Voi hyvät hyssykät. Niskat jumissa. Aivot kiertävät samaa rataa sinne, takaisin, sinne, takaisin, sinne, takaisin... Klik klik klik klikklikklikkkkk voi perseeeeeeee eiiiikä. Ja alusta. M imutti pyynnöstäni koneelle Pinball Fatasies -flipperin. Pelattiin jo tuossa yksi päivä Pinball Dreamsiä, mutta ei se ole tuttu ennestään eikä näin ollen yhtä helppo ja/tai monipuolinen. Kun M tänään lähti töihin, oli valoisaa. Nyt on pimeää ja yhden (1) ainoan kerran sain kaikki PARTY-kirjaimet syttymään ja happy hourin alkamaan. Yksi kerta. Ainoa kerta tämän kolmen tunnin aikana.
Ja nyt lupaan pyhästi, etten tänään enää pelaa. En. Ehkä en. EN. Tai siis hm. Tarkoitan tänäisellä aikaa ennen nukkumaanmenoa. Ehkä huomenna sitten taas. Jos saisi vaikka rikouttua 70 miljoonan pisteen rajan. Tai näppäimistön.
Aiheesta toiseen. Olen jo useamman päivän ajan pohtinut vaiheeksi sitä kummallista tosiasiaa, että useimmat selaamani ja lueskelemani blogit sisältävät synkkiä, synkempiä ja harmaita ajatuksia. Ahdistusta. Masennusta. Ihmissuhdeongelmia. Onko todellakin niin, että motivaatio kirjoittaa syntyy negatiivisesta puristuksesta aivojen alueella? Enkä nyt siis tarkoita välttämättä tuohon sivuun listattuja blogeja, vaan sattuman johdattelemana olen selannut blogeja sieltä ja täältä ja vähän tuolta. Tuleeko kirjoittaessa huomaamattaan korostaneeksi sitä synkempää puolta elämästään? Vai onko elämä oikeasti niin synkkää?
Lueskellessani oman koloni tarinoita, en ehkä pysty täysin objektiivisesti tarkastelemaan sanojen sävyä. Koloni on hämärä, ehkä jopa pimeä, mutta toivoisin kovasti, että tarinani ja tekstini toisivat valoa tänne. Toki joskus menee huonosti - tänäänkin otin kovasti nokkiini, kun M kritisoi tekemisiäni ja sai minut tuntemaan itseni (mielestäni täysin tarpeettomasti) tyhmäksi. Otin aikaa mököttelemällä ja koitin kasata itseäni, koska M ei halua tapella. Silti meillä oli kovin kivaa, kun taoimme Pinballia kuin hullut illalla monta tuntia. Tai kun pelasimme muunneltua Herttaa kahdestaan. (Se ei osoittautunut hyväksi muunnelmaksi. Ei Herttaa voi kahdestaan oikein pelata.) Tai frisbeen viskely. Mukavaa. Noita hetkiä ei vain kai sitten tule korostaneeksi tarpeeksi. Ehkä niiden arvon surkastaa myös omissa ajatuksissaan. Jos (ja kun) päivään mahtuu huonoja hetkiä, ne nousevat päällimmäisiksi mieleen päivän tekemisiä miettiessä.
En tiedä. Ehkä olen vain jotenkin täysin sattumalta osunut synkempien elämäntarinoiden pariin. Ehkä blogistanissa(kin) vallitsee tasapaino hyvien ja pahojen päivien ja elämien suhteen. Toivoisin niin. Tietysti olisi toivottavaa, että vaaka kallistuisi hyvien päivien ja elämien puolelle, mutta tällä hetkellä toivon yleisluontoisesti, että vaaka pysyisi edes tasapainossa.
Eihän täällä kolossa niin synkkää ole? Eihän?
Ja nyt lupaan pyhästi, etten tänään enää pelaa. En. Ehkä en. EN. Tai siis hm. Tarkoitan tänäisellä aikaa ennen nukkumaanmenoa. Ehkä huomenna sitten taas. Jos saisi vaikka rikouttua 70 miljoonan pisteen rajan. Tai näppäimistön.
Aiheesta toiseen. Olen jo useamman päivän ajan pohtinut vaiheeksi sitä kummallista tosiasiaa, että useimmat selaamani ja lueskelemani blogit sisältävät synkkiä, synkempiä ja harmaita ajatuksia. Ahdistusta. Masennusta. Ihmissuhdeongelmia. Onko todellakin niin, että motivaatio kirjoittaa syntyy negatiivisesta puristuksesta aivojen alueella? Enkä nyt siis tarkoita välttämättä tuohon sivuun listattuja blogeja, vaan sattuman johdattelemana olen selannut blogeja sieltä ja täältä ja vähän tuolta. Tuleeko kirjoittaessa huomaamattaan korostaneeksi sitä synkempää puolta elämästään? Vai onko elämä oikeasti niin synkkää?
Lueskellessani oman koloni tarinoita, en ehkä pysty täysin objektiivisesti tarkastelemaan sanojen sävyä. Koloni on hämärä, ehkä jopa pimeä, mutta toivoisin kovasti, että tarinani ja tekstini toisivat valoa tänne. Toki joskus menee huonosti - tänäänkin otin kovasti nokkiini, kun M kritisoi tekemisiäni ja sai minut tuntemaan itseni (mielestäni täysin tarpeettomasti) tyhmäksi. Otin aikaa mököttelemällä ja koitin kasata itseäni, koska M ei halua tapella. Silti meillä oli kovin kivaa, kun taoimme Pinballia kuin hullut illalla monta tuntia. Tai kun pelasimme muunneltua Herttaa kahdestaan. (Se ei osoittautunut hyväksi muunnelmaksi. Ei Herttaa voi kahdestaan oikein pelata.) Tai frisbeen viskely. Mukavaa. Noita hetkiä ei vain kai sitten tule korostaneeksi tarpeeksi. Ehkä niiden arvon surkastaa myös omissa ajatuksissaan. Jos (ja kun) päivään mahtuu huonoja hetkiä, ne nousevat päällimmäisiksi mieleen päivän tekemisiä miettiessä.
En tiedä. Ehkä olen vain jotenkin täysin sattumalta osunut synkempien elämäntarinoiden pariin. Ehkä blogistanissa(kin) vallitsee tasapaino hyvien ja pahojen päivien ja elämien suhteen. Toivoisin niin. Tietysti olisi toivottavaa, että vaaka kallistuisi hyvien päivien ja elämien puolelle, mutta tällä hetkellä toivon yleisluontoisesti, että vaaka pysyisi edes tasapainossa.
Eihän täällä kolossa niin synkkää ole? Eihän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti