Olen varmasti kirjoittanut tästä samasta joskus aiemminkin.
Eilisen jälkeen tuntuu taas siltä, että kasvoillani on naamio. Tai ikään kuin kasvojen lihakset olisivat halvaantuneet. On hirmuisen työn takana nostaa kasvoille hymy. Tai ylipäätään mikään muukaan ilme. Lihasmuistista on kadonnut sellainen automaattinen ja ajatustyötä vaatimaton iloinen ilme. Joudun tekemään ajatustyötä, että saisin hymyn kasvoilleni. "Tässä tilanteessa kuuluu hymyillä." Ja sitten minä väännän hymyn kasvoilleni.
Eilisestä asti on tuntunut, kuin.. Kuin olisin joutunut jonkun kylmän ja harmaan massan sisälle. Rintakehää painaa ja herätessäkin ennen kuin yksikään ajatus ehti muodostua, tuntui siltä ettei tunnu miltään.
On tullut käytyä taas monenlaisia fiiliksiä läpi. Tärkein niistä on se, että haluaisin paeta.
Jätän kaiken taakseni. Ihan kaiken. Otan kenellekään kertomatta lennon ihan mihin tahansa kauas, enkä koskaan palaa. Se olisi jollain tapaa helpointa. Ja vastuuttominta. Lähtisin pois ja kieltäytyisin ajattelemasta koko asiaa. Tuli hyvää tai tuli pahaa, minun ei tarvitsisi siitä enää koskaan kantaa huolta.
Toinen ajatus on se, että eihän tämä ole mahdollista.
Yritin tunnustella myös sitä, miltä minusta tuntuisi, jos sairaus olisi minulla ja olisin kuullut tuon uutisen juuri lääkäriltäni. Olisin paniikissa. Pakokauhuinen. Oksettaisi. En kykenisi käsittelemään sitä tosiasiaa, etten pääsekään heti leikkauspöydälle ja tuota Pahaa ei heti poistettaisi minusta vaan joutuisin jakamaan sen kanssa elämäni ja kehoni. Aivan kauhea pakokauhuinen olo. "OTTAKAA SE POIS MINUSTA."
Aamulla sängyssä katselin käsiäni. Ne jatkaisivat toimintaansa, vaikka läheisilleni sattuisi miten pahoja asioita. Peukalon nivelet liikkuisivat ja sormet kipristyisivät nyrkkiin. En tiedä miksi, mutta jotenkin se oli kai lohduttava ajatus.
Kerroin äidistä eilen M:lle. Sillä hetkellä helpotti kovasti. Ikään kuin olisin antanut taakasta osan pois. Mutta se on niin kovin valheellinen tunne. En minä taakasta antanut pois mitään muuta kuin sen, että nyt M tietää, miksi minä jälleen kerran näytän siltä, että kasvoni ovat halvaantuneet.
Jälleen tuntuu siltä, että ymmärrän niitä ihmisiä, jotka viiltelevät itseään.
Eilisen jälkeen tuntuu taas siltä, että kasvoillani on naamio. Tai ikään kuin kasvojen lihakset olisivat halvaantuneet. On hirmuisen työn takana nostaa kasvoille hymy. Tai ylipäätään mikään muukaan ilme. Lihasmuistista on kadonnut sellainen automaattinen ja ajatustyötä vaatimaton iloinen ilme. Joudun tekemään ajatustyötä, että saisin hymyn kasvoilleni. "Tässä tilanteessa kuuluu hymyillä." Ja sitten minä väännän hymyn kasvoilleni.
Eilisestä asti on tuntunut, kuin.. Kuin olisin joutunut jonkun kylmän ja harmaan massan sisälle. Rintakehää painaa ja herätessäkin ennen kuin yksikään ajatus ehti muodostua, tuntui siltä ettei tunnu miltään.
On tullut käytyä taas monenlaisia fiiliksiä läpi. Tärkein niistä on se, että haluaisin paeta.
Jätän kaiken taakseni. Ihan kaiken. Otan kenellekään kertomatta lennon ihan mihin tahansa kauas, enkä koskaan palaa. Se olisi jollain tapaa helpointa. Ja vastuuttominta. Lähtisin pois ja kieltäytyisin ajattelemasta koko asiaa. Tuli hyvää tai tuli pahaa, minun ei tarvitsisi siitä enää koskaan kantaa huolta.
Toinen ajatus on se, että eihän tämä ole mahdollista.
Yritin tunnustella myös sitä, miltä minusta tuntuisi, jos sairaus olisi minulla ja olisin kuullut tuon uutisen juuri lääkäriltäni. Olisin paniikissa. Pakokauhuinen. Oksettaisi. En kykenisi käsittelemään sitä tosiasiaa, etten pääsekään heti leikkauspöydälle ja tuota Pahaa ei heti poistettaisi minusta vaan joutuisin jakamaan sen kanssa elämäni ja kehoni. Aivan kauhea pakokauhuinen olo. "OTTAKAA SE POIS MINUSTA."
Aamulla sängyssä katselin käsiäni. Ne jatkaisivat toimintaansa, vaikka läheisilleni sattuisi miten pahoja asioita. Peukalon nivelet liikkuisivat ja sormet kipristyisivät nyrkkiin. En tiedä miksi, mutta jotenkin se oli kai lohduttava ajatus.
Kerroin äidistä eilen M:lle. Sillä hetkellä helpotti kovasti. Ikään kuin olisin antanut taakasta osan pois. Mutta se on niin kovin valheellinen tunne. En minä taakasta antanut pois mitään muuta kuin sen, että nyt M tietää, miksi minä jälleen kerran näytän siltä, että kasvoni ovat halvaantuneet.
Jälleen tuntuu siltä, että ymmärrän niitä ihmisiä, jotka viiltelevät itseään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti