysin sama virhe kuin minulla. Silti hän ei ollut sanonut mitään vaan suostunut täysin (dominoivaan?) tapaani laskea. Meistä kolmesta minä teen päätöksen, millon tehtävää ei enää tehdä. "Ei me tätä osata." "Aijaa okei. Siirrytääks sit seuraavaan?"

En minä tätä osaa välttämättä olisi halunnut. Toisaalta en kovin aktiivisesti kysy muiden mielipiteitä tehtävien ratkaisemiseksi, sillä koen yleensä itsenkin olevani kykenevä keksimään ratkaisun. Välillä tulee olo, että kuuntelen muiden mielipiteitä vain siksi, että olisin hyvä opettaja. He saavat kertoa mielipiteensä ja tämän jälkeen minä sanon omani. Ja sitten tehdään kuten minä olen sanonut. Ja juuri tämä tuntuu aika hurjalta.

Viihdyn erinomaisen hyvin matikkatiimissämme, enkä ilman sitä olisi ikimaailmassa saanut matematiikan sivuainetta suoritetuksi. Ryhmä motivoi ja potkii perseelle ja se sen tarkoitus minulle taitaa ollakin. Silti olisi joskus ihan mukava saada vastaiskuja heittoihini ja ehdotuksiini, koska a) dominaattorina ei ole aina hirveän kivaa ja b) ikuisesti dominoitavana ei varmasti ole yhtään sen mukavampaa. Väittäkää välillä vastaan, jooko!

comeback

Olen tehnyt kampäkin. (Hän on tullut takasin. Hitin teille sävelsin ((eli kopioi hittibiisin))..) (-Kummelien biisi) Uhh. Kohtalaisen irtonainen olo, kun on viime yönä käyttänyt matkustelemiseen halki Suomen melkein 9 tuntia. Ruka on nyt nähty ja koettu. Ensimmäiset porohavainnotkin on tehty. Uskomatonta, että Lapissa on oikeasti poroja. Epäiltiin ensin vahvasti, että tielle oli asennettu pororobotti turisteja viihdyttämään, mutta kaipa tuo sitten oli ihan ihkaelävä yksilö.

Väsyttää. Se lienee päällimmäisin ajatus tällä hetkellä. Satuimme onneksi vaihtopysäkille juuri siihen aikaan, kun minut opiskelemaan tuova bussi ajoi pysäkille, joten en joutunut yksin odottelemaan yöllä vaihtoyhteyttä. Jos olisin tuosta myöhästynyt, olisin joutunut istuksimaan ABC-huoltsikalla 4,5 tuntia yksin.

En ole tainnut mainita, mutta edellinen laskettelureissuni Norjan Oppdaliin päättyi kaksi vuotta sitten polven särkymiseen ja sitä kautta nukutuksessa tehtyyn polven tähystykseen. Ei mieleen silti jäänyt mitään pelkotilaa laskettelua kohtaan, vaan lähdin avoimin mielin Rukan rinteitä valloittamaan. Ai ei jäänyt pelkotilaa? Niinkö juuri sanoin? Tuntuu hurjalta, pelottavalta, hirvittävältä ja omituiselta, kun toteaa tunturin yläpäässä pelkäävänsä laskettelua yli kaiken. Enpä muista millon olisi viimeksi pelottanut niin paljon. Itketti. Jalat tärisivät. Kädet tärisivät. Itketti. En minä täältä alas pääse millään elävänä. Apua. En edes tiennyt pelon jääneen mieleen niin vahvana. Kaksi vuotta pelko on ollut piilossa jossain sopukassa ja siellä tunturin rinteellä se ponnahti vahvana pintaan. Kauhu oli huimaava.

Onneksi pelko suli pois, kun pakottauduin rinteeseen uudestaan, uudestaan, uudestaan. Kolmantena laskupäivänä laskettelin jo lähes entiseen malliin. Tosin polvi vaivaa näköjään edelleen, enkä usko koskaan pääseväni vääntymistä huonosti kestävästä polvestani eroon.

Bussimatka takaisin sujui vaihtelevan vitutuksen vallassa, kun takapenkin teekkaripojat kiskoivat urheilumielellä Minttuviinaa ja Kossua. Haju oli paha ja matkaseura enemmän kuin tarpeeksi äänekästä.

Silti täytyy sanoa, että oli varsin mukava reissu. Mökkiseuralaiseni olivat ihan mukavia, joskin sekaan mahtui myös yksi maailman blondeimmista blondeista. "No SORI jos en ajattele ennen kun puhun!! Mulla vaan on tapana sanoo heti kun jotain tulee mieleen!" Ja kieltämättä sen kyllä huomasi.

Tänään on tarkoitus nukkua valtaisaa univelkataakkaa pois ja saada matematiikan työvuoren kanssa painiottelua voiton puolelle.

painajaisia ja muita tilanteita

Muutama viikko sitten kotikotona kyläillessäni istuin vanhempieni kanssa täysin rauhassa olohuoneessa televisiota tuijottamassa. Yht'äkkiä yllättäen vilkaisin kättäni ja siinä hiippaili varoittamatta lukki. Hyvä etten kirkunut. Inhoan inhoan inhoan hämähäkkejä ja aika pitkälti muitakin öttiäisiä. En tiedä miksi. Vieläkin tulee sellainen puristus rintaan, kun ajattelee, että siinä se hämähäkki käveli. Ja juu, tiedän. Ei ne hämpit mitään tee. Ne vaan elää elämäänsä. Päädyin silti ravistelemaan aika vinhasti kättäni ja tärisemään sisäisesti.

Ilmeisesti tästä tapahtumasta jäi jotain myös alitajuntaan, sillä olen jo parina yönä tuon tapauksen jälkeen nähnyt puolivalveilla unta, että lukit vaeltavat päälläni, kun nukun. Viime yönä näin taas tuota unta. Olin sen verran valveilla, että tajusin kiskoa villisti peittoa paljaiden jalkojeni suojaksi. Luulin, että nukun lattialla ja lattia kuhisee noita pitkäjalkoja. Välillä havahduin sen verran hereille, että tajusin, etten nukukaan hämähäkkien keskellä, mutta aika pian vaivuin taas siihen horroksen tilaan, että hämähäkit alkoivat vaeltaa ympärilläni. Sadoittain lukkeja. Iiiuh. Eikä peitto millään pysynyt jalkojeni suojana. Yritin kääriytyä niin peiton sisälle, ettei yksikään lukki pääse kimppuuni.

Toisekseen. Kuinka ihmeellisen fysioterapeutin käsiteltäväksi sitä ihminen voikaan joutua? Minä olen saanut osakseni melko ihmeellisen fysioterapeutin. En muista olenko asiasta maininnut, mutta fysioterapeuttini laulaa. Jatkuvasti. Tauotta. Yleensä hän laulaa yhtä säettä uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan. Tunnin ajan. Uudestaan. Tänään hän lauloi Il Divoa. "En sanonut mä niin, silti kaikki päättyi kyyneliin.. En sanonut mä niin, silti kaikki päättyi kyyneliin. En sanonut mä niin, silti... En sanonut.. En.. No niin, en laula tätä enää kertaakaan.. En sanonut mä niiiiiin..." (Aikaisemmin hän on laulanut mm. PMMP:n Pikkuveli-biisin yhtä säettä tunnin.)

Hän on kertonut, että minulla on kauniit hiukset. Tämän lisäksi hän muistaa, että matkustan joka viikonloppu Espooseen, sekä huomasi kahden viikon terapiatauon jälkeen, että olin värjännyt hiukseni: "Näytät villiltä!" Kaiken tämän lisäksi hän ei käytä minusta omaa nimeäni, vaan varsin kummallista väännöstä nimestä. Ja mitä tänään? Fysioterapeuttini itki ja halasi minua. En tiedä itkun taustaa, enkä haluakaan tietää. Hämmennyin totaalisesti, kun terapeutti karkasi kaulaani ja kyynelehti naama turvoksissa. Ilmeisesti jotain rakkaushuolia ainakin päivän Il Divo-kappaleesta päätellen. (Kuuntelimme kyseisen kappaleen cd:ltä kaksi kertaa peräkkäin. Kolmatta kertaa emme kuunnelleet, koska fysioterapeuttia alkoi itkettää.)

Sellaista. Onneksi tämä oli viimeinen fysioterapia. Kaikkea sitä elämänsä aikana näkee ja kokee.

hm.

Ei irtoa otsikoksi mitään. Viime yönä unta kertyi pätkissä vähän päälle 3 tuntia. Ensin bussissa torkuskelua ja sitten omassa sängyssä muutama tunti. Retki vanhempien ja M:n vanhempien kautta kuljetti minut tänne opiskelemaan kolmelta yöllä. Kahdeksalta analyysin jatkokurssille viisastumaan ja sen jälkeen päivä sujui pikavauhtia matematiikan parissa. Kahvia ja matematiikkaa. Yhteensä kahdeksan tuntia sitä. Kohtalaisen pysähtynyt olotila päässä. Kahdeksan tuntia matikkaa = alle 10 tehtävää. Ja koska pari tehtävää tuli tehdyksi kymmenessä minuutissa, meni muihin tehtäviin keskimäärin tunti. Enemmänkin.

Eilen M:n äiti ilmoitti, että takuu asuntoa varten otettavaan lainaan on ainoastaan järjestelykysymys. Patisti minua ja M:ää kiertelemään esittelytilaisuuksissa. Anoppiehdokas sanoi jopa miettineensä, että M ostaisi kämpän vasta, kun minulla on vakituinen työpaikka, jotta asunnon paikka voitaisiin valita työmatkaani silmällä pitäen. Aikamoista. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että minut on huomioitu asuntoasiassa.

Ei tästä päästä tule tuon kummoisempia ajatuksia tänään. Ehkä huomenna on parempi tuuri.

hyvä mieli

Jännää, miten hikoilusta voi tulla hyvä mieli. Olemme M:n kanssa ottaneet tavaksi käydä lauantaisin kuntosalilla. Pingistä ensin. Sitten hikoilua sellaisessa juoksumattotyyppisessä vempeleessä. Hiki valuu pitkin selkää ja otsaa. Sitten vähän muita vempeleitä. Ja sitten saunaan. Hyvä mieli leviää soluihin, kun on tehnyt jotain kropallaan. Että ei vain ole maannut ja löhönnyt, vaan vapaaehtoisesti kiduttanut itsensä hikeen.

Plääh-olo meni pois. Mikä lie ollut. Tänään Jean S.:ää katsomaan M:n duunipaikalle ja huomenna iskää moikkaamaan.

plääh.

On jotenkin plääh-olo. Plääh. Olen Espoossa. Plääh. M on hiljainen. Plääh.

M koitti eilen kysellä mielipidettäni hänen työvuorotoivelistaansa. Ei minulla ole asiaan paljoakaan sanottavaa. En minä tiedä joulukuustani mitään. Saati, että tietäisin mitä teen tammikuussa. Kävelen kohti sumuista (ellei jopa täysin pilkkopimeää) tulevaisuutta. Vaan olihan se hurjan kiltisti tehty, että minulta kysyttiin mielipidettä. Etenkin, kun joskus menneinä aikoina M otti työvuoroja täysin minulle kertomatta niiksikin viikonlopuiksi, kun minä olin täällä. Ei se kovin mukavalta tuntunut, kun saavuin tänne 350km:n takaa toteamaan, että M on lähes koko viikonlopun töissä. Lienee mies ottanut opikseen, kun muutamaan kertaan herne asiasta menikin nenääni. Tai oikeastaan herne meni nenään siitä, että M kysyi minulta toisinaan mielipidettä tähän tyyliin: "Tarjottiin töitä täksi päiväksi. Otanko?" Ja tuohon ei ollut kuin huonoja vastauksia. Jos sanoin, että "Älä ota", niin M oli sitä mieltä että minä kiellän häneltä ansiotyön tekemisen. Jos sanoin, että "Ota vaan", jäin yksin illaksi. Kerroin M:lle tästä ikävästi välikäsiasemastani. Tämän jälkeen M teki itse päätöksensä töiden ottamisesta. Nykyään hän mielestäni kiinnittää itsekin huomiota siihen, ettei ota koko viikonlopuksi töitä. Ja se on ihan mukavaa. Minun ei tarvitse (tässä asiassa) olla nalkuttava tyttöystävä.

