..

Tänään pystyn jo ehkä harkitsemaan hymyilemistä. Eilen töissä jouduin pakostakin hymyilemään asiakkaille ja nauramaankin. Mutta se nyt oli sellaista "ei minua todellisuudessa todellakaan naurata" -naurua. Tuntuu siltä kuin hymylihakset olisivat jotenkin jumissa.

Tänään menemme serkkua hänen siskonsa kanssa hakemaan. Pääsee sairaalasta luultavasti. Sisko kuulosti kovasti väsyneeltä. Ei ihme, jos ei ole kolmeen yöhön nukkunut. Ilmeisesti minua eilinen töissä olo helpotti ja sekin, että tiedän tänään meneväni käymään, sillä nukuin yöni kuin tukki. Ja kun heräsin, ei ensimmäinen ajatus ollutkaan "mitä on tapahtunut?", vaan tuo ajatus tuli mieleen vasta muutaman hetken päästä. En edelleenkään voi uskoa asiaa todeksi. Minulla on tunne, että olen menossa serkulleni aivan normaalisti kylään. Ei pää usko, että olen menossa psykiatriselta hakemaan potilasta kotiin.

En tiedä onko se jotain sairasta uteliaisuutta vai mitä, mutta minusta tuntuisi kovasti helpottavalta tietää mitä oikeasti on tapahtunut. Nyt en tiedä, mitä ajattelisin. (Oikeasti meinasin kirjoittaa, etten tiedä ketä syyttäisin. Tiedän kyllä, ettei tästä pidä ketään syyttää. Ei niin. Tuntuisi vain helpommalta löytää tähän tilanteeseen syyllinen.)