Koiralapsi kehittyy huimaa vauhtia. Toissapäivänä otettu matsi on ilmeisesti kallistanut johtajuusvaakakupin emännän voitoksi ja erävoitosta on tullut otteluvoitto. ..Tai sitten iloitsen liian aikaisin.. Stressaantunut pikkupirulainen on muuttunut rennommaksi pikkukoirutuholaiseksi, joka kuitenkin osoittaa selvästi, että minun sanani on se, joka painaa.
Koiraa lenkittäessäni pohdin (taas kerran), mitä kaikkea hauveli on parissa kuukaudessa oppinut.
1) Kotona voi kävellä lähes täysin huoletta. Enää lahkeessa ei roiku pörisevä kasa karvaa, nastahammasta ja lihasta.
2) Ulos pissiminen on yleisempää kuin sisälle lirittäminen.
3) Sisälle kakkiminen on hyvin harvinaista.
4) Istu.
5) Maahan.
6) Seiso. (Tämä on vielä vähän hakusessa..)
7) Kuole. (Koira kellahtaa kyljelleen. Vähän hakusessa vielä.)
8) Pyöri.
9) Paikka.
10) Tule! (Tämä ei ehkä koiran mielestä ole mikään käsky, enkä tiedä, miten hyvin se on ymmärtänyt käskyn sisällön oikeasti. Kyllä se kuitenkin hyvin usein käskettäessä tulee..)
11) Sormien napsauttaminen kiinnittää koiran huomion ja lenkillä kutsuu seuraamaan tai jatkamaan matkaa. Kätevä systeemi, joka on ollut käytössä myös kotikotona kasvatettujen koirien kanssa.
12) A-A. EI. Koira tietää, mitä tämä tarkoittaa. Se ei vain aina "muista" A-A:n sisältöä.
13) Irti. Tämän koira on opiskellut itsekseen. Kertaakaan en ole väkisin irroittanut koiran suusta jotain ja tällä keinolla opettanut irti-käskyä. Eilen ja tänään huomasin, että irti toimii myös lenkillä, kun koira poimii roskia suuhunsa. IRTI - ja hauva (yleensä) pudottaa poimimansa herkkuroskan.
14) Roskien poimimista tapahtuu vain murto-osa siitä määrästä, mitä aluksi poimittiin.
15) Hihnassa käveleminen sujuu loistavasti. Ja jos homma meinaakin mennä pörisemiseksi ja hihnan riepottamiseksi, riittää huikkaus: "Missähän ois käpy? Katos, oisko jossain käpy?!" Viimeistään suuhun kannettavaksi tarjottu oksa vie huomion hihnalta.
16) Ennen ruuan saamista koira istuu alas ilman käskyä. Nyt yritetään pyrkiä siihen, että koira ryhtyy syömään vasta, kun saa luvan, vaikka kuppi olisikin jo lattialla.
Siinä tärkeimmät.
Aika monta juttua ja elämää kuitenkin takana vasta alle 4 kuukautta.. Fiksu rakki.
30.6.07
26.6.07
tapahtumia ja ajatuksia.
Juhannus tuli ja meni. Tätä ennen koiru oli ensimmäistä kertaa Lahdessa vanhuksien luona hoidossa yön yli ja kuulemma koko homma meni tosi hienosti. Koiravanhus kykeni paremmin käsittelemään lapsukaisen läsnäoloa, kun minä en ollut paikalla.
Juhannus vietettiin Keski-Suomessa saaressa mökkeillen. Oli huisin hauskaa, eikä humalakaan tullut missään vaiheessa. Sielu ja mieli lepäsivät siinä mökkikalliolla maatessa, perunoita pestessä tai yksin saunatuvassa lueskellessa. Koiru nautti kahlailemisesta ja räpiköipä pentu myös kumiveneen perään osoittaen uimataitonsa riittäväksi pinnalla pysymistä silmällä pitäen. Yksi pahuksen typerys koki suurimmaksi huvituksekseen pelotella koirua muristen ja käsiään heilutellen. Yritin vaivihkaa pitää tätä parivaljakkoa erossa toisistaan. Lopulta ryhdyin seisomaan koiran ja miehen välissä, kun samaan tilaan jouduttiin. Ja sitten. NAKS. Epähuomiossa koko vitutus ihmisen typerääkin typerämpää käyttäytymistä kohtaan pullahti suustani. "Nyt vittu lopetat. Ei mitään järkeä pelotella koiraa tollee. Vituttaa tollanen!" "No mä vaan pelleilin." "Joo ihan sama, lopeta." Enkä edes tunne kyseistä miestä erityisen hyvin. Otti vaan pannuun, kun koira ryhtyi osoittamaan syvää epäluottamusta kyseiseen ihmiseen myös silloin, kun hän ei kiinnittänyt koiraan mitään huomiota. Niin se koiru oppi - mustaan pukeutunut mies saattaa käyttäytyä todella kummallisesti. Perhana.
Juhannuksen jälkeen koiru on ollut omituisen levoton. Se ei osaa pysähtyä eikä olla rauhallisesti. Se raapii lattiaan kuoppaa ja repii lahkeita. Yksi koiraihminen ehdotti kutiavia ikeniä, toinen virtsatietulehdusta, kolmas kuumuutta ja neljäs aikuiseksi koiraksi kasvamisen murheita. Tiedä häntä. Stressi kuulostaisi vahvalta voittajaehdokkaalta. Niinpä otetaan rauhakseen pari seuraavaa päivää.
-------------
Olen huomannut erään asian. Aikaisemmin en ajatellut aktiivisesti äidin kuolemaa koskaan. Nyt se tulee mieleen usein puhelimen soidessa. Jotenkin olen oppinut odottamaan huonoja uutisia puhelimitse. Kun puhelimeni ryhtyy soittamaan vanhemmilta tulevan puhelun merkiksi tiettyä soittoääntä, pamahtaa päällimmäiseksi (liian) usein ajatus siitä, että isä soittaa äidin kuolleen. Nyt en saa päähäni, miten ajatuskulku kuolemasta menee, mutta se menee aina samalla tavalla. Mielikuvaan liittyy kuollut tai kuolemassa oleva äiti. Pitäisi kirjata se ajatus tai tunne heti ylös, kun se seuraavan kerran tulee.. Ehkä siitä ajatuksesta sitten pääsisi irti. Tai sitten aivoihini on pysyvästi muodostunut tehokkaan oppimisen kautta puhelimen ja huonot uutiset yhdistävä aivosolu.
Mummin kuolemasta kuulin puhelimitse bussissa matkalla opiskelukaupunkiin. Äidin syöpä astui elämääni puhelimen kautta. Hyvät/huonot uutiset imusolmukkeista löytyneistä syöpäsoluista kuulin puhelimessa. Isän veljen kuolema kerrottiin puhelimessa. Ei niitä kertoja niin hirveän montaa ole. Kai kuoleman tai muun vastaavan todella vakavan asian sitten yhdistää johonkin toiseen asiaan tehokkaammin. Tiedä häntä. Jo ennen tätä inhosin puhelimessa puhumista. Nykyään voin hyvinkin puhua puhelimessa (, kunhan puhelun alku on varmistanut, että kyse on harmittomasta puhelusta), mutta inhoan puhelimen soimista. Inhoan sitä ajatusta hiljaisesta hetkestä ja sitä seuraavaa kysymystä: "Moi, missä oot? Ootko yksin?" Yäk. Melkein itkettää pelkkä ajatuskin.
Juhannus vietettiin Keski-Suomessa saaressa mökkeillen. Oli huisin hauskaa, eikä humalakaan tullut missään vaiheessa. Sielu ja mieli lepäsivät siinä mökkikalliolla maatessa, perunoita pestessä tai yksin saunatuvassa lueskellessa. Koiru nautti kahlailemisesta ja räpiköipä pentu myös kumiveneen perään osoittaen uimataitonsa riittäväksi pinnalla pysymistä silmällä pitäen. Yksi pahuksen typerys koki suurimmaksi huvituksekseen pelotella koirua muristen ja käsiään heilutellen. Yritin vaivihkaa pitää tätä parivaljakkoa erossa toisistaan. Lopulta ryhdyin seisomaan koiran ja miehen välissä, kun samaan tilaan jouduttiin. Ja sitten. NAKS. Epähuomiossa koko vitutus ihmisen typerääkin typerämpää käyttäytymistä kohtaan pullahti suustani. "Nyt vittu lopetat. Ei mitään järkeä pelotella koiraa tollee. Vituttaa tollanen!" "No mä vaan pelleilin." "Joo ihan sama, lopeta." Enkä edes tunne kyseistä miestä erityisen hyvin. Otti vaan pannuun, kun koira ryhtyi osoittamaan syvää epäluottamusta kyseiseen ihmiseen myös silloin, kun hän ei kiinnittänyt koiraan mitään huomiota. Niin se koiru oppi - mustaan pukeutunut mies saattaa käyttäytyä todella kummallisesti. Perhana.
Juhannuksen jälkeen koiru on ollut omituisen levoton. Se ei osaa pysähtyä eikä olla rauhallisesti. Se raapii lattiaan kuoppaa ja repii lahkeita. Yksi koiraihminen ehdotti kutiavia ikeniä, toinen virtsatietulehdusta, kolmas kuumuutta ja neljäs aikuiseksi koiraksi kasvamisen murheita. Tiedä häntä. Stressi kuulostaisi vahvalta voittajaehdokkaalta. Niinpä otetaan rauhakseen pari seuraavaa päivää.
-------------
Olen huomannut erään asian. Aikaisemmin en ajatellut aktiivisesti äidin kuolemaa koskaan. Nyt se tulee mieleen usein puhelimen soidessa. Jotenkin olen oppinut odottamaan huonoja uutisia puhelimitse. Kun puhelimeni ryhtyy soittamaan vanhemmilta tulevan puhelun merkiksi tiettyä soittoääntä, pamahtaa päällimmäiseksi (liian) usein ajatus siitä, että isä soittaa äidin kuolleen. Nyt en saa päähäni, miten ajatuskulku kuolemasta menee, mutta se menee aina samalla tavalla. Mielikuvaan liittyy kuollut tai kuolemassa oleva äiti. Pitäisi kirjata se ajatus tai tunne heti ylös, kun se seuraavan kerran tulee.. Ehkä siitä ajatuksesta sitten pääsisi irti. Tai sitten aivoihini on pysyvästi muodostunut tehokkaan oppimisen kautta puhelimen ja huonot uutiset yhdistävä aivosolu.
Mummin kuolemasta kuulin puhelimitse bussissa matkalla opiskelukaupunkiin. Äidin syöpä astui elämääni puhelimen kautta. Hyvät/huonot uutiset imusolmukkeista löytyneistä syöpäsoluista kuulin puhelimessa. Isän veljen kuolema kerrottiin puhelimessa. Ei niitä kertoja niin hirveän montaa ole. Kai kuoleman tai muun vastaavan todella vakavan asian sitten yhdistää johonkin toiseen asiaan tehokkaammin. Tiedä häntä. Jo ennen tätä inhosin puhelimessa puhumista. Nykyään voin hyvinkin puhua puhelimessa (, kunhan puhelun alku on varmistanut, että kyse on harmittomasta puhelusta), mutta inhoan puhelimen soimista. Inhoan sitä ajatusta hiljaisesta hetkestä ja sitä seuraavaa kysymystä: "Moi, missä oot? Ootko yksin?" Yäk. Melkein itkettää pelkkä ajatuskin.
17.6.07
matkasuunnitelmaa pukkaa.
ke 11.7. Lähtö Suomesta klo 8:55.
ke-to 11.-12.7. Haetaan auto ja yövytään Spokanessa WestWyn motel7 ??
to-su 12.-15.7. Torstaina ajetaan Spokanesta Heroniin (120 mailia eli n. 2,5h) ja ollaan siellä sunnuntaiaamuun asti.
su-ma 15.-16.7. Sunnuntaina ajetaan Nickille Portlandiin. Ajettavaa kertyy sunnuntaille 470 mailia. (n. 8h)
ma 16.7. Maanantaina vielä Portlandissa, illalla ajetaan Grants Passiin ja ollaan siellä yötä. Ajettavaa tälle päivälle kertyy n. 250 mailia. (n.5h)
ti 17.7. Aamulla lähtö. Ajetaan San Franciscon lähistölle Stinson Beachille. Ajettavaa kertyy tälle päivälle n. 450 mailia.
ke 18.7. Kierrellään San Franciscossa ja yövytään siellä jossain.
to-la 19.-21.7. Torstaina ajetaan Los Angelesiin. Ajettavaa torstaille kertyy ?mailia. Lauantaiaamuna lähdetään kohti Las Vegasia.
la-ke 21.-25.7. Las Vegasissa. Yhtenä päivänä käydään Grand Canyonilla.
ke 25.7. Lähtö takaisin Suomeen.
ke-to 11.-12.7. Haetaan auto ja yövytään Spokanessa WestWyn motel7 ??
to-su 12.-15.7. Torstaina ajetaan Spokanesta Heroniin (120 mailia eli n. 2,5h) ja ollaan siellä sunnuntaiaamuun asti.
su-ma 15.-16.7. Sunnuntaina ajetaan Nickille Portlandiin. Ajettavaa kertyy sunnuntaille 470 mailia. (n. 8h)
ma 16.7. Maanantaina vielä Portlandissa, illalla ajetaan Grants Passiin ja ollaan siellä yötä. Ajettavaa tälle päivälle kertyy n. 250 mailia. (n.5h)
ti 17.7. Aamulla lähtö. Ajetaan San Franciscon lähistölle Stinson Beachille. Ajettavaa kertyy tälle päivälle n. 450 mailia.
ke 18.7. Kierrellään San Franciscossa ja yövytään siellä jossain.
to-la 19.-21.7. Torstaina ajetaan Los Angelesiin. Ajettavaa torstaille kertyy ?mailia. Lauantaiaamuna lähdetään kohti Las Vegasia.
la-ke 21.-25.7. Las Vegasissa. Yhtenä päivänä käydään Grand Canyonilla.
ke 25.7. Lähtö takaisin Suomeen.
14.6.07
unia ja unettomuutta
Koiru herätti puoli kuuden aikaan aamutouhuillaan. Niinpä sain hyvän syyn ryhtyä pohtimaan kadottamani salassa pidettävän asiakirjakansion sijaintia. Muistan tarkalleen, milloin olen siitä viimeksi töissä puhunut. Muistan senkin, että ajattelin kansion siirtämistä johonkin. Ja sitten naks. Ei mitään mielikuvia. Ja niinpä kylmä (tai ehkä ennemminkin kuuma) hiki kihosi iholle ja uni meinasi karata liian aikaisin. Eilen tehty päätös lähteä töihin etsimään kansiota kalvoi mieltä; Entä jos en löydäkään asiakirjaa töistä? Entä jos se on kadonnut lopullisesti? Kenelle siitä uskallan kertoa? Mitä sitten tapahtuu, jos paperit ovat vain poissa? Pitäisikö tehdä lapselliset ja vain "unohtaa" kesäloman ajaksi kyseinen paperinivaska..?
Näihin ajatuksiin nukahdin ja näin kummallisia unia. Työtoverini olivat ryyppäämässä. Minä en jostain syystä ehtinyt ollenkaan mukaan vaan totesin muiden saunovan ja iloitsevan minun seuratessa ahdistuneena sivusta. Saksanopettaja halusi levittää naamalleni poskipunaa suurella siveltimellä. Pölyä meni keuhkoihini ja sain ahdistuskohtauksen. Istuin portaalla ja yritin saada henkeä. Kukaan ei tuntunut välittävän siitä, että olin lähellä tukehtumista ja henki kulki vain vaivoin. Yhtäkkiä ahdistus katosi ja unessa oli aamu. Oltiin mökillä ja totesin äidin olevan saunassa. Menin seuraksi ja perässäni saunaan tuli isäni jouluna edesmennyt veli. Äiti peitteli poistettua rintaansa ja minä yritin viedä sedän huomiota äidistä, koska tiesin ettei äiti halunnut kertoa sairaudestaan. Hämmentävää oli se, että tiesin sedän olevan kuollut. Hän ei hymyillyt. Hän kertoi, että siellä missä hän on, on myös Iso D, Ilkka Lipsanen. Hänkin oli sitten mennyt kuolemaan. (Ööö.. Tässä kohtaa meni hämäräksi.) Ahdisti.
Herättyäni suunnistin suoraan töihin. Rintaa puristi ahdistava pelko. Entä jos en löydäkään sitä perkeleen kansiota? Menin luokkaani ja pengoin kaikki kaapit: ei missään. Entisen luokan kaappeja penkoessani alkoi epätoivo olla aika suurta. Ei missään edelleenkään. Opettajanhuoneeseen matkatessani olisin voinut antaa vaikka toisen munuaiseni, jos joku suurempi voima olisi kertonut kansion löytyvän. Katse kiersi ympäri opettajanhuonetta: ei missään. Ei missään. Mitä minä nyt teen? Kurkkaus vielä opettajien lepohuoneeseen. Sininen kansio. Siellä pöydällä. Yksin ja hylättynä. Voi onni ja voi autuus.
Nyt loma voi ihan kunnolla lopultakin alkaa - työasiat on nyt saatettu päätökseen.
(Tyhmä minä. Tyhmätyhmätyhmä minä kun jätän noinkin isoja asioita kalvamaan takaraivoa.)
Näihin ajatuksiin nukahdin ja näin kummallisia unia. Työtoverini olivat ryyppäämässä. Minä en jostain syystä ehtinyt ollenkaan mukaan vaan totesin muiden saunovan ja iloitsevan minun seuratessa ahdistuneena sivusta. Saksanopettaja halusi levittää naamalleni poskipunaa suurella siveltimellä. Pölyä meni keuhkoihini ja sain ahdistuskohtauksen. Istuin portaalla ja yritin saada henkeä. Kukaan ei tuntunut välittävän siitä, että olin lähellä tukehtumista ja henki kulki vain vaivoin. Yhtäkkiä ahdistus katosi ja unessa oli aamu. Oltiin mökillä ja totesin äidin olevan saunassa. Menin seuraksi ja perässäni saunaan tuli isäni jouluna edesmennyt veli. Äiti peitteli poistettua rintaansa ja minä yritin viedä sedän huomiota äidistä, koska tiesin ettei äiti halunnut kertoa sairaudestaan. Hämmentävää oli se, että tiesin sedän olevan kuollut. Hän ei hymyillyt. Hän kertoi, että siellä missä hän on, on myös Iso D, Ilkka Lipsanen. Hänkin oli sitten mennyt kuolemaan. (Ööö.. Tässä kohtaa meni hämäräksi.) Ahdisti.
Herättyäni suunnistin suoraan töihin. Rintaa puristi ahdistava pelko. Entä jos en löydäkään sitä perkeleen kansiota? Menin luokkaani ja pengoin kaikki kaapit: ei missään. Entisen luokan kaappeja penkoessani alkoi epätoivo olla aika suurta. Ei missään edelleenkään. Opettajanhuoneeseen matkatessani olisin voinut antaa vaikka toisen munuaiseni, jos joku suurempi voima olisi kertonut kansion löytyvän. Katse kiersi ympäri opettajanhuonetta: ei missään. Ei missään. Mitä minä nyt teen? Kurkkaus vielä opettajien lepohuoneeseen. Sininen kansio. Siellä pöydällä. Yksin ja hylättynä. Voi onni ja voi autuus.
Nyt loma voi ihan kunnolla lopultakin alkaa - työasiat on nyt saatettu päätökseen.
(Tyhmä minä. Tyhmätyhmätyhmä minä kun jätän noinkin isoja asioita kalvamaan takaraivoa.)
7.6.07
tragikoomista.
Käytiin Lahdessa kotikotona ja tänään mennään uudestaan. Tälläistä loman kuuluukin olla - ei huolta huomisesta, ei tietoa tästä päivästä, mennään sinne mihin nenä kulloinkin sattuu näyttämään.
Tänään koiru menee ensimmäiselle rokotukselle, joten pikapuolin voidaan ihan hyvillä mielin kiertää lenkkejä omien mielihalujen mukaan ja moikata ilman tartuntavaaraa vastaantulevia haukkuja. (Lenkkeilty on kyllä jo ennen rokotuksiakin, mutta vieraita koiria moikkailtu hyvin vähäisessä määrin.)
--------------------
Lahdessa naapurille sattui viikonloppuna ikävä tapaus: neitokakadu Pauli pääsi karkuun. Tietysti mukana oli omistajan omaa hölmöyttä ja huolimattomuutta. Fiksu papukaija vapaudenkaipuussaan ryömi pihaan tuodusta häkistä pakoon juoma-automaatin aukon kautta. Pauli otti siivet alleen ja lähti kohti vapautta. Omistaja - Venäjältä Suomeen muuttanut touhukas rouva - oli juuri kitkemässä kukkapenkkiä, kun huomasi vahingon tapahtuneen. Bikinien yläosa ja pikkuruiset shortsit vaatetuksenaan rouva lähti juoksemaan kaijan perässä. Kyllä meitä (venäläisrouva mukaan lukien) jälkikäteen nauratti, kun pohdimme millaisen vaikutuksen naapureihin ja vastaantulijoihin tekee puolialaston venäläisnainen, joka tuijottaa taivasta, juoksee näennäisen päättömästi pitkin katuja ja huutaa "PAULI! PAULI! PAULI!"
Pauli on edelleen kateissa. Onneksi säät suosivat ja eläinkaupan täti kertoi, että kaija voi selviytyä pitkäänkin Suomen kesässä. Ehkä Pauli vielä jonain päivänä löytää tiensä takaisin kotihäkkiin.
Tänään koiru menee ensimmäiselle rokotukselle, joten pikapuolin voidaan ihan hyvillä mielin kiertää lenkkejä omien mielihalujen mukaan ja moikata ilman tartuntavaaraa vastaantulevia haukkuja. (Lenkkeilty on kyllä jo ennen rokotuksiakin, mutta vieraita koiria moikkailtu hyvin vähäisessä määrin.)
--------------------
Lahdessa naapurille sattui viikonloppuna ikävä tapaus: neitokakadu Pauli pääsi karkuun. Tietysti mukana oli omistajan omaa hölmöyttä ja huolimattomuutta. Fiksu papukaija vapaudenkaipuussaan ryömi pihaan tuodusta häkistä pakoon juoma-automaatin aukon kautta. Pauli otti siivet alleen ja lähti kohti vapautta. Omistaja - Venäjältä Suomeen muuttanut touhukas rouva - oli juuri kitkemässä kukkapenkkiä, kun huomasi vahingon tapahtuneen. Bikinien yläosa ja pikkuruiset shortsit vaatetuksenaan rouva lähti juoksemaan kaijan perässä. Kyllä meitä (venäläisrouva mukaan lukien) jälkikäteen nauratti, kun pohdimme millaisen vaikutuksen naapureihin ja vastaantulijoihin tekee puolialaston venäläisnainen, joka tuijottaa taivasta, juoksee näennäisen päättömästi pitkin katuja ja huutaa "PAULI! PAULI! PAULI!"
Pauli on edelleen kateissa. Onneksi säät suosivat ja eläinkaupan täti kertoi, että kaija voi selviytyä pitkäänkin Suomen kesässä. Ehkä Pauli vielä jonain päivänä löytää tiensä takaisin kotihäkkiin.
4.6.07
todistuksista
Lapset ovat saaneet todistuksensa ja opettaja aloittanut loman. Unissa oppilaat ovat vielä hyvinkin aktiivisesti läsnä. Opettajien päätösbileet menivät ihan suunnitelmien mukaan; Humalassa tuli oltua jopa siinä määrin, ettei kotimatkasta ole käsitystä. Tanssittiin. Naurettiin. Eikä krapula tullut seuraavana aamuna kylään - ihme kyllä.
Koirun kanssa tultiin Lahteen kotikotiin kylään ja porukoiden koira ei arvosta tippaakaan pentua. Kulmurit vilkkuvat, kun pentu pyrkii iholle tai väärään aikaan edes metriä lähemmäs. Mutta eipä ota tuo pentu vähäisintäkään määrää opiksi. Turpiin tulee ja sitten kiljutaan. Ja hetkeä myöhemmin ollaan häntä vispaten taas liian lähellä vanhuskoiraa. Huoks. Kai se turpiin saamisen määrä on sitten hyväksyttävien rajojen sisällä, kun pentu ei vain opi.
Ensimmäisen virallisen loma-aamun kunniaksi tein Hesarin sivuilla testin ja tässä todistus:
Kyllä tuo jotain kertoo tästä hemulista. Yhteiskuntaoppi ja historia eivät ole koskaan kiinnostaneet. Ja sen huomaa yleissivistyksessä olevista aukoista. Eduskunta ja hallitus? Maailmansodat? Säätyjako? What. Emminätiijjä.
Koirun kanssa tultiin Lahteen kotikotiin kylään ja porukoiden koira ei arvosta tippaakaan pentua. Kulmurit vilkkuvat, kun pentu pyrkii iholle tai väärään aikaan edes metriä lähemmäs. Mutta eipä ota tuo pentu vähäisintäkään määrää opiksi. Turpiin tulee ja sitten kiljutaan. Ja hetkeä myöhemmin ollaan häntä vispaten taas liian lähellä vanhuskoiraa. Huoks. Kai se turpiin saamisen määrä on sitten hyväksyttävien rajojen sisällä, kun pentu ei vain opi.
Ensimmäisen virallisen loma-aamun kunniaksi tein Hesarin sivuilla testin ja tässä todistus:
Kyllä tuo jotain kertoo tästä hemulista. Yhteiskuntaoppi ja historia eivät ole koskaan kiinnostaneet. Ja sen huomaa yleissivistyksessä olevista aukoista. Eduskunta ja hallitus? Maailmansodat? Säätyjako? What. Emminätiijjä.
2.6.07
l0m4
Kevätjuhla on hoidettu alta pois ristiriitaisissa tunnelmissa. Kevään aikana minusta on tullut sellainen opettaja, jollainen en välttämättä haluaisi olla. Äidin sairastuminen vei voimat ja sen jälkeen en ole palannut ennalleen. En ole osannut ikävä kyllä jättää oman elämäni murheita puhtaasti työn ulkopuolelle. Inhimillisyys puskee läpi ja olen varmasti ollut moneen otteeseen oppilaita kohtaan aivan kohtuuton. Se tuntuu pahalta ja toivon oikeasti sydämeni pohjasta, että tämä kesä antaa hermoilleni sen levon, mitä ne todellakin tarvitsevat.
Rinnakkaisluokan oppilaat olivat kertoneet omalle opelleen (ystävä L:lle), että olen huomattavasti tiukempi ope kuin L. L:llää se nauratti. Minuakin, mutta oikeasti ei. Minusta on tullut takakireä rähisijä ja sietokykyni on takuuvarmasti murto-osa tammikuuta edeltävästä ajasta. En jaksa suhtautua aina oppilaiden murheisiin niin hyvin ja tarkasti kuin minun pitäisi. Tunnen siitä syyllisyyttä.
Toivon niin kovasti, että pystyisin palaamaan aikaan ennen äidin sairastumista. En ajattele sairautta aktiivisesti, mutta silti jaksamiseni kävi kevään aikana lähes tauotta rajamailla. Siksi tuntuikin huomattavan pahalta, kun erään oppilaani isoäiti tuli esittämään syvän paheksuntansa tavastani huolehtia hänen koulukiusatusta (?) lapsenlapsestaan. Palveluammatti. Sitä tämä opettajan homma on. Ja siksi minä vain hymyilin ja nyökkäilin. En kertakaikkiaan jaksanut ryhtyä siinä todistusten jaon jälkeen selvittämään tätä väärinkäsitystä. Tai mikä lie väärinkäsitys. Kyse on varmasti näkökulmien eroavaisuuksista. Olisin voinut yrittää saada isoäidin näkemään asian minun näkökulmastani, mutta en jaksanut. Oppilas siirtyy syksyllä toiseen kouluun musaluokille, joten pitäköön mielikuvansa. Ikävä juttu, mutta en vain jaksanut.
Kerron tähän nyt näkökulmani, koska haluan sen kuitenkin tuoda edes jotenkin julki.
Minun näkökulmastani tuota vahvaa, sosiaalista, dominoivaa ja laajaa ystäväpiiriä hallitsevaa oppilasta ei kiusata. Tytöillä on erimielisyyksiä, totta. Mutta sellaista se on elämässä. Minun näkökulmastani kiusaaminen on sitä, että yhtä oppilasta sorsitaan, syrjitään porukasta, haukutaan, ärsytetään, jne. Ja en mitenkään voi myöntää, että tässä tapauksessa olisi kyse kiusaamisesta. Haluaisin kuulla oppilaan itsensä kertovan, miten häntä kiusataan. Kiusaamisasia ei ole koskaan tullut lapsen suusta spontaanisti omin sanoin, vaan harvakseltaan lapsi toistelee äidiltään kuulleita fraaseja kiusaamisesta. Jos tälle oppilaalle ei olisi niin vahvasti kotona kerrottu, että häntä kiusataan koulussa, hän ei takuulla itse kokisi olevansa kiusattu. Oppilas ei siis koskaan koulussa valita siitä, että häntä kiusattaisi. Olisin halunnut sanoa sille perhanan isoäidille, että kaikki ihmiset nyt vain eivät ole parhaita ystäviä. Eikä jumankekka tarvitsekaan olla. Jos muksulla on viiden oppilaan tiivis kaveriporukka, niin tarvitseeko siihen välttämättä sen kuudennen oppilaan tulla mukaan? Plääh.
Tuo perhe on sen oloinen, että minusta varmaan lähtee liikenteeseen jos jonkinmoista juorua ja juttua. "Se edellisen koulun opettaja oli kyllä kauhea... Antoi hymypatsaan koulukiusaajalle. Kauhea ihminen." That's me, alright.
Siksi minua itketti, kun luin luokkani pojan minulle antaman kortin:
"Parhaalle hemuli opettajallemme
Jokaisella pitäisi
olla sinunlaisesi
opettaja, mutta
tähän mennessä
en ole löytänyt
yhtään kaltaistasi"
Ja kortin sisällä pojan omakätisesti kirjoittamana:
"Hyvää k3säL0m44 (Olet todella hyvä opettataja) hemuli rulettaa! :D :E :F xD"
Yritän ajatella niin, että tämä viesti tuli sentään suoraan lapselta. Isoäidin toimesta niskaan kaadettu loka oli isoäidin omaa lokaa, sitä en ole koskaan tämän isoäidin lapsenlapselta osakseni saanut, vaan oppilas halaa ja rutistaa minua kaikesta paskamaisuudestani ja yököttävätä epäreiluudestani ja kiusaajien suosimisesta huolimatta.
Hyvää kesälomaa. Tänään aion olla humalassa.
Rinnakkaisluokan oppilaat olivat kertoneet omalle opelleen (ystävä L:lle), että olen huomattavasti tiukempi ope kuin L. L:llää se nauratti. Minuakin, mutta oikeasti ei. Minusta on tullut takakireä rähisijä ja sietokykyni on takuuvarmasti murto-osa tammikuuta edeltävästä ajasta. En jaksa suhtautua aina oppilaiden murheisiin niin hyvin ja tarkasti kuin minun pitäisi. Tunnen siitä syyllisyyttä.
Toivon niin kovasti, että pystyisin palaamaan aikaan ennen äidin sairastumista. En ajattele sairautta aktiivisesti, mutta silti jaksamiseni kävi kevään aikana lähes tauotta rajamailla. Siksi tuntuikin huomattavan pahalta, kun erään oppilaani isoäiti tuli esittämään syvän paheksuntansa tavastani huolehtia hänen koulukiusatusta (?) lapsenlapsestaan. Palveluammatti. Sitä tämä opettajan homma on. Ja siksi minä vain hymyilin ja nyökkäilin. En kertakaikkiaan jaksanut ryhtyä siinä todistusten jaon jälkeen selvittämään tätä väärinkäsitystä. Tai mikä lie väärinkäsitys. Kyse on varmasti näkökulmien eroavaisuuksista. Olisin voinut yrittää saada isoäidin näkemään asian minun näkökulmastani, mutta en jaksanut. Oppilas siirtyy syksyllä toiseen kouluun musaluokille, joten pitäköön mielikuvansa. Ikävä juttu, mutta en vain jaksanut.
Kerron tähän nyt näkökulmani, koska haluan sen kuitenkin tuoda edes jotenkin julki.
Minun näkökulmastani tuota vahvaa, sosiaalista, dominoivaa ja laajaa ystäväpiiriä hallitsevaa oppilasta ei kiusata. Tytöillä on erimielisyyksiä, totta. Mutta sellaista se on elämässä. Minun näkökulmastani kiusaaminen on sitä, että yhtä oppilasta sorsitaan, syrjitään porukasta, haukutaan, ärsytetään, jne. Ja en mitenkään voi myöntää, että tässä tapauksessa olisi kyse kiusaamisesta. Haluaisin kuulla oppilaan itsensä kertovan, miten häntä kiusataan. Kiusaamisasia ei ole koskaan tullut lapsen suusta spontaanisti omin sanoin, vaan harvakseltaan lapsi toistelee äidiltään kuulleita fraaseja kiusaamisesta. Jos tälle oppilaalle ei olisi niin vahvasti kotona kerrottu, että häntä kiusataan koulussa, hän ei takuulla itse kokisi olevansa kiusattu. Oppilas ei siis koskaan koulussa valita siitä, että häntä kiusattaisi. Olisin halunnut sanoa sille perhanan isoäidille, että kaikki ihmiset nyt vain eivät ole parhaita ystäviä. Eikä jumankekka tarvitsekaan olla. Jos muksulla on viiden oppilaan tiivis kaveriporukka, niin tarvitseeko siihen välttämättä sen kuudennen oppilaan tulla mukaan? Plääh.
Tuo perhe on sen oloinen, että minusta varmaan lähtee liikenteeseen jos jonkinmoista juorua ja juttua. "Se edellisen koulun opettaja oli kyllä kauhea... Antoi hymypatsaan koulukiusaajalle. Kauhea ihminen." That's me, alright.
Siksi minua itketti, kun luin luokkani pojan minulle antaman kortin:
"Parhaalle hemuli opettajallemme
Jokaisella pitäisi
olla sinunlaisesi
opettaja, mutta
tähän mennessä
en ole löytänyt
yhtään kaltaistasi"
Ja kortin sisällä pojan omakätisesti kirjoittamana:
"Hyvää k3säL0m44 (Olet todella hyvä opettataja) hemuli rulettaa! :D :E :F xD"
Yritän ajatella niin, että tämä viesti tuli sentään suoraan lapselta. Isoäidin toimesta niskaan kaadettu loka oli isoäidin omaa lokaa, sitä en ole koskaan tämän isoäidin lapsenlapselta osakseni saanut, vaan oppilas halaa ja rutistaa minua kaikesta paskamaisuudestani ja yököttävätä epäreiluudestani ja kiusaajien suosimisesta huolimatta.
Hyvää kesälomaa. Tänään aion olla humalassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)