nuha

Voi pölkky. Nuha. Nenä vuotaa ja ehkä yskittääkin. Korvat ovat tukossa. Näinhän syksyn pitää alkaakin. ätSiuh. No, ei tämä vielä kovin pahana ole, mutta korvien tukkoisuus rasittaa.

Ostin BB:n nettitelevision käyttööni. Näin koitan välttää täydellisen tylsistymisen (..nenänniistelytuokio..) opiskelukaupunkiin palatessani. Aika tylsäähän tuokin paikoitellen on, mutta.. No. Mitä sitä selittelemään. Ostettu on.

Mjoo. Tänään ei ole päässä ajatuksia. On vain räkää.

iik.

Katsottiin eilen The Ring M:n kanssa. Ilmeisesti M:kin oli aika peloissaan, kun rutisti kättäni niin kovasti välillä. Minulle meinasi tulla sisäinen kauhu kesken elokuvan. En siis niinkään pelännyt kyseistä leffaa, olinhan nähnyt sen jo aikaisemmin. Tuli vain yhtäkkiä ja täysin kulman takaa tunne, että "Apua, kuolen joskus." Hirveä pakokauhu, etten tahdo kuolla koskaan. En tahdo. Kesäkin on mennyt niin nopeasti, että jos elämäkin valuu käsistä liian pian.

Huomaa, että syksy on täällä. Välillä pikkuruinen ahdistuspeikko puristaa. En ole sortumassa nuoruusvuosien (kamalaa, nuorihan mä olen vieläkin) luulosairauskierteeseen. Siihen en enää suostu. Vuosien ahdistus täysin turhasta. Mutta. En tiedä. Tahtoisin niin kovasti nähdä tulevaisuuteen, niin ei tarvitsisi tässä hetkessä jännittää huomista, ylihuomista tai seuraavaa vuotta.

Tänä syksynä olen kuitenkin säästynyt viime vuotiselta ahdistukselta. Viime syksynä nimittäin olin täysin hajoamispisteessä opiskelujen alkamisen takia. Gradu. Muutto kauas pois Espoosta, taas. Matkustamista. Taas. Työharjoittelu, tai itseasiassa kaksi. Taas. Apua. Tämä alkava syksy puolestaan on (ainakin tästä hetkestä tarkasteltuna) edellistä helpompi ja kevyempi. Ei harjoittelun stressiä. Ei gradua. (Tosin matematiikan pro semma -työ.) Pelkkää matematiikkaa. (Ja pari tenttiä, joita en vielä tahdo ajatella. Olen lykännyt niitä n. 4 vuotta. Enää ei voi lykätä. Ei puhuta siitä.)

En suostu olemaan synkkä täplä intternetin syövereissä. Minä en ala murjottaa ja takertua elämän paskoihin hetkiin. Koitan näyttää, että elämäni on myös kivaa. Suurin osa kivaa. Kurkku on vähän kipeä, mutta kuuma kahvi on hyvää. Tasapaino säilyy.

(Enkä siis todellakaan väheksy niiden ihmisten huolia ja murheita, joilla niitä riittää. En väitä, että takerrutte elämän synkkiin hetkiin. Väitän, että itse kykenen näkemään omassa elämässäni ne hyvät hetket. Siis jos muistan yrittää pitää katseeni niissä hyvissä hetkissä. Muistaisinpa sen useammin.)

kaikenlaista

Luokkakokous tuli kokoonnuttua. Ja humalakin tuli enemmän kuin oli aikomus, vaikka pitäydyin tiukasta pelkässä oluessa. Ruokailun jälkeen siirryimme paikalliseen irkkupubiin nauttimaan oluita ja siitä paikalliseen Onnelaan opettajan vaatimuksien saattelemana. En tajua yhtään miksi me sinne menimme. Sisäänkin maksoi 7 euroa. Phtyi. No, ihan mukavaa oli, vaikken ihan kaikkien luokkakavereiden kanssa tullutkaan höpisseeksi. Sen verran humalassa olin, että yllytettynä kävin pyytämässä opettajalta luvan puristaa takapuolesta ja tällä tienasin itselleni viisi euroa. Eipä tuo opettaja näyttänyt kovin pahana olevan. Taisi olla humalassa sekin.
Sen verran onnistuin Onnelassa tyhmäilemään, että pudotin pusakkani sinne jossain vaiheessa. Pari päivää olenkin nyt koittanut metsästää pusakkaani takaisin, mutta typerykset Onnelassa eivät vastaa puhelimeen. Netin kauttakin on katoamisilmoitus jätetty, mutta eivät nuo siihenkään ole vastanneet. Ihan uusi pusakka. Kyllä harmittaa, jos se sille tielleen jäi.

