20.8.08

omituinen kohteliaisuus

Taustaa:
Oppilaani käyttäytyvät pääasiassa minua kohtaan hyvin, enkä oikeastaan ikinä ole joutunut kohtaamaan täydellisen epäasiallisesti minua kohtaan käyttäyvää oppilasta, jota itse opetan. Luokkani on kuitenkin sellainen, että uudet aikuiset saavat tuta helvetin roihun luokkaani tullessaan.

Tämä aamu alkoi musiikilla, jota mukuloilleni opettaa tänä vuonna uutena ihmisenä koulumme musiikinopettaja. Jo viime viikolla tunti meni ns. reisille ja sama kävi tällä viikolla. Puhutteluun jäivät iltapäiväksi kolme vilkasta poikaa ja tyttö, joka osaa käyttäytyä aivan mahdottoman asiallisesti niin halutessaan.

Koska tunnen oppilaani jo melkoisen hyvin arvelin, että musiikinopettaja saattaa tarvita minua rauhoittamaan kuumunutta tilannetta. Oppilaat olivat ennen puhuttelua opettajien kertoman mukaan tsempanneet toisiaan olemaan "antamatta periksi" ja "näyttämään sille". Löysin musaluokan käytävästä kolme poikaa. Musiikinopettaja oli ottanut todella nokkelan keinon käyttöönsä ja puhutti oppilaita yksi kerrallaan - joukkovoimasta katoaa teho, kun tukijoukot jäävät oven taakse.

Satuin siis paikalle juuri silloin, kun musiikinopettaja puhutti luokkani tyttöä. Tiedän, että kyseinen tyttö - sanotaan häntä tässä Mariksi - osaa olla todella inhottava niin halutessaan. Minä en kuitenkaan ikinä ole itse ollut todistamassa tätä ilkeilyä vaan minua kohtaan Mari on korostetun kohtelias, iloinen, avulias, positiivinen - siis kaikkea sitä, mitä opettaja oppilaaltaan toivoo.

Musiikinopettaja puhuttelee Maria, kun saavun luokkaan.
Musaope: "... Minä en valitse opetettavia asioita, vaan toimin opetussuunitelman pohjalta..."

Mari: "Mmm.." Mari ei nosta katsettaan eikä katso minua.

Minä: "Mä oon todella hämmästynyt, että sä olet täällä, Mari. Kun sä osaat käyttäytyä ja olla tosi asiallinen, niin miten ihmeessä sun tarvii olla inhottava uusille ihmisille..? Tiedät, että sulla on meidän luokassa niin suuri rooli, että jos sä päätät olla inhottava jollekin, niin muut lähtevät mukaan. Sun rooli luokassa antaa sulle hirveästi valtaa ja sä käytät sitä tässä tilanteessa tosi huonosti.. Sä et ikimaailmassa käyttäytyisi mua kohtaan niin, miten sä olet käyttäytynyt musaopea kohtaan?"

Mari: "Enni... Mut.. Mut me just puhuttiin Maisan *oppilas, jolle olen opettanut vuoden verran musiikkia* kanssa, että sä oot sellanen, että sua kohtaan ei jotenkin vaan voi käyttäytyä inhottavasti."

... Tässä kohtaa hämmennyn täydellisesti ja vastaan "Kiitos." Jatkamme keskustelua vielä hetken, kunnes jätän musaopen puimaan loppuun tilannetta Marin kanssa.

Olenko minä ihminen, jota kohtaan ei voi käyttäytyä inhottavasti? Tuo lause herätti hirmuisen ajatusvyöryn. Se kuulosti kohteliaisuudelta. Mutta miksi minua kohtaan ei voi käyttäytyä inhottavasti? Mari ja Maisa ovat kumpainenkin viime vuonna jääneet minun toimestani kiinni lintsaamisesta ja tilanne johti kuraattoritapaamisiin, keskusteluihin vanhempien kanssa ja käytöksen numeron laskemiseen. Ja silti minua kohtaan ei voi käyttäytyä inhottavasti. Omituista, kertakaikkiaan. Ja silti se on totta siinä mielessä, että pitkällisen pohtimisen jälkeen en keksinyt yhtäkään opettamaani oppilasta, joka olisi käyttäytynyt henkilökohtaisesti juuri minua kohtaan asiattomasti. Yksi ainoa oppilas on kerran kutsunut minua huoraksi, mutta häntä en opettanut koskaan ja kyseinen oppilas poistettiin yleisopetuksesta sittemmin käyttäytymispulmien vuoksi. Toki kymmenet ja taas kymmenet oppilaat ovat protestoineet asioista, urputtaneet, kitisseet, ja mussuttaneet minulle, mutta kukaan ei ikinä ole puuttunut minuun henkilönä epäasiallisesti. He ovat kritisoineet opetettavia asioita ja käyttämiäni rutiineita ja metodeita, mutta minä olen jäänyt rauhaan epäasiattomuuksilta. Myös yläluokkalaiset oppilaani käyttäytyvät minua kohtaan todella mainiosti, vaikka välillä olenkin hyvin ehdoton ja tiukka. Heiltä olen vuosien saatossa saanut jopa suoraa kiitosta toimintatavoistani ja käyttäytymisestäni luokassa.

Olisiko kyse siitä, että pyrin käyttämään paljon huumoria opetuksessani? Onko kyse siitä, että olen lähes kokonaan luopunut huutamisesta ja jopa äänen korottamisesta opetuksessa? Onko kyse siitä, että pyrin kohtelemaan jokaista asiallisesti huolimatta siitä, miten he ovat edellisellä tunnilla/edellisellä välitunnilla/käytävällä käyttäytyneet? Ehkä olen tiedostamatta ollut puuttumatta oppilaitteni persooniin, joten oppilaillakaan ei ole ollut tarvetta puuttua minun persoonaani tai muihin piirteisiini? Omituista. Ehkä kaikki johtuu siitä, että olen pienikokoinen ja näytän nuorelta? En tiedä.

Aivan mahtava asia on se, että se piirre minussa, joka estää oppilaitani käyttäytymästä inhottavasti minua kohtaan antaa minulle mahdollisuuden olla reilu ja mukava oppilaita kohtaan. Ja niinä hetkinä, jolloin oppilaita kohtaan pitää olla ehdoton, vaatia tottelemista ja pitää kuria, saan "inhottavuuteni" anteeksi ja minua on mahdollista totella vastentahtoisestikin rikkomatta silti välejä minuun. Tämä johtaa siihen, etten joudu riitelemään oppilaiden kanssa, koska oppilaat eivät provosoidu minusta niin paljon kuin he provosoituvat monien muiden opettajien ohjeista ja jopa pelkästä läsnäolosta.

Vaikea sitä on selittää. Mutta hieno oivallus ja mahtava kohteliaisuus joka tapauksessa.

18.8.08

Viikko töitä takana.

Ja mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua.

* Luokalleni tuli uusi oppilas.
* Kaksi oppilastani olivat viikon täydellisen kadoksissa. Löytyivät sittemmin, mutteivät ole vielä ilmestyneet kouluun.
* Oppilas on heitetty jo ulos luokasta.
* Kolme on unohtanut tehdä läksynsä.
* Yksi on saanut sairaskohtauksen- tosin ei kouluaikana.
* Olen heitättänyt yhden tupakan roskiin, koska kehtasikin ronskina ja reteenä äijänä kuskata tupakkaa korvan takana juuri luokkani ikkunan edessä.

Onneksi tänä vuonna vastuulleni siunaantuva opetustuntimäärä on vain jotakuinkin 25h/vko. Se riittää minulle. Jotkut haalivat kaikki mahdolliset ylityötunnit ja puurtavat sitten niska limassa koko vuoden. Minä ja talouteni tulemme toimeen vähimmäistuntimäärälläkin, joten tunnin verran ylitöitä on ihan riittävä määrä.

11.8.08

Alku.

Alku oli mitä mahtavin.

Koulu oli käsittämättömän hiostava. Kaikkialla hymyileviä kasvoja. Paljon lörpöttelyä. Naurua. Ääntä. Hälinää. Halauksia. Kahvia.

Ja koko ajan oli olo, että tämä on mun juttu. Täällä olen kuin kotonani. Nämä ihmiset ovat minun. Tämän minä osaan ja täällä minä viihdyn.

Saa nähdä, jatkuuko sama fiilis huomenna, kun oppilaat saapuvat.

Ystävä L:n kanssa suunniteltiin parissa tunnissa koko syksyn historiat viikko viikolta. Sama lopputulos matematiikan kanssa. Biologia mietitty. Viikko viikolta. Olisin istunut suunnittelemassa vielä vaikka tunteja, mutta koiraparka oli ollut tuossa vaiheessa yksin jo pitkästi yli 8 tuntia. Huomenna jatketaan äidinkielen ja uskonnon parissa. Ne ovatkin ne vaikemmat, joten nähtäväksi jää, mitä suunnitelmat tuovat tullessaan..

Tämä postaus olkoon muistutuksena työn mielekkyydestä niihin päiviin, jolloin tuntuu, että ei enää, kiitos. En jaksa. En halua. Ei.

Kyllä minä jaksan ja kyllä minä osaan.