Juhannus tuli ja meni. Tätä ennen koiru oli ensimmäistä kertaa Lahdessa vanhuksien luona hoidossa yön yli ja kuulemma koko homma meni tosi hienosti. Koiravanhus kykeni paremmin käsittelemään lapsukaisen läsnäoloa, kun minä en ollut paikalla.
Juhannus vietettiin Keski-Suomessa saaressa mökkeillen. Oli huisin hauskaa, eikä humalakaan tullut missään vaiheessa. Sielu ja mieli lepäsivät siinä mökkikalliolla maatessa, perunoita pestessä tai yksin saunatuvassa lueskellessa. Koiru nautti kahlailemisesta ja räpiköipä pentu myös kumiveneen perään osoittaen uimataitonsa riittäväksi pinnalla pysymistä silmällä pitäen. Yksi pahuksen typerys koki suurimmaksi huvituksekseen pelotella koirua muristen ja käsiään heilutellen. Yritin vaivihkaa pitää tätä parivaljakkoa erossa toisistaan. Lopulta ryhdyin seisomaan koiran ja miehen välissä, kun samaan tilaan jouduttiin. Ja sitten. NAKS. Epähuomiossa koko vitutus ihmisen typerääkin typerämpää käyttäytymistä kohtaan pullahti suustani. "Nyt vittu lopetat. Ei mitään järkeä pelotella koiraa tollee. Vituttaa tollanen!" "No mä vaan pelleilin." "Joo ihan sama, lopeta." Enkä edes tunne kyseistä miestä erityisen hyvin. Otti vaan pannuun, kun koira ryhtyi osoittamaan syvää epäluottamusta kyseiseen ihmiseen myös silloin, kun hän ei kiinnittänyt koiraan mitään huomiota. Niin se koiru oppi - mustaan pukeutunut mies saattaa käyttäytyä todella kummallisesti. Perhana.
Juhannuksen jälkeen koiru on ollut omituisen levoton. Se ei osaa pysähtyä eikä olla rauhallisesti. Se raapii lattiaan kuoppaa ja repii lahkeita. Yksi koiraihminen ehdotti kutiavia ikeniä, toinen virtsatietulehdusta, kolmas kuumuutta ja neljäs aikuiseksi koiraksi kasvamisen murheita. Tiedä häntä. Stressi kuulostaisi vahvalta voittajaehdokkaalta. Niinpä otetaan rauhakseen pari seuraavaa päivää.
-------------
Olen huomannut erään asian. Aikaisemmin en ajatellut aktiivisesti äidin kuolemaa koskaan. Nyt se tulee mieleen usein puhelimen soidessa. Jotenkin olen oppinut odottamaan huonoja uutisia puhelimitse. Kun puhelimeni ryhtyy soittamaan vanhemmilta tulevan puhelun merkiksi tiettyä soittoääntä, pamahtaa päällimmäiseksi (liian) usein ajatus siitä, että isä soittaa äidin kuolleen. Nyt en saa päähäni, miten ajatuskulku kuolemasta menee, mutta se menee aina samalla tavalla. Mielikuvaan liittyy kuollut tai kuolemassa oleva äiti. Pitäisi kirjata se ajatus tai tunne heti ylös, kun se seuraavan kerran tulee.. Ehkä siitä ajatuksesta sitten pääsisi irti. Tai sitten aivoihini on pysyvästi muodostunut tehokkaan oppimisen kautta puhelimen ja huonot uutiset yhdistävä aivosolu.
Mummin kuolemasta kuulin puhelimitse bussissa matkalla opiskelukaupunkiin. Äidin syöpä astui elämääni puhelimen kautta. Hyvät/huonot uutiset imusolmukkeista löytyneistä syöpäsoluista kuulin puhelimessa. Isän veljen kuolema kerrottiin puhelimessa. Ei niitä kertoja niin hirveän montaa ole. Kai kuoleman tai muun vastaavan todella vakavan asian sitten yhdistää johonkin toiseen asiaan tehokkaammin. Tiedä häntä. Jo ennen tätä inhosin puhelimessa puhumista. Nykyään voin hyvinkin puhua puhelimessa (, kunhan puhelun alku on varmistanut, että kyse on harmittomasta puhelusta), mutta inhoan puhelimen soimista. Inhoan sitä ajatusta hiljaisesta hetkestä ja sitä seuraavaa kysymystä: "Moi, missä oot? Ootko yksin?" Yäk. Melkein itkettää pelkkä ajatuskin.
Juhannus vietettiin Keski-Suomessa saaressa mökkeillen. Oli huisin hauskaa, eikä humalakaan tullut missään vaiheessa. Sielu ja mieli lepäsivät siinä mökkikalliolla maatessa, perunoita pestessä tai yksin saunatuvassa lueskellessa. Koiru nautti kahlailemisesta ja räpiköipä pentu myös kumiveneen perään osoittaen uimataitonsa riittäväksi pinnalla pysymistä silmällä pitäen. Yksi pahuksen typerys koki suurimmaksi huvituksekseen pelotella koirua muristen ja käsiään heilutellen. Yritin vaivihkaa pitää tätä parivaljakkoa erossa toisistaan. Lopulta ryhdyin seisomaan koiran ja miehen välissä, kun samaan tilaan jouduttiin. Ja sitten. NAKS. Epähuomiossa koko vitutus ihmisen typerääkin typerämpää käyttäytymistä kohtaan pullahti suustani. "Nyt vittu lopetat. Ei mitään järkeä pelotella koiraa tollee. Vituttaa tollanen!" "No mä vaan pelleilin." "Joo ihan sama, lopeta." Enkä edes tunne kyseistä miestä erityisen hyvin. Otti vaan pannuun, kun koira ryhtyi osoittamaan syvää epäluottamusta kyseiseen ihmiseen myös silloin, kun hän ei kiinnittänyt koiraan mitään huomiota. Niin se koiru oppi - mustaan pukeutunut mies saattaa käyttäytyä todella kummallisesti. Perhana.
Juhannuksen jälkeen koiru on ollut omituisen levoton. Se ei osaa pysähtyä eikä olla rauhallisesti. Se raapii lattiaan kuoppaa ja repii lahkeita. Yksi koiraihminen ehdotti kutiavia ikeniä, toinen virtsatietulehdusta, kolmas kuumuutta ja neljäs aikuiseksi koiraksi kasvamisen murheita. Tiedä häntä. Stressi kuulostaisi vahvalta voittajaehdokkaalta. Niinpä otetaan rauhakseen pari seuraavaa päivää.
-------------
Olen huomannut erään asian. Aikaisemmin en ajatellut aktiivisesti äidin kuolemaa koskaan. Nyt se tulee mieleen usein puhelimen soidessa. Jotenkin olen oppinut odottamaan huonoja uutisia puhelimitse. Kun puhelimeni ryhtyy soittamaan vanhemmilta tulevan puhelun merkiksi tiettyä soittoääntä, pamahtaa päällimmäiseksi (liian) usein ajatus siitä, että isä soittaa äidin kuolleen. Nyt en saa päähäni, miten ajatuskulku kuolemasta menee, mutta se menee aina samalla tavalla. Mielikuvaan liittyy kuollut tai kuolemassa oleva äiti. Pitäisi kirjata se ajatus tai tunne heti ylös, kun se seuraavan kerran tulee.. Ehkä siitä ajatuksesta sitten pääsisi irti. Tai sitten aivoihini on pysyvästi muodostunut tehokkaan oppimisen kautta puhelimen ja huonot uutiset yhdistävä aivosolu.
Mummin kuolemasta kuulin puhelimitse bussissa matkalla opiskelukaupunkiin. Äidin syöpä astui elämääni puhelimen kautta. Hyvät/huonot uutiset imusolmukkeista löytyneistä syöpäsoluista kuulin puhelimessa. Isän veljen kuolema kerrottiin puhelimessa. Ei niitä kertoja niin hirveän montaa ole. Kai kuoleman tai muun vastaavan todella vakavan asian sitten yhdistää johonkin toiseen asiaan tehokkaammin. Tiedä häntä. Jo ennen tätä inhosin puhelimessa puhumista. Nykyään voin hyvinkin puhua puhelimessa (, kunhan puhelun alku on varmistanut, että kyse on harmittomasta puhelusta), mutta inhoan puhelimen soimista. Inhoan sitä ajatusta hiljaisesta hetkestä ja sitä seuraavaa kysymystä: "Moi, missä oot? Ootko yksin?" Yäk. Melkein itkettää pelkkä ajatuskin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti