On hanget korkeat nietokset.

Tuli valkea joulu. Tuli Kosti Kotiranta ja Kuumalinja. Tuli tuoksuva kuusi.

Ja tuli kaksi Canon EOS1000d-kameraa. Täällä salamavalojen välkkeessä tuntuu siltä, että elää julkkiksen joulua.

JOU JOU JOU

ja

HOU HOU HOU.

kaksi puuta

Laulu jaksaa itkettää minua kerrasta toiseen. Laulan mukana ja ääni sortuu. Varsinkin kertosäkeen kohdalla on kovin kovin vaikea pysyä tyynenä. Mikään laulu koskaan aiemmin ei ole koskettanut tällä tavalla näin moneen kertaan kuultuna. Osaan biisin ulkoa ja olen sen siis kuullut kymmeniä kertoja. Ja silti se koskettaa. Miksi?

Siksi, että laulusta tulevat mieleen vanhempani. Äidin syövän jälkeen he ovat ilmiselvästi ne kaksi puuta, joiden kuorta vuodet raapivat, mutta silti katsotaan kohti uutta kevättä. Ulkoisesti näyttää siltä, että vanhempani ovat suhteellisen itsenäisiä ja puuhaavat omia juttujaan. Mutta äidin sairautta seuratessa huomasi, miten väärää mielikuvaa tuo ulkoinen toiminta luo. Vanhempani ovat juurtuneet yhteen ja isän huoli äidistä on jotain sellaista, mitä tuossa laulussa kuvataan niin että alkaa itkettää. Olisi ihanaa esittää tuo kappale joskus vanhemmille laulamalla se itse, mutta tiedän, ettei se ikimaailmassa tule onnistumaan. Alkaisin itkeä jo ensimmäisten rivien aikana. Tai sitten pysyisin kasassa, mutta äidille tulisi kyynelet silmiin ja sitten minäkään en enää pystyisi laulamaan. Joten tuo jäänee ikuisesti ajatuksen tasolla suoritetuksi esitykseksi. (Pelkkä ajatus äidille ja isällä tämän laulun esittämisestä saa äänen sortumaan laulua laulaessani.)

Minä rakastan näitä iltojani kanssas sun

Kun hetken päässä aamu odottaa

Ja me nauramme ja silmiämme pyyhimme

ja helppo huominen on unohtaa

Oomme taas kuin kaksi lasta

Ne jotka aikoinaan

puolivahingossa lähti

samaa tietä kulkemaan

Ja sä viet mut ikkunan luo

Ja sä sanot: me kai ollaan niin kuin nuo:

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää

Katsoo kevääseen

Seisoo erillään

Ne kestää joka tuulen ja sään

Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää

Katsoo kevääseen

Seisoo erillään

Ja jossain alla maan

Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

Kaksi ylvästä ja nuorta

Varmoina on voimistaan

Taivaankantta kohti kasvaneet

Ehkä vuodet ovat kuorta

ja talvet viimoillaan hiukan ohuemmaks raapineet

Kuinka onkaan kaksi lasta

matkan myötä muuttuneet

Se ihme on kai vasta

Oomme tänne selvinneet

Ja sä viet mut ikkunan luo

Ja sä sanot: mehän ollaan niin kuin nuo:

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ne kestää joka tuulen ja sään

Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan.

HAU HAU.

Selvitin haukkumistilannetta. Ja kuten aina, tilanteeseen oli tasan yhtä monta näkökulmaa kuin oli osallistujia - eli kaksi. Toisella on omat vanhemmat puolellaan, toisella ei. Kyseiset vanhemmat eivät usko toisen osapuolen näkökulmaa oikeaksi vaan syyttävät rivien välistä valehtelijaksi. Minä toimin välikätenä ja koitan puolustaa ilman vanhempiaan tilanteessa selviytyvää mutta toimia silti tasapuolisesti kumpaakin osapuolta kohtaan. Kun olen avannut, avannut ja vielä avannut omaa näkökulmaani ja kaikkia muitakin mahdollisia näkökulmia, ei vanhemmalla ole juuri tähän nimenomaiseen haukkumistilanteeseen enää mitään sanottavaa. Ketään luokkamme oppilaista ei pysty tilanteesta syyttämään ja mielestäni asia on selvitetty. Mutta vanhemmalla on vielä sanansa sanottavana. Hän sanoo, että heidän tuttavaperheensä lapsella on pulmia syömisen kanssa.

Kuulostaako absurdilta? Niin minustakin.

Koko mailien vaihto tapahtui niin, että minä kerron vanhempien oman lapsen tekemisistä, koska en ihan lain mukaankaan voi käsitellä kyseisen vanhemman kanssa kuin hänen oman mukulansa tekemisiä. Ja vastaukseksi saan maileja, joissa kilometristen tekstien kautta käsitellään jonkun muun luokallani olevan oppilaan asioita. En siis oikeastaan sanallakaan saanut vastausta tai kommenttia vanhempien oman lapsen toimintaan liittyen. Jännittävää vuorovaikutusta.

Tältä se varmaan kuulostaisi, jos puhuisin kyseisen vanhemman kanssa säästä:

minä: "Kaunis sää tänään."

vanhempi: "Polkupyöräni on rikki."

minä: "Aurinko paistaa ja sinä näytät ruskettuneelta. Olet tainnut olla ulkona paljon?"

vanhempi: "Vaihteet eivät toimi."

minä: "Harmi, että joulusta on ennustettu mustaa."

vanhempi: "Naapurimme polkupyörä varastettiin eilen."

minä: "Joulu ei tunnu joululta, jos ei ole lunta, vai mitä?"

vanhempi: "Naapurimme polkupyörä oli punainen Nopsa."

Että näin.

Huoh.

Luin eilen blogia, jossa ihminen kertoi onnistumaan tulevasta itsemurhaprojektistaan. Järkytyin jotenkin ihan pohjamutia myöten. Viimeiset rivit kertovat, että itsemurha on jo käynnissä. Kaikesta menneestä on hankkiuduttu eroon ja asiat on järjestetty etukäteen.

Täysin kylmähermoisesti kirjoitettu teksti sai aikaan syvän kuvotuksen tunteen. Kyseinen ihminen kuvasi ihan tyynesti tapahtumia päivän aikana ja keinoja, joilla tietää saavansa itseltään hengen pois. Ja onnistuihan tuo.

Joulukirkossa oppilaiden kanssa tänään alkoi itkettää. Ääni meinasi sortua, kun lauloimme jouluisaa virttä. Se ihminen on minulle täysin vieras, mutta todella odottamattomalla tavalla jouduin osalliseksi sen kuolleen ihmisen jälkeen jääneeseen elämään. Maailma on kovin pieni, tälläisissä hetkissä sen tajuaa. Ja pelottavaa on myös se, että tavallaan tajuan, mitä tuo ihminen on tekstiensä perusteella ajatellut, kun työstänyt ja pohjustanut tulevaa kuolemaansa. Rivien välistä loistaa pettymys elämään: "Tätäkö tää elämä olikin?"

Jossain määrin omituista on myös se, että eniten koko tekstissä kauhistutti täysin tunteettomasti kuvattu lemmikeistä eroon hankkiutuminen.

Joulumieli, missä olet? Olisin voinut jättää senkin tekstin lukematta ja olla sekaantumatta.

viisi päivää

..ja sitten kahden viikon hyvin ansaittu loma.

Luokkani on edelleen lauma pieniä enkeleitä - siis minua kohtaan. Muille he mitä ilmeisemmin jatkavat sikailuaan.

Töitä olisi vielä jäljellä sikäli, että pakkohan muksuja on edelleen pitää koulussa. Arviointi on jo tehty, joten käytännössä mitään ei ole enää joulun eteen tehtävissä. Ensi viikon aikana lähinnä siivotaan, katsotaan videoita (, koska koulu osti lisenssin ja nyt elokuvien näyttäminen on täysin laillista) ja odotellaan ajan kulumista. Keskiviikkona on joulukirkko, mutta muuten pitäisi puskea ihan tavallisella lukujärjestyksellä aina torstaihin asti. Tiistaina on tämän vuoden viimeinen koe, joten hommia tosiaan tehdään lähes viimeiseen hetkeen asti.

Ihanaa, että tammikuussa alkaa jakso, jossa on kaksi tuntia vähemmän opetusta kuin tässä jaksossa. Kaksi kymmeneltä alkavaa työpäivää ja pari neljän tunnin työpäivää. Kyllä niiden avulla pitäisi jaksaa vuoden pimein aika aina pääsiäiseen asti.

työpäivien helmiä

Kolmosluokkalaisten uskontotunnilla puhuttiin tietenkin jouluaatosta. Puhe kääntyi lopulta joulupukkiin. Ja siinä kohtaa tuli mieleeni, että kohta ollaan pulmatilanteessa. Kohta joku kysyy Sen Suuren Kysymyksen. Ja kohta joku vastaa sen Kauhean Vastauksen: "Ei sitä oo olemassa TYHYMÄ! Ei pukkia oo olemassa!"

Niin ei missään vaiheessa käynyt. Ainoa mieliämme askarruttanut pulma oli se, saako joulupukkikin lahjoja. Ja jos saa, niin kuka ihme ne lahjat pukille antaa.

----

Maantiedon koe, aiheena Aasia.

Selitä sana.

a) alanko = se on 200 metriä alapuolella.

b) slummi = pummi, ihminen joka kerjää

Kerro Intiasta. (Tehtävästä mahdollista saada oikealla vastauksella 6 pistettä.)

Intiassa on ihmisiä, jotka on rikkaita tai köyhiä.

(Olihan tuosta pakko antaa piste. Siellä on kumpiakin, kirjoittaja on ihan oikeassa.)

Usein on pakko ryhtyä googlettamaan kokeita tarkastaessa, sillä oppilaiden vastaukset ovat niin huikeita mielikuvitusrikkaudessaan, etten pysty arvaamaan, onko kyse jostain luetusta knoppitiedosta vai puhtaasta arvauksesta, jolla ei ole mitään todellisuusperää.

---

Töitä jäljellä vielä 11 päivää. Hyvin tämän jaksaa, sillä luokkani on oikeasti mukava, mahtava ja lukee minua usein kuin avointa kirjaa. Ja mikäpä voisi olla parempaa kuin ryhmä lapsia, jotka tietävät kulmien kurtistuksesta mitä tarkoitan.

AAAAAAAAAAAARGH.

Joululoma lähestyy. Hermot kiristyvät. Tänään meinasi oikeasti ensimmäisen kerran töissä kiristyä hermo aikuisen ihmisen kanssa. Ei käy minun ajatusmaailmaani mitenkään se, että tässä vaiheessa jo todetaan, että "tuo oppilas ei tule läpäisemään peruskoulua, mutta ei sille mitään voi". Varsinkin, kun kyseinen oppilas on vielä alaluokilla. Edessä on siis vielä vuosia toivottoman tapauksen statuksella koulussamme.

Ja toinen asia, joka korpeaa on se, että lapsen asioihin vaikuttava aikuinen ei missään nimessä halua rikkoa virkansa sanelemia rajoja ja tehdä tulevaisuuden suhteen lapsen itsensä kannalta mielestäni ainoita oikeita päätöksiä kevyin/olemattomin(???) perustein, mutta samalla on ihan valmis esittämään toiveen ns. säälivitosista todistuksessa. Minä voin siis hänen mielestään huoletta tehdä virkavirheen antamalla numeroita, joita lapsi ei taitojensa ja tietojensa puolesta ansaitse, mutta hän ei sääntöjen rikkomiseen tai edes venyttämiseen tietenkään valmis olisi missään nimessä.

Älkää jumalauta kymmenen vuoden kuluttua tulko kysymään, että "miksei koulu tehnyt asialle mitään?" Minä olen yrittänyt - ja kiitoksena tästä hakannut päätäni seinään kerta toisensa jälkeen.

mystinen juttu.

