jännää.

Puhelin soi.

"Sulle ois kuukauden päästä täällä pentu."
"En mä millään voi näin nopeasti ottaa toista koiraa. Puolen vuoden päästä sitten..."
"Joo, mut mieti asiaa. Ilmotat sitten."
"Mutta kun.. En mä millään näin nopeesti voi. Sori.."
"Ok. No mut tehdään niin, että ilmotat kun oot miettinyt asiaa."
"Hehehhe.. Joo, mut en mä näin nopeella aikataululla.."
"No mut soitellaan! Ilmottele, moi!"

Pistän kännykän taskuuni. Istun nurmikolle. Varmaan keppiä suussaan raahaava seuralaisenikin kuulee aivojen raksutuksen.

Kaivan kännykän taskustani. "Kirjoita uusi viesti."

"Voihan perkele, sait mut harkitsemaan asiaa."

Päivää myöhemmin olen sopinut kasvattajan kanssa, että maanantaina soitellaan ja sovitaan vierailusta. Menen siis vain katsomaan. Ihan vaan katsomaan. Jos emä ei ole sellainen, jonka voisin itsekin ottaa, jää koko asia siihen.

Silti.. Aamulenkillä katselin karvanaamaani ja ajattelin, että eipä se tiedä että kohta niitä on kaksi. Ehkä. Toivottavasti. Jaiks.

muistoksi itselle

Haluan pistää muistiin ensimmäisen työviikkoni tunnelman.

Olen ihan älyttömän tyytyväinen työhöni. On ihan järkyttävän mielenkiintoista ja jännittävää ja hassua ja hihityttävää seurata sekalaisen seurakuntamme puuhaa ja olla osana aivan hirmuisen värikästä sakkia. Yksi ei puhu lainkaan. Yksi puhuu vain venäjää. Toinenkaan ei puhu mutta kirkuu senkin edestä. Yksi viheltää. Yksi haluaa auttaa aina kuin mahdollista. Yksi haiskahtaa epäilyttävästi. Yksi karkaa ja on hetkessä tietokoneeni kimpussa. Puhelin soi. Joku kannetaan ulos. Joku kannetaan sisään. Kirjoja jaetaan. Lauletaan aakkoslaulua. Yksi viittoo minua luokse. Kerron, etten ikäväkseni osaa venäjää. Joku on taas tietokoneeni kimpussa. Tehdään tehtäviä. Opitaan pikkuruisia uusia asioita. Taputetaan rytmikkäästi ja ollaan sitä mieltä, että "KOULUSSA ON TOSI KIVAA!"

Enhän minä takuulla tule läpi vuoden iloitsemaan siitä, että välitunneilla minulla on aina tekemistä. Silmät saavat olla selässäkin kaikilla ja kaiken aikaa.

Mutta tästä huolimatta rakastan tätä työskentelytapaa. Rakastan sitä, etten ole lapsista vastuussa yksin, vaan minulla on työpari. Ja muitakin aikuisia auttamassa ja tukemassa missä tahansa tilanteessa, mitä eteen sattuu. Ja eteenhän sattuu kaikkea laidasta laitaan.

Näiden kolmen päivän ajan olen seurannut luokkamme toimintaa (ja omaa toimintaanikin) ajoittain ulkopuolisen silmin ja minua on hihityttänyt hulvattomasti.Eihän tälläistä voi ollakaan. Tämä kaikki on täysin absurdia. Suunnitelmat heittävät häränpyllyä alta aikayksikön eikä mikään mene niin kuin on ajateltu. Ja silti kukaan ei hermostu. Lapset eivät suunnitelmien muuttumista edes huomaa, sillä suunnitelma muuttuu käden käänteessä tilanteeseen sopivaksi ja kukaan ei edes hämmenny. "No. Niiiiiiiiin." Ja näiden kahden sanan aikana on tehty tilannekatsaus, todettu suunnitelma täysin mahdottomaksi toteuttaa ja luotu uusi tilanteeseen mainiosti sopiva toimintatapa.

hihihihihihihi hulvatonta

Ja mistä minulle sekin tuli mieleen, että rytmikäs puuduttavan yksinkertainen taputtaminen voi rauhoittaa?

kirppusirkus

Tänään se alkoi virallisesti ja oikein kunnolla. Jättimäinen lauma ekaluokkalaisia ja kameroineen heiluneita vanhempia valtasi koulun. Vähä vähältä vanhemmat löysivät lapsineen oikeat paikat ja lopulta vanhemmatkin saatiin ohjattua pois luokkatiloista ensimmäistä koulupäivää "häiritsemästä". ;) Aika suoraan sai vanhemmille sanoa, että "nyt olisi teidän aikanne jättää meidät tänne opiskelemaan". Lopulta olimme luokassa sen porukan kesken, jonka seurassa vietämme tulevat vuodet.