Plöh pläh. Sellaisia ajatuksia putkahti päähän ihan tässä naputellessa. Kahvitauko jatkuu.

ai niin

Unohdinko kertoa, että kämppis ei lähtenytkään poikaystävineen mökille. Juu, olivat siellä jo olleet, joten tämän viikon sainkin riemukseni ja iltojeni ratoksi tänne vieraahkon kämppiksen ja täysin vieraan poikaystävän. Ja sitten tulee keskiviikkoaamu ja kerrankin menen yliopistolle vasta kahdeksitoista. Tämän kunniaksi ajattelen herätä vailla kymmenen, että ehdin nauttia kahvista, olemisesta ja irkkaamisesta aamutuimaan ihan rauhassa. Vaan mitenpä se onnistuu, kun poikaystävä on vallannut keittiön. Aamutuiman viettäminen nimittäin edellyttää ehdottomasti sitä, että saan vapaasti vaeltaa nakuna keittämään kahvia ja pesemään hampaita. Eihän se ole mitään vapaata oleskelua, kun heti pitää vetää vaatteet niskaan, kammata tukka ja koittaa näyttää edes vähän ihmiseltä eikä peikolta.

En minä oikeasti näin antisosiaalinen ole. En vain jaksa heti aamusta mennä vieraan ihmisen kanssa ulkomaata puhumaan. Onko se niin väärin ja paheksuttavaa?

Enkä kertonut sitäkään, että kämppiksestä on tullut hypersiisti poikaystävän saavuttua. Hän järjesteli jopa lusikat, haarukat ja veitset siinä kuivumisastiassa, jossa minä omiani säilytän. Pieni piru astui sisääni ja sotkin järjestyksen. Oikeastaan piru pompahti sisään jo siinä vaiheessa, kun huomasin tiskiaineeni kadonneen. Kasvavan ketutuksen vallassa kurkistelin kaappeihin, mutten onnistunut paikantamaan Ajaxiani. Lopulta päätin kysyä siltä, joka varmastikin tietää - kämppikseltä. "Ai se punainen aineko? Se on siivouskomerossa." "Niin, se on mun tiskiaine, että jos voisin säilyttää sitä keittiössä.." Olin aika hämmentynyt ja sillä hilkulla, etten hermostu. MINUN TISKIAINEENI. Kumpaa sanaa kämppis ei tajua? Minun = älä koske. Tiskiaine = keittiössä lähes päivittäin käytettävä aine. Olisi tehnyt mieleni teipata kämppiksen suu, sitoa kädet selän taakse ja pitää puhuttelu aiheesta "Jos vaikka antaisit mun tavaroideni olla juuri justiinsa siinä mihin minä satun ne jättämään". Ja jos suoraan sanotaan, ei tunnu yhtään hauskalta edes se, että kämppis tiskaa pyytämättä tiskini. Irti niistä, okei? Hmph.

Vielä noin viisi viikkoa tätä.

haukoooooitus

Väsyttää. Kahtena yönä olen nukkunut 4-5 tunnin yöunet, joten univelkataakka on taas melkoinen. Miksi minä en nuku? Onko minulla uniongelma? No ei. Sain postissa Torey Haydenin Tiikerin lapsi -kirjan. Miten kurjista oloista tähän maailmaan voi ponnistaa? Hurjan kurjista, sanoisin. Ja Hayden jaksaa kirjoittaa asioista lämpimällä otteella. Ei tule epätoivoa lapsen puolesta, vaikka tietää tarinan olevan tosi. Kyllä tuon kirjan viimeiset sivut itkettivät. Jos sinulla ei ole mitään tekemistä ja sinua kiinnostavat erilaiset ihmiskohtalot, suosittelen ehdottomasti tutustumana Torey Haydenin tuotantoon. Ihanaa, ihanaa.

Ja miten käykään seuraavien yöunien? Huonosti, luulisin. Miksikö? Tänään postista tuli Haydenin romaani Auringonkukkametsä. Nuo kirjat tekee mieli ahmia. Jos silmät kirjaimellisesti voisivat ahmia tekstiä, olisi silmieni vatsa aika pullollaan.

Eilen yritin tavoittaa unta saatuani viimein kirjan käsistäni. Pohdin silmäluomien takana ystäviäni. Minulla ei ole kovin montaa naispuolista ystävää. Muutama hyvä ystävä. Mutta sellaiset vähän kevyemmät tuttavuudet ovat enimmäkseen miehiä. En oikein pidä naisten tavasta olla. (Yleistän tässä nyt ihan tarkoituksella rankasti.) Naiset ovat huolissaan ihmeellisistä asioista. He ovat yleisesti paljon kiinnostuneempia (rasittavuuteen asti) muiden mielipiteistä. He tarjoavat pullaa, koska he haluavat antaa hyvän vaikutelman itsestään. He siivoavat vieraita varten. Oleminen on jotenkin.. Etenkin puolituttujen naisten kanssa oleminen on sellaista. Naiset eivät niin helposti ota uutta ihmistä juttuihin mukaan.

Miehet puolestaan. (Yleistän jälleen.) Eivät he pingota. Oleminen on olemista. Istuskellaan ja katsotaan televisiota. Pelataan biljardia. Juodaan olutta. Urheillaan. Sellaista vaivatonta, ettei tarvitse miettiä että miten tässä nyt olisi, että olisi korrektisti ja sillä tavalla, että tulee hyvä vaikutelma. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Sellaisia asioita sitä miettii juuri ennen nukahtamista.

oma tupa, oma lupa

Kämppis oli käynyt poikaystävänsä kanssa sinä aikana, kun minä istuin matematiikkaa opiskelemassa. Oli jättänyt lapun, että siirtyivät mökkeilemään ja palaavat viikon päästä. Sen jälkeen mies on täällä torstaihin ja sen jälkeen painuvat ulkomaille. Ts. näemme tässä asunnossa ennen joulua ehkä parina päivänä. Ja sen jälkeen minä muutankin pois. Sellainen kämppis. Hehe. Puoli vuotta kirjat saman katon alla - todellisuudessa vietettiin saman katon alla ehkä 20 päivää. Jepujepu. Sain mitä tilasin. Kiitos siitä kohtalolle, sattumalle tai mille ikinä.

ööö?

En minä koe enää tätä paikkaa kodiksi. Kämppis on vallannut parin viikon aikana lisää tilaa itselleen. Puolueettomasta eteisestä on tullut hänen tilaansa. Nojatuoli. Valo. Kello. Mitä nämä tavarat ovat? Ei minun kodissani ole tälläistä. Vessan kaapissa on partakone. Eikö kämppiksen espanjalainen poikaystävä olekaan vielä häipynyt kuvioista? Ei uusia ihmisiä, eihän? Tahtoisin vain viettää omissa oloissani nämä viimeiset kuukaudet täällä. Kuulostaa antisosiaaliselta. Ja siltä minusta täällä tuntuukin. Saisi vain nämä pakolliset hommat hoidettua, niin sen jälkeen ei ole mitään mikä pitelisi minua täällä. Jos en jaksa tutustua kämppikseen, niin suoraan sanottuna minua ei kiinnosta hänen poikaystävänsäkään. Yleensä on kivaa ja hauskaa ja mielenkiintoista tutustua ihmisiin. Mutta. Poikkeustilanne.

Joulu lähestyy kohisten. Tulevaisuus tuo tullessaan jotain, mutta se joku on vielä niin epämääräisessä paketissa, etten pysty hahmottamaan edes etäisesti tulevia tapahtumia. Pitäisikö minun tietää/arvata enemmän? Pitäisikö minun olla huolissani, koska en tunnu tietävän mistään mitään? Ei? Kyllä? Vähän? Todellakin pitäisi? Minä en osaa sanoa. Toisaalta on vaikeaa olla huolestumatta. Toisaalta elämällä on ollut tapana soljua eteenpäin, vaikken olekaan tiennyt huomisesta sen suurempia.

Paniikki kuplii edelleen pinnan alla.

kätevää

Päivät ovat kulkeneet taas eteenpäin. Oltiin äiskän kanssa Kätevä-messuilla katselemassa kätevien ihmisten kätten tuotoksia. Kaikkea sitä ihmiset saavat aikaan. Huovutusta. Takomista. Veistelyä. Maalaamista. Ompelutöitä. Melkein mitä vaan. Matkaan tarttui rannekoru ja pörröpipo, jossa on korvat. Myyjä tarjosi korvatonta pipoa. Oletti ilmeisesti, että korvat ovat liian lapselliset minulle. "Mutta! Mutta enhän minä mitään kuule, jos pipossa ei ole korvia! Otan tämän. Kiitos." Ja niin minulla on korvallinen pipo.

Eilen oltiin SkiExpossa. "Nyt ei ole varaa tuhlailla. Elän säästeliäästi." Näin minä päätin. Ja pari tuntia myöhemmin tarjosin pankkikorttia täti myyjätädille. "Se tekee sata euroa." Niinpä minulla on nyt uutuuttaan kahiseva PUNAINEN laskettelupuku. Olisin haksahtanut ostamaan uudet käytetyt laskettelusuksetkin, mutta onneksi messujen sulkemiseen oli niin vähän aikaa, etten ehtinyt miettiä asiaa ostamiseen asti.

En tuhlaa. En toki. Ja varmaan juuri sen päätöksen takia kävelin kaverille parturoitavaksi. Värjäys tummemmaksi. Uusi kampaus - etuhiukset takaisin. Latvoista 10cm pois. 45e. Kiitos.

Huomenna takaisin opiskelukaupunkiin. Paniikki kuplii pinnan alla. Joudun välillä etenkin öisin painamaan paniikkiolotilan tietoisesti syvemmälle alitajuntaan. En tahdo ajatella asiaa nyt. Mielikuvitusrystyset valkoisina rutistan paniikin pieneksi mytyksi, joka sisältää kaikki ne kauhukuvat tulevaisuudesta: ei asuntoa joulun jälkeen, ei työpaikkaa, ei poikaystävää, ei valmistumista, ei kaikkia pakollisia kursseja suoritettuna. Hajottaa tuollainen. Mutta minä kieltäydyn miettimästä asiaa.

hemuli on hemuli on hemuli

Olen jo toisessa tai kolmannessa postauksessa muistaakseni todennut olevani melko sukupuolivapaa yksilö. Hemuli on hemuli, ei mies eikä nainen. Niin näyttäisi toteavan myös Äidin elämästä poimimani testi. Kohtalaisen hyvän määritelmän testi antoi, sillä löydän monta määritelmän kohtaa itsestäni.

Vaihtoehdoista nainen, mies, androgyyni ja sukupuolineutraali,
SINÄ OLET SUKUPUOLINEUTRAALI

Olet sukupuolineutraali eli sukupuolisesti sitoutumaton. Et pidä meteliä sukupuolesta, etkä tuo omaa sukupuoltasi mitenkään erityisesti esille. Persoonaasi ei hallitse eikä määritä vahvasti sen enempää mieheys kuin naiseuskaan. Sukupuoleen liittyvässä itseilmaisussa olet melko pidättyväinen - jopa sukupuolipihtailija. Tiedostat sukupuolijärjestelmän olemassaolon ja otat siihen mielellään etäisyyttä ja toimit yksilöllisesti, etkä sukupuolimäärittyneesti. Et aina ymmärrä, miksi monet muut ihmiset pitävät sukupuolesta niin kovasti meteliä ja antavat sukupuolensa ohjailla toimintaansa.

Olet sukupuolen suhteen hyvin tasapainoinen, yhtä vähän kumpaankaan sukupuoleen sitoutunut. Tulet hyvin toimeen muiden sukupuoliryhmien - miesten, naisten ja mieheyttä ja naiseutta itsessään yhdistävien androgyynien kanssa - , koska et ole niin kaukana muista ryhmistä.

Naisellisuuspisteesi: -2 Miehekkyyspisteesi: -10

pieni ja pippurinen

Olen pikkuhiljaa muodostanut kokonaiskuvaa siitä, mikä minussa poikiin/miehiin oikein vetoaa. M:n kaveripiiristä jo kaksi on ilmoittanut olevansa minuun ihastunut. Ja kummallakin on samansuuntaisia kuvauksia siitä, millainen minä olen. Sama määritelmä on tullut myös monen humalaisen baarikärpäsen suusta ollessani yksin iltaelämässä.

Pieni. Kääpiö. Sellanen, jota on hauska katella, kun se tollee pienenä koittaa ponnistaa. Pieni, joka pippurisella tarmolla vänkää ja räksyttää alailmatilasta. Iloinen ja puhelias ja pieni.

Jotenkin pituuteni vetoaa tiettyihin miehiin. Heistä on hellyttävän hersyvää ja hassua ja ihanaa, kun minä esitän vakavia mielipiteitä ja pidän puoleni täältä 151cm:n korkeudesta. Toisaalta miehet ovat kehuneet myös fiksuuttani. No niin no. Joo. Ilmeisesti minä siis olen näiden miesten silmissä jossain määrin koominen, mutta silti vakavasti otettava henkilö. Tai jotain. En tiedä.

Viimeksi maanantaina baarissa ollessamme yksi M:n kavereista totesi ihastuneensa minuun jo ensimmäistä kertaa tavattuamme. Jäin pohtimaan, kuinka totuutta vastaavan kuvan hän on minusta luonut. En usko, että tuo mielikuva on kovinkaan realistinen. En minä ole vain pieni rimpuileva hassukka, joka nauraa mielellään ja puhuu kaikesta ja aina. M on varmasti päässyt jo toteamaan tämän asian moneen kertaan. Toisinaan olen mielelläni se puhelias kääpiö, mutta usein puhun myös vakavia, murjotan, kiukuttelen ja olen vakava.

Siitä olen iloinen, että huumori ja sosiaalisuus vetoavat miehiin, sillä silloin ollaan ulkonäköasioiden ulkopuolella. Toisaalta sosiaalisuus yhdistettynä huumorintajuun vetoaa myös naisiin. Toisin sanoen minun on helppo tutustua ihmisiin ja viettää iltaa vieraassakin porukassa.

Toisaalta pettymys oli aivan käsittämättömän suuri, kun eräs puolituttu ensin lämpimästi halattuaan varasti black jack -pöydässä minun pelimerkkini. Ilta meni täydellisen pilalle tämän tapauksen vuoksi. Olin pohjattoman surullinen, eikä syynä todellakaan ollut kuuden euron menetys. Pidättelin kyyneliäni koko loppuillan, koska kyseinen ihminen oli osoittautunut täydellisen kaksinaamaiseksi. Mukavasta tyypistä tuli täysi paskamainen akka, johon en enää ikinä luota. Eikä nainen edes myöntänyt varastaneensa. Minä poistuin paikalta. Ja myöhemmin havaitsin monien muiden seurueen ihmisten osoittavan sympatiaa minulle. Kyseinen nainen on nähtävästi muidenkin mielestä epäilyttävä kleptomaani, joka hakee huomiota ärsyttävyyteen asti. Ei se ollut henkilökohtaista, sanoi M. Ei niin, mutta en silti voi mitenkään hyväksyä tekoa. Naisen puolelta teko ei ehkä ollut henkilökohtainen, mutta minä en voi ottaa sitä muuten kuin henkilökohtaisena loukkauksena. Törkeää käytöstä, jota en vain voi hyväksyä.

Onneksi mukavia ihmisiä riittää. Minä pidän ihmisistä ja mikä sen parempaa - monet ihmiset pitävät myös minusta.