Eilen palasin takaisin M:n luo. Tarkoitus oli mennä katsomaan Big Brotherin aloitusta, kun ilmaisiksi olisi paikalle päässyt. Vaan näkemättä jäi. Vettä tuli kuin Esterin persiistä. Tilaisuus alkoi kuudelta, mutta esiintyjät ja kilpailijat olisivat aloittaneet vasta kahdeksalta. Kaksi tuntia odotusta sateessa ilman minkäänlaista ohjelmaa. Ei kiitos. Muutenkin tilaisuus oli jotenkin kurjasti järjestetty, eikä missään vaiheessa kyselty edes lippuja. Toisin sanoen paikalle pääsi kuka tahansa. Eipä se sikäli mitään haittaa, mutta miksi ihmeessä niitä pääsylippuja piti edes jakaa? Täysin hukkaan heitettyä touhua. Järjestäjät olisivat voineet ilmoittaa, että ovet aukeavat klo 18, MUTTA ohjelma alkaa vasta klo 20. Tällöin täysin turhasta jonotuksestakin olisi päästy eroon, sillä eilen tapahtuma alkoi 15 min seisoskelulla jonossa, jossa kukaan ei tiennyt jonotuksen syytä.

uusi järjestys

Nyt on hienoa ja komeaa. Sohva kotiutui hyvin tänne, vaikka epäilinkin ensin vahvasti. Mitäpä minä en epäilisi. Kaikkea ja aina. No, sohvatyynytkin löysivät vihdoin kotinsa, kun ilman sohvaa olivat olleet lähinnä tiellä ja edessä. (Tosin en ole vieläkään ihan varma, ymmärränkö täysin sohvatyynyjen tarkoitusta tässä maailmassa.) Nyt minullakin on paikka, jossa voin aamusella lueskella, kun M vielä nukkuu. Ja M:llä on paikka, jossa voi röhnöttää kuin Mies.

Tämä järjestyksen muuttaminen aiheutti myös sen, että roskiin joutui/pääsi melkoinen kasa tavaraa, roskaa ja roipetta. Pahvilaatikoita. Epämääräisiä papereita. Lisää pahvilaatikoita. Ja papereita. Joku rikkinäinen muovijuttu. Pahvilaatikoita. M on oikea hamsteri ja kerää nurkkiinsa epämääräistä tavaraa, jota JOKU JOSKUS EHKÄ MAHDOLLISESTI voi tarvita. En ihan saanut M:ää heittämään sellaista rullilla liikkuvaa muovilaatikkohässäkkää alavarastoon, koska unohdin sen kainalosta suunnatessamme varastoa kohti. Erävoittona roskiin kuitenkin saatiin niitä ehkä mahdollisesti tärkeitä pahvilaatikoita. M:lle on niin kovin vaikeaa heittää tavaroita pois. Edes rikkinäisiä. Ei roskiin. Ei. Tosin suostuu tuo jo melkoisiin myönnytyksiin. Suhteen alkuaikoina en saanut heittää roskiin edes rikkinäistä ja siksi käyttökelvotonta vyötä. Nyt roskiin on mennyt rikkinäisiä kalsareita ja sukkia, pahvilaatikoita ja papereita. Miehille se on kai joku suurikin asia, kun kamaa menee roskiin. Ainakin äitini väittää asian olevan niin. Iskä kuulemma itkee lähes verta joka kerta, kun äiti intoutuu siivoamaan nurkkia roskapussien kanssa. Minusta on vain helpottavaa saada roipetta pois jaloista pyörimästä.

Kohta suuntaan Lahteen juhlistamaan huomista luokkakokousta. Tänään menemme mahdollisesti äidin kanssa lapsuudenystävääni moikkaamaan. Toivottavasti vierailu onnistuu tänään, sillä sunnuntaiksi sovitun vierailun ajaksi olisi muuta ohjelmaa.

hikinen iltapäivä

..ja aamupäivä, sillä olin sijaisena ykkösluokassa. Hirmuisia vilperttejä, joilla riitti energiaa kaksi ensimmäistä tuntia. Liikuntatunnin jälkeen ryhmätunti olikin sitten lähes huopatossutehdasmaista hissuttelua, kun kakarat olivat saaneet purettua enimmät höyryt pihan ympäri juoksemiseen. Kuumahan siinä tuli sijaisellekin, kun piti välillä lohdutella hiekalla kaatunutta ja välillä karjua kannustushuutoja viestijoukkueille. Ihan mukavalta kouluta tuo tuntui.

Ja voi miten tätä hemulia väsytti, kun hän pääsi kotiin. Yö tuli tietenkin valvottua, mitenkäs muutenkaan. Aamulla ei väsyttänyt erityisesti, mutta töiden jälkeen opiskelijaraflassa meinasivat silmät sitten lopullisesti lurpsahtaa kiinni. Kotiin ja unta. Heräsin vähän ennen viittä toteamaan, että M on hankkinut itselleen ilmaisen sohvan, joka nyt pitäisi saada tänne puolen kilometrin päästä - KANTAMALLA. Kammoksuin ajatusta reilusti, sillä matka tuntuu sohva kainalossa hieman liian pitkältä. No. Täällä tuo sohva kuitenkin nyt on. Ja kädet ihan hajoamispisteessä.

Ainoa, mitä jäin kaipaamaan, oli se pieni sana. M olisi voinut kiittää avusta.

ajoissa

Miten ajoissa ihminen voikaan olla? Minä olen tällä kertaa kerrankin hyvin ajoissa. Ensimmäinen joululahja nimittäin olla möllöttää tuossa vieressä. Suomalaiseen kirjakerhoon liittyessä sai sellaisen kupongin, että "Tule myymäläämme, saat ilmaislahjan!" No minätyttö marssin liikkeeseen ja sain kätöseeni kirjan, joka on kuin tehty äidin joululahjaksi. Akseli Gallen-Kallelan elämäkerta, johon on liitetty kuvia maalauksista ja sen sellaista.

Kummallinen tunne päässä. Lihakset ovat kipeät. Siis pään lihakset. Ei pelkästään niska, vaan vähän myös kaula ja erityisesti posket. Tuntuu kuin suun kontrollointi tapahtuisi hidastettuna. Jäykkää, jotenkin. Johtunee ehkä nukkumisasennosta, sillä heräilin muutamaan otteeseen toteamaan, että tyyny oli jossain ihan muualla kuin pään alla. (Tosin tämä hemuli tarvitsee nukkumiseen aina kaksi tyynyä, joista toinen on kyllä pään alla, mutta toisen pitää olla pään päällä hiljentämässä ympäristön ääniä. Jos on vain yksi tyyny, se on pään päällä.)

Huomenna menen sijaistelemaan yhteen ekaluokkaan päiväksi. Pääsen näkemään ystävä L:n uuden työpaikan siinä samalla. Mielenkiintoista on se.

M joutuu ensi viikon torstaina viisaudenhammasleikkaukseen, jossa poistetaan molemmat alaleuan viisaat hampaat. Kovasti M on menossa lauantaina töihin ja vannoipa jopa, ettei HÄNEN leukansa tule turpoamaan yhtään eikä mitään muitakaan oireita takuulla ilmene. Minä epäilen vahvasti, sillä oma kokemukseni jo yhdenkin hampaan poistosta aiheuttaa edelleen kauhunväristyksiä. Syöminen oli vaikeaa ainakin kahtena-kolmena päivänä ja naama turvoksissa monta viikkoa. Saa nähdä, miten aina niin terve M tilanteesta selviää. Jään jännityksellä odottamaan, sillä M ei ole seurustelumme aikana sairastanut oikeastaan kertaakaan. Ei kun olihan tuo kerran flunssassa ja kerran oli lämpöä ötökänjyrsimän takia.

olen

Minä vain olen. Ei ole oikeastaan mitään älyllistä tekemistä. Tämänkö takia olen odottanut kesälomaa? Niin kai sitten. Viikonloppuna käytiin M:n kotikotona, jossa siskontytär kasvaa kasvamistaan. Kovasti tuo juttelee jo, vaikkei sanoja vielä olekaan käytössä. Tai kyllä vadelmiin tuli kommentti "Namnamnamnamnam." Ja naama rypistyi vadelmien mausta. Sunnuntaina M meni firmansa futisturnaukseen. Kolme vuotta sitten lähes tarkalleen minä istuin katsomossa kaverini kanssa, eikä vielä ollut ajatustakaan mistään seurustelusta. Tai no. Jotain kipinöintiä, mutta. Ja silloin syksyllä se rysähti. Siitä eteenpäin olen matkustanut ees taas sinne tänne meno-paluu tulo lähtö. Niin paljon kuin tilanteet ovat periksi antaneet.

Hirmuista, että kesä alkaa todellakin olla ohi. Muutaman viikon päästä pitää suoriutua taas opiskelukaupunkiin, jossa tuttuja on enää alle kourallinen. Ystäviä ei ole yhtään. Koulua viikossa noin 6-8 tuntia. Millähän ihmeellä itsensä motivoi suoriutumaan syksystä? Ja millä ihmeellä kykenee säilyttämään malttinsa, hermonsa ja mielenterveytensä tulevan muutoksen edessä. Sitten en ole enää opiskelija. Mitä minä sitten olen? Apua. Help.

tutinaa

Pöksyt tutisten koitan rauhoittua. Siis tämä on taas tälläistä maanisuutta vaihteeksi. Että tuntuu että voisi kipaista esimerkiksi marathonin tuosta noin vaan ja tulla sitten juomaan kupin kahvia ja jatkaa seinille hyppimistä. Tämä on ihan loistava ja maailman paras fiilis paitsi että sen tietää jo nyt että jossain vaiheessa sitä rysähtää maanpinnalle hirmuista vauhtia. Olisi kovin rankkaa olla oikeasti oikeasti maanis-depressiivinen, koska tälläinen itseni täysin tavalliseksi luokittelema kevyt maanisuus-synkkyys -vuoristoratailukin on välillä hieman päätä huimaavaa. Mikähän tämän saa aikaan.. Kahvi ja suklaa ainakin suurina määrinä nautittuna. Toisaalta myös liian vähäiset / liian pitkät yöunet. Joskus mania iskee muuten vaan. Muistan kokeneeni hetkittäisiä maasta irtoamisia jo melko nuorena. Ehkä kymppivuotiaana. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että tälläinen pieni ylämäki-alamäki-ylämäki -elämä on kivempaa kuin ihan ihan harmaa ja tasainen alanne- tai ylänne-elämä.

Olen lueskellut suurella mielenkiinnolla blogikriitikko X:n viiltäviä analyysejä blogistanin sisällöstä. Voi miten ihastuttavaa. Siis oikeasti. X syytää tiukkaa tavaraa ja kuitenkin se on vain niin hellyttävää. Vähän kuin olisi kärpänen, jolla on karatessa musta vyö. Sitä sitten katselee, että "katso kun se tuolla tavalla voi voi miten se potkii ja kiljuu ja katsopas tuota heitti hyppypotkuvoltinkin tuossa!" Ihmiset kirjoittavat elämästään tavallista päiväkirjaa ja kutsuvat sitä blogiksi. MIKSI SELLAISTA JULKAISTAAN? KUKA SELLAISTA LUKISI? EI KIINNOSTA. Voi voi miten blogikriitikkoa hajoittaa. Älä sure, blogikriitikko. Koita kestää!

Sain tänään postissa Enkeleitä ja demoneja. Ja sitten Torey Haydenin Hiljaisuuden lapset. Odotan kovasti innostuneena, että pääsen lukemaan noista hiljaisista lapsista. Saisi vielä tilata kolme kirjaa kolmella eurolla. Se on kovin vaikea päätös. Ajattelin, että tilaan Koiramäen numerokirjan ja sitten Kirsi Kunnaksen Tapahtui Tiitiäisen maassa -lorukirjan. Mutta kolmatta en keksi millään. Vaikeaa tämä elämä. Puuuuh.

Lisää kahvia.

avoimin mielin(kö?)

Entinen kämppikseni (nykyinen ystävä N) kuvaili ensimmäistä työpäiväänsä erityisopettajana jotenkin näin:

hemuli: "No miten alkoi, kerro kaikki!"
ystävä N: "Huh."
h: "No?!"
N: "Voisin ryhtyä uudestaan opiskelijaksi. Ja aloittaa tupakoinnin."
h: "Hihihihi."
N: "Vain yksi oppilas karkasi."

Avoin mieli omaa ammattiaan kohtaan on hieman vaikea säilyttää. "Kyllä se siitä", hoen itselleni. "Minä en ole menossa erityisopettajaksi. Haen töihin normaaliin luokkaan. Kyllä se siitä." Ja toisalta toinen nyt valmistunut opiskelukaverini L totesi ensimmäisen työpäivänsä sujuneen oppilaiden osalta ihan hyvin. Ainoa yllätys oli tunteja ja taas tunteja kestäneet opekokoukset, joissa äänessä oli lähinnä koulun rehtori. Myös se kuulemma stressaa, että lapsista tulisi kasvattaa kognitiivisesti aktiivisia (tai jotain siihen suuntaan), eikä tuollainen kasvatuksellinen lähtökohta ole tullut opintojen aikana vastaan.
----

Eilinen meni kokonaisuudessaan serkkua moikatessa. Serkun luokse oli muuttanut vauvavillakoira, joka oli itse herttaisuus. Rauhallinen kuin mikä. Omatoiminen. Puuhakas. Sosiaalinen. Ja silti itsenäinen. Voiko koiralta muuta toivoakaan? Tosin agility-harkkoja seuraillessa vaavilla meinasivat hermot palaa, koska äiskä juoksi radalla toisen koiran kanssa ja hauskaa näytti olevan. "ÄITI MÄ KANS MÄ KANS MÄ KANS" suorastaan huusi vauvan silmistä. Ja minä koitin rutistaa vauvelia sylissä, ettei tuo ryntäisi agilityharkkoja sotkemaan. Hihnan jatkeena koira sai yllytettyä itsensä täyteen hysteriaa, kun ryntäili rataa kohden täysi into päällä. Tietenkin hihna jossain vaiheessa loppuu ja kiskaisee niskasta. Tästä seuraa paniikki ja lisää ryntäilyä. Lisää paniikkia ja ryntäilyä hihnan päässä. Tästä syystä koiravauva rötköttikin loppuajan tiukassa rutistuksessani, koska se oli huomattavasti vähemmän hermoja polttavaa niin koiran kuin minunkin osaltani.

Huomenna Kaivariin ilotulitusta katselemaan ja ylihuomenna katsomaan äitiä viittomakuoron esiintymisessä ja pikkuveljeä marssimassa. Jee. :)

hehehe

Voi.. Voi hitsin.. Hihihihi. Hm. No joo.

En bloggausta aloittaessani voinut mitenkään mitenkään mitenkään kuvitella, että tunkisin lusikkani soppaan, jossa killuu jos jonkinsorttista sattumaa liemen seassa. Tai siis sattumathan ne keiton tekevät, muuten olisi kyseessä vain maustettua vettä. Mutta sitä en voinut uskoa, että sattumien lajittelu, rankkaaminen, hyvät/pahat, huonot/huonommat, suositut/ne jotkut muut -tyyppinen blogien käsittely ja muottien läpi rutistaminen vallitsisi näinkin vahvana intternetin syvyyksissä.

Miten.. En oikein edes keksi. Miten ihmiset onnistuvat aina tekemään asioista niin vaikeita? Miksen minä voi vain kirjoittaa kuten tahdon? Ketään en voi/halua pakottaa tätä lukemaan. Se on vähän sellaista rasismille haiskahtavaa käytöstä, kun ryhdytään lyttäämään toisten tapaa kirjoittaa, elää ja olla. Se ei ole minulta pois, jos joku linkittää toisia blogeja omaansa vain saadakseen lukijoita. Se ei myöskään ole minulta pois, jos joku (esim. minä?) kirjoittaa blogien lakikirjoja uhmaten. Onko bloggaamiselle sääntöjä :D HAhahaha sanon minä.

Kaikesta te ihmiset jaksatte kitistä. Poistakaa ensin esim. nälänhätä, sodat, rasismi ja ylikansoittuminen ja ryhtykää sen jälkeen murehtimaan bloggareiden tapaa kirjoittaa. Jooko? Ei kaikkea vaan ole pakko ottaa niin vakavasti.

kyllä isä tietää

"Ei matka se tapa vaan vauhti." Näin isäni jaksaa kerta kerran jälkeen tokaista suunniteltaessa pyörä-, rullaluistin-, tai vaikkapa kävelylenkkiä. Ja joka kerta myönnyttelen mukana ajatellen silti salaa mielessäni, että matkakin tappaa. Että ei sitä tälläinen kohtalaisen kehnokuntoinen ihmispolo kovin pitkää lenkkiä kiertää jaksa, oli vauhti mikä tahansa.

Vaan olenpa muuttanut mielipiteeni. Jaksoin täysin vailla mitään epäilyksiä pyöräillä yli 20 kilometria. Tai siis en epäillyt, ettenkö jaksaisi. Eihän tuo matka ole pyörällä mikään ylittämätön ongelma. Vaan luulin, että tuon lenkin jälkeen olisin täysin puhki. Että olisi hiki, jalat muussina, sydän hakkaisi, naama punainen ja kauhea jano. Vaan ei. Hiki ei ehtinyt edes tulla. Jalat ovat periaatteessa ihan normaalit, eikä oikeastaan janotakaan. Pidin koko matkan sellaista sopivaa ei-tuskaista vauhtiani. En lähtenyt hötkyilemään, vaan katselin maisemia esimerkiksi Hietaniemessä, Lehtisaaressa ja Lauttasaaressa. Ja loppujen lopuksi yllätin itseni sillä, että koko kierrokseen menikin aikaa vain vähän päälle tunti.

Teorian tasolla olisin voinut vetäistä välittömästi uudestaan saman lenkin, jos vettä olisi ollut mukana. Enää ei tunnu täydellisen mahdottomuudelta esimerkiksi pyöräillä esimerkiksi ensi kesänä jokin kaunis päivä Espoosta Lahteen. Välillä voisi istuksia kahvilla, syödä eväitä ja muuten vaan istuskella katselemassa elämää. Se voisi olla huisin kivaa.

tilt tilt tilt

Voi hyvät hyssykät. Niskat jumissa. Aivot kiertävät samaa rataa sinne, takaisin, sinne, takaisin, sinne, takaisin... Klik klik klik klikklikklikkkkk voi perseeeeeeee eiiiikä. Ja alusta. M imutti pyynnöstäni koneelle Pinball Fatasies -flipperin. Pelattiin jo tuossa yksi päivä Pinball Dreamsiä, mutta ei se ole tuttu ennestään eikä näin ollen yhtä helppo ja/tai monipuolinen. Kun M tänään lähti töihin, oli valoisaa. Nyt on pimeää ja yhden (1) ainoan kerran sain kaikki PARTY-kirjaimet syttymään ja happy hourin alkamaan. Yksi kerta. Ainoa kerta tämän kolmen tunnin aikana.

Ja nyt lupaan pyhästi, etten tänään enää pelaa. En. Ehkä en. EN. Tai siis hm. Tarkoitan tänäisellä aikaa ennen nukkumaanmenoa. Ehkä huomenna sitten taas. Jos saisi vaikka rikouttua 70 miljoonan pisteen rajan. Tai näppäimistön.

Aiheesta toiseen. Olen jo useamman päivän ajan pohtinut vaiheeksi sitä kummallista tosiasiaa, että useimmat selaamani ja lueskelemani blogit sisältävät synkkiä, synkempiä ja harmaita ajatuksia. Ahdistusta. Masennusta. Ihmissuhdeongelmia. Onko todellakin niin, että motivaatio kirjoittaa syntyy negatiivisesta puristuksesta aivojen alueella? Enkä nyt siis tarkoita välttämättä tuohon sivuun listattuja blogeja, vaan sattuman johdattelemana olen selannut blogeja sieltä ja täältä ja vähän tuolta. Tuleeko kirjoittaessa huomaamattaan korostaneeksi sitä synkempää puolta elämästään? Vai onko elämä oikeasti niin synkkää?

Lueskellessani oman koloni tarinoita, en ehkä pysty täysin objektiivisesti tarkastelemaan sanojen sävyä. Koloni on hämärä, ehkä jopa pimeä, mutta toivoisin kovasti, että tarinani ja tekstini toisivat valoa tänne. Toki joskus menee huonosti - tänäänkin otin kovasti nokkiini, kun M kritisoi tekemisiäni ja sai minut tuntemaan itseni (mielestäni täysin tarpeettomasti) tyhmäksi. Otin aikaa mököttelemällä ja koitin kasata itseäni, koska M ei halua tapella. Silti meillä oli kovin kivaa, kun taoimme Pinballia kuin hullut illalla monta tuntia. Tai kun pelasimme muunneltua Herttaa kahdestaan. (Se ei osoittautunut hyväksi muunnelmaksi. Ei Herttaa voi kahdestaan oikein pelata.) Tai frisbeen viskely. Mukavaa. Noita hetkiä ei vain kai sitten tule korostaneeksi tarpeeksi. Ehkä niiden arvon surkastaa myös omissa ajatuksissaan. Jos (ja kun) päivään mahtuu huonoja hetkiä, ne nousevat päällimmäisiksi mieleen päivän tekemisiä miettiessä.

En tiedä. Ehkä olen vain jotenkin täysin sattumalta osunut synkempien elämäntarinoiden pariin. Ehkä blogistanissa(kin) vallitsee tasapaino hyvien ja pahojen päivien ja elämien suhteen. Toivoisin niin. Tietysti olisi toivottavaa, että vaaka kallistuisi hyvien päivien ja elämien puolelle, mutta tällä hetkellä toivon yleisluontoisesti, että vaaka pysyisi edes tasapainossa.

Eihän täällä kolossa niin synkkää ole? Eihän?

minä pölkkypää

On niin kovin vapauttavaa tuntea esimerkiksi surua turvallisesti mielikuvitusmaailmassa tapahtuvien asioiden takia. Ei pelkoa siitä, että kukaan joutuisi kärsimään oikeasti. Silti saa turvallisesti tuntea surua, haikeutta, iloa.. Mitä vain. Elokuvien ja kirjojen takia kyynelehtiminen on joidenkin ihmisten mielestä varmasti tekopyhää, naurettavaa tai muuten vain käsittämätöntä. Minä koen elokuvat ja kirjat tärkeiksi juuri siksi, että ne herättävät tunteita. Ärtymystä. Kauhua. Pelkoa. Surua. Jännitystä. Iloa. Onnea.

Toisaalta onhan se kovin vaikeaa olla elokuvateatterissa pinnistelemässä kyyneliä vastaan, sillä en tieten tahtoen halua kävellä kotiin naama turvoksissa. Eihän siinä sikäli mitään, mutta. Onneksi en ihan vähään aikaan ole leffateatterissa joutunut nieleskelemään. Kotona asia on ihan toinen. Voi, miten paljon minua kauhistutti, itketti, surutti, pelotti ja hirvitti esimerkiksi Björkin tähdittämä Dancer in the Dark. Loppuosaa en toisella katselukerralla tohtinut edes katsoa, vaan kuuntelin elokuvan loppuun. Silti kurkussa kuristi ja oli helpotus, kun M saapui kotiin. Toisaalta elokuvan tai kirjan ei aina tarvitse olla noin äärimmäisyyksiin viedyn ahdistava kuin Dancer in the Dark. Jo pelkät päähenkilön suorittamat onnistumiset ja huippuhetket voivat saada silmät vettymään. Ehkä haen ihan tarkoituksella sitä kuristavaa tunnetta. Toisinaan se johtuu myötäonnesta, toisinaan myötäsurusta. Esimerkiksi ekaa koulupäiväänsä viettävän Leenan 7v. haastattelu televisiossa saattaa puristaa kurkussa.

Ja mistäkö tämä asia nyt näin yllättäen tupsahti mieleeni? Luin juuri äsken loppuun Harry Potterini. Viimeisen parin tunnin aikana olen kokenut myötäkauhua, myötäpelkoa, myötäiloa ja syvää myötäsurua. Sydän pamppaillen ahmin sanoja. Miten vahvasti sitä lukiessaan voikaan samastua päähenkilöiden tunteisiin? Minä pölkkypää samastun niihin vahvasti.

lomalöpinää

Lahdesta Espooseen. Eipä täällä niin kovasti paljon tapahdu, kun olen lomalla. Eilen käytiin katsomassa The Hitchhicker's Guide to the Galaxy. Ihan viihdyttävä ja kohtalaisen hmm.. sellainen. Miten sen sanoisi.. Mielikuvituksekas? Että kirjailijalla on ollut kyllä aivopidikkeet löysällä, kun on tuota kirjoittanut. Ei sensuuria, vaan puhdasta tajunnanvirtaa. Elokuvan perusteella voisin kuvitella, etten jaksaisi lukea tuota kirjana. Tarkoitus oli se joskus lukea, mutta yritys tyssäsi tympääntymiseen.

Eilen käytiin myös katsomassa PMMP:tä Onnelassa. Meinasi alkuvaiheessa vituttaa melko rankasti se, että edessä seisovat ne >170cm pitkät ja takana minä, 151cm. Näin selkiä. Ja niskoja. Oli kuuma. Ihmiset puristivat joka puolelta ja alkoi lähes itkettää, että "Pitäkää vittu keikkanne." Jätin M:n kavereineen seisomaan sinne väkijoukkoon ja karkasin etsimään jotain parempaa. Löysinkin paikan, josta näen edes jotain. Viereeni tuli seisomaan pituiseni tyttö, joka hyvässä humalassa alkoi ihastella pituuttani(/lyhyyttäni). Ei kuulemma koskaan missään ikinä löydä pituisiaan ihmisiä. Kummallista. Minun tutuissani, sukulaisissani ja ystävissäni on monia alle 160 senttisiä tallaajia. Monet ihmiset muuten taitavat kuvitella, että pituus on lyhyille ihmisille jotenkin arka paikka. Ja kai se onkin joillekin. Itse en vain oikein näe lyhyyden haittapuolia. Jos en johonkin yletä, pyydän apua. Ja no ok. Vaatteiden ostaminen on toisinaan vaikeaa. Tästäkin tilanteesta selviää lahkeiden (ja toisinaan hihojen) lyhennyksellä. En minä edes koe olevani loputtoman pieni. Tiedä sitten, mikä olisi. Ehkä joku alle 140cm?

kotikotona

Koira nukkuu yönsä vieressäni kuin pikkuruinen kuuma magneetti. Äiti löpisee juttujaan. Iskä näyttää koko kesäloman aikana kertyneet sadat digikuvat. Kavereilla riittää kerrottavaa, juoruja ja muuta. Sen siitä saa, kun käy kotona (liian) harvoin. Kaverin vaavi oli saanut nimen ja kasvanut roimasti. Höpisimme viisi tuntia vaikka mistä. Tuli käytyä läpi miessukupuolen heikkoudet, uskontoasioita, kasvatusjuttuja, työasioita ja vaikka mitä.

Hiukset saivat pitkästä aikaa vähän kirkkaamman värin. Valkaisua raitoihin ja punaista muualle. Päänahkaa kirvelee se valkaisuaine, eivätkä hiuksetkaan oikein arvostaneet. Noh, kaikkea ei voi saada. Kyllä nämä nyt kuitenkin ovat taas ihan mukavaa vaihtelua perinteiseen ruskeaan. Parin viikon päästä tapahtuvaan luokkakokoushässäkkäänkin on mukava mennä, kun hiukset on taas leikattu ja laitettu. Tai siis olisi sinne tietenkin muussakin tapauksessa kiva mennä.

Huomenna takaisin Espooseen lomailemaan. Saa nähdä miten aika kuluu vapaapäiviä viettäessä.

ropinaa

Taivas itkee niin, että ripsivärit leviävät kasvoilleni. Syksy valuu niskaan kuin kylmä kiisseli. Lits läts, sanovat kesäkenkäni. Lits läts, sanovat muidenkin sateessa vaeltavien kengät. Pimeää. Märkää. Hiljaisuuden vallitessa kymmenet ihmiset vaeltavat bussipysäkiltä kohti opiskelija-asuntojen lämpöä ja valoa. Lits läts.

Hartijat nousevat kohti korvia. Eihän se suojele sateelta eikä syksyltä. Silti kaikki tekevät niin. Nostavat kaulukset pystyyn ja kiskovat huppuja syvemmälle päähän. Selkä kyyryssä vaellamme pimeydessä. Koitan rentouttaa olemukseni. Eihän tässä olla sokerista. En sula, vaikka kastunkin. Syksy puristaa joka puolelta. Kylmyys on sellaista melko lempeää ja pehmeää. Ei vielä pakkasta enteilevää purevuutta. Ei raakaa kylmyyttä. Kesä ei kai ole vielä antautunut kokonaan.

Kotiovelta vastaan tulee ihana hiljaisuus. Tietokoneen hurina rauhoittaa. Ei kolisevia ostoskärryjä. Ei hurjasti surisevia kylmäkaappeja ja pakastimia. Ei asiakkaita. Minä. Ja tietokone. Täältä lämpimästä käsin voi ikkunasta kuunnella sateen ropinaa. Ötököiden rakkaus valoa kohtaan edellyttää huoneen pimentämistä ennen ikkunan avaamista.

Valot pois. Ikkuna auki. Mihin kesä oikein katosi? Haikea olo. Ote kesästä lipsuu niin nopeasti.

puuuuuuuuuuh

Siinä se oli. Monen monta kiitosta, ole hyvää, hymyä ja muutama kiitos vielä siihen päälle. Onhan se kai joskus laskettukin. Siis kiitosten määrä. Jokaista asiakasta kiitetään vähintään kaksi-kolme kertaa. Asiakkaita päivässä on ehkä kolmisensataa. Työpäiviä viikossa tänä kesänä ehkä noin neljä. Viikkoja kymmenen. 3*300*4*10 = 36 000 kiitosta. Ei paha. On ollut taas vaihteeksi varsin kiitollinen kesä. Ole hyviä on suurin piirtein saman verran. Jumankekka. Siinä on kiitelty ja ole hyvätelty ihan riittävästi. Tuollainen asenne jää tiukasti kiinni, eikä sellaisesta asiakaspalveluhymystä ja kiittelystä pääse vieraiden ihmisten kanssa keskustellessa eroon kovinkaan helposti. Tosin ei liene tarpeenkaan päästä eroon. Sen vaan huomaa itse, miten kassatätiasenne pompsahtaa välillä pintaan.

Huomenna ja ylihuomenna vielä tuurailemaan Helsingin erääseen Siwaan. Melkein toivoisin, että olisin jättänyt ylimääräiset työvuorot ottamatta. Olisi voinut lähteä Lahteen kaverin järjestämille rapufestareille.

Kammoksuin kovasti etukäteen tätä päivää, sillä inhoan sellaisia hyvästejä ja sellaisia. Sellaista tyhjänpäiväistä löpinää siitä, miten "oli niin kiva kun olit täällä töissä" ja "oli kiva olla täällä töissä" ja "tule nyt käymään sitten ja kertomaan kuulumisia" ja "tietenkin tulen käymään". Täydellisen tyhjää puhetta. Onneksi sain luistettua tilanteesta tunkemalla itseni välittömästi töihin saavuttuani kassalle asiakkaita palvelemaan. Viime syksynä töitä päättäessä sain pomolta kukkapuskan, jonka sitten unohdin töihin roskiksen viereen nököttämään. Nolona oli palattava seuraavana päivänä hakemaan puska. Työkaverit naureskelivat, että "vaikuttihan se vähän haistattelulta, kun kukat jätit tuolla tavalla, ettet edes kotiisi jaksanut viedä."

Sunnuntaina sitten olutta ja karaokea. Maanantaina kotikotiin äitiä, iskää ja koiraa moikkaamaan.

pinnistelyä

Hirmu vaikeaa oli tuo päätöksen tekeminen. Lopulta päädyin kuitenkin kieltäytymään työpaikasta. Liikaa haasteita yhdistettynä väärään ajoitukseen. Olisin ollut palasina henkisesti tuon duunin edessä tässä elämäntilanteessa.

Eikö se osoita jotain vahvuutta, että pystyy myöntämään, jos joku haaste tuntuu liian suurelta? Eikö se osoita, että tuntee ja tietää omat rajansa? Kyseessä kun ei ollut materian kanssa työskentely, vaan olisin ottanut riskin myös oppilaiden puolesta. Työtä tarjonnut hyväksyi päätökseni mutinoitta. Korostin kyllä puhelun aikana moneen otteeseen, että olen enemmän kuin innokas tekemään töitä ns. normaaliluokissa.

Saa nähdä mitä tuleva kuukausi tuo tullessaan.

ristiaallokossa

Mitä ihmettä teen? Tänään tuli soitto. Olisi töitä ESY-luokassa kuukaudeksi. Ekaluokkalaisia erityisopetuksessa. Ei hemmetti. Siinä on niin monta juttua, mitkä vetävät vakavaksi.
a) Ekaluokan lukuvuoden aloitus. Aika vastuullinen homma. Vanhempainilta? Kirjat? Kouluun tutustuminen? Enhän minäkään tunne koulua.
b) Erityisopetus. Olen jotenkin aina kokenut, että ns. tavallisissa lapsissakin on nuorelle opettajalle tarpeeksi tekemistä. En koe olevani erityisopettaja missään määrin.
c) Kuukausi töitä täysin erilaisessa päivärytmissä kuin M.

Toisaalta.

1) Luokassa on kai kouluavustaja, joka mahdollisesti tuntee koulun ja tavat.
2) Oppilaita on vain kahdeksan.
3) Työkokemusta.
4) Suhteita pääkaupunkiseudun kouluihin.

MITÄ IHMETTÄ MINÄ TEEN? Kuka päättäisi puolestani. Päätöstä vaikeuttaa myös se, että voisin aivan hyvin saada muitakin sijaisuuksia muista kouluista ja ns. normaaliluokilta.

--apua--