kyllä isä tietää

"Ei matka se tapa vaan vauhti." Näin isäni jaksaa kerta kerran jälkeen tokaista suunniteltaessa pyörä-, rullaluistin-, tai vaikkapa kävelylenkkiä. Ja joka kerta myönnyttelen mukana ajatellen silti salaa mielessäni, että matkakin tappaa. Että ei sitä tälläinen kohtalaisen kehnokuntoinen ihmispolo kovin pitkää lenkkiä kiertää jaksa, oli vauhti mikä tahansa.

Vaan olenpa muuttanut mielipiteeni. Jaksoin täysin vailla mitään epäilyksiä pyöräillä yli 20 kilometria. Tai siis en epäillyt, ettenkö jaksaisi. Eihän tuo matka ole pyörällä mikään ylittämätön ongelma. Vaan luulin, että tuon lenkin jälkeen olisin täysin puhki. Että olisi hiki, jalat muussina, sydän hakkaisi, naama punainen ja kauhea jano. Vaan ei. Hiki ei ehtinyt edes tulla. Jalat ovat periaatteessa ihan normaalit, eikä oikeastaan janotakaan. Pidin koko matkan sellaista sopivaa ei-tuskaista vauhtiani. En lähtenyt hötkyilemään, vaan katselin maisemia esimerkiksi Hietaniemessä, Lehtisaaressa ja Lauttasaaressa. Ja loppujen lopuksi yllätin itseni sillä, että koko kierrokseen menikin aikaa vain vähän päälle tunti.

Teorian tasolla olisin voinut vetäistä välittömästi uudestaan saman lenkin, jos vettä olisi ollut mukana. Enää ei tunnu täydellisen mahdottomuudelta esimerkiksi pyöräillä esimerkiksi ensi kesänä jokin kaunis päivä Espoosta Lahteen. Välillä voisi istuksia kahvilla, syödä eväitä ja muuten vaan istuskella katselemassa elämää. Se voisi olla huisin kivaa.