Päivitetään nyt sitten ihan toistamiseen samana päivänä, kun aikaa kerrankin sattuu olemaan.
Pohdin tänään asioiden ohessa erästä seikkaa, kun koulumme erityisopettaja ehdotti, että hakisin töitä erityisluokasta. Vähemmän oppilaita - samat ongelmat. Tai ehkä jopa vähemmän ongelmia - vähemmän oppilaita. Nimittäin: a) Erityisluokan oppilaiden ongelmat saattaisivat (tilanteesta ja luokasta riippuen) olla yhteneviä -> helpompi tehdä yhteisiä juttuja. b) Oppilaita on vähemmän. c) Minulla (tai siis oppilailla) olisi avustaja. d) Vanhemmat olisivat tasan tarkkaan tietoisia lapsensa ongelmista. jne jne jne. Nyt luokanopettajana minun tehtäväni on lähinnä seuloa "tavalliset" "erityisistä". (KAIKKI NE ON ERITYISIÄ. joojoojoo.)
Mutta se asia, jota lähdin pohtimaan tuon ehdotuksen jäljiltä. Ehdotus tehtiin siis jotenkin tällä tavoin: "Olet pärjännyt tuossa luokassa niin hyvin, että etkö haluaisi kokemusta pelkistä erityisoppilaista..?" Välittömästi heräsi tämä kysymys: Olenko minä todella pärjännyt? Mistä sen kukaan muu voi tietää? Entä, jos olenkin aivan hakoteillä toimineni ja työskentelytapoineni? Tahtoisin kovasti uskoa, että tiedän mitä teen, mutta. Ystäväni (rinnakkaisluokan opettaja) L sanoi, että pärjään hienosti. Luokka on hallussa. Niin sanoi myös erityisluokanopettajamme. Samoin myös lähin pomoni - vararehtori. Vaan en oikein uskalla luottaa. Entä, jos he vain sanovat niin. Jos sellaista on tapana sanoa? Ehkä se on vain tapa tukea minua jaksamaan ja pinnistelemään? En tiedä. Olen vielä kovin epävarma siitä, että toimin oikein.
Yleisesti minulla on tunne, että tiedän mitä luokassa teen. Vaadin oppilailta asioita. En anna periksi. Toteutan uhkaukseni, enkä vain latele tyhjiä puheita jälki-istunnoista. Yritän kehua aina, kun vain mahdollista. Ja silti mielessä on epäilys. Entä jos sittenkin toimin aivan päin honkia? Mistä sen tietää? Tämä kun on sellaista jatkuvaa taistoa tuulimyllyjä vastaan. Löysiä ei oppilaille juuri voi antaa, sillä se kostautuu välittömästi tai korkeintaan päivän viiveellä. Jos luokassa päästää homman hulabalooksi, on koko päivä "pilalla". Lapset ovat osoittautuneet luokallani melkoisiksi on/off -tyypeiksi. Homma karkaa hanskasta heti, jos kuri ei ole tiukka ja vaatimustaso korkealla. Siksipä minä sitten jyrisenkin, murisen, kurtistelen kulmiani, jne. Toisaalta on hienoa huomata, että jotkin asiat menevät perille. Eräs oppilaistani on esimerkiksi kyennyt olemaan lyömättä toisia oppilaita jo viikon ajan. Ja oppilaan itsensä mukaan hän muistaa hermostuessaan "open jutut", että ei saa lyödä ja menet pois kun hermostuttaa ja et vaan lähde riitaan mukaan ja niin edelleen.. Olen saavuttanut jotain. Aika upeaa minusta.
Puuh. Kai minä osaan. Osaanko minä? Osaan. Ehkä.
(Eräs oppilaistani sanoo minua lähes päivittäin äitiksi. Hassua.)
Pohdin tänään asioiden ohessa erästä seikkaa, kun koulumme erityisopettaja ehdotti, että hakisin töitä erityisluokasta. Vähemmän oppilaita - samat ongelmat. Tai ehkä jopa vähemmän ongelmia - vähemmän oppilaita. Nimittäin: a) Erityisluokan oppilaiden ongelmat saattaisivat (tilanteesta ja luokasta riippuen) olla yhteneviä -> helpompi tehdä yhteisiä juttuja. b) Oppilaita on vähemmän. c) Minulla (tai siis oppilailla) olisi avustaja. d) Vanhemmat olisivat tasan tarkkaan tietoisia lapsensa ongelmista. jne jne jne. Nyt luokanopettajana minun tehtäväni on lähinnä seuloa "tavalliset" "erityisistä". (KAIKKI NE ON ERITYISIÄ. joojoojoo.)
Mutta se asia, jota lähdin pohtimaan tuon ehdotuksen jäljiltä. Ehdotus tehtiin siis jotenkin tällä tavoin: "Olet pärjännyt tuossa luokassa niin hyvin, että etkö haluaisi kokemusta pelkistä erityisoppilaista..?" Välittömästi heräsi tämä kysymys: Olenko minä todella pärjännyt? Mistä sen kukaan muu voi tietää? Entä, jos olenkin aivan hakoteillä toimineni ja työskentelytapoineni? Tahtoisin kovasti uskoa, että tiedän mitä teen, mutta. Ystäväni (rinnakkaisluokan opettaja) L sanoi, että pärjään hienosti. Luokka on hallussa. Niin sanoi myös erityisluokanopettajamme. Samoin myös lähin pomoni - vararehtori. Vaan en oikein uskalla luottaa. Entä, jos he vain sanovat niin. Jos sellaista on tapana sanoa? Ehkä se on vain tapa tukea minua jaksamaan ja pinnistelemään? En tiedä. Olen vielä kovin epävarma siitä, että toimin oikein.
Yleisesti minulla on tunne, että tiedän mitä luokassa teen. Vaadin oppilailta asioita. En anna periksi. Toteutan uhkaukseni, enkä vain latele tyhjiä puheita jälki-istunnoista. Yritän kehua aina, kun vain mahdollista. Ja silti mielessä on epäilys. Entä jos sittenkin toimin aivan päin honkia? Mistä sen tietää? Tämä kun on sellaista jatkuvaa taistoa tuulimyllyjä vastaan. Löysiä ei oppilaille juuri voi antaa, sillä se kostautuu välittömästi tai korkeintaan päivän viiveellä. Jos luokassa päästää homman hulabalooksi, on koko päivä "pilalla". Lapset ovat osoittautuneet luokallani melkoisiksi on/off -tyypeiksi. Homma karkaa hanskasta heti, jos kuri ei ole tiukka ja vaatimustaso korkealla. Siksipä minä sitten jyrisenkin, murisen, kurtistelen kulmiani, jne. Toisaalta on hienoa huomata, että jotkin asiat menevät perille. Eräs oppilaistani on esimerkiksi kyennyt olemaan lyömättä toisia oppilaita jo viikon ajan. Ja oppilaan itsensä mukaan hän muistaa hermostuessaan "open jutut", että ei saa lyödä ja menet pois kun hermostuttaa ja et vaan lähde riitaan mukaan ja niin edelleen.. Olen saavuttanut jotain. Aika upeaa minusta.
Puuh. Kai minä osaan. Osaanko minä? Osaan. Ehkä.
(Eräs oppilaistani sanoo minua lähes päivittäin äitiksi. Hassua.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti