On hanget korkeat nietokset.

Tuli valkea joulu. Tuli Kosti Kotiranta ja Kuumalinja. Tuli tuoksuva kuusi.

Ja tuli kaksi Canon EOS1000d-kameraa. Täällä salamavalojen välkkeessä tuntuu siltä, että elää julkkiksen joulua.

JOU JOU JOU

ja

HOU HOU HOU.

kaksi puuta

Laulu jaksaa itkettää minua kerrasta toiseen. Laulan mukana ja ääni sortuu. Varsinkin kertosäkeen kohdalla on kovin kovin vaikea pysyä tyynenä. Mikään laulu koskaan aiemmin ei ole koskettanut tällä tavalla näin moneen kertaan kuultuna. Osaan biisin ulkoa ja olen sen siis kuullut kymmeniä kertoja. Ja silti se koskettaa. Miksi?

Siksi, että laulusta tulevat mieleen vanhempani. Äidin syövän jälkeen he ovat ilmiselvästi ne kaksi puuta, joiden kuorta vuodet raapivat, mutta silti katsotaan kohti uutta kevättä. Ulkoisesti näyttää siltä, että vanhempani ovat suhteellisen itsenäisiä ja puuhaavat omia juttujaan. Mutta äidin sairautta seuratessa huomasi, miten väärää mielikuvaa tuo ulkoinen toiminta luo. Vanhempani ovat juurtuneet yhteen ja isän huoli äidistä on jotain sellaista, mitä tuossa laulussa kuvataan niin että alkaa itkettää. Olisi ihanaa esittää tuo kappale joskus vanhemmille laulamalla se itse, mutta tiedän, ettei se ikimaailmassa tule onnistumaan. Alkaisin itkeä jo ensimmäisten rivien aikana. Tai sitten pysyisin kasassa, mutta äidille tulisi kyynelet silmiin ja sitten minäkään en enää pystyisi laulamaan. Joten tuo jäänee ikuisesti ajatuksen tasolla suoritetuksi esitykseksi. (Pelkkä ajatus äidille ja isällä tämän laulun esittämisestä saa äänen sortumaan laulua laulaessani.)

Minä rakastan näitä iltojani kanssas sun

Kun hetken päässä aamu odottaa

Ja me nauramme ja silmiämme pyyhimme

ja helppo huominen on unohtaa

Oomme taas kuin kaksi lasta

Ne jotka aikoinaan

puolivahingossa lähti

samaa tietä kulkemaan

Ja sä viet mut ikkunan luo

Ja sä sanot: me kai ollaan niin kuin nuo:

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää

Katsoo kevääseen

Seisoo erillään

Ne kestää joka tuulen ja sään

Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää

Katsoo kevääseen

Seisoo erillään

Ja jossain alla maan

Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

Kaksi ylvästä ja nuorta

Varmoina on voimistaan

Taivaankantta kohti kasvaneet

Ehkä vuodet ovat kuorta

ja talvet viimoillaan hiukan ohuemmaks raapineet

Kuinka onkaan kaksi lasta

matkan myötä muuttuneet

Se ihme on kai vasta

Oomme tänne selvinneet

Ja sä viet mut ikkunan luo

Ja sä sanot: mehän ollaan niin kuin nuo:

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ne kestää joka tuulen ja sään

Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan.

HAU HAU.

Selvitin haukkumistilannetta. Ja kuten aina, tilanteeseen oli tasan yhtä monta näkökulmaa kuin oli osallistujia - eli kaksi. Toisella on omat vanhemmat puolellaan, toisella ei. Kyseiset vanhemmat eivät usko toisen osapuolen näkökulmaa oikeaksi vaan syyttävät rivien välistä valehtelijaksi. Minä toimin välikätenä ja koitan puolustaa ilman vanhempiaan tilanteessa selviytyvää mutta toimia silti tasapuolisesti kumpaakin osapuolta kohtaan. Kun olen avannut, avannut ja vielä avannut omaa näkökulmaani ja kaikkia muitakin mahdollisia näkökulmia, ei vanhemmalla ole juuri tähän nimenomaiseen haukkumistilanteeseen enää mitään sanottavaa. Ketään luokkamme oppilaista ei pysty tilanteesta syyttämään ja mielestäni asia on selvitetty. Mutta vanhemmalla on vielä sanansa sanottavana. Hän sanoo, että heidän tuttavaperheensä lapsella on pulmia syömisen kanssa.

Kuulostaako absurdilta? Niin minustakin.

Koko mailien vaihto tapahtui niin, että minä kerron vanhempien oman lapsen tekemisistä, koska en ihan lain mukaankaan voi käsitellä kyseisen vanhemman kanssa kuin hänen oman mukulansa tekemisiä. Ja vastaukseksi saan maileja, joissa kilometristen tekstien kautta käsitellään jonkun muun luokallani olevan oppilaan asioita. En siis oikeastaan sanallakaan saanut vastausta tai kommenttia vanhempien oman lapsen toimintaan liittyen. Jännittävää vuorovaikutusta.

Tältä se varmaan kuulostaisi, jos puhuisin kyseisen vanhemman kanssa säästä:

minä: "Kaunis sää tänään."

vanhempi: "Polkupyöräni on rikki."

minä: "Aurinko paistaa ja sinä näytät ruskettuneelta. Olet tainnut olla ulkona paljon?"

vanhempi: "Vaihteet eivät toimi."

minä: "Harmi, että joulusta on ennustettu mustaa."

vanhempi: "Naapurimme polkupyörä varastettiin eilen."

minä: "Joulu ei tunnu joululta, jos ei ole lunta, vai mitä?"

vanhempi: "Naapurimme polkupyörä oli punainen Nopsa."

Että näin.

Huoh.

Luin eilen blogia, jossa ihminen kertoi onnistumaan tulevasta itsemurhaprojektistaan. Järkytyin jotenkin ihan pohjamutia myöten. Viimeiset rivit kertovat, että itsemurha on jo käynnissä. Kaikesta menneestä on hankkiuduttu eroon ja asiat on järjestetty etukäteen.

Täysin kylmähermoisesti kirjoitettu teksti sai aikaan syvän kuvotuksen tunteen. Kyseinen ihminen kuvasi ihan tyynesti tapahtumia päivän aikana ja keinoja, joilla tietää saavansa itseltään hengen pois. Ja onnistuihan tuo.

Joulukirkossa oppilaiden kanssa tänään alkoi itkettää. Ääni meinasi sortua, kun lauloimme jouluisaa virttä. Se ihminen on minulle täysin vieras, mutta todella odottamattomalla tavalla jouduin osalliseksi sen kuolleen ihmisen jälkeen jääneeseen elämään. Maailma on kovin pieni, tälläisissä hetkissä sen tajuaa. Ja pelottavaa on myös se, että tavallaan tajuan, mitä tuo ihminen on tekstiensä perusteella ajatellut, kun työstänyt ja pohjustanut tulevaa kuolemaansa. Rivien välistä loistaa pettymys elämään: "Tätäkö tää elämä olikin?"

Jossain määrin omituista on myös se, että eniten koko tekstissä kauhistutti täysin tunteettomasti kuvattu lemmikeistä eroon hankkiutuminen.

Joulumieli, missä olet? Olisin voinut jättää senkin tekstin lukematta ja olla sekaantumatta.

viisi päivää

..ja sitten kahden viikon hyvin ansaittu loma.

Luokkani on edelleen lauma pieniä enkeleitä - siis minua kohtaan. Muille he mitä ilmeisemmin jatkavat sikailuaan.

Töitä olisi vielä jäljellä sikäli, että pakkohan muksuja on edelleen pitää koulussa. Arviointi on jo tehty, joten käytännössä mitään ei ole enää joulun eteen tehtävissä. Ensi viikon aikana lähinnä siivotaan, katsotaan videoita (, koska koulu osti lisenssin ja nyt elokuvien näyttäminen on täysin laillista) ja odotellaan ajan kulumista. Keskiviikkona on joulukirkko, mutta muuten pitäisi puskea ihan tavallisella lukujärjestyksellä aina torstaihin asti. Tiistaina on tämän vuoden viimeinen koe, joten hommia tosiaan tehdään lähes viimeiseen hetkeen asti.

Ihanaa, että tammikuussa alkaa jakso, jossa on kaksi tuntia vähemmän opetusta kuin tässä jaksossa. Kaksi kymmeneltä alkavaa työpäivää ja pari neljän tunnin työpäivää. Kyllä niiden avulla pitäisi jaksaa vuoden pimein aika aina pääsiäiseen asti.

työpäivien helmiä

Kolmosluokkalaisten uskontotunnilla puhuttiin tietenkin jouluaatosta. Puhe kääntyi lopulta joulupukkiin. Ja siinä kohtaa tuli mieleeni, että kohta ollaan pulmatilanteessa. Kohta joku kysyy Sen Suuren Kysymyksen. Ja kohta joku vastaa sen Kauhean Vastauksen: "Ei sitä oo olemassa TYHYMÄ! Ei pukkia oo olemassa!"

Niin ei missään vaiheessa käynyt. Ainoa mieliämme askarruttanut pulma oli se, saako joulupukkikin lahjoja. Ja jos saa, niin kuka ihme ne lahjat pukille antaa.

----

Maantiedon koe, aiheena Aasia.

Selitä sana.

a) alanko = se on 200 metriä alapuolella.

b) slummi = pummi, ihminen joka kerjää

Kerro Intiasta. (Tehtävästä mahdollista saada oikealla vastauksella 6 pistettä.)

Intiassa on ihmisiä, jotka on rikkaita tai köyhiä.

(Olihan tuosta pakko antaa piste. Siellä on kumpiakin, kirjoittaja on ihan oikeassa.)

Usein on pakko ryhtyä googlettamaan kokeita tarkastaessa, sillä oppilaiden vastaukset ovat niin huikeita mielikuvitusrikkaudessaan, etten pysty arvaamaan, onko kyse jostain luetusta knoppitiedosta vai puhtaasta arvauksesta, jolla ei ole mitään todellisuusperää.

---

Töitä jäljellä vielä 11 päivää. Hyvin tämän jaksaa, sillä luokkani on oikeasti mukava, mahtava ja lukee minua usein kuin avointa kirjaa. Ja mikäpä voisi olla parempaa kuin ryhmä lapsia, jotka tietävät kulmien kurtistuksesta mitä tarkoitan.

AAAAAAAAAAAARGH.

Joululoma lähestyy. Hermot kiristyvät. Tänään meinasi oikeasti ensimmäisen kerran töissä kiristyä hermo aikuisen ihmisen kanssa. Ei käy minun ajatusmaailmaani mitenkään se, että tässä vaiheessa jo todetaan, että "tuo oppilas ei tule läpäisemään peruskoulua, mutta ei sille mitään voi". Varsinkin, kun kyseinen oppilas on vielä alaluokilla. Edessä on siis vielä vuosia toivottoman tapauksen statuksella koulussamme.

Ja toinen asia, joka korpeaa on se, että lapsen asioihin vaikuttava aikuinen ei missään nimessä halua rikkoa virkansa sanelemia rajoja ja tehdä tulevaisuuden suhteen lapsen itsensä kannalta mielestäni ainoita oikeita päätöksiä kevyin/olemattomin(???) perustein, mutta samalla on ihan valmis esittämään toiveen ns. säälivitosista todistuksessa. Minä voin siis hänen mielestään huoletta tehdä virkavirheen antamalla numeroita, joita lapsi ei taitojensa ja tietojensa puolesta ansaitse, mutta hän ei sääntöjen rikkomiseen tai edes venyttämiseen tietenkään valmis olisi missään nimessä.

Älkää jumalauta kymmenen vuoden kuluttua tulko kysymään, että "miksei koulu tehnyt asialle mitään?" Minä olen yrittänyt - ja kiitoksena tästä hakannut päätäni seinään kerta toisensa jälkeen.

mystinen juttu.

Oppilas sanoo, että vieras aikuinen on kysellyt häneltä omituisia koulurakennuksen seinien sisäpuolella. Asiaa selvitetään. Saadaan tarkka aika. Saadaan täsmällisen tarkka paikka. Katsotaan valvontakameroista. Mitään ei näy, ei edes kyseistä oppilasta. Silti oppilas vaikuttaa vilpittömältä ja pysyy horjumatta ja epäröimättä kannassaan.

Mitä ihmettä?

Hetken ajattelin että olen tulossa itse hulluksi. Että olen kuin se matemaatikko Kaunis mieli -leffassa. Että elän todellisuudessa, jota muut eivät näe. Mutta sitten tuli mieleen, että jos näin olisi, olisin ihan auttamattoman läpikahjo, sillä tapahtuma on niin monisyinen ja mukana selvittämässä on niin suuri lauma aikuisia ja lapsia.

Omituista. Kertakaikkisen omituista.