HIHI

Sataa vettä. Sadetakki on M:n autossa eli ei käytössä. Haluan mennä mopolla töihin, kun se on halpaa ja aikataulutonta. Miten ratkaista tilanne niin, etten kastu läpimäräksi työmatkalla?

Vastaus: Roskasäkki.

Ongelma: Ei ole roskasäkkiä.

Vastaus: Onpas. Kävin juuri JYSKissä. Sain jättimäisen säkin. Leikkaa aukko päälle ja käsille. Vedä säkki päällesi. Kokopuku sadetta vastaan on valmis. Vielä kun kehtaisi tässä asussa ajella töihin asti valkoisessa JYSKin logoilla varustetussa roskasäkissä.

taakkojen taakka

Miten suurta taakkaa voikaan skootterilla kuljettaa? Aika suurta. Reisiä kuluttavaa hommaa, kun jalkojen välissä siinä jalkatilassa koittaa saada kuuden kilometrin ajan pysymään päiväpeittoa ja pulleuttaan muhkuvaa uutta nukkupeittoa. JYSKissä pyysin peitoille pussia. Silmät ymmyrkäisinä katselin millaiseen jätesäkkiin äijä ne tunki. En kehdannut edes sanoa, että skootterilla olen nuo sitten viemässä pois täältä.. Onneksi sentään sain nuo peitot tuosta kuuden kilometrin päästä, niin ei tarvinnut lähteä IKEAan 13 km:n päähän. En varmaan olisi kävellyt näillä jaloilla sen reissun jäljiltä, jos olisin kaksi peittoa uskaltautunut ostamaan.

Ja miksikö peittoja? M:llä oli eilen syndet, ja herra pyysi lahjaksi päiväpeittoa. Meillä ei täällä sellaista vielä olekaan. Ostinpa samalla toisenkin peiton, kun tähän asti ollaan pärjäilty yhdellä yhteisellä yhden ihmisen käyttöön tarkoitetulla peitolla. Kesällä se toimii, mutta talvella meinaa tulla vilu. Nyt on molemmat. Päiväpeitto vähän hirvittää, kun en oikein yhtään osaa sanoa miltä tuo pakkauksen ulkopuolella näyttää. Toisekseen jännittää se, ettei M vain olisi mennyt itse hankkimaan (eli äitinsä olisi antanut) kotikäynnillä päiväpeitettä, kun ilmoitin etten pysty millään löytämään sellaista peitettä, johon mulla olisi varaa ja jonka kehtaisi sängylleen asettaa. Se olisi niin mun tuuria.

Enää jää SE kysymys: Kuka petaisi sängyn?

HAJOAN

(seuraava teksti on kirjoitettu huumaavassa ketutuksessa. sen tärkein tarkoitus on helpottaa omaa oloa, kun ei ole ketään kenelle juuri tällä hetkellä ääneen puhua.

M on edelleen kotonaan käymässä. Ja minua ketuttaa niin että kettukin pelästyisi. Pitäisi saada rutistuksia ja pusuja. Ehkä se helpottaisi. Nyt lähinnä mielessä rumia sanoja. PALJON. Joka ainoa jonka osaan. Lähinnä tekisi mieli itkeä, kun rasittaa, ärsyttää, ottaa päähän, harmittaa, vituttaa, sapettaa, korpeaa. Ja väsyttääkin. Kauhea päivä töissä. Inhoan sellaista paniikinomaista kiirettä. En voi sietää sitä, että minulle annetaan tehtävä, josta en kykene mitenkään selviämään sille varatussa ajassa. Tai sitten käsitin koko ****** tehtävän ihan väärin. Huomenna sen näkee ja kuulee. Päivällä töihin tullessani minulle sanottiin, että "kuukauden alennuksen pitää vaihtaa alkavan kuun alennuksiin." "Aaaauts. Sehän vie ihan hitsisti aikaa.." (Tämä tehdään siis käsin.) Jokainen muovikotelo tyhjennetään paperilapusta ja korvataan uudella. Tämän lisäksi otetaan hintalappuja hintalapputelineistä ja korvataan jotkut muut hintalaput toisilla. Tuotteiden hintoja vaihtuu ehkä noin hm.. parin sadan tuotteen kohdilta? Ja osaan tuotteista tulee kaksi hintalappua, iso ja pieni. Ja ettei homma olisi liian helppoa, meille lähetetään myös sellaisten tuotteiden alennuslappuja, jotka eivät kuulu valikoimaan. Ihan mahdoton suo. Ja kaikki tämä pitäisi toteuttaa... niin.. "Aaaaaauts. Sehän vie ihan hitsisti aikaa.." "No, viimeksi vei puoli tuntia." SIIS MITÄ VITTUA. Anteeksi nyt, mutta me ei varmaan puhuttu samasta asiasta? Kahdelta ihmiseltä meni tänään tuohon hommaan 3,5 tuntia, ja homma jäi ihan keskeneräiseksi.

Eikä ehkä olisi edes harmittanut, jos ... Jos työparini ei olisi ollut ihan perseestä. Ei sillä, että hän olisi laiskotellut. Ei todellakaan. Molemmat teimme hommia niin, että niskat ovat ainakin minulla täysin pökkelöt. Minua vaan korpeaa aivan SUUNNATTOMASTI se, että töistä on pakko päästä tälläisenäkin päivänä lähtemään ajoissa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä aikaa, jolloin työaika oikeasti loppuu, vaan 10min aikaisemmin. "Mulla menee silloin bussi.. Seuraava menee vasta x minuutin kuluttua." Ei kiinnosta yhtään millon sun bussi menee. Ihan sama jos joku bussi menee työaikana. Bussin takia kaupan sulkemiseen on aikaa 6min. Tai oikeastaan 5, koska kadun ylittämiseen menee minuutti. Ymmärrättekö?! Koko kaupan sulkemiseen aikaa 5 minuuttia. Kassa pitää laskea. Kauppa pitäisi siistiä aamua varten. Ovet lukia. Viedä vihannekset kylmään. Siivota leivänpaistopiste. Mielellään tyhjentää pullonpalautuspöytä. Huomisaamun työläisiä odottaa paskainen kauppa, pullot pöydällä, alehomma tekemättä loppuun.... En edes jaksa miettiä mitä muuta. Ja minä saan kuulla siitä huomenna, koska tämän päivän parini ei tule huomenna töihin. No. Ajattelin reilusti sanoa, että minua vituttaa se bussi. Tai en ehkä ihan noilla sanoilla, mutta sanon, ettei minulla henk. koht. ole halua lähteä töistä ennen työajan loppumista, mutta en voi myöskään jäädä töihin, kun minulla ei kesätyöläisen ominaisuudessa ole kaupan avaimia. En siis voi sulkea yksin kauppaa.

Kyllä minäkin haluan mielelläni päästä töistä silloin kotiin, kun työaika loppuu, mutta jos nyt kerran kuussa ihan luvan kanssa tehdään ylitöitä, kun tarve vaatii, niin sitten tehdään. Eihän se nyt voi jumankekka olla elämä siitä yhdestä hemmetin bussista kiinni. On se. Varmaan. Pakko olla. Haista home.

