uh.

Päätä meinaa särkeä. Johtuisiko siitä, että avainhässäkkä on tavallaan saatu päätökseen. "Jos se nyt on hävinnyt, eikä siinä ole merkintää mihin avaimet käyvät, niin ei siinä sitten mitään. Sitten se on vaan hävinnyt. Pyydät uudet avaimet." Helpotus. Voi elämä.

Olen koko hiihtoloman ajan enemmissä ja vähemmissä määrin menettänyt yöuniani asian tiimoilta. Olen rangaissut itseäni niin, että selkä on henkisellä tasolla vereslihalla. Ruoska on viuhunut. Eilen en enää kyennyt pitämään asiaa sisälläni, kun olin jo viikon verran siirtänyt itkemistä eteenpäin. "Itken sitten myöhemmin", olen ajatellut. Eilen en kyennyt sanomaan M:lle kuin että "Ahdistaa.." ja siinä hetkessä suuri ahdistusmöykky lähti pyrkimään läpi. Lähes fyysisesti tunsin, miten suuri möykky pyrki ulos suustani. Olisi tehnyt mieli itkeä katkeria kyyneleitä räkä poskella, mutta litistin ja lytistin möykyn pariin nyyhkäisyyn ja muutamaan kyyneleeseen. "Sä olet tehnyt kaikkesi. Moni ei todellakaan ois yrittänyt noin kovasti löytää avaimia." M osasi lohduttaa. Ja eniten auttoi, että sain vain olla siinä kainalossa.

Elämä lähtee taas raiteilleen. Loma (, joskin avaimista johtuen aika pieleen menneenä) on ohi. Rutiinit palaavat. Kyllä tämä tästä.

nyyh

Eihän sitä kultaa curlingista sitten tullutkaan. Ei siinä mitään, että hävittiin, mutta kun peli meni niin hirmuisen vahvasti Kanadalle. Toivottavasti Leijonat pelaavat edes paremmin.

otetaan kantaa

Eilen hämmästelin kuulemaani korvat hörössä ja suu auki. Siis mitä ihmettä. Olympialaisten paikkaa valittaessa tullaan tulevaisuudessa mahdollisesti huomioimaan kyseisen maan doping-lainsäädäntö. Ja ei tietenkään niin, että valittaisiin maa, jossa ei suvaita lain puitteissa dopingia vaan käsittämättömällä tavalla rankataan pois ne maat, jotka suhtautuvat vakavasti asiaan. Mitä hitsiä.

Italia valvoo lakejaan. Ja tästäkös KOK hermostuu ihan sydänjuuriaan myöten. Missä kohtaa Italian ja KOK:n edut menivätkään ristiin, kun en sitä nyt itse ihan selvästi näe? Eikö tarkoitus nimenomaan olekin puuttua dopingiin? Kaksinaamaista KOK:n puolesta, sanoisin. Heidänhän pitäisi siellä KOK:ssa hurrata, että kerrankin joku ottaa asian vakavasti eikä vain kohauta olkiaan. Eikö parasta olisi valita järjestäjämaa siten, ettei kilpailijoita todellakaan houkuta tarttua epoon tai hemohessiin? Jos olisin edes vähän urheiluihminen, minua alkaisi ketuttaa koko KOK.

HmpH, sanon minä. HmpH.

hulda huolettomat ja heikki hutilukset

Minä olen nähtävästi yksi sadoista. Ehkä jopa yksi tuhansista. En olekaan tässä tilanteessa siis yksin. Myös niin kovin kovin KOVIN monet muut ovat kadottaneet avaimensa kuluvan helmikuun aikana. Ja mistä tämän voi tietää? Siitä, että menee vierailemaan Helsingin poliisisetien luokse löytötavaraosastolle.

"Hei... Avaimet katos.."
"Ylin laatikko. Avaa se."
"No.. Hm. Kiitos."

Alemmissa laatikoissa on päiväyksiä: Maaliskuu 2006, huhtikuu 2006, toukokuu 2006... Avaan ylimmän laatikon. Ja voi herranjesta sitä avaimien määrää. Satoja avaimia. Ura-avaimia. Elektronisia kulkulätkiä. Kotiavaimia. Avaimenperiä. Loputtomiin. Kauhon kourillani avainkasaa ja etsin omaani. Kiltit mussukat avaimet kultapöppiäiset jooko jooko jooko olkaa täällä PLIIS. Painostava hiljaisuus. Ainoastaan avainten kilinää. Kurkistan myös laatikoston päällä olevaan koriin. Siinä ovat tänään saapuneet yksilöt. Ehkä parisenkymmentä koditonta avainta. Ei. Siellä ei ole minun omiani. Olen murtunut. Mitä nyt neuvoksi? En vain keksi.

Mutta sinulle, hyvä avaimet kadottanut yksilö: Mene hyvä ihminen äkkiä käymään poliisiasemalla. Siellä niitä on vaikka kuinka hirveästi. On suuri mahdollisuus, että juuri sinun kadonneet avaimesikin ovat siellä yksin omistajaa odottamassa.

Minua ei onnistanut. Toivottavasti sinulla on parempi tuuri.

urakointia

Urakka on virallisesti pistetty taas etenemään. Nimittän ne ihastuttavat, vihastuttavat, raivostuttavat ja hermoa raastavat muuttolaatikot saivat tänään pitkästä aikaa kyytiä oikein hemulin kädestä. M lähti Tallinnaa valloittamaan, joten minulla on nyt enemmän kuin hyvä tilaisuus raivata tavaroita pois silmistä.

Ja hemmetti miten paljon tuota opiskeluista kertynyttä paperimoskaa onkaan. Sitä vain riittää ja riittää ja välillä herää epäilys, että voiko näitä kaikkia roskiinkaan pistää.. Että onko neljä ja puoli vuotta nyt menossa roskiin. Ja silti tiedän täydellisen varmasti, että suurinta osaa papereista en tule enää ikinä etsimään tai kaipaamaan. Ja jos en heitä niitä nyt roskiin, ne ovat olemassa vielä seuraavassa muutossa.

Yksi laatikko ja kaksi muovipussillista leviteltynä pitkin olohuoneen lattiaa. Nyt ne on pakko järjestää, koska tuohon ne eivät yksinkertaisesti voi jäädä.

kaikkea sitä.

Helsingin Sanomat paljasti tänään juhlallisesti, että suomalaiset lapset tappelevat koulussa vähiten maailmassa. Voi elämä. En osaa edes kuvitella, millaista elämä on siinä maassa, jossa lapset tappelevat eniten maailmassa.

Tai ehkä se on niin, että tappelut Suomessa kasautuvat muutamalle oppilaalle, jolloin todellisuus koulussa vaikuttaa siltä, että paljonhan täällä mäiskitään toisia, mutta tilastollinen todellisuus näyttää paremmalta. Ei se kyllä voi olla niinkään. Ei millään. Ja miten ihmeessä tutkimuksen tappelumäärät jakautuivat näin: a) yksi tai kaksi tappelua vuodessa b) kolme tappelua vuodessa c) yli neljä tappelua vuodessa. (Mihin kategoriaan laitetaan tasan neljä kertaa tapelleet..?) Eikö lähes jokainen oppilas tappele vähintäänkin sen neljä kertaa vuodessa? (Ehkä tarkoitus on ollut sanan "vuodessa" tilalle pistää sana "kuukaudessa" tai "viikossa".)

Ainakin minun luokkani oppilaat tappelevat noin kerran tai kaksi päivässä. Ehkä luokkani on poikkeuksellisen väkivaltainen. Epäilen vahvasti, ettei edes ole. Toivon sydämestäni, ettei kyselyä ole tehty suoraan oppilaille. Tai jos onkin tehty, se pitäisi ehdottomasti artikkelissa paljastaa, sillä kuinkahan moni oppilas itse edes tiedostaa itkevänsä vähintään kerran viikossa opettajalle, että "Taas tapeltiin!" ja sitten seuraavana päivänä koko asia on unohtunut..

Pistin naurattamaan, kun mietin sen koulun opettajanhuoneen keskusteluja, jossa artikkelissa siteeratut oppilaat opiskelevat. Voin hyvin kuvitella, ettei opettajien mielikuva tappelujen sopimisesta ja kymmeneen laskemisesta ennen tappelun aloittamista käy yksiin lasten vilpittömien lausuntojen kanssa.

Kaikkea sitä.

kadonnut

Avain. Ja toinen. Ja kolmas. Ja lätkä, jolla pääsen töihin. Kiitos insinöörit, että kehititte sen kuristumisenestosysteemin. (Ei vaan, on se varmaan oikeasti ihan ok.)

Olen soittanut vaikka mihin ja kysellyt avaimiani. Kävin VR:n jossain takahuoneessa ja puhuin bussikuskin puhelimeen niin että meinasin ajaa pysäkin ohi metsästäessäni kadotettua. Kaikkea sitä pääseekin kokeilemaan, kun etsimällä etsii.

Päätä särkee. Liekö stressiä vai mitä, kun tekemättömät hommat huohottavat niskaan. Tai oikeastaan ei särje enää, kiitos Buranan. Ollaan kyynelet silmissä työkaveri L:n kanssa naurettu näitä viimeisiä päiviä. Olemme ihan hajalla. L oli tänään liikuntatunnilla puhjennut oppilaiden edessä itkemään, kun ei vain enää jaksanut. Minä meinasin testata samaa eilen, kun avainten häviäminen oli juuri varmistunut. Ääni murtui, mutta minä onneksi en. Hengenvedon jälkeen olin paikannut murtumat ja pysyin kasassa tunnin loppuun asti.

"Mä heitin tuolilla MUT SE MENI OHI!" Joopa joo. Ihana selvitellä asiaa, jossa toinen on rasittava kakara ja toinen aikapommi, jonka virittämiseen ei paljon vaadita. Aikapommi ryhtyy kirjaimellisesti tärisemään, kun häntä tarpeeksi ärsyttää. Ja mikäpä rasittavasta kakarasta sen parempaa. Haukkuu vähän toisen sukua ja vanhempia, niin kummasti saa turpiin. Ja sitten voikin heittää tuolilla. Ja toisella. Ja ohi vieläpä, pahus sentään. Tätä selvitellään luokan ulkopuolella ja luokassa mussukat sotkevat sanomalehdistä askarrellessaan koko luokan. (Tosin osittain täysin luvan kanssa.) Lopputulos: yhteensä 2 tuntia jälki-istuntoja valvottavana. Ja niin. Minähän tosiaan kävin noutamassa rasittavamman pihalta sisätossuissani, koska rasittava kieltäytyi tulemasta sisälle selvittämään asiaa.

Tänään aamulla kuulemma aamutelevisiossa kauhisteltiin, että luokassa muka olisi useita oman oppimissuunnitelman mukaan eteneviä oppilaita. USEITA! KAUHISTUS. Luokassani on tällä hetkellä neljä oppimissuunnitelmaista (löytyy adhd:ta, mamua ja diagnosoimatonta autismi/masentunut -tapausta) , yksi HOJKSilainen ja kaksi sellaista, joille tulevaisuudessa luultavasti tehdään oma oppimissuunnitelma. Tämän päälle yksi hahmottamisvaikeuksinen, yksi lievästi asperger ja kaksi matemaattisesti heikkoa. Toisin sanoen 11 kpl jollain tapaa "haastavaa" lasta. Päälle kun otetaan yhdeksän ns. tavallista, niin voin kertoa, ettei yksi tai edes kaksi oppimissuunnitelmaista oppilasta tässä tilanteessa minussa juurikaan herätä säälin tunteita. Pomoni sanoi tänään asian varsin osuvasti: Meillä koulutetaan isolla rahalla opettajia, joilla ei ole todellisuudesta tai erityisopetuksesta juuri mitään käsitystä. Sitten heidät heitetään kouluelämään kuin koekaniinit tai valkoiset rotat, joita sitten lasiseinän takaa katsellaan, osoitellaan ja ihmetellään, että "miten se nyt tuolla tavalla" ja "mitä se nyt jo väsyy" ja "miten se muka tahtoisi lisää erityisopettajia tähän maailmaan".

Tervetuloa seuraamaan itähelsinkiläistä todellisuutta.

voi elämä.

Onko mitään parempaa kuin hukata a) työpaikan avaimet JA b) kotiavaimet aamulla johonkin näistä paikoista: 1. koti 2. hissi 3. bussipysäkksi 4. bussi 5. siirtymäalue bussilta junaan 6. juna 7. siirtymäalue junasta metroon. Siinä on kuulkaa metsästämistä. Paras vaihtoehto olisi, että avaimet olisivat pudonneet kotiin tai hissiin, mutta epäilen vahvasti.

"..uudelleensarjoittaa koko koulun lukot... maksaa v*tusti... rehtori päättää, oletko sinä maksuvastuussa..."

TÄLTÄ POHJALTA IHANAAN AAMUUN!

ylös alas ylös alas

Niin se tuntuu menevän, että välillä kaikki sujuu kuin tanssi ja toisinaan mikään ei suju. Tänään ei ollut tietoakaan riidoista tai kiusaamisesta oppilaiden välillä. Matikassa murtoluvut lukusuoralla osuivat ja upposivat niin, että yksi kaikkein heikoimmistakin osasi sijoittaa tunnin lopussa yhden kokonaisen ja kaksi kolmasosaa juuri sinne mihin pitikin. (JAU. Voittajaolo.)

Tänään repesin hirnumaan sisäisesti jutellessani erään oppilaani kanssa. Ilmeisesti lapsukaisilla ei kolmannella luokalla ole vielä etäisyydet ihan täysin hallussa, koska tämä oppilas tilitti minulle silmät hehkuen jotakuinkin sanasta sanaan näin. (..Oltiin puhuttu matkustamisesta juuri erään toisen oppilaan kanssa..)"OPE OPE OPE!!! ARVAA MITÄ! ARVAA!" "No kerro ihmeessä!" "NO TOTA ETTÄ! ETTÄ ME LÄHETÄÄ EHKÄ TONNE TONNE AUSTRAAAALIAA! TAI SIT MENNÄÄ TURKUU! JEIIII. AUSTRAALIAA TAI TURKUU!! NI SIT KESÄLOMALLA OPE HEI!! MENNÄÄ!"

On sekin. Australia tai Turku. Ja kumpi tahansa oli tästä oppilaasta täysin tasavertaisesti LOISTAVA vaihtoehto. HIHIHIHIHI

tirsk

Hihi.

Koulussa oppilaat - etenkin pojat - olivat aivan kauhuissaan. SYDÄMET KAULAAN JA HALATA PITÄISI!!? Aivan hirveää. Aivan järkyttävää. Kuolema tulee. Pakosti. Siis homman nimi oli tämä: Oppilaat saivat kaulaansa sen perinteisen paperisydämen, johon kerättiin halauksilla nimiä. Ja pakokauhuhan se pojille iski. TYTTÖPAKTEEREITA!

Ja sitten tulen kotiin. Pöydällä on YLLÄTYSpaketti. (Saan harvoin yllätyspaketteja, vaikka rakastankin yllätyksiä..) "Will you.." (ja tässä kohtaa alkoivat housut tutista. Miten tuo teksti jatkuisikaan... iik.) "..be my Valentine?" Hihihihihihi. Karkkia ja nalle. Ihanan tyttöä. :D M yllätti. Hän on rationaalinen mies, joka ei yleensä yllättele. Tällä kertaa onnistui.

Hihi.

pitkä päivä

Puhhh. Vähän sellainen olo, että "oh fucking god". Yksi oppilas oksentaa, koska "vähän" ahistaa toi koulussa käyminen. Toinen on kuin herran enkeli, kun on perjantaina saanut läksytystä toiselta opettajalta. Sanomalehtiviikon ansiosta luokassa on kaaos, kun 20kpl Helsingin Sanomia kahisee. Aamunavausihminen on kadonnut. Suomi kakkoskielenä -tunti jakautuu kolmeen tilaan, koska atk-luokka on varattu. Juoksentelen sinne ja tänne. Soitan kuraattorille ja jututan erityisopettajaa ja terveydenhoitajaa. "Järjestä palaveri." "Juttele koulupsykologille." "Aika vaikea tilanne." "Ota mukaan toinen aikuinen."

Ja sitten vastaan tulee se puhelias kouluavustaja: "Hemuli, näytät rasittuneelta. Ja nyt on vasta maanantai!" Niinpä. Tytöt kriiseilevät, koska kolmasluokkalaiset tytöt ovat sellaisia. Kriisiä kriisin perään. "Mä en oo ton kaa." "Me ollaa kahestaa kun on salaisuuksii!" "Ei olla ton kaa!" "Ooksä ens kuun kolmas perjantai sit mun kaa?! JOOKO!" "Okei voimmä EHKÄ olla. Eiku en voi. Ollaa sovittu Liisan kanssa että ollaan aina perjantait kahestaa."

Ja silti tekisi mieleni soittaa yhden kestokriisipojan kotiin, että kerrankin hyviä uutisia. "Nyt menee hyvin." Luulen, että vanhemmat kaipaisivat tuota soittoa. Taidan soittaa huomenna. (Kumma, miten adhd-poika kykenee tässä kaaoksessa olemaan niin seesteinen. Ehkä lääkitys on kohdillaan?)

selkiä

Selkiä. Lisää selkiä. Pahalta haiseva alkoholistinainen, joka on äkäinen. "Minä tahdon eturiviin! Täällä on myös Tarja Halonen! Eturiviin! Mitä te seisotte siinä edessä?!" Hän tarttuu kädestäni ja puhaltaa pahaa hajua naamalleni. "Me ollaan tälläsiä lyhyitä! HAhahah! Eikö vaan! EIKÖ VAAN!" "Päästä irti." "Hahahah! Eturiviin vaan, vai mitä!!" "Päästä irti. IRTI." Riuhtaisen itseni kauemmas. Ja pikkuhiljaa minä lyhyenä siirryn eteenpäin väkijoukossa. Ketään ei tunnu häiritsevän, että siirryn eteenpäin. En ole kenenkään näköesteenä. Varpaat alkavat jäätyä. Näen edelleen lähinnä vain selkiä. Välillä vilahtaa jotain muutakin selkien lisäksi.

Ja sitten alkaa huuto. Ja voi sitä paineen määrä, millä ihmiset tunkevat. Jalat voisi nostaa irti maasta, koska ympäröivät ihmiset litistävät minua yhteen asentoon, johon jaloillani ei ole mitään sanottavaa. Nostan käteni muiden mukana ylös ja kiskon tuoretta happirikasta ilmaa niskat vääränä jostain kaukaa. CO NAN CO NAN CO NAN! Näen käden. Lopulta vilahtavat myös punaisten hiuksien kuorruttama pää. (Hiukset tosin olivat paljon vähemmän punaiset kuin odotin.) Mutta sitten selät peittävät taas kaiken. Ihmiset kirkunan lisäksi ei kuulu mitään muuta, koska äänentoisto on hajonnut. Sitten hän on mennyt. Vain tullakseen kohta uudestaan. Väkijoukko puskee lähes hysteerisesti eteenpäin. Minä en näe enää yhtään mitään muuta kuin edessä olevan ihmisen takkikankaan. En edes yritä nähdä muuta, sillä olen kuin silli purkissa suolattuna. Eväkään ei värähdä.

Huonosti järjestetty tilaisuus, epäilemättä. Mutta nyt olen nähnyt livenä Conanin hiustupsun ja pikkuriikisen hetken sitä kuuluisaa narutanssia, jossa lanne keikkuu näkymättömien narujen ohjaamana. Kyllähän te sen tanssin tiedätte.

Ja varpaatkin ovat jo sulaneet puolitoistatuntisesta pakastelusta huolimatta.

ajan kanssa

Päivitetään nyt sitten ihan toistamiseen samana päivänä, kun aikaa kerrankin sattuu olemaan.

Pohdin tänään asioiden ohessa erästä seikkaa, kun koulumme erityisopettaja ehdotti, että hakisin töitä erityisluokasta. Vähemmän oppilaita - samat ongelmat. Tai ehkä jopa vähemmän ongelmia - vähemmän oppilaita. Nimittäin: a) Erityisluokan oppilaiden ongelmat saattaisivat (tilanteesta ja luokasta riippuen) olla yhteneviä -> helpompi tehdä yhteisiä juttuja. b) Oppilaita on vähemmän. c) Minulla (tai siis oppilailla) olisi avustaja. d) Vanhemmat olisivat tasan tarkkaan tietoisia lapsensa ongelmista. jne jne jne. Nyt luokanopettajana minun tehtäväni on lähinnä seuloa "tavalliset" "erityisistä". (KAIKKI NE ON ERITYISIÄ. joojoojoo.)

Mutta se asia, jota lähdin pohtimaan tuon ehdotuksen jäljiltä. Ehdotus tehtiin siis jotenkin tällä tavoin: "Olet pärjännyt tuossa luokassa niin hyvin, että etkö haluaisi kokemusta pelkistä erityisoppilaista..?" Välittömästi heräsi tämä kysymys: Olenko minä todella pärjännyt? Mistä sen kukaan muu voi tietää? Entä, jos olenkin aivan hakoteillä toimineni ja työskentelytapoineni? Tahtoisin kovasti uskoa, että tiedän mitä teen, mutta. Ystäväni (rinnakkaisluokan opettaja) L sanoi, että pärjään hienosti. Luokka on hallussa. Niin sanoi myös erityisluokanopettajamme. Samoin myös lähin pomoni - vararehtori. Vaan en oikein uskalla luottaa. Entä, jos he vain sanovat niin. Jos sellaista on tapana sanoa? Ehkä se on vain tapa tukea minua jaksamaan ja pinnistelemään? En tiedä. Olen vielä kovin epävarma siitä, että toimin oikein.

Yleisesti minulla on tunne, että tiedän mitä luokassa teen. Vaadin oppilailta asioita. En anna periksi. Toteutan uhkaukseni, enkä vain latele tyhjiä puheita jälki-istunnoista. Yritän kehua aina, kun vain mahdollista. Ja silti mielessä on epäilys. Entä jos sittenkin toimin aivan päin honkia? Mistä sen tietää? Tämä kun on sellaista jatkuvaa taistoa tuulimyllyjä vastaan. Löysiä ei oppilaille juuri voi antaa, sillä se kostautuu välittömästi tai korkeintaan päivän viiveellä. Jos luokassa päästää homman hulabalooksi, on koko päivä "pilalla". Lapset ovat osoittautuneet luokallani melkoisiksi on/off -tyypeiksi. Homma karkaa hanskasta heti, jos kuri ei ole tiukka ja vaatimustaso korkealla. Siksipä minä sitten jyrisenkin, murisen, kurtistelen kulmiani, jne. Toisaalta on hienoa huomata, että jotkin asiat menevät perille. Eräs oppilaistani on esimerkiksi kyennyt olemaan lyömättä toisia oppilaita jo viikon ajan. Ja oppilaan itsensä mukaan hän muistaa hermostuessaan "open jutut", että ei saa lyödä ja menet pois kun hermostuttaa ja et vaan lähde riitaan mukaan ja niin edelleen.. Olen saavuttanut jotain. Aika upeaa minusta.

Puuh. Kai minä osaan. Osaanko minä? Osaan. Ehkä.

(Eräs oppilaistani sanoo minua lähes päivittäin äitiksi. Hassua.)

töissä töissä

Ei tässä näköjään mitenkään enää ehdi netissä roikkumaan. Nukkuminen, työt ja oheistoiminta vievät päivästä kaikki tunnit. Tällä hetkellä lapsukaiset (joista tänäänkin pari on saanut jälki-istuntoa) tekevät uskonnon koetta. Odotan kyllä hiihtolomaa jo. Se tulee ihan tarpeeseen. Ehkä silloin saa kodinkin muuttolaatikoista tyhjäksi.

Ruokana oli nachoja. Lapset villiintyivät. Nachoja on nyt pitkin ruokalan lattiaa, koska maissilastuja lapattiin lautaselle käsittämättömiä määriä. Hullua. Enemmän keittoja, perunoita ja kastikkeita. Vähemmän hermoja raastavia ruokia.

ohi on

Valmistujaiset on pidetty ja hengissä selvitty. Lahjaksi sain parikin opettajan selviytymispakkausta. Liitulakuja, karttakeppi, aakkosruoska (nahkaa, täyspitkä !!) kurkkupastilleja, omena (tietty), liituja, leimasimia.

Humalassa tuli oltua ihan kiitettävästi. Ja lähes erinomaisesti tuli vältettyä krapula. Tiedä sitten, mistä se krapulapeikko toisinaan iskee, kun välillä jättää tyystin iskemättä. Oli oikein mukava ilta ja sainpa pikkuveljenkin houkuteltua meidän "aikuisten" mukaan baarittamaan.

Nälkä on, eikä ajatus kulje. Töissä meni tänään näytelmäharkoissa yli neljään, mikä tuntuu tälläisestä tavan opettajasta käsittämättömän myöhäiseltä ajankohdalta olla lähtemässä vasta töistä kotiin. Onneksi perjantaisin kotiin suunnataan jo yhdeltä viimeistään ja muinakin päivinä koitan ehtiä lähtemään kolmeen mennessä. Nyt pinaattisoppaa popsimaan.

adjektiiveista

Muistatteko te ne tarinat, joita kirjoitettiin siten, että adjektiivin paikalle jätettiin tyhjä viiva. Sitten kaveri luetteli mitä hassuimpia adjektiiveja ja toinen lisäsi ne viivoille. Tarinoista tuli mitä absurdimpia ja hassuimpia ja sitten niitä yhdessä hihiteltiin. (Ainakin minä muistan nuo lapsuudesta..) No. Ne lyövät läpi edelleen. Oppilaat hirnuivat ja räkättivät vedet silmissä, kun tarinoihin ilmestyi alastomia opettajia, limaisia oppilaita ja karvaisia välituntivalvojia.

pikavisiitti

Näin se aika hurisee, eikä edes blogiansa ehdi päivittää. Tai ehkä elämään on tullut niin paljon kaikkea muuta, etten edes istahda entiseen malliin tietokoneen kanssa aikaa viettämään. Töistä kotiutuessa on kaikkea muuta. Ruuanlaittoa, siivoilua, telkun töllötystä, jne. Pesen pyykkiä ja täytän tiskikonetta kuin mikäkin kotiäiti. Vaan en kitise. Pidän tälläisestä.

Huomenna suuntaamme M:n kanssa viettämään viikonloppua Lahteen valmistujaisteni merkeissä. Enhän minä oikeasti vielä edes ole valmistunut, mutta vähät siitä. Paperit tulevat postissa kuukauden sisällä. Kaikki kurssit joka tapauksessa on jo käyty. Mukavaa muuten viettää viikonloppu M:n seurassa. :) Näemme kovin vähän, vaikka asummekin avopuolisoina (hihihi) saman katon alla. M on töissä, kun minä en ole. Ja minä olen töissä, kun M ei ole. Niin se harmi kyllä menee. Eilen sentään ehdittiin tekemään pannukakkua ja ruokaa yhdessä ja katselemaan vähän telkkaria. Minä tosin olen nykyään aivan surkea television orja, sillä nukahdan viimeistään puolen tunnin sisällä television eteen asettumisesta.

Ilmeisesti stressi on ainakin tältä erää jotenkin vähentynyt, sillä osaan taas nukkua öisin. Enkä edes näe unta oppilaista, kuten tähän asti olen ainakin viikon verran nähnyt. Työtä siis öin ja päivin.

Kahvikuppikin on tyhjä, joten lähdenpä kurkkaamaan, mitä tenavilleni kuuluu.

Viiden minuutin kuluttua kellot soivat sen merkiksi, että hemulin pitäisi muuntautua taas opettajaksi. Tai mitäpä tässä on muuntautumista, omana itsenänihän minä tuolla tuppaan pyöriskelemään. Tänään luokkaan palaa kaksi oppilasta, joita en ole vielä oikeastaan tavannut. Saa nähdä, miten elämä lähtee luistamaan.