Aikamoisia kirppuja olivat. Viittaaminen oli tuttua ja osasipa joku perustella senkin, miksi pitää viitata. Tehtiin nimilappuja, valmistettiin reissuvihkot ja selattiin Aapisia. Niin ja koottiin palapelejä. Ja palapelien kokoamisperiaate tuli suoraan lapsilta. "Tässä on neljä palapeliä mennyt muuttolaatikoissa ihan sekaisin. Miten ihmeessä me voitais ne saada taas kuntoon?" Ja sieltä oppilailta ne ideat tulivat. Ja niitä lähdettiin toteuttamaan. Lopulta nurkissa kökötti innokkaasti pulputtavia palapelijoukkueita, jotka muodostuivat ihan itsekseen. Kaikille löytyi jotain tekemistä. Osa lajitteli paloja, osa kokosi jo lajiteltuja paloja. Osa palapeleistä valmistuikin jo. Ja palapelit olivat siis ihan oikeasti menneet vahingossa sekaisin, tämä ei ollut lavastettu tilanne. :)

Kyllähän siitä 22 oppilaan porukasta nousi heti oppilaita, joiden nimi jäi nopeammin mieleen kuin jonkun toisen nimi. Ja tulipa huomattua sekin, että kirpuilta tosiaan satelee halauksia ja sellaista glooriaa helisevää ihailuääntä opettajalle ihan heti. Olin hyvin otettu, miten monimutkaisia ohjeita oppilaat pystyivät ottamaan vastaan. Ehdittiin liimata ja leikata vaikka mitä ja päällystää reissuvihkot. Oppilaat malttoivat - vieraskoreuttaan tai ihan muutenkin - odotella vuoroaan, kun aikuiset kiersivät luokassa auttamassa ja neuvomassa. Kestivätpä myös tosi hienosti mitä erilaisempia häiriötekijöitä ja luokassa oli hyvä tekemisen meininki.

Kai minusta sitten vaan on myös alkuopetustyöhön. En olisi uskonut, että se käy näin luontevasti. Annoin lyhyitä ohjeita. Toistin monesti ohjeet ja pistin vielä oppilaatkin toistamaan kuulemansa ohjeet.

Päivän aikana tulin halatuksi.
Istuin pöydän alla rakentamassa palapeliä.
Vaihdoin paikkaa villiintyneen pojan kanssa.
Kannoin erään tapauksen opepöydältä omalle paikalle.
Kurtistin kulmiani ja sanoin, että "ei kai minun ensimmäisenä päivänä tarvitse pojat teille hermostua :O" Ei tarvinnut. ;) Pelkkä vinkkaus riitti. (Tällä kertaa. :D )

Alkuopettajan arki puski päälle välittömästi. And I like it. ;)

työt alkavat

Kahtena päivänä olen jo käynyt työpaikalla laskeutumassa arkeen. On aivan älyttömän kiva nähdä työkavereita, vaihtaa kuulumisia ja puuhastella kaikkea pientä ja terapoivaa. Ei ehdi ajatella mitään ikävää, koska tuleva vuosi on ihan kulman takana ja töissä riittää ajateltavaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi.

Minusta tulee ekaluokan ope.
Erittäin erilaista. Kutosiin verrattuna oppilaat ovat pieniä piiperöitä. Mutta kai siihen joku syy on, etten ole nähnyt yhden ainoaa painajaista enää heinä-elokuussa ekaluokkalaisistani. Ylipäätään kaikki työunet ovat liittyneet kutosiini. On todella mukavaa aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Toki olisi aivan älyttömän kiva myös jatkaa kutosten kanssa, koska he ovat tuttuja ja turvallisia ja tiedän heidän kaikki puolensa. Mutta toisaalta. Aika aikaansa kutakin. On vahvasti sellainen tunne, että minä annoin heille luokanopettajan kaiken sen, mihin pystyin ja nyt on muiden vuoro. Minusta tulee heille hiljainen tukija. Osalle käytävätuttu, osalle matskunope. Enemmän jostain syystä jännittää seiskojen tuntien aloittaminen kuin ekaluokkalaisten tapaaminen. Seiskojen ryhmä on osaksi vanhoja oppilaitani, osaksi L:n oppilaita ja osaksi täysin uusia muualta tulleita oppilaita. Miten osaan suhtautua kaikkiin tasapuolisesti, kun osa ryhmästä on tuttuakin tutumpi? Pystynkö siihen ainakaan alussa? Toivottavasti.

Tänään törmäsin ensimmäisen kerran tuleviin oppilaisiini. Kolmen neitokaisen porukka huusi tirskuen perääni "MOI!" Minä käännyin katsomaan ja sain kuulla, että "Sä oot meijjän ope!" Itse en tätä tosiaankaan olisi tiennyt. Puheliain neito esitteli kaksi kaveriaan ja kertoi heidänkin olevan minun oppilaitani. Hymyilimme toinen toisillemme ja tuijottelimme positiivisen arvioivasti toinen toisiamme. Nojasimme käsiimme aitaa vasten ja olimme tosi lähellä kasvoikkain. Jututin puheliainta ja kaksi muuta seisoivat hiljaisina taustalla. Puheliain tiesi nimeni ja käyttäytyi kuin olisi jo tuntenut minut. Hassua. Mistään mitään tietämättä arvioisin, että tämän neitokaisen kanssa tulemme vielä vääntämään käpälää erilaisista asioista ja pohtimaan, että missä kaappi seisoo ja kuka sen paikan määrää. Kutosissakin oli näitä. Ja se on oikeastaan ihan parasta, kun tämän tyyppisen oppilaan kanssa löytää yhteisen sävelen. Silloin homma luistaa, työskentely sujuu ja elämä hymyilee. Mutta tämä tapahtuu vain siinä tapauksessa, että roolit ovat selvät. Toivotaan, että näin tulee käymään tämänkin tytön kohdalla.

Oli helpottavaa nähdä, että oppilaani ovat ihan tavallisia pieniä ihmisiä. Eivät mitään pelottavia uusia otuksia, vaan niitä, joiden kanssa olen jo lähes neljä vuotta työskennellyt. Niitä, joiden kanssa osaan toimia mieleiselläni ja minulle sopivalla tavalla.

----

Pikkuveli on sitä mieltä, että minun pitäisi jollain tasolla terapoida äitiä - ja siinä sivussa koko perhettä. En koe tuota tehtävää lainkaan omakseni. Minusta ihmisen on saatava valita, kenelle hän mistäkin asioista haluaa puhua. En koe, että minun tehtäväni olisi pakottaa äiti puhumaan syvimmistä tunteistaan lapsilleen - niille, joita äiti ilmiselvästi haluaa suojella ja varjella kaikelta sairauteen liittyvältä. Eihän se reilua ole, siinä olen veljeni kanssa samaa mieltä. Mutta elämä on. Ei kaikki aina ole niin reilua. Minusta tässä epäreilussa tilanteessa me lapset voimme kuitenkin olla reiluja ja antaa äidin pitää mielikuvansa varjelusta.

Olisiko tässä jotain sellaista, että pikkuveli ei näe tilannetta yhtään sairastajan näkökulmasta? Jos minä sairastaisin, haluaisin aivan täysin varmasti itse päättää, kenelle omasta kehostani puhun. Ja jos en jollekulle haluaisi asiaa syystä tai toisesta avata, se olisi minun oikeuteni. Minua ällöttää ajatus, että joku pakottaisi minut kertomaan asioista, joista en halua kertoa. Pikkuveli painotti, että minun pitää pistää äiti puhumaan. Miten ihmeessä aikuisen ihmisen pakottaa puhumaan? Äitillä on kavereita, joille hän minun tietääkseni kertoo asioistaan ja joilta hän saa sellaista tukea, jota pikkuveli kai haluaisi äidille tarjota. Minun käsitykseni meidän lasten tilanteesta on se, että me tuemme äitiä parhaiten käyttäytymällä täysin normaalisti. Elämä jatkuu - kaikesta huolimatta. Tätä ajatusta äiti aivan varmasti kaipaa, ja sitä hän ainakin minulta tulee jatkossakin saamaan - sattui se minuun itseeni miten paljon tahansa. En aio lisätä äidin taakkaa. Se on varmaakin varmempi.

Toisaalta voi kai jossain määrin ymmärtää pikkuveljen kokemuksen siitä, että perheessämme salaillaan asioita. Pikkuveljen elämä on ollut melkoista ylä- ja alamäkien sarjaa psyykkiseltä puolelta ihan pikkukakarasta asti. On ahdistanut. On pelottanut. On surettanut köyhien maiden lasten puolesta niin, ettei itse voi oikein elääkään normaalia elämää. Niinpä vanhemmat ovat tietoisesti säästelleet häntä muilta elämän kolhuilta. Koiran kuolemasta ei kerrottu heti. Naapurin itsemurha jäi vuosien pituiseksi salaisuudeksi. Mummin psyykkiset pulmat eivät olleet pikkuveljeni tiedossa. Ja sitä rataa. Näiden asioiden eräänlainen pimittäminen on johtanut siihen, että pikkuveli kokee tässäkin jäävänsä pimentoon. Minä en koe niin. Olen saanut tietää noista pikkuveljeltäni salatuista asioista heti tuoreeltaan, enkä ole kasvanut siihen käsitykseen, että minua varjellaan liikaa pahoilta asioilta.

Vanhempani ovat varmaankin jollain tasolla tehneet veljelleni karhunpalveluksen. Ei elämältä voi suojella. Ei edes ahdistunutta ja jollain tasolla liian herkkää ihmistä. Mutta sitä vanhempani ovat yrittäneet tehdä. "Älä sitten puhu tästä veljellesi." En ole tiedostanut yhtään, miten paljon asioita on pidetty pikkuveljeltäni piilossa.

Kaikkea sitä tuleekin pohdittua.

Töiden aloittaminen on helpottanut oloa, sillä kuten sanottua, en ehdi pohtia asioita. Olen myös tietoisesti tai tiedostamatta yrittänyt olla kuin elämä olisi ihan tavallista ja mitään poikkeavaa ei olisikaan. Se tuntuu aika uhkarohkealta kohtalon ärsyttämiseltä, jos annan tunteisiin pohjautuvalle ja taikauskoiselle ajattelulle vallan. Realistisesti tiedän, etteivät ajatukseni suuntaan tai toiseen vaikuta asian etenemiseen millään tavalla.

Eilen ja tänään on ollut parempi päivä.

pikkuveljen vahva usko.

Selvisi, että pikkuveli uskoo vahvasti siihen, että äitillä on kaikki ok.

Minä en meinannut keksiä siihen mitään sanottavaa. En voi sanoa, että "minun uskoni ei tuohon riitä." En voi sanoa, että käyn lähellä ratkeamispistettä joka ikinen päivä. En voi sanoa, että pelkään myös isäni puolesta. Kävin kotikotona tässä pari päivää sitten, kun vanhemmat olivat itse mökillä. Seisoin vessassa ja kävin taas lähellä ratkeamispistettä. Tämä vessa. Nämä huoneet. Täällä ei voi asua yksin. Ei täällä voi herätä yksin. Ei isäni pärjää yksin. Ei isää ole yksin.

Autossa istun lähes aina yksin ajaessani kyynelet kurkkua kuristaen. Melkein kaikki laulut sisältävät jotain sellaista, mikä tuo mieleen jotain, joka itkettää. PMMP:n uusin levy on täynnä surua ja murhetta. Riittää, että laulussa mainitaan vaikkapa sana "viulu". Ajatuskulku etenee. Viulusta tulee mieleeni selloa soittava pikkuveli. Veli soitti mummin hautajaisissa selloa. Hautajaiset, sello ja pikkuveljeni on jotain sellaista, mitä en kestä ajatella. En voisi käsitellä sellaista tuskaa. En olisi työkykyinen. En voisi nukkua, mutta valvominenkin olisi mahdottomuus.

Välillä unohdan asian, ja nauran sydämeni pohjasta. Juttelen ja olen onnellinen. Ja sitten se iskee ihan kulman takaa. Mikä tahansa voi tuoda tunteet pintaan. Koiran katse. Kirjan lause. Sana. Tuoksu. Tunnelma. Mikä tahansa.

On ihana aloittaa työt ja kaipaan jo kovasti työtovereitani, mutta. On aivan mielettömän raskasta pitää sitä mustaa möykkyä piilossa, kun ympäristö tulvii asioita, jotka saavat pohtimaan sitä mustaa möykkyä, joka sisälläni valtaa alaa.

Miten oikeassa olinkaan heti tämän alkaessa. Miten hyvin tiesinkään juuri tämän nimenomaisen tunteen. Mistä ihmeestä osasinkin sen jo silloin niin hyvin aavistaa? Tämä ei lopu. Tälle ei ole mitään loppua. Vaikka tällä kertaa pikkuveljeni aavistus ja usko olisikin oikeassa, ei tämä siihen pääty. Aina tulee kontrollikäyntejä, nuha, kuume, vatsakipu, päänsärky, huono päivä. Joku sellainen, josta äiti voi huolettomasti tokaista: "onpas ollut vatsa hassusti kipeä monta päivää". Ja se herättää sen pienen nakertavan tunteen. Se pieni musta möykky kasvaa heti hivenen ja alkaa kalvaa minua sisältä. Se möykky ei tule katoamaan. Ikinä.

hymy

Olen varmasti kirjoittanut tästä samasta joskus aiemminkin.

Eilisen jälkeen tuntuu taas siltä, että kasvoillani on naamio. Tai ikään kuin kasvojen lihakset olisivat halvaantuneet. On hirmuisen työn takana nostaa kasvoille hymy. Tai ylipäätään mikään muukaan ilme. Lihasmuistista on kadonnut sellainen automaattinen ja ajatustyötä vaatimaton iloinen ilme. Joudun tekemään ajatustyötä, että saisin hymyn kasvoilleni. "Tässä tilanteessa kuuluu hymyillä." Ja sitten minä väännän hymyn kasvoilleni.

Eilisestä asti on tuntunut, kuin.. Kuin olisin joutunut jonkun kylmän ja harmaan massan sisälle. Rintakehää painaa ja herätessäkin ennen kuin yksikään ajatus ehti muodostua, tuntui siltä ettei tunnu miltään.

On tullut käytyä taas monenlaisia fiiliksiä läpi. Tärkein niistä on se, että haluaisin paeta.

Jätän kaiken taakseni. Ihan kaiken. Otan kenellekään kertomatta lennon ihan mihin tahansa kauas, enkä koskaan palaa. Se olisi jollain tapaa helpointa. Ja vastuuttominta. Lähtisin pois ja kieltäytyisin ajattelemasta koko asiaa. Tuli hyvää tai tuli pahaa, minun ei tarvitsisi siitä enää koskaan kantaa huolta.

Toinen ajatus on se, että eihän tämä ole mahdollista.

Yritin tunnustella myös sitä, miltä minusta tuntuisi, jos sairaus olisi minulla ja olisin kuullut tuon uutisen juuri lääkäriltäni. Olisin paniikissa. Pakokauhuinen. Oksettaisi. En kykenisi käsittelemään sitä tosiasiaa, etten pääsekään heti leikkauspöydälle ja tuota Pahaa ei heti poistettaisi minusta vaan joutuisin jakamaan sen kanssa elämäni ja kehoni. Aivan kauhea pakokauhuinen olo. "OTTAKAA SE POIS MINUSTA."

Aamulla sängyssä katselin käsiäni. Ne jatkaisivat toimintaansa, vaikka läheisilleni sattuisi miten pahoja asioita. Peukalon nivelet liikkuisivat ja sormet kipristyisivät nyrkkiin. En tiedä miksi, mutta jotenkin se oli kai lohduttava ajatus.

Kerroin äidistä eilen M:lle. Sillä hetkellä helpotti kovasti. Ikään kuin olisin antanut taakasta osan pois. Mutta se on niin kovin valheellinen tunne. En minä taakasta antanut pois mitään muuta kuin sen, että nyt M tietää, miksi minä jälleen kerran näytän siltä, että kasvoni ovat halvaantuneet.

Jälleen tuntuu siltä, että ymmärrän niitä ihmisiä, jotka viiltelevät itseään.

"Jotain poikkeavaa keuhkoissa..

..Varmaan polyyppi, sama kuin veljelläsi."

Ensin oli ihan, että okei. Sitten ei ollut niin okei.

"Mammografia ja vatsa ihan ok."

Miten mä voisin.. En jaksa, jos tästä syksystä tulee vaikea. En halua palata siihen tunteeseen. Voin tehdä ihan mitä tahansa, että kyseessä tosiaan on polyyppi. Ihan mitä tahansa. Vaikka kirveellä sormi poikki. Ihan mitä tahansa. Kuka kertoo, mitä voin uhrata?

Kuvottaa.

MÄ EN OIKEASTI JAKSA TÄTÄ ENKÄ HALUA MENNÄ TÖIHIN IHAN PASKANA enkä halua olla menemättäkään en ole valmis luovuttamaan