Ja kaiken tämän lisäksi en halua ruveta rähjäämään yhtään kenellekään töissä oikeasti, sillä inhoan riitelyä tietyssä mielessä. En jaksa ruveta sotkemaan lusikkaani tuon työpaikan paskaan yhteishenkeen. Tällä hetkellä kuvittelisin olevani kohtalaisen puolueeton, koska lähes jokainen työntekijä haukkuu minulle toisia työntekijöitä.


Ehahhahahha oikein rupeaa naurattamaan tämä elämä. Ei ole todellista. Onneksi en ole vakituisesti tuolla töissä. Ja kuitenkin. On se kesätyöpaikkana kohtalaisen ok. Ei kukaan hauku toista päin näköä. Enkä minäkään siihen aio ryhtyä, tilitänpähän vain nettiin julkisesti tätä elämänmenoa.

morjens.

satu

Tällä kertaa ei ole Satu saunassa, vaan se olisi ollut Seurasaaressa. Eikä Satu vaan satu. Äiti kertoi satukilpailusta, johon voi kuka tahansa täysi-ikäinen osallistua. Voisihan se olla mukavaa. Että joku muukin lukisi kirjoittamiani juttuja. Ajattelin, että jos ei muuta, niin pistän enkuli-tarinan vetämään. Mutta kun mielessä pyörii myös satu unesta. Tai Unesta. Pitäisi vain tulla se kaunis, aurinkoinen, kuuma, rauhallinen, leppoisa ja stressitön päivä takaisin. Ei tälläisenä normaalina työpäivänä ehdi mitenkään virittää itseään kirjoitusfiilikseen. Oli jo niin monta valmista ajatusta siellä Seurasaaressa. Oikeastaan olisin tahtonut vain tallentaa sen olotilan kirjoitukseksi. Sellaiseksi tekstiksi, että tekstiä lukiessa tulee lämmin ja hiukset lepattavat tuulessa, kun kirjoituksesta niin huokuu se rauhallinen kesäpäivä. Vaan ei sitä tekstiksi saa millään, se on fakta. Ystäväni ovat sanoneet, että minusta tulee isona kirjaileva opettaja. Epäilen sitä kovasti, sillä en ymmärrä miksi ihmeessä juuri minun tekstejäni muut tahtoisivat erityisesti lukea, onhan jo pelkästään Suomenmaassa varmasti tuhansia kaltaisiani kotikirjoittajia. No, kirjoittaa voi vaikkei lukijoita olisikaan kuin ne sukulaiset ja ystävät, joille kirjoituksiaan tuputtaa. :)

mielenkiinnosta, ei ilkeyttään

Tiedän, että "normaalista" poikkeavat ihmiset eivät välttämättä arvosta sitä, että heitä tuijotetaan. En minäkään haluaisi, että minua tuijotettaisi, jos keskellä otsaani olisi suuri näppylä. Toisaalta. Ihmisen luonteelle lienee tyypillistä, että normaalista poikkeviin asioihin kiinnitetään huomiota. Se on osa ihmisen psyykettä, luulisin.

En ole aikaisemmin ollut tekemisissä autistien kanssa. Televisiosta olen suurella mielenkiinnolla tutustunut asiaan ja koulutukseenikin kuuluu (hurjan kevyt) erityispedagogiikan kurssi. Myös ystäväni on työskennellyt autistien kanssa, joten puhumattomien mutta silti omalla tavallaan kommunikoivien ihmisten elämä ja oleminen on minulle edes jotenkin tuttu. Silti oli hämmentävää todeta, että kaupassamme asioi kaksi perhettä autistilapsineen. Tämä on puhdas oletukseni, mutta luulisin oletukseni olevan kohtuullisen lähellä totuutta. Lapset ovat hämmentävän paljon samankaltaisia. He eivät puhu. Ei eivät katso silmiin. He ääntelevät eri tavoin, ja reagoivat ympäristöön eri tavalla kuin normaali 8-10 -vuotias lapsi. He ilostuvat ja riemastuvat nopeasti asioista, joita minä en pysty näkemään. He ymmärtävät ainakin osittain puhetta ja ovat melko karkailualttiita.

Tahtoisin kovasti tietää lisää. En tahdo tuijottaa lapsia. Tahtoisin silti nähdä ja kuulla ja tietää enemmän. En osaa arvata häiritseekö autistilasta muiden tuijotus. Lapsen vanhempien voisin kuvitella reagoivan jotenkin ulkopuolisten tuijotukseen. Seuraan suurella mielenkiinnolla Kauran kirjoituksia. Olisi hurjan hurjan mielenkiintoista nähdä maailma hetken aikaa autistin silmin. Tämä lienee puhdasta tirkistelyhalua. En oikein osaa päättää onko tirkistelyhalu huono vai hyvä asia.

Oli jotenkin... En oikein osaa edes kuvailla.. Jännittävää ja lähes pelottavaa, kun autistityttö tuli tänään vauhdilla aivan lähelleni. En osannut ennakoida, mitä tulisi tapahtumaan. Oletin murto-osasekunnin ajan, että tyttö rutistaisi minua, kunnes totesin, että hän oli tullut lähelleni nuuhkiakseen minua. Se oli huimaa. Jotenkin. Jotenkin hienoa. Hän oli huomioinut minun olemassaoloni, vaikkei tähän mennessä yhdelläkään kauppareissulla ollut edes katsonut minua.

En oikein osaa luoda mielikuvaa siitä, miten voisin käyttäytyä autistisen lapsen kanssa kassatädin ominaisuudessa. Miten käyttäytyisin heidän kanssaan opettajan ominaisuudessa? En tiedä. Olen utelias ja hämmentynyt. (Ja tätä tekstiä on hurjan vaikea kirjoittaa luomatta väärää käsitystä siitä, etten muka pitäisi autistia arvokkaana yksilönä. Tai jotain. Vaikeaa.)

kouluruokaa. NAM

Ärsyttävää, kun päivän ainoa lämmin ateria menee ihan persiilleen. Kuka muistaa ne kuvottavat broilerikastikkeet, joita tarjoiltiin ala-asteella? Minä muistan. Se meni jotenkin näin: "Ai kanakastiketta! Jee, tykkään kanakastikkeesta ainakin aina kotona! Jee!" Ja sitten turpa tuhannen mutkilla koittaa nieleksiä sitä kammottavaa puulle ja jollekin muulle maistuvaa keltaista juttua. Siinä ei paljon ruuan etuliitteet auta. Kanaviillokki. Currykanakastike. Mummin kanaherkku. Kanaa ja riisiä. Aina yhtä helvetin pahaa. Ja tänään tein sen virheen jälleen. Olen vältellyt tietoisesti opiskelijaruokaloiden kanajuttuja. Tänään valikoimissa ei oikeastaan ollut mitään muuta järkevää, joten ajattelin currykanan olevan pakosti jotain muuta kuin sitä perinteistä mössöä. Joo ei. Ei todellakaan. Harkitsin ketsuppia. Päädyin soijaan. Pahaa vieläkin. Ja niin minä - syömistä rakastava hemuli - päädyin jättämään ruokaa. Anteeksi vaan ja kiitoksia. Ei kanaa. Ei kanaa. Voisin kuvitella siirtyväni kasvisravintoon.

(Mitenhän selviän koulumaailmassa pienten koululaisten ruokaesimerkkinä. Kai täytyy vaan olla rehellinen ja kertoa lapsille, että se on ihan normaalia ettei kaikista ruuista vaan tykkää.)

syökääkanaasyökääkanaa-mainoslauseen sijasta hemuli ehdottaa:

SYÖKÄÄ VIHANNEKSIA SYÖKÄÄ VIHANNEKSIA!

muistojamuistoja

Matkalla juhannusta juhlistamaan suljin silmäni. Olin melkein unessa, kuten aina matkustaessa. En kuitenkaan nukahtanut, joten ajatukset lähtivät liitelemään omia uriaan. Hassua, miten muistoja tulvii mieleen. Tuntui kuin olisin selannut muistikirjaa, joka on pullollaan kuvia, sanoja, tunteita.

Pihalla lyhyessä t-paidassa. "Eihän tää oo liian lyhyt? Kylhän säki kehtaisit ilman housui mennä kun on tällänen paita?"

Ukin yläkerrassa serkun kanssa. "Sovitaaks, et peiton alle ei saa mennä piiloon, kun sieltä löytää liian helposti?" "Joo, sovitaan." Serkku pistää silmät kiinni ja minä menen piiloon - peiton alle. Hihitellen makaan kuin lahna. Naurattaa hirmuisesti. Tunkkainen ilma eikä serkku löydä minua ei niin millään. Loistava piilo.

Pihanurmikolla pidetty ratsastuskoulu. "Koko rata leikkaa! Laukkaa! Ja sitten lopuksi rauhallista käyntiä.."

Yökyläily naapurissa. Ja monen monta hiusdonitsia. Kuinkakohan nuoria olimmekaan.. Kouluikäinen kai jo kuitenkin. Ompelukoneella suit sait noin vaan. Kymmeniä hiusdonitseja. Ja saunan Fairyllä liukastettu lattia. Eikä kukaan edes kaatunut tai satuttanut itseään. Ja meistä tuli narisevan puhtaita.

Ja se kauppaleikki hiekkalaatikolla. Ja ne kivet, jotka epähuomiossa ja täysin viattomin aattein viskasin kauppaleikin päätteeksi aidan yli - suoraan ohi ajaneen naapurin auton päälle. Hän ei ollut iloinen.

Synttärit. Aina se onnittelulaulun aloittaminen oli niin vaikeaa. Nauratti ja jännitti, että laulaako tässä nyt pitäisi. Ja sukkahousut olisi pitänyt äitin mielestä olla, vaikka inhosin jo pelkkää ajatustakin todella vahvasti. Kakun ja mehun jälkeen sukkahousut pois.

Lukuisia muistoja ja mielialoja, joita en ole muistanut muistaneeni. Niitä vain purskahteli.

julkkis ja juhannus

Ei Julkkista paljon naurattanut, kun en osannut häntä auttaa kassatätin ominaisuudessa. Räyhäsi. Rähjäsi. Sanoin, että olen kesätöissä, enkä tiedä nyt yhtään mitä hän tarkoittaa ja mitä tahtoo minun kassakoneesta tulostavan. "Haen toisen työntekijän. Hän ehkä osaa auttaa." Ja jo näin sanoessani tiesin edessä olevan Mission Impossible III, sillä eilinen työparini ei tiedä kassakoneesta sitäkään vähää kuin minä. Hän puhuu myös melko heikkoa suomea. Me yritimme auttaa. Julkkis hermostui lisää. "MITÄ te molemmat siinä seisotte! MENE sinä POIS siitä tuonne kassatäteilemään!" "Juu anteeksi." Emme kertakaikkiaan osanneet auttaa. Olimme kovin pahoillamme, mutta Julkkiksen hermo oli jo totaalisen mennyttä. Hänestä suorastaan loisti ajatus, että "on se ju***auta kumma, kun MINÄ Julkkis en saa PALVELUA. Typeryksiä nuo tavalliset ihmiset." Ovea paiskoen poistui. Ei kiittänyt sitkeästä yrityksestä auttaa Julkkista hädässä. Poistuessaan tokaisi: "Tulen sitten **** takaisin, kun täällä on ihmisiä jotka osaavat puhua suomea!" Kuulosti kovasti rasistiselta se siinä tilanteessa.

Koko episodin jälkeen minua hihitytti. Olisi tehnyt mieleni sanoa: "Oot värjännyt hiukses. Ei sovi musta sulle." Eräs asiakas neuvoi minua seuraavalla tavalla: "Olisit alkanut laulaa. R-A-K-A-S kulta kultasein mä sanoin niin ja selväks tein..." Repesin. Julkkis olisi varmaan mäjäyttänyt päin näköä, jos olisin alkanut laulaa yhtä hänen tunnetuimmista biiseistään.

Ei ollut Julkkiksella juhannusmieltä. Minulla on aivan pakosti, koska olen saanut ehkä parisensataan juhannuksen toivotusta asiakkailta. Niiltä mukavilta ja tavallisilta, joita Julkkis varmaan ei voi sietää.

lista lisätty

Noin, nyt on lista lukemistani blogeista. Lista olisi paaaljon pidempi, jos lisäisin nekin blogit, joita luen epäsäännöllisesti. Kai tuo vaatii vielä vähän fiksailuja, mutta nyt en jaksa. Lähden Seurasaaren oravien kanssa oravoimaan. Ja ehkä vähän lueskelemaankin.

nälkä ja muuta pohdintaa

Kummallista, miten kolmen päivän festariruokailut saavat kropan (tai pään?) vaatimaan tavallista ruokaa. Festareilla tuli syötyä kohtalaisen kevyesti. Kolmessa päivässä pari lämmintä pahvialustalta hyvässä humalassa kauhottua mössöä. Ja nyt on jo kolmas päivä festarien jälkimainingeissa, kun tekee koko ajan vain mieli syödä. Jotain lämmintä rasvaista ja suolaista ruokaa. Vatsa kirkuu jokaisen ruokailun jälkeen, kun tulee syötyä kuin hengen hädässä. Ja kun vatsa alkaa elää taas normaalia elämää, iskee julmettu hinku syödä lisää.

Seinäjoella tuli tosiaan tavattua uusi irkkikasvo. Tai siis vanha tuttu irkin kautta, mutta uusi tuttavuus livenä. Vaihdoimme pari sanaa yhteisistä irkkitutuista. Tuli todettua, että hurjan monet kanavallamme aktiivisesti keskustelevista ovat todellisuudessa (?) erilaisia kuin irkissä. Se on jotenkin hassua, miten monet irkissä niin kovin aktiiviset ja täynnä mielipiteitä olevat ihmiset ovat livenä tavattuna hurjan hiljaisia ja syrjäänvetäytyviä. Erään ihmisen kanssa olen jo ehtinyt kieltäytyä puhumasta irkissä mielipideasioista, koska se menee aina vänkäämiseksi. Livenä olen täysin valmis kyseisistä asioista puhumaan, mutta tiedän jo nyt, ettei niin tule koskaan käymään. Ei kyseinen ihminen livenä mielipiteitään tule esittämään.

Itse kuvittelen olevani kohtalaisen samanlainen niin irkissä kuin irkin ulkopuolella. Puhelias, valmis esittämään mielipiteensä, huumorintajuinen, huomionhaluinen, valmis taistelemaan oman mielipiteensä puolesta, jos tarve vaatii. Kai se on sitten niin, että hiljaisen on jostain syystä helpompi esittää mielipiteitään irkissä. Ei tarvitse sanoa mitään ääneen. Ei ole pelkoa, että puhuu toisen päälle. Tai että toinen puhuu sinun päällesi. Jotenkin itseni on vain hirmu vaikea kuvitella käyttäytyväni täysin normaalista poikkeavalla tavalla pitäessäni tuttuihin yhteyttä irkitse. Enhän minä puhelimessakaan muuta käyttäytymistäni. Tai kirjeessä. Tai mailissa.

Äitini ei aikaisemmin hahmottanut lainkaan, että irc on yhteydenpitoväline siinä missä puhelinkin. Asuessani vielä kotona hän ilta toisensa perään vaati minua sammuttamaan tietokoneen ja käymään nukkumaan ihmisten aikaan. Hänen mielestään tietokone (ja sitä kautta myös irc) olisi pitänyt sammuttaa välittömästi. "Kuule äiti, jos mä sammutan tän tietokoneen nyt kesken keskustelun, se on sama kuin löisin kyseiselle ihmiselle luurin korvaan. Ei niin vaan voi tehdä." Tämän jälkeen sain aikaa käydä keskusteluni loppuun.

Irc on käytännöllinen ja varsin mukava tapa pitää yhteyttä ystäviin, tuttuihin ja vieraisiin yhteyttä. Myös tieto ajankohtaisista asioista leviää lähes ajatusta nopeammin. Pinserin Sami totesi Hesarin reagoimisen eiliseen hätätiedotteeseen vieneen yli 5 minuuttia. Irkissä tämä aika on pieni ikuisuus. Viidessä minuutissa tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ehtivät yhdistää tiedonmurunsa ja levittää ne sadoille kanaville. Ehkä tiedotusvälineet jossain vaiheessa sukeltavat myös irc-maailmaan ja ryhtyvät itse aktiivisesti levittämään sitä kautta tietoa. Tiedotusbotti vapaaehtoiseksi ominaisuudeksi kanaville. Muutamassa kymmenessä sekunnissa tieto leviäisi uskomattoman monelle ihmiselle. Myös niille, joilla ei ole radiota käytettävissään.

elämäni provinssirockissa

Kolmen päivän aikana sattuu ja tapahtuu.

2 palanutta pohjetta
1 palanut kaula ja päänahka
1 yhä edelleen kevyenä jatkuva krapula
2 päivää hyvin humalassa
monta nähtyä bändiä, joista
2 (tai useampi) täydellisesti unohduksissa oleva keikka
2 nukuttua yötä autossa, joista
2 yötä törkeän kuumassa autossa
1 uusi irkkitoveri livenä katseltuna
1 minua pussailemaan innostunut naispuolinen ystävä
2 tuntia NIN:n keikalla, mistä aiheutunut
1 päätelmä, ettei NIN tee musiikkiaan minulle. Yäk.
6 tuntia kestänyt laatoitusta pidätellessä ajettu kotimatka
1 mukava ja kaikin puolin onnistunut festari

Mieleen ovat jääneet myös kahden nähtävästi tehtäväänsä perinpohjin koulutetun järjestysmiehen tempaukset.

tapaus A: Minä ja M kaljateltan portilla. Järjestysmies tahtoo nähdä kaikkien henkkarit. Minulla ei ole omia mukana. Hyvällä festarimielellä menen rehellisesti sanomaan, että "oon kyllä 24, mutta mulla ei oo papereita. Oisko mahdollista, että pääsen silti sisälle?" Ja hyvillä mielin otan vastaan kieltävän vastauksen, enhän itsekään myisi olutta paperittomalle. "No, ei voi mitään sit. Harmi." Mihin järjestysmies koulutuksen suomalla varmuudella: "No mä suosittelen, että teette nyt niin, että yritätte johonkin toiseen kaljatelttaan. Jospa siellä ei kysyttäisi papereita." Repesin. Nauroin järjestysmiehelle. "On sullakin jumankauta ohjeet."

tapaus B: Minä ja M Maija Vilkkumaan konsertissa. Edessä pöytä. Lyhyt minä en näe mitään. M nostaa minut pöydälle istumaan. Järjestysmies kaikessa järjestelyinnokkuudessaan ryhtyy minua aidan toiselta puolelta komentamaan. Humalaisen järkkymättömällä tehokkuudella istun silti pöydällä. Ei järkkäri parimetristä aitaa lähde ylittämään minun takiani. Ja totta, totta. Ei hän sitä aitaa ylitäkään. Hän viskaa minua tuopilla. Huti. Mutta hieman nauratti. Niin koulutettuja, niin koulutettuja.

kesäkaupunki

Rakastan Helsinkiä kesäisin. Paljon ihmisiä. Meri. Autoja. Raitiovaunuja. Tuuli. Kahviloita. Kiireinen tunnelma, jota voi pysähtyä leppoisasti katselemaan. Ihmiset ovat kuin muurahaisia, jotka pinkovat sinne tänne.

Pidän rauhaisasta maalaiselämästä. Toisaalta pidän yli kaiken tästä meluisasta ja elämää kuhisevasta kaupunkielämästä. Etenkin kesäisin. Katseltavaa riitää niin kovin paljon. Maalla on hiljaista. Sitä kaipaa välillä. Tänään olen ollut ihmisvilinässä niin pitkään, etten pysty laittamaan radiota saati televisiota päälle. Ei ääniä nyt. Korvat tarvitsevat lepoa. Mutta voi sitä hetkeä, kun äänet eivät vielä ole ylittäneet päivän sietokynnystä. Rakastan.

Korkeasaari tuli taas kierrettyä. Hirveästi vauvaeläimiä ja hirveän vähän kissaeläimiä. Eräs villihepo oli synnyttänyt vauvan pari tuntia aikaisemmin. Voi miten hontelo. Voi miten sen oli vaikea hallita jalkojaan. Kuonoa kutitti vimmatusti, mutta vauva ei osannut valita neljän koipensa välillä. "Joku näistä taipuu varmasti rapsuttaan turpaa, mutta mikä hitsi.." Ja sitten turvalleen. Kirjaimellisesti. Ja sihiseviä kanadanhanhia vauvoineen. Ja niin pieni vauvalintu, etten voisi todeksi uskoa. Viiriäisvauva, herranjumala. Se oli pieni.

Sitten malesialaista pöperöä hakemaan ja takaisin kotiin. Nyt on hetkellinen hurmos menossa, kun sai ensimmäisen aterian tälle päivälle vatsaansa.

Lista niistä asioista, joita tahtoisin tänä kesänä tehdä:
a) Mennä läheisille kallioille lueskelemaan ja uittamaan varpaita mereen.
b) Pyöräillä Seurasaareen uittamaan varpaita mereen.
c) Vaellella omia aikojani Helsingin keskustassa.
d) Piknikoida Suokissa.
e) Nähdä, kokea, haistaa, maistaa ja tuntea.

Seuraavaksi nokka kohti Provinssia ja kolmen päivän humalaa. Iloa iloa iloa ja yhteinen päätös M:n kanssa: "Siellä ei sitten riidellä."

lörps

Lörpsähtänyt olo. Etureppu on täynnä spagettia ja päätä väsyttää. Päiväuniaika iskee heti välittömästi ruokailun jälkeen. Vaan eipä ole hemulilla aikaa maata tai hapantua sängyssä saati nurmikolla, kun työskenneltävä on, jotta ruokansa voisi maksaa. Kahvit ehtii sentään vielä juomaan ennen työpäivän alkamisajankohtaa. Ja nurmikollakin on hapannuttu niin kauan kuin vaaleaihoisen kevyesti pisamaisen ihon kanssa kykenee.

Vihdoin ja viimein huomenna mennään Korkeasaareen Korkeasaareen. Heti aamusta ponkaisen itseni liikenteeseen kohti elukoita ja ötököitä. Voi kun väsyttää. Ei tule ajattelusta nyt mitään. Pitäisi saada hetki nukkua. Eikä työpäivä houkuta senkään takia, että työparina on se Vakava. Minulla on jotenkin olo, että ihminen, jota en lainkaan tunne, inhoaa minua. Kai hän on syntyessään saanut hemulinvihaamisgeenejä jostain. Ehkä hän ei edes vihaa. On vain jotenkin täysin välinpitämätön. Hyvä, jos edes tervehtii mennessäni töihin. Eikä hymyile. Koskaan. En oikein ymmärrä yhtään, miltä pohjalta hän käyttäytyy minua kohtaan kuten käyttäytyy. Kai hän sitten on sellainen kaikille. Outoja tuollaiset ihmiset jotenkin. Pelottavia. Että anteeksiko tässä pitäisi mennä pyytämään, vai ollako kuin ei olisikaan. Ainakaan en mene tänään kysymään, jos jotain onnistun taas rikkomaan. Korjaan itse.

Kahvia, sanoi hemuli. Kahvia.

dam di di dam

Aika mukavat fiilikset. Selässä on hassu alue, johon pelkkä koskettaminenkin oikeastaan sattuu. Tai oikeastaan pitäisi kysyä M:ltä kuinka lujaa hän selkääni sormella painoi. Luultavasti lähinnä kosketti. Hassu alue alaselässä, joka tuntuu lähinnä suurelta hermopäätteeltä. Ei ollut M:llä sellaista aluetta selässään, joten kai tuo on jotenkin epätavallista. Tiedä häntä.

Mukavat fiilikset silti. Aamukahvia. Hyvin nukuttu yö M:n vieressä erillään vietetyn viikonlopun jälkeen. Tosin M ryökäle rohmuaa peittoa kuin mikäkin. Ja sitten kun olen asiasta vikissyt, niin M on ruvennut unissaan siirtämään peittoa myös minulle. MUTTA. Nyt on kesä, enkä minä enää mitään peittoa tarvitse. Koitan unipöpperöissä päästä peitosta eroon ja hetken kuluttua M tuuppaa peittoa takaisin. Hiki.

Pitäisi ehkä pistää listaa blogeista, joita lueskelen. Tai ei tietenkään ole pakko, mutta ehkä niin voisi silti tehdä. Blogin ulkoasunmuokkaamisvimma meni alkumetrien jälkeen ohi. Kaipa tuo on nyt sen näköinen kuin ajattelin. Listan blogeista voisi silti lisätä. Etenkin aluksi oli hirmu tärkeää saada blogista sellainen hemulille sopiva. Ja on se edelleenkin tärkeää. Olen nimittäin huomannut, että on ihmeellisellä tavalla häiritsevää lukea kahden täysin erilaisen blog-ihmisen löpinöitä, kun ne on tehty samanlaiseen blog-pohjaan.

Äiti lähetti mailin, että "on niin mukava katsella, kun M näyttää sinusta niin tykkäävän." :) Äitin kanssa on tullut ihmissuhteista keskusteltua viime aikoina enemmän kuin koskaan. Aikaisemmin näistä asioista ei juuri keskusteltu. En jotenkin pystynyt puhumaan näistä äidin kanssa. Kai se liittyi siihen, ettei poikaystäväelämäni todellakaan ollut sitä aktiivisinta. Pikkuveli jatkaa improvisoitua performanssitaide-esitystään ex-nykyinen-ex-nykyinen-en-tiedä -tyttöystävänsä kanssa. Äiti kehotti tekemään päätöksen. Pikkuveli ei tee päätöstä. Ei hän pysty. Häntä vain ahdistaa. Ehdotin äitille kahdenkympin kriisiä. Minusta se olisi aika hyvä arvaus. Tosin pikkuveli on jo pari vuotta yli kahdenkympin. Minä ainakin kriiseilin ihan kiitettävästi täyttäessäni 20. Psykosomaattista sairastelua, ahdistusta, jne. Olen luulosairastelun mestari. Tai olin.

Kirjoitus pompsahtelee oudosti aiheesta kolmanteen. Olisin voinut kirjoittaa jotain vielä siitäkin aiheesta, jota Tira kirjoituksessaan analysoi. No, lyhyesti. Olen saanut kerran M:ltä kukan. Olin onnesta ja yllätyksestä mykkä - kerrankin. Myöhemmin M totesi, että sain kukan, koska baarissa kukkamyyjältä oli jäänyt ylimääräisiä baari-illan päätteeksi ja myyjä oli antanut yhden ilmaisiksi pelinhoitaja-M:lle. Kylläpä nauratti. No, olipa tuo sentään sen verran ajatellut, että minulle toi sen ruusun eikä roskiin heittänyt. Epäilen vahvasti, että ihan pian saisin kukkia. M ei vain ole sen tyylinen. Tyydyn kohtalooni ja olen superyllättynyt, jos luuloni osoittautuu vääräksi.

paluu

Lahden loma kotikotona alkaa olla ohi. Olen lähinnä nukkunut ja syönyt. No, kaverin vaavi tuli nähtyä. Sellanen reppana peikkovaavi, jolla oli pystyssä sojottava tumma tukka. Kuuma kuin mikä. Hiki sitä sylissä pitäessä tuli. Reiskaksi äitinsä reppanaa kutsui. Toivottavasti sentään joku toinen tulee viralliseksi nimeksi. Käytiin kaverin tontillakin katselemassa. Oikein mukavalle alueelle se on rakentumassa pikkuhiljaa. Selkä ökittelee taas ja erityisesti istuminen on vaikeaa. Toivottavasti tämä taas tästä. Ensi viikolla ... TÄLLÄ viikolla (ohhoh) suuntaamme kohti Seinäjoen Provinssirokkia. Mukavaa päästä näkemään festarielämää ensimmäistä kertaa elämässä. Tuttujakin on tulossa ihan mukavasti mukaan.

Tässä sitä odotellaan, että M tulisi minua noutamaan ja pääsisin Espooseen katsomaan illan elokuvaa Päämiestä.

elämäni ensimmäinen meemi

Vallan hämmästyneenä totean tulleeni osaksi blogistanissa kiertäneeseen meemiin. En koskaan milloinkaan, tai ikinä ole moisiin osallistunut, enkä tiennyt olevani osa tuota blogi-elämää. Ajattelin olevani yksin täällä bittiavaruudessa. No. Osallistun toki, kun satuin huomaamaan Syksyisen kotimajakan haasteen.

Lempibiisini? Kuusi kappaletta. Mitä ihmettä. Nämä eivät sitten ole suosituimmuusjärjestyksessä.

1. Robbie Williams, Strong

2. PMMP, Oo siellä jossain mun

3. (tässä kohtaa alkaa olla jo vaikeuksia, ellen halua toistaa edellisiä artisteja..) Bo Kaspers Orkester, Hon är so söt

4. TikTak, joku hyvä

5. Alanis Morrisette, Ironic

6. Joku Radio SuomiPopin renkutus

Pointti lienee, että kuuntelen lähinnä suomalaista.

Haastaisin ihmisiä, jos jaksaisin. Juuri nyt en jaksa. Selkää särkee jostain syystä ja polveakin vähän vihloo. Vähän kuin olisi lihaksissa tai hermoissa joku paska häiriö. Tai sitten juuri alkanut vesisade kolotti. Pahuksen pahus.

po pomp

Kokeilin naapurin ysivuotiaan jättitrampoliinia. Se oli aika hurja, kun pompusta viskautuu lähes ulkoavaruuteen. Tai siltä ainakin tuntui. Hyp hyp hyp ja POMP.

Toissapäivänä oltiin Tavastialla PMMP:n keikkaa katsomassa. Eteen änkeytyi kaapin kokoinen mies, jonka takaa en nähnyt mitään muuta kuin 10cm päässä nenästä uhkaavasti heiluvan kyynerpään. Tanssia rytkytin miehen vieressä ja päässä takoi musiikin bassojytkeen lisäksi yksi ainoa ajatus: "Jos tuo kyynerpää osuu nenään, minä puraisen siitä palan." Ja olisin ihan varmasti puraissutkin, sen verran rasitti se jättiläinen, jonka oli ihan pakko ängetä eturiviin seisomaan, vaikka olisi nähnyt kaikkien päiden yli.

Tällä hetkellä odottelen äitin kanakeiton valmistumista ja nautin elämästä kotikotona. Tänään pääsen vihdoin ja viimein näkemään kaverin vauvelia. M meni kotikotiinsa käymään ja samalla juhlistamaan luokkakokousta. Minä en viitsinyt mennä mukaan, koska ei ole ehkä maailman ensteksi kivoin tapa viettää lauantai-iltaa appiehdokasvanhempien kanssa poikaystävän ollessa bilettämässä.

Luin eräästä blogista (jonka nimeä en juuri nyt muista) pähkäilyjä sedittelyn ja tädittelyn tiimoilta. Minua täditellään harva se päivä. Kieltämättä tuntuu hassulta. En tunne itseäni 24-vuotiaaksi tädiksi. Mutta. Ja tässä tulee se perustelu, miksi minä voin hyvin olla täti. Tytöttely ja pojittelu on mielestäni epäilyttävää. "Tyttö hei, annapa se salaatti tänne." Hm. Minusta tuo kuulostaa alentavalta. Mä sulle mikään tyttö oo, hemmetti.

arkipäivän huumoria

Lähetin geeohjaajalle mailin, että hyväksyn saamamme arvosanan, enkä lähde tekemään valitusta, vaikka olenkin lievästi pettynyt.

Tässä pätkiä ohjaajalta saamastani vastauksesta:
"kiitos postista. Tunnelmat ovat samat minullakin, mutta taisin silloin varoitella hieman, että varmaa ei koskaan ole mikään. Myönnän että siis itseänikin harmittaa, että aika loppui tavallaan kesken - teitte aivan upeasti töitä. Vien asiaa nyt eteenpäin ja uskon tuon lausunnon pitävän eli kun siinä ei ole epäilevää lausetta esim. vahvuuksia painottaen... niin se ei laske enää tuosta varsinaisessa päätöksenteossa. ... Olen aidosti sitä mieltä, että työnne on hyvä ja siitä voi olla ylpeä. Uudenlaisen ja erilaisen gradun tekeminen ei ole helpoa kun mallia ei juuri kehittämistutkimuksista ole. Suosittelen edelleen jatko-opintoja jossakin vaiheessa eli jospa tuo olisi jättänyt pienen nälän "näyttää" sekä taidon tutkivaan ja kehittävään opettajantyöhön"

Ja mikä tässä on sitä arkipävän huumoria? No kovasti alkoi naurattaa tuo, ettei arvosana tule enää tuosta laskemaan. Se siitä todella vielä puuttuisi, että saisimme arvosanaksi B:n. Ei juma. Ajatuskin naurattaa aika hulvattomasti. :D Että me teemme niska limassa töitä tavoitellessamme E:tä ja saamme B:n. HAhahaha pakko nauraa ääneen. :D Geepari olisi luultavasti lähettänyt yliopistolle kirjepommin, jos näin olisi käynyt. Geeohjaaja oli soittanutkin geeparille. Kai geepari oli sitten aika kärkkäästi protestoinut saamaamme arvosanaa. Ja sehän tässä kai mättää sekä minua että geeparia, että saimme saman arvosanan kuin ystävämme, joka luovutti pari viikkoa meitä ennen ja teki täysin perinteisen tutkimuksen. Heille tarjottiin B:tä, mutta saivat C:n. Meille tarjottiin melkein E:tä ja saimme C:n. Meillä vahva C, heillä heikko C. Mutta eihän noilla muilla määritteillä ole mitään merkitystä. No joo. Tehty mikä tehty. Kiitos ja kumarrus.

geetä muistellen

M lähti töihin ja minä jäin keittelemään itselleni aamukahvia. Kohta on lounastreffit M:n kanssa läheisessä opiskelijaravintolassa.

Olotila on hyvä. Eilen tuli ilmoitus geestä. "Lausunto on viimein valmis ja se on liitteenä. Työ on vahva 2+ eli cumu. Aivan kiitettävään eli magnaan sitä ei saatu. Harmistus. Innokkaasta yhteistyösä kiittäen, olitte ihania graduntekijöitä! Työnne minusta voi olla suoraan mallina seuraavilla ryhmillä, toivon vastaavanlaisia töitä lisää ja jopa niin, että jatkossa kaikki tekisivät tuon tyyppistä." Kevyt pettymys, kun ohjaaja niin kovasti puhui paremmasta arvosanasta. Geepari oli hyvin pettynyt. Minä selviän elossa tästä. Nyt se on arvosteltu, se on suoritettu, se on tehty. Geetä muistellen. Omaiset eivät jää suremaan.

Kaverilta tuli tekstari. Yläasteen luokkakaverini oli tehnyt itsemurhan perjantaina. Tutuillani menee vahvasti. Tuota ihmistä en osaa surra kovinkaan henkilökohtaisella tasolla, koska hän ei koskaan ollut hyvä ystäväni, eikä luokkakaverikaan kuin pari vuotta. Onhan se silti pelottavaa tai jotenkin minusta täysin käsittämätöntä. En pysty kuvittelemaan, että luopuisin tästä kaikesta vapaaehtoisesti. En pysty näkemään ilmiön taakse. En millään. Mutta sen tämä kesäkuun alku on tehnyt, että olen joutunut pohtimaan asiaa. Että itsemurha on asia, joka ei ole vain asia tuolla jossain, vaan se voi koskettaa yllättäen ketä tahansa. Ja sen jäljen serkkuni tempaus on tehnyt, että kun kuuntelin hänen eilen puhelinvastaajaan jättämäänsä viestiä, ensimmäinen tunne oli kauhu. Kuuntelin serkkuni ääntä, joka kuulosti pakokauhuiselta ja itkettyneeltä. Sydän löi ylimääräisiä kertoja moneen otteeseen, kunnes tajusin serkkuni puhuvan tarkoituksella erilaisella äänellä. Vastaajassa puhui Sergei. Vuosia sitten meille kehittyivät maileissa Sergei ja Anatol, jotka lähettelevät toisilleen maileja. Anatol on minun henkilöni, Sergei serkkuni hahmo. Kai tämä sisäinen valmiustila huonoihin uutisiin serkkuuni liittyen laimenee ajan myötä. Toivottavasti ainakin.

epäilyksiä

Se on inhottavaa, kun rupeaa epäilemään itseään ja muistiaan. Teen sitä erityisesti työvuorolistojen kanssa usein. Olen merkinnyt itselleni työlistasta vuoroni, mutta yli viikon lomailtuani alan epäillä, että minun olisi pitänyt olla eilen töissä. Ja miksikö se huolettaa? Olisivathan nuo soittaneet töistä, että "Tule ny saakeli töihin sieltä!" Vaan eivätpä voi soittaa, kun kännykkäliittymä vaihtui, ja sim-kortti on Lahdessa. Unohdin sen sinne. Kyllä ketutti. Nyt jännityksellä töihin katsomaan, olisiko eilen pitänyt olla töissä. Tuskin. En ole koskaan vielä jättänyt kokonaista työvuoroa väliin. Liian aikaisin olen mennyt pari kertaa.

Polkupyörä palautui takaisin polkupyörämäiseksi, kun M saapui kotiin illalla töistä. Päivällä minä yritin sitä Lahdesta raahamisen jäljiltä kasata, mutta eihän siitä tullut kuin syvääkin syvempi vitutus. Olin valmis mättämään lähimmäisiä turpiin, kun takapyörän asentaminen ei onnistunut, vaikka iskä Lahdessa oli vakuuttanutkin, että "Kyllä sä osaat!" Rasittaa välittömästi, kun oletetaan että tuo on helppoa ja se osoittautuukin mission impossibleksi. Selkäkin on valmistujaisreissun jäljiltä ihan paskana. Juilii ikävästi kylkiin asti ja alaselkää jomottaa. Nyt ovat lihaksetkin selästä kipeät. Istuminen on erityisen vaikeaa.

No, ihan mukavaa silti, ja mielialakin kohosi eilisen blah-mielialan syövereistä ihan positiiviseksi. Kohta taidan polkea itseni pyörälläNI opiskelijaruokalaan ja sitten sitä kassatäteilyä.

blah

Jotenkin ihan blaaaah-olo. M oli eilen baarissa. blaah. M lähti töihin. blaaaaaaah. blaaaaaaaaaaah. En tiedä mikä mättää, mutta. No, pyörän sain vihdoinkin Lahdesta mukaani. Ja rullaluistimetkin. Tosin sää on niin kurja, että ulkoilusta on kai turha uneksia. blaaaah. Pyörä pitäisi myös kasata, koska se ei mahtunut kovinkaan näppärästi auton takakonttiin. Etu- ja takapyörän kiinnitys. blaah.

kiinni elämään

Kävin eilen viemässä serkun sairaalasta siskonsa luokse majailemaan. Sisko tuli mukaan. Onneksi. Yksin olisi ehkä jäänyt menemättä. Serkku näytti samalta kuin aina. Hän kuulosti samalta kuin aina. Hän puhui suljetusta osastosta kuin se olisi aina ollut osa elämää. Rutistin häntä kuin ... hengenhädässä. Hänen kanssaan pystyi puhumaan mistä vain. Lähes mistä vain. Hän kertoi päivistään ja osaston toimista. Vastailin lähes normaalisti. Jossain taustalla kaihersi se, etten tiennyt mitä saa sanoa. Voinko minä verrata pomoani 24-sarjan kuoleviin? Saanko mainita kuolemaa? Entä saanko puhua muiden ongelmista? Miten minusta tuntuu, että kaikki puhe, joka suustani tulee, on jotenkin tilanteeseen sopimatonta? Varon sanojani. Miksi? Saako tästä puhua? Voinko kertoa, että veljeäni ahdistaa? Onko serkun omassa ahdistuksessa aivan tarpeeksi? Pitäisikö kysellä jotain? Pitäisikö jättää kyselemättä? Pystyin olemaan serkkuni seurassa vaivaantumatta ja kohtalaisen normaalisti. Pyysin serkkua seuraksi Korkeasaareen. Lupasi lähteä. Kai tähän pikkuhiljaa oppii suhtautumaan. Vielä en oikein osaa kokonaan. Mutta käynti helpotti ehdottomasti oloani. Ehkä myös serkkuni oloa. Minä olen olemassa hänelle ja hän minulle kaiken tämän jälkeenkin.

Illalla M tuijotti minua. "Mitä sä katselet?" "Sua. Sä hymyilet taas. Se sopii sulle."

..

Tänään pystyn jo ehkä harkitsemaan hymyilemistä. Eilen töissä jouduin pakostakin hymyilemään asiakkaille ja nauramaankin. Mutta se nyt oli sellaista "ei minua todellisuudessa todellakaan naurata" -naurua. Tuntuu siltä kuin hymylihakset olisivat jotenkin jumissa.

Tänään menemme serkkua hänen siskonsa kanssa hakemaan. Pääsee sairaalasta luultavasti. Sisko kuulosti kovasti väsyneeltä. Ei ihme, jos ei ole kolmeen yöhön nukkunut. Ilmeisesti minua eilinen töissä olo helpotti ja sekin, että tiedän tänään meneväni käymään, sillä nukuin yöni kuin tukki. Ja kun heräsin, ei ensimmäinen ajatus ollutkaan "mitä on tapahtunut?", vaan tuo ajatus tuli mieleen vasta muutaman hetken päästä. En edelleenkään voi uskoa asiaa todeksi. Minulla on tunne, että olen menossa serkulleni aivan normaalisti kylään. Ei pää usko, että olen menossa psykiatriselta hakemaan potilasta kotiin.

En tiedä onko se jotain sairasta uteliaisuutta vai mitä, mutta minusta tuntuisi kovasti helpottavalta tietää mitä oikeasti on tapahtunut. Nyt en tiedä, mitä ajattelisin. (Oikeasti meinasin kirjoittaa, etten tiedä ketä syyttäisin. Tiedän kyllä, ettei tästä pidä ketään syyttää. Ei niin. Tuntuisi vain helpommalta löytää tähän tilanteeseen syyllinen.)

.

"Olis vähän ikäviä uutisia", sanoi pikkuveli. Siitä on nyt 12 tuntia, enkä oikein tiedä miten pitäisi olla. "Serkku otti liikaa lääkkeitä, mutta nyt kaikki on jo ihan ok." Ihan ok?! Ensin pysyin tyynenä. "Millon?" "Miten?" "Miksi?" Klik. Puhelin kiinni. Tärinää ja kyyneliä. Kädet tärisevät jotenkin hallitsemattomasti. En tiedä mitä päässä pyörii, mutta hetken kuluttua tulee vahva tunne, että pitäisi vetäistä turpiin sitä serkun ex-poikaystävää. Nyrkillä suoraan naamaan. Ei mitään ennakkovaroitusta. Potkiakin voisin. Hän se oli vienyt serkun sairaalaan. Se ei paljon lohduta. Niin paljon surua se on aiheuttanut. Paska. paskapaska. Viha kestää. Äiti soittaa. Sanoo, että tukiverkkoa vaan serkulle. "Mene käymään sairaalassa." Menenkin. Pelottaa se, että pitäisikö olla iloinen, että serkku - joka on lähes sisko minulle - on elossa, vai surullinen, että hän melkein ei ole. Menenkö sairaalaan hymyillen? Itkien? Mitä pitää sanoa? Puhunko minä, vai olenko hiljaa? Itku lakkaa, mutta en pysty olemaan normaalisti. Pitääkö minun tuntea näin? Olenko oikeista syistä surullinen? Miksi minua itkettää? Miten serkku saattoi haluta luopua tästä kaikesta? Ei koskaan kesää. Ei koskaan hampaiden pesua. Ei koskaan koiria. Ei koskaan mitään. Ei hän ole sellainen? Tuijotan kattoa, kunnes M tulee taas lähelle. Kyynelet puskevat läpi, vaikken tiedä mitä itken. Tuijotan kattoa, koska en voi katsoa M:ää silmiin. En voi katsoa televisiota. Omassa elämässäni on nyt tarpeeksi, enkä voi käsitellä mitään muuta. Tuijotan kattoa. Irtonaisia ajatuksia serkusta vatsahuuhtelussa. Muistoja siitä, kun serkku luki ääneen satuja. Tuijotan kattoa. M yrittää sanoa, että pistäisin silmät kiinni ja nukkuisin. Väsyttää ihan hirveästi, mutten voi. Tuijotan kattoa ja vain olen. Jossain vaiheessa nukahdan, mutta heräilen pitkin yötä. Aina ensimmäinen ajatus herätessä on: "Ei se voi olla totta? Se on joku vitsi. Ei vain naurata. Pakko sen on olla vitsi? Pikkuveljeni sairas vitsi, eikö? Eikö? Ei." Iskä oli puhunut serkun äidin kanssa tunteja puhelimessa. Serkun isä ei pysty käsittelemään koko asiaa. Oma isäni aikoo kai mennä sairaalaan jututtamaan serkkua.

Miten se on mahdollista? En tajua. Neljä päivää aikaisemmin vietin serkkuni kanssa iltapäivän ja hän iloitsi kesälomasta ja helteistä, jotka sijoittuivat juuri hänen lomalleen. Paijailtiin koiravauvojen vauvamasuja. Jossain vaiheessa iltaa herää se kysymys, jota on kai ihan turha kysyä, mutta silti se herää. Mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin? Olisi pitänyt olla enemmän yhteydessä. Olisi pitänyt kysyä enemmän "Mitä sinulle kuuluu?" Olisi pitänyt mennä serkun kotiin viime vierailulla, eikä hänen vanhemmilleen. Olisimme ehkä saattaneet puhua jotain, joka olisi helpottanut hänen oloaan. Olisi pitänyt lähettää maileja.

Nauru ja hymy on valunut johonkin pois. En osaa olla. En tiedä mitä pitäisi puhua. Luulin, ettei minua itketä enää. "Saitko nukuttua?" M kysyi. Kyynelet rutistuvat kuitenkin yllättäen silmäluomien taakse. "Vähän." Tuntuu, että kirjoittaisin tätä jonkun keksityn tarinan perusteella. Jos olisi pitänyt arvata kenelle tämä tutuistani on tapahtunut, en ikinä olisi valinnut serkkua. En ikinä.

Iskä sanoi, että kotiin pitää aina uskaltaa tulla, oli tilanne mikä hyvänsä. Meidän perheessä tuo näyttäisi olevan mahdollista. Pikkuveli hakeutui eilen YTHS:n kautta keskustelemaan. Äiti oli tyytyväinen. Hakeepahan ainakin apua. Iskä soitti puoliltaöin ja kyseli mitä kuuluu. Puheli niitä näitä ja koitti piristää. Äiti lupasi soittaa tänään. Minun pitäisi soittaa serkkuni isosiskolle. Jos hän tulisi seuranani sairaalaan. En uskalla mennä yksin. M tarjoutui seurakseni. Lupasin harkita. En oikeasti harkitse, koska hän ei ole juuri nyt se ihminen, josta saan tukea kohdata serkkuni. Miten tulevaisuudessa osaan suhtautua serkkuun? "Mitä kuuluu?" Tuleeko tuohon kysymykseen mukaan sivumaku, joka vaikuttaa utelulta? Miten voin enää koskaan uskoa, että serkulla olisi kaikki hyvin? Päätä särkee ja tuntuu siltä kuin kasvoilla olisi naamari, jonka läpi en pysty nostamaan ilmeitä naamalleni. Onko tämä joku vitsi?

Yksi ensimmäisistä ajatuksista: Onneksi serkkuni ei tiennyt tarpeeksi lääketieteestä.

huomioita elämästä

En oikein vieläkään geen jäljiltä osaa pysähtyä. Pelkkä oleminen ja etenkin päiväunet tuntuvat jotenkin.. Ihan kuin niihin ei edelleenkään olisi lupaa. M ihmetteli, miksen kerrankin lepää ja nuku, kun siihen on aika ja paikka. En pysty. Kun M nousee kymmeneltä lähtemään töihin, en mitenkään pysty jäämään sänkyyn. Eilen yritin nukkua päiväunia. Hetken taisin nukahtaakin, mutta ei siinä ollut sitä rauhallista nautintoa jotenkin. Kävin tänään kaverin kanssa keskustassa kahvilla ja valmistujaislahjaostoksilla. Hän sanoi aivan samaa pysähtymisestä ja rauhoittumisesta. Geen jäljiltä hänkään ei ole saanut takaisin lorvimisen taitoa. Vapaata olisi, mutta pysähtyä en osaa.

Tänään on ollut mukava päivä. Aamulla heti heräämisen ja aamutouhujen jälkeen suuntasin keskustaan allekirjoituttamaan kesävuokrasopimusta. Vuokralaiseni vaikutti mukavalta ja luotettavalta. Kaikki vaikuttaa tänään mukavalta. Jopa vesisade. :) Meri näytti vihreältä. Vettä ropisee. Lahkeet kastuivat. Tuuli painoi sateenvarjoa kuin näkymätön supermies. Nyt minulla on vain aikaa ja aikaa. Ajattelin maalata ehkä hieman, nukkua (jos vain millään annan itselleni luvan), pyykätä ja ehkä imuroidakin. Lukeakin voisi. Näin sitä koitetaan vaan tehokkaasti luoda tekemistä ja aikataulua. :)

Pienempi pikkuveli tuli Venäjältä kivääriä pyörittämästä. Olivat sotilasmusiikkia esittelemässä. Ja oluen juomiseksihan se kuulemma oli mennyt. Isompi pikkuveli on saanut huomiseksi ajan YTHS:ltä. Pääsee puhumaan asioistaan. Äiti kehui uutta pyörääni. JEe. Hm. Mukavaa.