Entinen kämppikseni (nykyinen ystävä N) kuvaili ensimmäistä työpäiväänsä erityisopettajana jotenkin näin:
hemuli: "No miten alkoi, kerro kaikki!"
ystävä N: "Huh."
h: "No?!"
N: "Voisin ryhtyä uudestaan opiskelijaksi. Ja aloittaa tupakoinnin."
h: "Hihihihi."
N: "Vain yksi oppilas karkasi."
Avoin mieli omaa ammattiaan kohtaan on hieman vaikea säilyttää. "Kyllä se siitä", hoen itselleni. "Minä en ole menossa erityisopettajaksi. Haen töihin normaaliin luokkaan. Kyllä se siitä." Ja toisalta toinen nyt valmistunut opiskelukaverini L totesi ensimmäisen työpäivänsä sujuneen oppilaiden osalta ihan hyvin. Ainoa yllätys oli tunteja ja taas tunteja kestäneet opekokoukset, joissa äänessä oli lähinnä koulun rehtori. Myös se kuulemma stressaa, että lapsista tulisi kasvattaa kognitiivisesti aktiivisia (tai jotain siihen suuntaan), eikä tuollainen kasvatuksellinen lähtökohta ole tullut opintojen aikana vastaan.
----
Eilinen meni kokonaisuudessaan serkkua moikatessa. Serkun luokse oli muuttanut vauvavillakoira, joka oli itse herttaisuus. Rauhallinen kuin mikä. Omatoiminen. Puuhakas. Sosiaalinen. Ja silti itsenäinen. Voiko koiralta muuta toivoakaan? Tosin agility-harkkoja seuraillessa vaavilla meinasivat hermot palaa, koska äiskä juoksi radalla toisen koiran kanssa ja hauskaa näytti olevan. "ÄITI MÄ KANS MÄ KANS MÄ KANS" suorastaan huusi vauvan silmistä. Ja minä koitin rutistaa vauvelia sylissä, ettei tuo ryntäisi agilityharkkoja sotkemaan. Hihnan jatkeena koira sai yllytettyä itsensä täyteen hysteriaa, kun ryntäili rataa kohden täysi into päällä. Tietenkin hihna jossain vaiheessa loppuu ja kiskaisee niskasta. Tästä seuraa paniikki ja lisää ryntäilyä. Lisää paniikkia ja ryntäilyä hihnan päässä. Tästä syystä koiravauva rötköttikin loppuajan tiukassa rutistuksessani, koska se oli huomattavasti vähemmän hermoja polttavaa niin koiran kuin minunkin osaltani.
Huomenna Kaivariin ilotulitusta katselemaan ja ylihuomenna katsomaan äitiä viittomakuoron esiintymisessä ja pikkuveljeä marssimassa. Jee. :)
hemuli: "No miten alkoi, kerro kaikki!"
ystävä N: "Huh."
h: "No?!"
N: "Voisin ryhtyä uudestaan opiskelijaksi. Ja aloittaa tupakoinnin."
h: "Hihihihi."
N: "Vain yksi oppilas karkasi."
Avoin mieli omaa ammattiaan kohtaan on hieman vaikea säilyttää. "Kyllä se siitä", hoen itselleni. "Minä en ole menossa erityisopettajaksi. Haen töihin normaaliin luokkaan. Kyllä se siitä." Ja toisalta toinen nyt valmistunut opiskelukaverini L totesi ensimmäisen työpäivänsä sujuneen oppilaiden osalta ihan hyvin. Ainoa yllätys oli tunteja ja taas tunteja kestäneet opekokoukset, joissa äänessä oli lähinnä koulun rehtori. Myös se kuulemma stressaa, että lapsista tulisi kasvattaa kognitiivisesti aktiivisia (tai jotain siihen suuntaan), eikä tuollainen kasvatuksellinen lähtökohta ole tullut opintojen aikana vastaan.
----
Eilinen meni kokonaisuudessaan serkkua moikatessa. Serkun luokse oli muuttanut vauvavillakoira, joka oli itse herttaisuus. Rauhallinen kuin mikä. Omatoiminen. Puuhakas. Sosiaalinen. Ja silti itsenäinen. Voiko koiralta muuta toivoakaan? Tosin agility-harkkoja seuraillessa vaavilla meinasivat hermot palaa, koska äiskä juoksi radalla toisen koiran kanssa ja hauskaa näytti olevan. "ÄITI MÄ KANS MÄ KANS MÄ KANS" suorastaan huusi vauvan silmistä. Ja minä koitin rutistaa vauvelia sylissä, ettei tuo ryntäisi agilityharkkoja sotkemaan. Hihnan jatkeena koira sai yllytettyä itsensä täyteen hysteriaa, kun ryntäili rataa kohden täysi into päällä. Tietenkin hihna jossain vaiheessa loppuu ja kiskaisee niskasta. Tästä seuraa paniikki ja lisää ryntäilyä. Lisää paniikkia ja ryntäilyä hihnan päässä. Tästä syystä koiravauva rötköttikin loppuajan tiukassa rutistuksessani, koska se oli huomattavasti vähemmän hermoja polttavaa niin koiran kuin minunkin osaltani.
Huomenna Kaivariin ilotulitusta katselemaan ja ylihuomenna katsomaan äitiä viittomakuoron esiintymisessä ja pikkuveljeä marssimassa. Jee. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti