Haluan pistää muistiin ensimmäisen työviikkoni tunnelman.
Olen ihan älyttömän tyytyväinen työhöni. On ihan järkyttävän mielenkiintoista ja jännittävää ja hassua ja hihityttävää seurata sekalaisen seurakuntamme puuhaa ja olla osana aivan hirmuisen värikästä sakkia. Yksi ei puhu lainkaan. Yksi puhuu vain venäjää. Toinenkaan ei puhu mutta kirkuu senkin edestä. Yksi viheltää. Yksi haluaa auttaa aina kuin mahdollista. Yksi haiskahtaa epäilyttävästi. Yksi karkaa ja on hetkessä tietokoneeni kimpussa. Puhelin soi. Joku kannetaan ulos. Joku kannetaan sisään. Kirjoja jaetaan. Lauletaan aakkoslaulua. Yksi viittoo minua luokse. Kerron, etten ikäväkseni osaa venäjää. Joku on taas tietokoneeni kimpussa. Tehdään tehtäviä. Opitaan pikkuruisia uusia asioita. Taputetaan rytmikkäästi ja ollaan sitä mieltä, että "KOULUSSA ON TOSI KIVAA!"
Enhän minä takuulla tule läpi vuoden iloitsemaan siitä, että välitunneilla minulla on aina tekemistä. Silmät saavat olla selässäkin kaikilla ja kaiken aikaa.
Mutta tästä huolimatta rakastan tätä työskentelytapaa. Rakastan sitä, etten ole lapsista vastuussa yksin, vaan minulla on työpari. Ja muitakin aikuisia auttamassa ja tukemassa missä tahansa tilanteessa, mitä eteen sattuu. Ja eteenhän sattuu kaikkea laidasta laitaan.
Näiden kolmen päivän ajan olen seurannut luokkamme toimintaa (ja omaa toimintaanikin) ajoittain ulkopuolisen silmin ja minua on hihityttänyt hulvattomasti.Eihän tälläistä voi ollakaan. Tämä kaikki on täysin absurdia. Suunnitelmat heittävät häränpyllyä alta aikayksikön eikä mikään mene niin kuin on ajateltu. Ja silti kukaan ei hermostu. Lapset eivät suunnitelmien muuttumista edes huomaa, sillä suunnitelma muuttuu käden käänteessä tilanteeseen sopivaksi ja kukaan ei edes hämmenny. "No. Niiiiiiiiin." Ja näiden kahden sanan aikana on tehty tilannekatsaus, todettu suunnitelma täysin mahdottomaksi toteuttaa ja luotu uusi tilanteeseen mainiosti sopiva toimintatapa.
hihihihihihihi hulvatonta
Ja mistä minulle sekin tuli mieleen, että rytmikäs puuduttavan yksinkertainen taputtaminen voi rauhoittaa?
Olen ihan älyttömän tyytyväinen työhöni. On ihan järkyttävän mielenkiintoista ja jännittävää ja hassua ja hihityttävää seurata sekalaisen seurakuntamme puuhaa ja olla osana aivan hirmuisen värikästä sakkia. Yksi ei puhu lainkaan. Yksi puhuu vain venäjää. Toinenkaan ei puhu mutta kirkuu senkin edestä. Yksi viheltää. Yksi haluaa auttaa aina kuin mahdollista. Yksi haiskahtaa epäilyttävästi. Yksi karkaa ja on hetkessä tietokoneeni kimpussa. Puhelin soi. Joku kannetaan ulos. Joku kannetaan sisään. Kirjoja jaetaan. Lauletaan aakkoslaulua. Yksi viittoo minua luokse. Kerron, etten ikäväkseni osaa venäjää. Joku on taas tietokoneeni kimpussa. Tehdään tehtäviä. Opitaan pikkuruisia uusia asioita. Taputetaan rytmikkäästi ja ollaan sitä mieltä, että "KOULUSSA ON TOSI KIVAA!"
Enhän minä takuulla tule läpi vuoden iloitsemaan siitä, että välitunneilla minulla on aina tekemistä. Silmät saavat olla selässäkin kaikilla ja kaiken aikaa.
Mutta tästä huolimatta rakastan tätä työskentelytapaa. Rakastan sitä, etten ole lapsista vastuussa yksin, vaan minulla on työpari. Ja muitakin aikuisia auttamassa ja tukemassa missä tahansa tilanteessa, mitä eteen sattuu. Ja eteenhän sattuu kaikkea laidasta laitaan.
Näiden kolmen päivän ajan olen seurannut luokkamme toimintaa (ja omaa toimintaanikin) ajoittain ulkopuolisen silmin ja minua on hihityttänyt hulvattomasti.Eihän tälläistä voi ollakaan. Tämä kaikki on täysin absurdia. Suunnitelmat heittävät häränpyllyä alta aikayksikön eikä mikään mene niin kuin on ajateltu. Ja silti kukaan ei hermostu. Lapset eivät suunnitelmien muuttumista edes huomaa, sillä suunnitelma muuttuu käden käänteessä tilanteeseen sopivaksi ja kukaan ei edes hämmenny. "No. Niiiiiiiiin." Ja näiden kahden sanan aikana on tehty tilannekatsaus, todettu suunnitelma täysin mahdottomaksi toteuttaa ja luotu uusi tilanteeseen mainiosti sopiva toimintatapa.
hihihihihihihi hulvatonta
Ja mistä minulle sekin tuli mieleen, että rytmikäs puuduttavan yksinkertainen taputtaminen voi rauhoittaa?
2 kommenttia:
Kiva lueskella koulun aloituksesta, noin se suurinpiirtein kaikkialla menee. Suunnitelmat onkin tarkoitettu suunnitelmiksi, pohja, jolta vaihto tehdään... Ja se, että osaat nauttia seitsenvuotiaiden seurasta, kertoo paljon, mukava vuosi on edessä. Niitä pienten oivalluksia kaipaan eniten (kun on hartaasti opettanut yhdyssanoja, leikitty niillä, muodostettu hassuja ja sopivampia yhdyssanoja, niin vain pieni lapsi raapustaa hartaasti tehtävään: Talo, joka on rakennettu kivestä, on... LINNA! Joo, yhdyssanoista viis, linnahan se)
Taputtaa voi vaikka mitä, se on hypnoottista: aa-bee-cee-dee-ee-äf-gee ta-put-ta-en ja sitten kaikuna, sitä oppilaani olisivat jaksaneet vaikka kuinka kauan kaikkina variaatioina.
Iloa kouluunne! t. vanha opetäti
:D Täytyypä testata tuota kaikutaputtamista, se on jäänyt vielä ihan kokeilematta.
Iloa myös vanhan opetädin elämään ja ennen kaikkea jaksamista ja positiivista mieltä.
Lähetä kommentti