Oppilas sanoo, että vieras aikuinen on kysellyt häneltä omituisia koulurakennuksen seinien sisäpuolella. Asiaa selvitetään. Saadaan tarkka aika. Saadaan täsmällisen tarkka paikka. Katsotaan valvontakameroista. Mitään ei näy, ei edes kyseistä oppilasta. Silti oppilas vaikuttaa vilpittömältä ja pysyy horjumatta ja epäröimättä kannassaan.

Mitä ihmettä?

Hetken ajattelin että olen tulossa itse hulluksi. Että olen kuin se matemaatikko Kaunis mieli -leffassa. Että elän todellisuudessa, jota muut eivät näe. Mutta sitten tuli mieleen, että jos näin olisi, olisin ihan auttamattoman läpikahjo, sillä tapahtuma on niin monisyinen ja mukana selvittämässä on niin suuri lauma aikuisia ja lapsia.

Omituista. Kertakaikkisen omituista.

huono aamu

"Missä hemmetissä on koiran talutin? Ja missä hemmetissä auton avaimet ovat..?!" Inhoan aikataulujen venymistä ja myöhästymistä. Herätin M:n. "ÖÖööö. Avaimet on mustan takin taskussa..." Etsin. Eikä löydy. Ottaa päähän. On hiki. Ulkovaatteet päällä haen M:n etsimään. Lopulta hihna löytyy eteisen lattialta ja sen alta avaimet M:n jäljiltä.

Yön aikana on tullut lunta. Paljon lunta. Kahlaan puoleen reiteen ylettyvissä kinoksissa ja lahkeet kastuvat. Olen ainakin kymmenen minuuttia aikataulusta jäljessä.

Vien koiran sisälle ja lähden autolle. Kehä ykkösellä liikennejärjestelyt sotkevat aikataulua lisää. Joudun tekemään U-käännöksen ja matelemaan jonossa. Olen lisää jäljessä aikatauluistani. Kesken matkan työkaveri soittaa.

"Älä aja koulun parkkikselle. Sitä ei oo aurattu ja täällä on auto jumissa."

"Okei, pistän tien varteen, kiitti!"

"Niin siis ei täällä ole missään mitään parkkipaikkoja. Kaikki parkkikset on metrisen lumikinoksen alla. Kovasti ihmetyttää, että mihin täällä voi tänään parkkeerata."

"Kyllä mä jotain keksin. Moi!"'

"Ooookei. Moi.."

Pääsen perille. Ei v*ttu. En oikeasti keksi sitä "jotain". Kiertelen alueella ja olen aikatauluista myöhässä jo puolisen tuntia. Lopulta kaarran ostoskeskuksen alakertaan ja täysin tietoisesti jätän selvittämättä, miten kauan kyseisellä paikalla saa autoa pitää. Aivan sama. Ei kiinnosta. Lunta tulee vaakasuoraan päin naamaa, autoja on kymmenittäin jumissa kinoksissa. Olen 40 minuuttia myöhässä aikataulustani. Sakot tähän päälle vielä, niin se on sitten siinä - täydellinen päivä. (Iltapäivällä selviää ettei mitään aikarajoitusta ollut eikä näin ollen sakkojakaan.)

Ottaa pattiin raskaasti. Tuntuu siltä, että koko päivä on pilalla lumisateen ja kadonneiden avainten takia. Olen armottomasti myöhässä...

...sillä opetuksen alkuun on aikaa enää 15 minuuttia. (Kerrankin oli hyötyä siitä, että olen aikainen tipu ja nappaan madon lähes poikkeuksetta.)

monta yötä jouluun?

Tänään tehtiin muksujen kanssa joulukalenterista opettajaystävällisempi versio. Puuhastelimme jokainen yhden luukun verran availtavaa ja ensi maanantaista alkaen käyttöön tulee "kuinka monta päivää ennen joululomaa" -kalenteri. Kahdestakymmenestä lähdemme availemaan ja ykkönen avataan joulujuhlapäivänä. Eipähän tarvitse vastailla joulukuussa siihen kuuluisaan kysymykseen: "Kuinka monta päivää vielä?" Opettajaystävällinen versio on sikälikin, että minunkaan ei tarvitse laskeskella jäljellä olevia aamuja. Muksut näyttivät onnellisen hämmästyneiltä, kun kysyin mitä he haluavat minun ostavan kalenterinavauslahjaksi. Viime vuonna ostin tikkarin jokaiselle. Selitin muksuille ensin, että "Ennen kuin ehdotatte, muistuttaisin että teitä on 18 kersaa ja jokaiselle pitää ostaa, joten yli euron maksavat jutut on ihan nou nou." Ei mutinoita. Ei marmatusta. Vaan tyytyväistä myhäilyä ja ehdotuksia. Lopulta sain toiveeksi hankkia sekä tikkareita että CityMarketista jotain halpoja suklaapatukoita jotka maksavat kuulemma reilusti alle euron. Sellaisia siis on ostettava, olivat toiveet yllätyksekseni sen verran kohtuullisia.

Hassua muuten, miten maanantai tuntuu lyhyeltä päivältä vaikka onkin oikeasti viikon pisin työpäivä (klo 8-15). Keskiviikko sitä vastoin tuntuu pitkääkin pidemmältä, vaikka töitä on vain kymmenestä kolmeen.

Huomio tältä päivältä:
Olen jotenkin maagisesti oppinut keksimään mainioita tuntisuunnitelmia ihan lennosta. Siis kävellessäni luokkaan ei ole vielä mitään suurempaa ideaa kuin se, että "Opetan uuden asian ja sitten tehdään kirjasta tehtäviä." Tänään jälleen kerran tuo perin juurin tylsä lähtökohta kääntyi mahtavaan ideaan, jota toteuttaessani tuntin itseni suoraan sanottuna neroksi. En tiedä yhtään, mistä se idea siinä taululle suorakulmaisen särmiön osia kirjoittaessani tuli, mutta yhtäkkiä huomasin tyhjentäväni pieniä taululiitupaketteja ja jakavani erivärisiä tusseja maahanmuuttajamuksuille, joista ryhmäni lähinnä siis koostuu. Tusseilla väritimme laatikoihin sinisellä kärjet, punaisella särmät ja mustalla tahkot. Siinä oli nyt konkreettinen opetusmateriaali suomenkieltä kehnosti taitaville. He voivat sormellaan koskea särmää ja muistaa ehkä että se on punainen. HYVÄ MINÄ. Miten ihmeessä keksinkään noin loistavan idean ihan tuosta noin vaan..? Välillä itseäkin oikein jännittää, että mitähän sitä tänään muksujen päänmenoksi keksii. ;)

Sekin hämmensi taas pitkästä aikaa, että miten sitä on oppinut asettamaan sanansa niin uskottavan kuuloisiksi. Käytävällä saatan ihan huoletta opastaa ja ohjata itseäni puoli metriä pidempiä yläluokkalaispoikia, jotka painivat käytävällä ähisten ja puhisten ja silmät pullistellen ja mitä ilmeisimmin lähes täydellisesti malttinsa menettäneenä. "POJAT. POJAT! Mitä ihmettä täällä tapahtuu. Päästä irti. Älä koske. Ja se Metro-lehti ei ole lyömäase. Pistä se roskikseen. Välittömästi, ole hyvä. Tuonne. Menen nyt jatkamaan opetustyötäni tuohon luokkaan ja lasin läpi seuraan, miten teillä homma täällä käytävällä toimii. Jos ei toimi, niin luokassani on aina tilaa ihan jokaiselle, joka ei pysty ilman minua täällä käytävässä oleskelemaan." Kävelen luokkaan. Pojat rauhoittuvat ja painiminen loppuu. Metro-lehti lentää roskikseen. Opettaja on taas puhunut. Ugh.

Väsymys.

Joka viides opettaja vaihtaa alaa. -IS

Joka viides vastavalmistunut opettaja vaihtaa alaa muutaman vuoden kuluttua valmistumisestaan. Syynä tähän on vaativaan työhön nähden liian alhainen palkka. Tuore väitöskirjatutkimus opettajien työuran muutoksesta tuo julki myös muita syitä alanvaihtoon.

Enpä voi uskoa, että kovinkaan moni opettaja vaihtaisi alaa alhaisen palkan vuoksi. Eihän palkka kenellekään alalle suuntautuvalle tule yllätyksenä. Niinpä onkin hirveän vaikeaa uskoa, että kukaan tähtäisi opettajaksi palkkakuitit silmissä vilkkuen. Ei tätä työtä jaksa mitenkään, jos motivaationa on raha. Miten ihmeessä siinä tapauksessa palkka voisi myöskään olla syy lähteä alalta?

Syynä on haasteellinen ja vaativa työ. Niin moni asia on muuttunut alakoulussa. Oppilasaines on erilainen ja vanhemmat vaativia. Työ on monipuolista. On keskusteltava arvioinneista ja tavattava vanhempia. Lisäksi luokissa on erityisoppilaita.

Juu, tässä kohtaa olen samaa mieltä. Muutoksesta en osaa sanoa mitään, koska olen ollut alalla vasta kolmisen vuotta. Mutta ainakin sen tiedän, että vanhemmat kohtelevat opettajia kuin opettajan työ olisi puhtaasti palveluammatti. Ja palveluammatissahan asiakas on aina oikeassa, eikö vain? Lisäksi tasoerot ovat huimia. Väsyyhän siinä, kun on tähdännyt kukkahattupäisyyksissään alalle ja aikomuksena on ollut parantaa maailma. Todellisuus lyö märällä rätillä päin pläsiä, kun toteaa, että vanhempien ajoittain täysin järjettömät odotukset ja vaatimukset yhdistyvät oppilasainekseen, jonka moninaiset pulmat ovat niin suuria ja mahtavia, että opettaja tietää antavansa liian vähän vaikka antaisi kaikkensa. "Ei meidän Pirkkapetteriä laiteta erityisluokalle. PISTE. Ei laiteta *sormetkorviin lälälälälä* Se on ihan normaali ja pärjää normaaliluokassa. PISTE. ALAHAN OPETTAJA PALVELLA JA NOSTA PIRKKAPETTERIN NUMEROT JA TEE PIRKKAPETTERISTÄ MENESTYVÄ PISNESMIES." Samaan aikaan sitä itse pohtii, että tuo lapsi on sairaalakoulua vailla. Ketäpä se ei väsyttäisi?

Minä väsyin kaksi vuotta sitten vuoden kestäneen työurani jälkeen. Olin aivan totaalisen puhki. Tämä asia selvisi, kun eilen ryhdyin lueskelemaan blogini kirjoituksia ihan alusta tähän päivään asti. Äidin syöpä yhdistettynä ensimmäisen työvuoden kaaokseen - se oli ihan melkein liikaa. En muistanutkaan, miten usein itkin työpäivän jälkeen. En muistanut, ettei nukkumisesta tullut mitään. Onneksi kesäloma tuli sinä vuonna siihen saumaan. Loma alkoi ihan viimetingassa. Sen muistan, että ajattelin ettei 10 viikon loma tule riittämään. En ehdi toipua. En kestä alkavaa syksyä. En saa nukuttua tarpeeksi kymmenessäkään viikossa. Olin kaikeksi onneksi ihan väärässä. Muistan, miten työkaverit päivittäin moneen kertaan kyselivät jaksamistani. Muistan, miten työnohjauksessa nieleskelin kyyneliä. Oli vaikeaa sanoa ääneen, etten jaksa.

Nyt kaikki on toisin. Neljäs työvuosi alkaa tammikuussa. Olen jossain määrin oppinut rutiinia. Edelleenkin tietyt asiat stressaavat todella paljon. Saatan heräillä yöllä ja paniikki hiipii iholle. Tekemättömät asiat painavat ja tekemättömiä asioita kasaantuu suuriksi vuoriksi. Kokeita korjattavaksi. Palavereja pidettäväksi. Dead-lineja. Jälki-istuntoja kirjoitettavaksi. Mutta nyt tuntuu siltä, että en kuole tuon taakan alle. En hajoa. Stressin määrä on siedettävissä. Luokkani on sotkuinen. Kotini on sotkuinen. Tuo on se osa elämääni, johon energia ei vieläkään riitä. En vain pysty pitämään tavaroita järjestyksessä. Ehkä viiden opettajavuoden jälkeen pystyn siihenkin?

(Edit. Täytyy myöntää, että noiden vanhojen tekstien lukeminen itkettää edelleen. Aika rankkaa se kai oli, vaikkei sitä väsymystä kaiken aikaa tunnistanutkaan itsessään.)

No niin.

"Avatkaa hissan kirjat ja lukekaa se kappale. Sit kokeilette kirjottaa sellaset muistiinpanot kuin mä kirjoittaisin. Sit kohta katotaan, että millaset muistiinpanot te teitte. Nonni, ruvetkaas lueskelee."

Sivujen rapinaa. Hiljaisuus. Menen ihan hämilleni. Ja hymyilyttääkin. Tekisi mieleni sanoa jotain, mutta tiedän että se rikkoisin hetken. Minun tekee aina mieli sanoa jotain noissa tilanteissa. Mutta usein pystyn ainakin hetken pidättämään ja rikon hetken vasta vähän ajan kuluttua. Rikon hetken ennen kuin muksut itse rikkovat sen. Mutta siis hyvässä mielessä.

"... Huomaattekste miten rauhallista täällä on ja hommat sujuu? ..." Hitaasti oppilaat palaavat yksilötyöskentelystä osaksi ryhmää. Se menee aina samalla tavalla. Olen rikkonut sanoillani hetken. Muutamaan sekuntiin kukaan ei sano mitään vaan kaikki kuulostelevat tilannetta. "Mistähän se johtuu, että täällä on nyt kohta pari viikkoa ollut jo ihan hirveän rauhallista? Mä olin viikon saikulla ja te ootte jotain ihan erilaista kuin aiemmin.." Ja sitten hetki rikkoutuu lopullisesti. Oppilaat heräävät työskentelyhorroksestaan.

"No ku P muutti pois. Se aina sai aikaan sellasta. Häiriötä."
"Nii! Se oli just sellanen! Haha!"
"Joo, siitä se johtuu."

Alkaa hyvässä hengessä tapahtuva huutelu. Keskeytän.

"Älkääs nyt. Ei P sentään mun mielestä sellainen ollut..? Ei ainakaan mun mielestä. Ei millään yksi henkilö saa koko luokkaa sellaiseksi? Ja P oli tunneilla aina ihan rauhallinen."
"No ku ne kolme on siellä toisessa luokassa opiskelemassa. Siitä se johtuu!"
"Joo!"
"Nii ne aina häiritsee!"
"Hm.. Ehkä. Ehkä se johtuu siitä. Ja ainakin se johtuu siitä varmasti osaltaan, että meitä on tässä tilassa nyt neljä vähemmän kuin aikaisemmin. Mutta joulun jälkeenhän se sitten nähdään, kun kolme oppilasta palaa tänne. Ja tässä on nyt teillä huono tilanne sikäli, että nyt mä pääsen jouluun asti näkemään miten hyvin te osaatte olla. Ja sitten kun ne kolme palaavat, mun on mahdollista vaatia teiltä tätä samanlaista olemista. ;)" Oppilaat hymähtelevät.
"Noni, ruvetaas kattoo niitä muistiinpanoja..."

-----

Näitä hetkiä on ollut ihan ylenmääräisen paljon tässä parin viikon sisällä. Oppilaat työskentelevät rauhallisesti. Mutta mikä parasta, he keskustelevat ja kyselevät hyvässä hengessä. Ja vielä parempaa on se, että he pyytävät apua - ja saavat apua. Aikani kertakaikkisesti riittää! Ehdin auttaa ihan hirmuisen montaa oppilasta tunnin aikana. Kahdeksantoista oppilaan ryhmäkoko vaikuttaisi ihanteelliselta. Saan aikaiseksi ryhmätöitä, mutta toisaalta pystyn teettämään rauhallisesti yksilötyöskentelyä. Tälläistä OKL varmaan olettaa luokkien olevan kautta Suomenniemen. Tälläisiin luokkatilanteisiin OKL nimittäin valmistaa. Ei integroituja oppilaita. Ei kohtuuttomia tasoeroja. Paljon aikaa yhdelle oppilaalle. Ikävä kyllä se on jokseenkin hyvin harvinaislaatuinen tilanne käytännön elämässä.

Viikko saikkua..

... ja muksut on ihan erilaisia. Kaksi päivää tässä on jo mennyt todella leppoisissa merkeissä. Saikun aikana tenavat olivat ilmeisesti kyenneet olemaan ainakin jollakin tavoin suht sujuvasti. Mutta kun palasin, niin hommahan on tosiaan lähtenyt luistamaan. Luokasta lähti yksi oppilas pois ja kaksi on ilmeisesti sairaana. Yksi on Saksassa, joten ryhmä on muutenkin tosi pieni tällä hetkellä. Mutta en valita. Matematiikan tunnilla syöksähtelin auttamassa siellä täällä, kun kerrankin siihen oli aikaa. Äidinkielen kokeen koekertaustunnilla atk-luokassa (!!!) melu oli melkoinen, mutta joka ikinen huuto käsitteli sanaluokkia ja sijamuotoja. Tyytyväisenä kuuntelin hälinää ja huutelin sekaan ohjaavia kysymyksiä. Oppilaat tiedustelivat toisiltaan oikeita vastauksia ja vihjeitä tehtäviin ja puuhasivat lähes otsat vastakkain. Mahtavaa. Jokainen naputteli koneelleen kertaustehtäviä ja ensimmäistä kertaa varmasti kuukausiin teki koko tunnin tehtäviä niin että opettajallakin pää surisi tunnin jälkeen.

Ja yksi haastava vanhempikin tänään ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen myönsi liioitelleensa reaktioitaan. Huhhei, kasvatustyö tuottaa satoa myös vanhempien rintamalla.

8 viikkoa töitä, 1 viikko sairaslomaa

Sunnuntaina palasimme Lahdesta ja mökiltä kotiin. Automatkan viimeiset parikymmentä kilometria sujui tuskaisissa merkeissä. Selkä tuntui pahalta missä tahansa asennossa. Kotiin päästyämme tarjosin piskille iltapalaa. Kumartuminen aiheutti julmetun vihlaisun alaselässä. Sen jälkeen ei oikeastaan sattunutkaan, mutta tiesin tasan varmasti, että selkään tulee jossain asennossa sattumaan järkyttävän paljon. Prosessi alkoi.

Yön aikana luulin selän paranevan. Väärin. Aamulla pääsin kyllä töihin, mutta vasen jalka ei toiminut normaalisti. Hetken kuluttua jalka alkoi kyllä toimia, mutta oleminen tuntui kummalliselta. Istuin kumarassa. Kävellä tökötin hitaasti kuin mummeli. Kolmen työtunnin jälkeen aloin olla totaalisen paketissa. Jokainen selän lihas oli niin jumissa, että pelkkä seisominen tuntui urheilusuoritukselta. Kahdeltatoista olin järjestänyt itseni kesken päivän sairaslomalle ja hankkinut sijaistajia ympäri koulua. Yhdeltä olin kotona ja ulkoilutin koiran hiipien.

Tiistaina sain ajan työterveyteen. Lääkäri kirjoitti lihasrelaksantteja ja tulehduskipulääkettä sekä varasi joulukuulle ajan fysiatrille sekä sairaslomaa loppuviikon ajaksi. Olin kuvitellut olevani pois päivän ja selkä olisi kunnossa. Lääkäri antoi luvan mennä vaikka jo torstaina töihin, jos selkä antaisi myöten. "Siitä tiedät olevasi sairasloman tarpeessa, jos et pääse autosta aamulla ulos", lääkäri kertoi kun kerroin naureskellen että olen jo useana aamuna pohtinut työtovereiden apuun soittamista aamulla autostanousuoperaatiossa.

Lääkärin jälkeen ajoin töihin. "Mitä sä täällä teet, mee kotiis sairastaa." "Suunnittelen sijaiselle huomisen ja torstain, kun kai mä sit vaan oon torstainkin pois. Perjantaina tuun kyllä." "Häh, ethän tule?" "Tuun mä." Pomokaan ei ollut kanssani samaa mieltä. Useat käskivät testaamaan korvaamattomuuttani sormi vesilasiin -tempulla. Keskiviikkona lähetin pomolle viestin, etten sittenkään tule perjantaina, selkä oli nimittäin edelleen siinä kunnossa, ettei useamman tunnin seisomisurakka mitenkään onnistu vaikka olo muuten olikin jo ihan hyvä.

Tänään työkaveri/ystävä L sanoi, että olivat töissä suunnitelleet barrikadien rakentamista pitääkseen minut pois työpaikalta huomisen perjantain ajan. No, olen siis huomisenkin kotona. Tuntuu lintsaamiselta. Olo ei ole kipeä. Minulla ei ole kuumetta. Käveleminen ja kumarteleminen sujuu ihan hyvin. Olen käynyt koiran kanssa yli tunnin lenkeillä. Joo. On se lintsaamista. Sillä ei tämä selkä tästä parane vaikka olisin sairaslomalla koko loppuvuoden. Tälläinen se on aina, kipeä. Olen vain oppinut elämään asian kanssa ja vaikka selkä olisi TODELLA kipeä, osaan liikkua niin että se näyttää suhteellisen helpolta ja ketterältä. En kumartele vaan kyykistelen. En nostele asioita. Sellaista paskaa, jos suoraan sanotaan. Tänään kumarruin ottamaan koiran juomakupin lattialta eikä se sattunut. Uskomatonta. Ensimmäistä kertaa varmasti kuukausiin kumarruin. Kai tästä sairaslomasta sitten on jotain apua ollut.

Töissä hommat kai sujuu. En ole juurikaan ajatellut oppilaita. Ainoastaan viime yönä heräsin kauhistuttavaan ajatukseen, että olen unohtanut valmistella yhden oppilaani siirtymisen toiseen kouluun. En saanut enää oikein unta ja seitsemän aikoihin nousin ylös. Kahdeksalta lähetin pomolle viestin asiasta ja sain takaisin viestin, joka sanoi jotain siihen suuntaan että "sinä se jaksat huolehtia asioista. :-) Koitahan parantua." Oikeastaan on hienoa, miten hyvin olen pystynyt irrottautumaan työasioiden ajattelusta. Tämä tuntuu ylimääräiseltä luvattomalta syyslomalta. Nautinko vai tunnenko syyllisyyttä? En osaa päättää.

Kahdeksan viikkoa joululomaan.

No ok. En minä oikeasti ole näin säälittävä, että laskiksin jo viikkoja seuraavaan lomaan. Työkaveri L vaan valaisi minua tuossa äsken kyseisellä faktalla.

Kolme oppilastani siis siirtyivät vihreämmille niityille pienryhmään. Ainakin eilen oppilaani olivat tietokoneluokassa huomattavasti seesteisempiä kuin ennen tätä siirtoa. Ja tänään nyt näinkin oppilaitani periaatteessa omassa opetuksessani vain tunnin, joten sen perusteella on vaikea sanoa.

Käytännössä olin käytöspoliisina luokalleni myös musiikintunnilla, sillä siihen kohtaan sattui sopivasti vapaatunti ja luokkani on lauma perkeleitä vieraan aikuisen käsissä. Niinpä tallustelin musaopen muodostaman jonon perässä musaluokkaan. Oppilaani menivät hiljaa omille paikoilleen. Olisi melkein kuullut nuppineulan putoavan lattialle. Sitten laulettiin. Hipihiljaista. Vain minä ja musaope lauloimme. "LAULETAA MUUMIT!" Ja mehän laulettiin. Minä ja musaope lauloimme, vain kertosäkeen HEI MUUUUUMIT! -osassa oppilaat yhtyivät nauruun pyrskädellen mukaan lauluun. Sitten tehtiin musahistorian juttuja. Rauhallinen ja hiljainen ilmapiiri jatkuivat. Minä vain olin. Kerran tai pari huomautin, että "Älä keinu tuolilla." tai "Älä pyöritä avainnauhaasi, kohta katkeaa joltain hammas."

Tunnin jälkeen juteltiin musaopen kanssa tunnista. "Tää tuli ihanaan kohtaan tää sun vapaatunti. Hirvee helpotus." Joo. Pitäisi kai tuntea itsensä imarrelluksi. Tunti oli sujunut keskustelun perusteella paljon rauhallisemmin kuin tavallisesti. Eikä se nytkään mikään huopatossutehdas ollut vaan ihan tavallinen oppitunti.

Jee olen korvaamaton. Ainoa vaan, että näitä vapaatunteja musatunnin kohdilla on tasan yksi tämän tunnin lisäksi, joten järjestely ei ole pysyvää laatua. Ja toisekseen ilman korvausta en järjestyspoliisiksi ryhdy. Ja kolmanneksi onhan se täysin käsittämätöntä, että oppilaat ovat noin leimautuneita minuun. Korpeaa. "Minä olen sinun opettajasi, älä pidä muita opettajia. Älä lausu turhaan hemulin, sinun opettajasi nimeä."

Olisihan se mahtava tilanne, jos oikeasti jatkaisin oppilaideni opettajana aina hamaan tulevaisuuteen ja kulkisin mukana jokaisella oppitunnilla. Vaan kun tulevaisuutemme rajoittuu seitsemään kuukauteen. Sen jälkeen se on Good bye, Auf Wiedershcen! Sitten heidän pitäisi oikeasti kyetä irtautumaan minusta ja auktoriteetistani.

Puhuttiin tänään erään työkaverin kanssa, että minun pitäisi laminoida itsestäni pieni muoviope jokaiselle oppilaalleni kirjanmerkiksi. Ja siihen pitäisi ehdottomasti askarrella tuki, jonka avulla kuvan saisi pulpetille seisomaan. Lisäksi kuvasta pitäisi tehdä kaksipuoleinen. Toisella puolella ope näyttää iloiselta ja näyttää peukkua ylöspäin. Toisella puolella ope näyttää vihaiselta ja näyttää peukkua alaspäin. Ja oppilaiden pitäisi sitten pikkuhiljaa oppia tulemaan toimeen kirjanmerkin avulla ilman fyysistä läsnäoloani.

Nauroimme ajatukselle. Mutta ihan oikeastikin yksi opettajistamme on tulostanut itsestään kuvan luokan seinälle sijaisia varten. Tragikoomista. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että totta kai tilanne sikäli hivelee itsetuntoani ja tuntuu hienolta, että minun työni on "karmean" luokkani kanssa suhteellisen - ehkä oikeinkin - sujuvaa. Oppilaat kohtelevat minua hyvin. Tulemme juttuun ja vitsailemme paljon. Oppilaat kuuntelivat tänäänkin sillä ainoalla oikeasti minun pitämälläni tunnilla korvat höröllä, kun kerroin kyyn puremasta ja siitä, miten oma isäni kesällä siirsi kyynpoikasen mökkitontilta pois. He kertoivat innokkaasti omia kokemuksiaan ja kyselivät minulta lisää tietoa. Sellaista tavallista olemista siis. Ja ihan positiivisessa hengessä. Mutta sitten tulee jälleen sen hetki, kun olen opettanut jotain toista ryhmää ja omat mussukkani ovat olleet vaikkapa enkun tunnilla. Välitunnin aikana saankin sitten taas suut ja silmät täyteen sitä "hemuli kuule, ne sun oppilaat taas kerran..."

MIKSEIVÄT HE VOI OLLA IHMISIKSI MUIDEN AIKUISTEN KANSSA! >:|

Perhana.

Loman/myrskyn jälkeen..

..on poutasää?

Vaan kun ei. Väsyttää aivan järkyttävästi. Onneksi kohta lähdetään tuon karvanassun kanssa tokoilemaan hyvässä seurassa, joten väsymyskin väistyy, vaikkei sitä tällä hetkellä millään voisi oikeasti uskoa. Koiran kanssa tähdätään jossain vaiheessa bh-kokeen suorittamiseen. Seuraamista pitää vielä hioa, pidentää suorituksia ja harventaa palkkausta. Mutta kai se on ihan tavoitettavissa oleva meriitti. Piski on oppinut itsehillintää ihmisten suhteen. Se kestää pallon avulla vieraiden ihmisten fyysisen huomion - mutta ei kyllä nauti tippaakaan siitä, että vieras ihminen tulee rapsuttamaan. Ja voi sitä pettymyksen määrää, kun koiraa kuopsutteleva ihminen kuulee tämän faktan: "Se kestää ton, koska olen kouluttanut yli vuoden sitä kestämään tuota touhua, mutta ei se siitä tippaakaan nauti." Vieraan naama venähtää. Kai se on epäluottamuslause koiralta, kun se ei rakastakaan varauksetta kaikkia ja kaikkea. Tärkeintä kuitenkin, että koirani kestää käsittelyn. Ei sen tarvitse rakastaakaan kuin omaa laumaansa.

---

Viime yö meni yskiessä - vaikkei ole flunssa - ja tänä aamuna huimasi. Kuljin pitkin seiniä makuuhuoneesta uutta aamua aloittamaan. Ja huimaus jatkuu edelleen. Ehkä olen vain niin väsynyt, että aivot eivät toimi?

Huomenna kolme oppilasta poistuu pienryhmäopiskeluun koko toisen jakson ajaksi. Toisin sanoen he palaavat omaan luokkaan vasta joululoman jälkeen. Jännittävää nähdä, miten ryhmädynamiikka muuttuu luokassamme. Ainakin minulla on tuhannesti enemmän aikaa keskimäärin oppilasta kohden kuin aiemmin, sellaiset aikasyöpöt luokastani nyt lähtevät teho-opiskeluun. Ihanaa saada hieman hengähdystaukoa siitä jatkuvasta "älä rummuta pöytää!" "muista viitata!" "jäkäjäkäjäkäjäkä!" -työstä.

puuh.

Eihän sillä lapsella hyvin mene.

Tosi tyhjä olo. Enkä edes tiedä, että miksi.

"Mä olen susta niin huolissani. Älä tee sellaista. Älä vaan tee. Lopeta se." Ja silti tiedän, ettei tuo mitään auttaisi. Nyt tarvitaan sellaisia keinoja, joita minulla ei ole. Ja se saa olon todella turraksi. Tiedän, että asian laita on todella vakava, mutta en tunne sitä. Oloni on sellainen, että haluaisin vain nukkua.

huolia.

Luokkani yksi oppilas on sukeltanut syvälle ongelmiin.

Onneksi lapsen vanhemmat myöntävät ja tiedostavat pulman laadun ja ovat halukkaita etsimään apua perheelle. Lapsi näyttää ränsistyneeltä ja jotenkin.. Erilaiselta. Minun kanssani hän tekee niin kuin kunnollinen kiltti oppilas tekee.. Hän ei häiritse. Hän auttaa ja on kohtelias. Hän tekee tehtävänsä ja istuu sitten omalla paikallaan hiljaa ehkä jotenkin synkän ja luovuttaneen oloisena..? En tiedä.

Ja sitten on elämä tuntieni ulkopuolella. Täyttä kaaosta.

Ja minulla on olo, että olen epähuomiossa tarjonnut lapselle "helpon" tunnustusmahdollisuuden. Ilmoitin vanhemmille, että epäilen lapsen tekevän erinäisiä kiellettyjä asioita. Ja yllätys, yllätys. Seuraavana päivänä vanhemmalta tulee maili, jossa hän kertoo lapsen myöntäneen tuon kaiken, jota olen epäillyt. Tuosta vain. Lapsi kyllä on aiemminkin myöntänyt nopeasti juttuja, kun on tiennyt jääneensä kiinni. Mutta nyt epäilyttää. Minulla on olo, että hän on myöntänyt tuollaiset "vähäpätöiset" rikkeet, jotta kaikki suurempi jää selviämättä. Mitä se suurempi voisi olla? Itsensä satuttaminen tavalla tai toisella - henkisesti tai fyysisesti.

On voimaton tunne. Niin mahtava lapsi. Niin kovin vaarallisessa tilanteessa ihan kuilun laidalla. En uskalla arvailla, miten tässä käy.

raha.

Varmasti jokainen on joskus kuullut vääntöä opettajien palkasta. Osa (=opettajat ja heidän läheisensä) pitää palkkaa suhteettoman pienenä verrattuna muihin yliopistokoulutteisiin aloihin. Toinen puolisko (=kesälomakateudesta kärsivät) pitävät opettajan palkkaa ihan oikein mitotettuna.

Tällä hetkellä ammatistani huolimatta kuulun niihin, jotka pitävät opettajan palkkaa ihan tarpeeksi suurena. Mielipiteeni kylläkin riippuu täysin siitä, että elätän palkalla vain itseni ja koiran. Siihen tarkoitukseen verojen jälkeen n. 1800 euroa riittää vallan mainiosti. Raha riittää jopa ruhtinaallisen hyvin. Tällä tarkoitan sitä, että voin ostaa mitä haluan. Kirjaimellisesti. "Tahdon uuden takin. Ostanpa." "Tekee mieli syödä ulkona. Syön siis ulkona." "Haluan matkustaa ulkomaille. Matkustanpas." "Haluan ostaa jotain ekstrakivaa joululahjaksi perheelleni. Mikä jottei." Tänään viimeksi kävelin urheilukauppaan ja ostin melkein sadan euron vaelluskengät - ihan vain hetken innostuksen tuloksena. No, nyt on hyvät kengät, mikäpä siinä.

Mutta on tässä huonotkin puolensa.

En osaa olla huolissani karhulaskuista tai vaikkapa ylinopeussakosta, jonka tällä viikolla sain. Ei minua huoleta, vaikka joudun maksamaan kirjastoon myöhästymismaksuja. Ei haittaa. Raha riitää kyllä tuollaiseenkin. Kuulostaa karmealta kirjoitettuna ja sitä se kai onkin. En oikein hahmota rahan arvoa, koska tilini ei koskaan näytä nollaa. Tai edes lähelle. Kesällä osallistuin ilman suurempia pohdintoja kesämökin vuokraamiseen. Pari tonnia sinne tänne. Ihansama. Saatan ostaa hetken mielijohteesta kengät jos toisetkin. Tai vaikka kolmet farkut, jos siltä tuntuu. M aina tuntuu rajoittavan innostustani ja haluaa etsiä halvempia malleja. "Ei osteta vielä tätä televisiota. Odotetaan, jos hinta putoaisi. Tai etsitään halvempi." Myönnyn todella vastentahtoisesti. Minähaluunnythetieikäodotetayhtään!

Toisaalta. Ne ovat minun rahojani. En ostele vaatteita holtittomasti tai shoppaa silmät kiiluen joka viikko. Ostan vain silloin, kun tarvitsen tai todella haluan jotain erityistä. Ihan shoppaamisen ilosta en (yleensä) shoppaa. Saattaa helposti mennä kuukausikin, etten osta yhtään mitään itselleni ruokaa lukuunottamatta. Ja sitten tulee kuukausi, kun rahaa vain palaa ilman kontrollia. Sikäli tasapaino säilyy. En myöskään ikimaailmassa eläisi yli varojeni. En tiedä mitään niin inhottavaa kuin velan ottaminen. En lainaa keneltäkään rahaa. Mielummin hoidan asiat niin, että ihmiset ovat minulle velkaa vaikkapa yhteisestä kauppareissusta. Maksan kaikkien ostokset, jolloin he ovat minulle velkaa.

Vähän kyllä tänään mietitytti, kun kävelin Intersportista ulos uusine vaelluskenkineni. Mitenköhän elämä sujuisi, jos yllättäen pitäisikin maksaa vaikkapa lapsen päivähoito, ruuat, terveyskustannukset, jne. Miten oppisin rajoittamaan tuhlailua? Oppisinko hillitsemään mielihalujani? Oppisinko maksamaan laskut ajoissa ja etsimään halvempia malleja? En tiedä. En todellakaan tiedä, onko minusta sellaiseen.

---

Seuraavaksi ajattelin ostaa auton, jossa on ilmastointi. Mukavampi sitten kuljettaa kesällä koiraa.

eäääääh.

En jaksaisi. En millään jaksaisi. Haluaisin huomenna tehdä matematiikan valtakunnallisen kokeen esivalmisteluja kaikessa rauhassa. Haluaisin opettaa kolmosluokkalaisille Abrahamin sukupuuta. En jaksaisi pohtia sitä, onko koulumme turvallinen. Eihän se ole. Ei oikeasti. En voi varmasti luvata, ettei meidän koulussamme voisi sattua jotain kamalaa. Voi sattua. Miksei voisi? Koulumme luokkien seinät ovat lasia. Käytävästä voi helposti telottaa vaikka koko luokallisen astumatta luokkaan sisälle.

Silti pitäisi jaksaa luoda oppilaille perusturvallisuuden tunne. Sen muistan jo Jokelan päivistä. "Keskustelkaa avoimesti. Korjatkaa väärät huhut. Säilyttäkää rutiinit. Rutiinit luovat turvallisuuden tuntua." Miten sen perusturvallisuuden luo, kun edelliselläkin kerralla valehtelin, että "tämä on äärimmäisen harvinaista".

Tällä hetkellä päällimmäisenä tunteena on.. ... Viha? Inho? Ärsytys? Turhautuminen. Joku. Itsekäs ärsyyntyminen. Pitikö sun mennä pilaamaan mun huominen duunipäivä? Ja ylihuominen? Ja koko viikko? En jaksaisi taas niitä "HAHAH AMMUN SUT JOS ET OO HILJAA!" -juttuja. En jaksaisi taas selittää, että tämä on vakava asia, jolla ei voi vitsailla. Tai voi vitsailla, mutta se ei ole asiallista. Tai en jaksaisi ymmärtää, että joidenkin nuorten ja lasten tapa käsitellä asiaa on vitsailla ja kääntää juttu naurettavaksi huviksi.

Mietin, että mitä minä tein silloin, kun ihmiset kuolivat? Kun he kirkuivat juuri ennen kuolemaansa. Kävin läpi sanaluokkia. "Suomen yleisin verbi on.. Mikäs se onkaan, kuka muistaa?"

Ja jälleen keskustelupalstoilla puidaan sitä, miten naurettavaa on, että asiaan suoraan liittymättömät ihmiset surevat tapahtumaa. Jälleen on joltakin jotakin pois, jos alkaisin tässä itkeä parkumaan ampumistapausta. Varmasti olisi. Vai miksi muuten monen monet ihmiset teilaavat sata-nolla ne, jotka kehtaavat surkutella ja kauhistella julkisesti tapahtunutta. Ei tuntematonta voi surra. Tai saa surra. Tai muuten olet sekopää tai jeesustelija. Joopa joo.

Minä en ole vielä siinä pisteessä, että surisin ketään. Olen ihan hämmentynyt ja väsynyt. En tiedä, turruttiko Jokela kerta heitolla tunteet pois tälläisistä tapauksista. Ehkä. Jokelan kohdalla en tuntenut pelkoa omasta puolestani. Tuntui rehellisesti siltä, mitä oppilaillekin sanoin: "Tätä tapahtuu äärimmäisen harvoin." Ja nyt - alle vuotta myöhemmin - huomasin pohtivani, kuka meidän koulustamme olisi mahdollisesti kykenevä ampumaan. En tiedä. Voisin heti heittää ilmaan pari-kolme nimeä. Mikä minä siis olen huomenna sanomaan oppilaille, että "Ei tätä meille tapahdu, olette turvassa"?

Pää on ihan sekaisin ja tekstin tuottaneet ajatukset pelkkää sekasortoa.

---

Lueskelin viime vuoden ajatuksiani Jokelan tapahtuman suhteen. Tyhjä pää. Äiti soitti. Joo-o. Molemmat pätevät tälläkin kertaa. Nyt vain ei äidin soittaessa alkanut itkettää. Ja tällä kertaa en ole ehtinyt tutkia tapahtumaa netitse, kuten viime vuonna sairasloman vuoksi ehdin. On vähän sellainen olo, että menen luokan eteen sanomaan, että "en minä tiedä". En tiedä tarpeeksi. En osaa kumota huhuja saati korjata huhuja vastaamaan todellisuutta. Osa oppilaista on takuuvarmasti sukeltanut netin syövereistä vaikka mitä herkkuhuhuja käsiteltäväksi. Ja minä en osaa ottaa kantaa. Tuntuu siltä, että pitäisi tietää enemmän. Tai että pitäisi tietää ainakin enemmän kuin oppilaat. Se on suoraan sanottuna sosiaalipornon etsimistä. Mutta sitä minä nyt tarvitsisin, että voisin kävellä huomenna luokan eteen ja luottaa edes jossain määrin siihen, että osaan aikuisena vastata oppilaiden kysymyksiin. Vaikka onhan minäentiedä:kin vastaus.

Ota se lippis pois.

Sain yhdeksäsluokkalaiselta vastaukseksi tylyn tuijotuksen suoraan silmiin.

"**** hei, ota se lippis ihan oikeasti pois."

Tiukka tuijotus jatkuu. En opeta kyseistä oppilasta, mutta tiedän hänen nimensä. Kaikki koulun opettajat tietävät. Hän on Yksi Niitä Oppilaita. Niitä, joiden nimen kaikki tietävät.

"Sä et voi mulle mitään, jos en ota lippistä pois."

Ensin en oikein sisäistä kuulemaani.

"Hä?"

"Mitä sä luulet voivas mulle, jos en ota lippistä pois?"

Kuulin siis ihan oikein. Ymmärrän, että poika viittaa kokoeroomme. Puolen metrin pituusero tosiaan tekee tilanteesta fyysisesti täysin itsestään selvän. Sekunnin murto-osassa ehdin pohtia, että nyt ollaan vaarallisilla vesillä. Ehdin ajatella, että hän on oikeassa, jos ryhdytään fyysisesti vääntämään lakkia pois päästä.

Onneksi tuo ajatus käy päässäni niin lyhyen aikaa, etten ehdi hermostua tai edes suutahtaa. Täydellinen hämmennykseni purkautuu nauruna. Naurahdan iloisesti ja katson poikaa rennosti silmiin.

"Voinhan mä vaikka mitä? Mutta miks me lähdettäis tolle linjalle? Otat vaan sen lippiksen pois, niin se on siinä?"

Nauru ja rentous yhdistettynä ilmeisesti hyvin ilmaistuun itsevarmuuteen on oikea naru. Poika hämmentyy vähintään yhtä paljon kuin minä juuri hetki sitten. Tuijotamme toisiamme ehkä sekunnin tai kaksi ja täysin yllätyksekseni poika ottaa lippiksensä pois.

Näennäisen pieni ehkä minuutin pituinen välikohtaus olisi voinut olla alkusoitto suurelle välikohtaukselle. Välillä sitä vain sattuu vetäisemään oikeasta narusta täysin tietämättään. Tuo tilanne olisi voinut hetkessä kääntyä siihen, mikä kokoeroamme vertaillessani kävi mielessä. Muita opettajia paikalle. Olen pulassa tässä yksin seistessäni. Missähän rehtori on? Voi paska. Oikea naru osui sattumalta käteeni, mistä seurasi se, että sekä minä että poika säilytimme tilanteessa kasvomme ja todennäköisesti säästimme jälki-istuntokirjasta yhden istumisen.

Voi kun jokaisen oppilaan mukana kouluun tulisi niksikirja, jossa selvitettäisiin yksityiskohtaisesti, mikä kuhunkin oppilaaseen toimii ja mitkä narut puolestaan kannattaa jättää täysin rauhaan. Olisi se helppoa.

Ötököitä.

Näin unta, että hiuksissani vilisti täitä. Ne kutittivat päänahkaa ja niitä putoili silloin tällöin maahan. Lopulta löysin jonkun minulle tutun ihmisen avulla pillereitä, joilla pääsee täistä eroon. Miten voisin mennä töihin täitä hiuksissani? Pillereiden vaikutusaika oli viikko.

Heräsin. Tuntui edelleen siltä, että päänahkani vilisee täitä.

Sattuu.

Selkään sattuu. Sattuu ihan todella kovasti. Reisiin vihloo. Polvia särkee. Ristiselkä on kuin tulessa.

Aamulla pelotti istua autoon. Autossa istuminen on pahinta, mitä voin tehdä. Pääsen kyllä ihan helposti istumaan, mutta 20 minuutin työmatkan jälkeen olen niin kipeä, että matkan aikana pitää tehdä suunnitelma autosta nousemisen varalle. Harkitsin työkaverin soittamista apuun. Pohdin, että voisin kääntää penkin makuuasentoon hetkeksi ja yrittää sen jälkeen autosta nousemista.

Päädyin tylysti vain yrittämään yksin nousemista heti perille päästyäni. Sain yhden jalan ulos autosta. Toinenkin tuli hetken tuskastelun ja asettelun jälkeen. Siinä asennossa ei satu. Jalat maassa ja takapuoli kuskin penkillä. Mutta sitten pitäisi saada paino jaloille ja selälle. Nostan itseni käsivoimilla jalkojen päälle. Paino on edelleen käsillä. Hitaasti lasken painoa jaloille. Sattuu aivan mielettömästi, mutta pakkohan on siirtyä seisovaan asentoon. Lopulta kaikki paino on jaloilla, mutta mihinkään en uskalla liikahtaa. Keinautan lantiota pari senttiä johonkin. Sattuu. Yritän nostaa jalkaani. Sattuu vielä enemmän. En nosta jalkaa, mutta siirrän sitä pikkuruisen askelen verran maata pitkin raahaten eteenpäin. Otan askelen. Ristiselkää vihloo jälleen niin paljon, että jos selkäkipu ei olisi tuttua, jäisin varmasti paikoilleni. Uusi raahaava askel. Ja taas uusi. Koulun ulko-ovi on jo hieman lähempänä. Askel askelelta ulko-ovi lähenee ja selkälihakseni turtuvat. Tai ehkä aivot turtuvat kipuun? Pystyn jo nostamaan jalkani maasta eikä tarvitse raahata jalkoja. Ulko-ovi. Opettajanhuoneessa kävely näyttää ulospäin jo suhteellisen normaalilta. (Kai?) Mutta silti jokainen askel sattuu.

Päivää on 5 tuntia takana. Istun valvomassa matematiikan koetta. Selkään sattuu, kun istun. Reisiä vihloo. Voisin toki seistä, mutta sekin sattuu.

Aamulla otettu Burana 1000 ei auttanut millään tavalla. Elin toivossa, että tänä aamuna tavan pilipalisärkylääke olisi auttanut. Olin väärässä.

Tervetuloa selkäsärkyisen maailmaan. Helvetti.

Uusi metodi.

Pälätystä. "No. NIIN. ON MINUN PUHEENVUORONI." Pälätys jatkuu. Keskeytän jälleen oppilaat ja vaadin puheenvuoroa. Aloitan ohjeistuksen, kunnes jälleen kerr.. PÄLÄTYSTÄ. "MINUN PUHEENVUORONI. KÄSI YLÖS, JOS ON ASIAA."

En jaksa enää tuota. Olen lähtenyt ihan eri linjalle. Lopetan puhumisen. Lopetan puhumisen välittömästi, kun joku puhuu päälleni. Vaikka sitten kesken sanan. Odotan. Kehotan kertomaan kaikille asian, jotta minä saan sen jälkeen vihdoin oman puheenvuoroni. Saa nähdä, miten systeemi lähtee vaikuttamaan.

Oppilaat ovat vähän yli viikossa hankkineet lähes kymmenen jälki-istuntoa. Myös rehtoria tullaan konsultoimaan luokkani asioissa. "ME TEHÄÄN VALITUS!" Tämä on luokkani tunnuslause näinä päivinä. Valitus voidaan tehdä ihan mistä vaan ja aina rehtorille. Koskaan ei vielä ole päädytty siihen, että valitus oikeasti tehtäisiin, koska valituksen aiheet seikkailevat jossain "sä tuijotit mua teen susta valituksen" -tasolla. Ja siis valitus tehdään aina aikuisesta. Oppilaan omasta käytöksestä viis. Joo morjens, ja ensi viikolla rehtori saa luvan tulla kertomaan koko luokalle, mistä voi valittaa ja mistä ei. Onneksi rehtorimme on oikeastaan poikkeuksetta halukas tulemaan luokkaan kertomaan opettajan toivomista aihekokonaisuuksista lähes koska tahansa.

Otin luokalleni käyttöön behavioristisen palkkiontavoittelusysteemin. Tänään saatiin tavoitettua ensimmäinen tähti luokan liitutaululle. Kun kymmenen tähteä on kasassa, pidetään pelitunti. Voitteko kuvitella? Tämä maaginen pelitunti vetoaa edelleen kuudesluokkalaiseenkin. "JA MÄSSYY!" Joo, mässyy kans. Oppilaat yrittivät tinkiä tähtien tavoitemäärän kolmeen. En suostunut. "No viis! Viis tähtee ja sit pelitunti!" "Joo. Ei. Eiköhän lopeteta huutokauppa ja paljastan, että vähimmäismäärä on 10 tähteä, johon minä aion suostua." Kymmenen tähteä siis valittiin määräksi. Neljästä päivästä yksi on tällä viikolla ollut tähden arvoinen. Näillä näkymin pelituntia vietetään siis joulukuun puolivälissä. Joopa joo.

----

Tänään aloitan koirankouluttajana pentukurssilla. Se on kivaa. Periaatteessa opettajan työtä vapaa-ajalla, mutta kohdeyleisö on mitä todennäköisimmin erittäin motivoitunut ilman, että minä tanssin ripaskaa, heittelen palavia tikareita ja laulan kissanpolkkaa. Olen erittäin innostunut tästä pestistä. Kuuden viikon ajan yritän saada pikkupennut oppimaan leikkimistä, rauhoittumista, istumista ja kontaktin pitoa. Kivaa kivaa kivaa!

omituinen kohteliaisuus

Taustaa:
Oppilaani käyttäytyvät pääasiassa minua kohtaan hyvin, enkä oikeastaan ikinä ole joutunut kohtaamaan täydellisen epäasiallisesti minua kohtaan käyttäyvää oppilasta, jota itse opetan. Luokkani on kuitenkin sellainen, että uudet aikuiset saavat tuta helvetin roihun luokkaani tullessaan.

Tämä aamu alkoi musiikilla, jota mukuloilleni opettaa tänä vuonna uutena ihmisenä koulumme musiikinopettaja. Jo viime viikolla tunti meni ns. reisille ja sama kävi tällä viikolla. Puhutteluun jäivät iltapäiväksi kolme vilkasta poikaa ja tyttö, joka osaa käyttäytyä aivan mahdottoman asiallisesti niin halutessaan.

Koska tunnen oppilaani jo melkoisen hyvin arvelin, että musiikinopettaja saattaa tarvita minua rauhoittamaan kuumunutta tilannetta. Oppilaat olivat ennen puhuttelua opettajien kertoman mukaan tsempanneet toisiaan olemaan "antamatta periksi" ja "näyttämään sille". Löysin musaluokan käytävästä kolme poikaa. Musiikinopettaja oli ottanut todella nokkelan keinon käyttöönsä ja puhutti oppilaita yksi kerrallaan - joukkovoimasta katoaa teho, kun tukijoukot jäävät oven taakse.

Satuin siis paikalle juuri silloin, kun musiikinopettaja puhutti luokkani tyttöä. Tiedän, että kyseinen tyttö - sanotaan häntä tässä Mariksi - osaa olla todella inhottava niin halutessaan. Minä en kuitenkaan ikinä ole itse ollut todistamassa tätä ilkeilyä vaan minua kohtaan Mari on korostetun kohtelias, iloinen, avulias, positiivinen - siis kaikkea sitä, mitä opettaja oppilaaltaan toivoo.

Musiikinopettaja puhuttelee Maria, kun saavun luokkaan.
Musaope: "... Minä en valitse opetettavia asioita, vaan toimin opetussuunitelman pohjalta..."

Mari: "Mmm.." Mari ei nosta katsettaan eikä katso minua.

Minä: "Mä oon todella hämmästynyt, että sä olet täällä, Mari. Kun sä osaat käyttäytyä ja olla tosi asiallinen, niin miten ihmeessä sun tarvii olla inhottava uusille ihmisille..? Tiedät, että sulla on meidän luokassa niin suuri rooli, että jos sä päätät olla inhottava jollekin, niin muut lähtevät mukaan. Sun rooli luokassa antaa sulle hirveästi valtaa ja sä käytät sitä tässä tilanteessa tosi huonosti.. Sä et ikimaailmassa käyttäytyisi mua kohtaan niin, miten sä olet käyttäytynyt musaopea kohtaan?"

Mari: "Enni... Mut.. Mut me just puhuttiin Maisan *oppilas, jolle olen opettanut vuoden verran musiikkia* kanssa, että sä oot sellanen, että sua kohtaan ei jotenkin vaan voi käyttäytyä inhottavasti."

... Tässä kohtaa hämmennyn täydellisesti ja vastaan "Kiitos." Jatkamme keskustelua vielä hetken, kunnes jätän musaopen puimaan loppuun tilannetta Marin kanssa.

Olenko minä ihminen, jota kohtaan ei voi käyttäytyä inhottavasti? Tuo lause herätti hirmuisen ajatusvyöryn. Se kuulosti kohteliaisuudelta. Mutta miksi minua kohtaan ei voi käyttäytyä inhottavasti? Mari ja Maisa ovat kumpainenkin viime vuonna jääneet minun toimestani kiinni lintsaamisesta ja tilanne johti kuraattoritapaamisiin, keskusteluihin vanhempien kanssa ja käytöksen numeron laskemiseen. Ja silti minua kohtaan ei voi käyttäytyä inhottavasti. Omituista, kertakaikkiaan. Ja silti se on totta siinä mielessä, että pitkällisen pohtimisen jälkeen en keksinyt yhtäkään opettamaani oppilasta, joka olisi käyttäytynyt henkilökohtaisesti juuri minua kohtaan asiattomasti. Yksi ainoa oppilas on kerran kutsunut minua huoraksi, mutta häntä en opettanut koskaan ja kyseinen oppilas poistettiin yleisopetuksesta sittemmin käyttäytymispulmien vuoksi. Toki kymmenet ja taas kymmenet oppilaat ovat protestoineet asioista, urputtaneet, kitisseet, ja mussuttaneet minulle, mutta kukaan ei ikinä ole puuttunut minuun henkilönä epäasiallisesti. He ovat kritisoineet opetettavia asioita ja käyttämiäni rutiineita ja metodeita, mutta minä olen jäänyt rauhaan epäasiattomuuksilta. Myös yläluokkalaiset oppilaani käyttäytyvät minua kohtaan todella mainiosti, vaikka välillä olenkin hyvin ehdoton ja tiukka. Heiltä olen vuosien saatossa saanut jopa suoraa kiitosta toimintatavoistani ja käyttäytymisestäni luokassa.

Olisiko kyse siitä, että pyrin käyttämään paljon huumoria opetuksessani? Onko kyse siitä, että olen lähes kokonaan luopunut huutamisesta ja jopa äänen korottamisesta opetuksessa? Onko kyse siitä, että pyrin kohtelemaan jokaista asiallisesti huolimatta siitä, miten he ovat edellisellä tunnilla/edellisellä välitunnilla/käytävällä käyttäytyneet? Ehkä olen tiedostamatta ollut puuttumatta oppilaitteni persooniin, joten oppilaillakaan ei ole ollut tarvetta puuttua minun persoonaani tai muihin piirteisiini? Omituista. Ehkä kaikki johtuu siitä, että olen pienikokoinen ja näytän nuorelta? En tiedä.

Aivan mahtava asia on se, että se piirre minussa, joka estää oppilaitani käyttäytymästä inhottavasti minua kohtaan antaa minulle mahdollisuuden olla reilu ja mukava oppilaita kohtaan. Ja niinä hetkinä, jolloin oppilaita kohtaan pitää olla ehdoton, vaatia tottelemista ja pitää kuria, saan "inhottavuuteni" anteeksi ja minua on mahdollista totella vastentahtoisestikin rikkomatta silti välejä minuun. Tämä johtaa siihen, etten joudu riitelemään oppilaiden kanssa, koska oppilaat eivät provosoidu minusta niin paljon kuin he provosoituvat monien muiden opettajien ohjeista ja jopa pelkästä läsnäolosta.

Vaikea sitä on selittää. Mutta hieno oivallus ja mahtava kohteliaisuus joka tapauksessa.

Viikko töitä takana.

Ja mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua.

* Luokalleni tuli uusi oppilas.
* Kaksi oppilastani olivat viikon täydellisen kadoksissa. Löytyivät sittemmin, mutteivät ole vielä ilmestyneet kouluun.
* Oppilas on heitetty jo ulos luokasta.
* Kolme on unohtanut tehdä läksynsä.
* Yksi on saanut sairaskohtauksen- tosin ei kouluaikana.
* Olen heitättänyt yhden tupakan roskiin, koska kehtasikin ronskina ja reteenä äijänä kuskata tupakkaa korvan takana juuri luokkani ikkunan edessä.

Onneksi tänä vuonna vastuulleni siunaantuva opetustuntimäärä on vain jotakuinkin 25h/vko. Se riittää minulle. Jotkut haalivat kaikki mahdolliset ylityötunnit ja puurtavat sitten niska limassa koko vuoden. Minä ja talouteni tulemme toimeen vähimmäistuntimäärälläkin, joten tunnin verran ylitöitä on ihan riittävä määrä.

Alku.

Alku oli mitä mahtavin.

Koulu oli käsittämättömän hiostava. Kaikkialla hymyileviä kasvoja. Paljon lörpöttelyä. Naurua. Ääntä. Hälinää. Halauksia. Kahvia.

Ja koko ajan oli olo, että tämä on mun juttu. Täällä olen kuin kotonani. Nämä ihmiset ovat minun. Tämän minä osaan ja täällä minä viihdyn.

Saa nähdä, jatkuuko sama fiilis huomenna, kun oppilaat saapuvat.

Ystävä L:n kanssa suunniteltiin parissa tunnissa koko syksyn historiat viikko viikolta. Sama lopputulos matematiikan kanssa. Biologia mietitty. Viikko viikolta. Olisin istunut suunnittelemassa vielä vaikka tunteja, mutta koiraparka oli ollut tuossa vaiheessa yksin jo pitkästi yli 8 tuntia. Huomenna jatketaan äidinkielen ja uskonnon parissa. Ne ovatkin ne vaikemmat, joten nähtäväksi jää, mitä suunnitelmat tuovat tullessaan..

Tämä postaus olkoon muistutuksena työn mielekkyydestä niihin päiviin, jolloin tuntuu, että ei enää, kiitos. En jaksa. En halua. Ei.

Kyllä minä jaksan ja kyllä minä osaan.

The end is near.

Loppu lähestyy. Töiden alkuun on vain päälle viikko.

En oikein tiedä, mitä ajattelisin. Toisaalta lomailua voisi jatkaa etenkin säiden salliessa vaikka hamaan tulevaisuuteen. Toisaalta sormet syyhyävät päästä suunnittelemaan tulevaa vuotta. Kuudetta luokkaa. Kolmannen työvuoden jälkipuoliskoa ja neljännen työvuoden alkupuoliskoa. Uskomatonta, että olen ollut töissä tuossa koulussa jo kohta kolme vuotta.

Ensi kevät tulee olemaan jännittävä. Saatan omat pimpulaiseni yläluokille ja yläluokan matematiikan ryhmäni pääsee peruskoulusta. Kaikki tutut oppilaani kaikkoavat maailman tuuliin. (No, todellisuudessa varmaan suurin osa kutosistani jatkaa koulussamme yläluokille. Eli eivät ne mihinkään katoa.) Saattaa ensi kevätjuhlissa olla melkoista kyynelvirtojen pidättelemistä oli vuosi ihan minkälainen tahansa.

----

Mitä loman aikana on tapahtunut?
Ei oikeastaan mitään. Olen vain ollut. Istunut tietokoneella. Ollut mökillä. Kouluttanut koiraa viikottain kokoontuvan omatoimikoirankoulutusryhmän kanssa. Tutustunut koiraihmiiin vielä entistäkin paremmin. Ollut kotikotona. Ulkoillut koiran kanssa pitkin läheisiä niittyjä ja metsiä.

En ole matkustanut. En ole piirtänyt juuri mitään. En ole kirjoittanut satuja. En ole ollut rannalla ottamassa aurinkoa. Oikeastaan en ole tehnyt mitään suurta tai mahtavaa tai yllättävää tai superhienoa.

Tavallaan kaduttaa. Olisi pitänyt tehdä. Olisi pitänyt toimia ja puuhata. Mutta toisaalta se en ole minä, joka puuhaa ja toimii koko loman ja on aktiivinen. Minun lomani on sitä, että istun alas ja katson miten aika kuluu. Ja tämä tyyli on mitä ilmeisimmin ollut toimiva, sillä olen valmis palaamaan töihin. Silti tiedän, että olisi mukava kertoa töissä kaikista niistä jännittävistä seikkailuista, mitä kesän aikana olisi voinut tapahtua. Nyt voin vain sanoa, että "Tämä oli mökkikesä. Olen ollut mökillä ja kotona." Kai sekin on ihan kelpo selitys.

ahdistus.

Viikko sitten olin Lahdessa vanhempien luona ja käytiin M:n kanssa Lahden öissä kuuntelemassa Egotrippiä. Siinä tuli juotua lonkero poikineen ja humalatila oli melkoinen - joskin ihan hallittavissa silti. Ei siis mitään övereitä.

Kahden aikaan olimme jo kotosalla nukkumaan käymässä. Seitsemältä heräsin yllättäen siihen ajatukseen, ettei henki oikein kulje. Nenä tukossa, tai jotain. No. Se ajatushan ei sitten lähtenytkään päästä millään. Henki ei kulje. Vedin henkeä keuhkot täyteen useamman kerran. Ei auta. Tuntuu, ettei hengitetty happimäärä vain riitä. Käänsin kylkeä. Kyllä tämä tästä, kunhan vain saan unta. Uni ei vain tullut enää takaisin. Käänsin kylkeä uudestaan ja kiskoin henkeä. "Hengitän väärin." Tuo ajatus pyöri päässä, mutten vain osannut palauttaa hengitysrytmiä takaisin oikeaksi. Tiesin, että ihan kohta alan hyperventiloida, jos en lopeta täysien keuhkollisten kiskomista. Alkoi olla jo hieman paniikkimieliala. Nousin istumaan, mutta hengitys ei palautunut normaaliksi. Tuli mieleen, että josko menisin parvekkeelle seisomaan, sillä ulkoilma on raikasta ja sieltä saan tarpeeksi happea. Sitten heti perään tuli ajatus, ettei ulkoilman happikaan riitä. Ahdisti vielä enemmän. Lopulta ehkä vartin ahdistustelun jälkeen sain itseäni jotenkin rauhoitettua ja nukahdin. Onneksi, sillä hereillä en olisi osannut korjata hengitysrytmiä millään.

Eipäs ole ikinä ahdistanut noin paljon. Ja tapauksesta jäi sen verran pelkoa, että viikon verran on välillä nukkumaan käydessä tullut mieleen, että entäs jos "kohtaus" uusiutuu. Entäs, jos en joskus oikeastikaan saa happea? Entä, jos saan paniikkikohtauksen tai alan hyperventiloida kunnolla? Hetkellisesti tuona sunnuntaiaamuna kello seitsemän tiesin, miltä orastava hyperventilaatiopaniikki tuntuu. Yäk. Toivottavasti ei koskaan enää. Se tuntui siltä, että tukehdun. Mikään maailman happi ei riitä pitämään minua elossa.

Olikohan kyseessä maailmanlopun laskuhumala? Vai meinasinko oikeasti hyperventiloida?

---

Näen toistuvasti työunia. Lomaa on jäljellä vielä melkein kuukausi, ja silti ajatukset ovat syystä tai toisesta palanneet töihin. Näin jopa unta yli vuosi sitten luokaltani lähteneestä todella vaikeasta tapauksesta. Työstressiä ihan keskellä lomaa? Eih. Unissani raahaan koulun sääntöjä rikkovia oppilaita ympäriinsä, etsin oikeaa luokkaa ja opetan ysiluokkalaisille asioita, joista en itsekään tajua yhtään mitään.

---

Olemme mökkeilleet koiran kanssa ihan villisti viime viikkoina. Koira-parka on totaalisen väsynyt aina, kun saavumme takaisin kotiin. Se makaa karvalankamattona olohuoneessa ja ilmeisesti nauttii siitä, ettei ole halkoa kannettavana tai järveä uitavana. Eilen tulimme vaihteeki mökiltä ja huomenna luultavasti lähdemme takaisin. Tämä kesäloma on muotoutumassa mökkikesäksi. Ja mikäpäs siinä. Mökkikesä kaikessa keski-ikäisyydessään on ihan jees.

uusi tukka

Jeah, nyt on uusi tukka. Olen oikein tyytyväinen vaikka suoraan sanottuna parturin penkissä kyllä jännitti. Olen koko pienen aikuisikäni käynyt parturikampaajakaverillani leikeltävänä ja luotan häneen vahvasti. Yleensä lähinnä ehdotan itse jotain ja kaverini tekee sitten niin kuin itse parhaaksi katsoo. Tällä kertaa takaa lähti hirmuisen pitkiä haivenia kampaamon lattialle. Etuhiuksetkin näyttivät hetkellisesti karmivilta. Mutta valmis tukka olikin ihan huisi. Minulla on taas suorat etuhiukset - vuosien jälkeen. Ja polkkatukka. Voi veljet. Onneksi a) etutukka on sellainen rikottu ja pitkä ja b) polkkatukka ei ole perinteinen suora vaan takaa lyhempi ja edestä pidempi, vino siis. Ja erittäin rikottu. Väri ruskea ja alla blondatut siivut.

Oikein hyvä, oikein hyvä!

Ensi kerralla leikataan takaa vielä enemmän pois, niin on sitten oikein kunnolla vinoutta latvassa.

En itse yhtään oikein ymmärrä niitä ihmisiä, jotka ovat leikkauttaneet tietyn hiusmallin vuonna 1971 ja sen jälkeen käyneet vain lyhentämässä latvoista sentin kuukauden välein. Pitäähän hiuksilla nyt leikkiä ja pelleillä, kun ne kuitenkin kasvaa ihan hetkessä takaisin!

loman osa-aikakatsaus

Kylki parani sittenkin. Tai no, on se edelleen kipeä sillä tavalla kuin olisi parantumassa oleva mustelma kyljessä, mutta enää ei liikkuminen satu yhtään. Eikä yskiminenkään.

-----

Juhannus tuli vietettyä. Etukäteen vähän jännitti, että miten tuo koiruus selviää vieraiden ihmisten kanssa - se kun ei ole todellakaan mikään seurakoira. Torstai menikin niin, että minä seurasin koiraa kuin hai laivaa, ettei koira tai ihminen joutuisi tilanteeseen, jossa on vaarana saada hammasta. Olin myös tiedottanut kaikkia mökille saapuvia siitä, että koiraan ei ole mitään tarvetta koskea tai muutoin huomioida koiraa. Onneksi ihmiset uskoivat ja koira sai rauhassa tutustua ihmisiin. Niinpä siitä kuoriutuikin oikea seuramies parissa päivässä, kun se ehti tutustua ihmisiin omia aikojaan.

-----

Haluaisin uudet hiukset. Keskiviikkona menen koiravahdiksi Lahteen ja silloin olisi tilaisuus tehdä asialle jotain. Olen pienen ikäni ollut hiusten suhteen vaihtelunhaluinen. Hiukset ovat välillä vaaleat, sitten punaiset, toisinaan tummat. On vinoja etuhiuksia, on pitkiä etuhiuksia, lyhyttä takatukkaa, pitkää, pätkää, ohutta, paksua, jne.. Nyt sattui löytymään lehdestä kuva niistä hiuksista, joiden kuvaa etsin ehkä vuosi sitten. Jospa pistäisi luottokampaajan tarttumaan saksiin ja leikkaamaan pitkän etutukan ja polkkiksen. Hm hm hm. Tiedän, että M haluaisi, että minulla olisi vaaleat pitkät hiukset. Mutta se nyt on vain ihan liikaa vaadittu, että pitäytyisin yksissä hiuksissa kovin montaa kuukautta.

Eiijjjjuma?!

Sattuipa perjantaina:

Päätin lähteä pikkuveljen ja hänen kaverinsa mukaan mökkeilemään. Koira mukaan - tietenkin. Matkalla poikkesimme ostamaan grillattavaa. Koira jäi autoon odottelemaan. (Ei huolta. Koira ei paistunut, sillä satoi vettä.)

Siinä ostoskellessamme höpöttelimme niitä näitä ja lopulta päädyimme kassajonoon. Minä menin kärjessä ja sain ensimmäisenä ostokseni pakattua. Tallustelin ajatuksissani autolle. Koiraa ei näkynyt missään. Sydän pumpsahti jo tässä vaiheessa. Niinpä kumarruin varjostamaan käsillä auton ikkunaa ja pyrin löytämään koiran jostain auton kolosesta. Ja siellä se oli. Herranjumala sitä hämmästyksen määrää. Välihuomautus: Koirani on siis melko karvainen ruskea otus.

Autosta tuijotti minua täysin karvaton ruskea otus. Se köllötti täysin samassa asennossa kuin koirani tapaa usein köllöttää. Mitämitämitämitämitä...? Aivot hyrräsivät hetken ylikierroksilla. Mitä hemmettiä on voinut tapahtua kymmenessä minuutissa!? Miten koira on voinut päästä karvoistaan siinä ajassa mutta silti edelleen olla autossa?! Eiiijjjjuma. Siinä aivot sitten hyrräsivät ja tuijotin karvatonta otusta silmiin, kunnes totuus lopulta valkeni.

Tuijotin sisälle väärään autoon. Pörröisen koirani sijasta autossa nökötti saman värinen perunkarvatonkoira. Siirryin vaivihkaa oman autoni luokse, mutta en voinut olla hihittämättä. Tapaus kesti kaikkineen ehkä viisi sekuntia, mutta siinä ajassa aivoni ehtivät käydä läpi perustavaa laatua olevia kysymyksiä, mm. MITÄ IHMETTÄ?

anteeksi, rouva lääkäri

Kätevää, nykyään voi varata lääkäriajan netitse. Ja minä tyttöhän se varasin. Kylki on ollut nyt yli viikon kipeä ja ajattelin, että josko tässä ihan kuolemaa tekee. (Ei saisi vitsailla. Olen oikeasti hyvinkin pahasti taipuvainen luulosairasteluun ja se on todella ahdistava tauti.)

"Kerrohan, mikä on vikana?"
"No. Kylkeen on sattunut jo viikon. Tänne. Hengittäessä ei satu. Oli yskä monta viikkoa ja sitten vaan yhtäkkiä alkoi sattua."

Lääkäri kourisi vatsaa varmaan reippaamminkin, mutta minä sätkyilen karkuun ja koitan vetäytyä käden alta pois.

"Sattuuko tänne?" Lääkäri painelee vatsaa.
"Ei." Minä kiemurtelen.
"Entäs tä.."
"AU! AU! JAIKS!"
"Entäs tä..."
"JAIKS!"
"Sattuiko tuonnekin noin paljon?"
"Eikä kun... Mua pelotti että kohta sattuu. Mutta siis vähän sattui sinnekin."

Lihaksessa on joku vika. Revähdys tai joku nitkahdus. Verikoe osoitti, että keuhkokuumetta ei ole. (Öööö... Eipäs käynyt mielessä, että tuokin olisi vaihtoehto.)

"Kauanko se on kipeä, mitä luulet?"
"Viikon joskus voi olla, tai.."
"Mulla on ollu jo viikon kipeä tää!"
"..tai joskus kaksi tai kolme viikkoa, ei sitä oikein voi sanoa."
"Joo.. Se on vaan niin tylsää, kun tässä kyljessä olevaa lihasta ei oikein voi pistää pakkolepoon.."
"Niin. Minä en lähde suosittelemaan hengittämisen lopettamista. Hengittäminen on kuitenkin tärkeää. (Kuiva huumori kunniaan.) Syö Buranaa."
"Jep, kiitti."
"Kiitos ja hei."

Kassalla:
"Ja se tekee 63 euroa. Pankki vai Visa?"

Kiitosta vaan. Arvasin, että näin tässä käy. Saa ohjeen syödä Buranaa niin että napa vinkuu eikä lääkäri voi mitään kivulle. Kuudellakympillä olisin ostanut Buranat pariksi seuraavaksi vuodeksikin. Helkatti.

Kylkipaisti.

Pahuksen pahus. Kylkiluu on murtunut tai sitten vaan todella äkäinen revähdys on pesiytynyt vasempaan kylkeen. Yskiminen tämän varmaan on saanut aikaan, sillä kipu alkoi ihan yllättäen. Hengittäminen sentään ei satu, mutta muu liikehdintä kyllä. Nukkuessa kyljen kääntäminen on pulmallista.

Googlettamalla löytyi tieto, että kipu voi kestää viikkoja ja taas viikkoa. Ihanaa.

kevätjuhla

Viimeinen työpäivä ja edessä paljon jännitystä. Mitenköhän näytelmä menee?

Jotenkin vain oletin, että kevätjuhlapäivänä ihmiset (=oppilaat) ovat keskimääräistä ystävällisempiä tai muutoin positiivisempia. Joopa joo. Kyllä tämä oletus päti suurimpaan osaan oppilaista. Mutta entäpäs kaksi MELLAKKA-poikaa?

"Sä et voi antaa mulle tänään jälkkää!! HAHA! ET VOI ANTAA!"
"Häh?!"

Olin todella äimistynyt. Mitä perkuletta?

"Sä et voi antaa tänään jälkkää voidaa tehdä mitä vaan ja et voi antaa jälkkää!!!"
"Hei kamoon. Tänään on kevätjuhlapäivä.. Eikö tänään voisi olla vähän erilainen asenne..."
"Et voi antaa jälkkää, voidaan tehdä mitä vaan!"

Jjjjjep. Ja siinä kohtaa loppui huumorintaju. (Eikä tuota edes sanottu vitsillä, päin vastoin.)

"Niin. No. Ihan tasan varmasti voin antaa jälkkää, jos toimintanne sitä edellyttää."
"ET VOI ANTAA! TÄNÄÄN ON LAUANTAI ET VOI ANTAA!"
"Jep. Tänään on koulupäivä ja jos minä niin katson, niin sitten tulee jälki-istuntoa. Ja se istutaan sitten kesäkuun toinen päivä. Ja sen valvoo rehtori."
"ETVOIANTAAJÄLKKÄÄ"

Tässä kohtaa suljin korvani. Ei perhana. Että hyvää kesälomaa vaan, jätkät. Tai kuten yksi kollegan kesäntoivotus-e-maili viestitti: haistakaa vittu ja hukkukaa.

Kevätjuhlat sujuivat ihan mallikkaasti. Adrenaliini virtasi esityksen jälkeen ja oli kova työ saada jengi hiljenemään takahuoneessa.

Todistustenjaossa en jaksanut höpistä turhia vaan toivotin hyvät kesät ja jaoin todistukset. Ja kenenköhän äiti jää luokkaan, kun todistukset on jaettu? Arvatkaa. Jo sillä hetkellä, kun tämä asennevammapoikaetvoiantaajälkkää sai todistuksensa, hänen pikkuruisesta suustaan tuli huudahdus: "Äiiiitii! TUU KATTOO?! :(" Niin. Käytösnumero kuusi ei ollutkaan noussut seiskaan, kuten äiskä varmaan oli omatoimisuuksissaan luvannut mukulalleen. No ei hemmetissä kyllä noussut, kun käytös on ihan ala-arvoista. Mutta siinä se äiskä nyt sitten tökötti. Vältin katsekontaktia ja ajattelin, että se häipyy, jos touhuan nurkassa jotain ja kokoan saamiani ruusuja yhteen kasaan. No ei häipynyt.

"Tämä käytösnumero.. Se on kuutonen?"
"Niin on. Meillä on OPS, jonka mukaan käytöksen numerot annetaan, eikä seiskan kriteerit täyttyneet. Sen OPSin näkee netistä, sieltä niitä kriteereitä voi katsoa."
"Mutta käyttäytyminen on ollut PALJON parempaa kuin ennen joulua!"
"Niin. Pohdin asiaa todella paljon ja tulin siihen tulokseen, että seiskan kriteerit eivät täyttyneet. Ehkä ensi syksynä sitten. Netistä sen ops:in näkee, sieltä voi katsoa."
Osoitin eleilläni, että tämä keskustelu on nyt tässä. Ja siinä se oli. Äiti poistui luokasta ja olen aika varma, että tänään koulupsykologi on saanut puhelun, jossa ah niin ahdistunut äiti nillittää minusta ja paskasta arvostelustani. Siitä, miten minä en ymmärrä hänen lastaan ja miten paljon paremmin lapsi on kevään aikana käyttäytynyt. Joo. Onhan se. Ennen joulua käytös oli heikko kutonen ja nyt ehkä vahva kutonen. Ei seiska.

Salaa itsekseni olen tyytyväinen, että poika sai nähdä, että minä teen omat päätökseni, eikä siinä mamin kritisoinneilla ole mitään osaa tai arpaa. Äiskä ei voi muuttaa käytösnumeroa seiskaksi, vaikka miten siltä tuntuisi.

Kevätjuhlan jälkeen olin ehtinyt siivota luokan ja olin lähdössä kotiin lomaa viettämään. Ja kukapas käytävällä tuleekaan vastaan? Kyllä. Äiti ja poika. "Missä mun limupullo on?!" "Jaa niin, se on opehuoneessa. Käyn hakemassa, odota hetki." Yksi opettaja oli kuukausia takaperin takavarikoinut luvatta limuautomaatista ostetun limsan. Annoin pullon pojalle ja käänsin selkäni. Luulin, että limuasia nyt tuli ainakin hoidettua hyvin pojan osalta. Väääääärin. Poika ja äiti eivät olleet ensin löytäneet minua, joten poika oli hyökännyt asian tiimoilta L:n kimppuun. "Anna tänne mun limsa." L oli kertonut, että tuolla tavalla ei limsaa voi saada. Äiskä oli supattanut taustalla, että "pyydä nätisti". Ei ollut pyytänyt nätisti. L opasti äitin ja pojan minun luokseni ja ilmeisesti matkalla äiti oli saanut taottua (vasaralla?) poikansa päähän järkeä. Minulle poika puhui ei-epäasiallisesti, joskin kohteliaisuus oli kyllä jossain hyvin kaukana puhetavasta.

ARGH. Hitto mitä taistelua ensi vuosi on, jos tuo homma ei tuosta yhtään parane. Aikomus on pistää kova kovaa vastaan ja ryhtyä poistamaan poikaa urakalla luokasta, jos toiminta ei parane. Otan luokkaan sisään vain rauhallisia oppilaita ja ovea osoitan välittömästi, kun taputtelu alkaa. Täytynee järjestää pulpetti ja tuoli luokan ulkopuolelle jo valmiiksi. Minähän en muuten todellakaan aio tässä tilanteessa taipua tuollaiseen kohteluun ja asenteeseen. PISTE.

----

Loma alkoi. Olin risteilyllä. Otin yhteen M:n kanssa. Ystävä N meni laivalla kihloihin. Keskiviikkona mökille. Nyt aika kuluu vain oleskellen.

Paljon on ehtinyt tapahtua ja lomaa on takana yksi päivä.

voi hermo.

Että voi kiristää hermoa vieläkin.

"MELLAKKA! MELLAKKA! MELLAKKA!" Rinnakkaisluokkalainen superhäirikkö oli tänään viimeistä päivää koulussamme. Ja kannatusjoukot pyrkivät järjestämään mellakan. Aivan sairasta, miten järjettömiä nämä kannatusjoukkojen tyypit olivat. Minua suoraan sanottuna melkein pelotti, kun yksin menin keskeyttämään kymmenen pojan MELLAKKA-huutoa. Siinä olisi voinut käydä niin, että yksi vaikka vain vahingossa tönäisee minua, minkä jälkeen joku muukin tönäisee ja kohta minä saankin nyrkistä.

Oppitunnilla yksi vihelsi. Taputti. "Lopeta." Vihellys. Taput.. "LOPETA VÄLITTÖMÄSTI." Taputus. "Ulos luokasta. Heti." Ja sinne menivät. Pistivät ranttaliksi vielä luokan ulkopuolellakin, kunnes osoitin tarkat jalansijat kummallekin.

Tönimistä. Nipistelyä. Tuuppimista. "Lopeta välittömästi." Tönimistä. Menen jonossa tönivien väliin. Mussutusta ja valitusta. "Sulla ei oo oikeutta. Sä et saa koskea muhun. Sun pitää päästää mut tonne." (/"Sun pitää järjestää meille karkkitunti.") PITÄÄ?! MUN PITÄÄ?! "Kuule. Joka kerta, kun sinä ohjeistat minua tuolla tyylillä, voit jo ennakolta tästä eteenpäin tietää, että vaatimuksesi ei tasan varmasti tule menemään läpi. Luuletko tosiaan, että lähtisin vahvistamaan sinun mielikuvaasi siitä, että sinä voit määritellä sen, miten minä työni hoidan? Jos minä annan sinulle noissa vaatimuksissa periksi, niin sehän vain vahvistaa mielikuvaasi siitä, että pystyt tosiaan vaikuttamaan minuun sillä, että kerrot mitä minun PITÄÄ tehdä. Joten joka ikinen kerta, kun esität asiasi noin, minun on pakko kieltäytyä. Tuolla tavalla et takuulla saa päättää asioita. Jos olisit esittänyt asiasi asiallisesti ja rauhallisesti, olisin voinut myöntyä. Nyt en mitenkään voi." Vittu että korpeaa. Mitä noille muksuille on oikein syötetty suut ja korvat täyteen, kun he kuvittelevat voivansa määritellä, miten opettaja työtään tekee?! Siis mitä HEMMETTIÄ. Ei olisi itsellä käynyt aikoinaan mielessäkään, että ryhtyisin kertomaan opettajalle, mitä hänen pitää tehdä. Enkä tasan varmasti aio itsekään lähteä tuolle tielle. Minulta ei pakottamalla oppilas saa yhtään mitään. Toimiiko tuollainen kielenkäyttö lapsilla vanhempien kanssa keskustellessa?! Pakkohan sen on jossain toimia, kun sellaista yhä useammin yritetään minuun käyttää. Ja joka ikinen kerta minä kieltäydyn täysin lähtemästä tuohon peliin mukaan.

Mellakan järjestämisen jäljiltä kolme poikaa sai viimeiseksi koulupäiväksi välituntikiellon. Poistin heidät luokasta erityisopettajan ja avustajien käsiin. Tuntia myöhemmin erityisopettajan luokasta tuli ulos poikaporukka, joka pysyi hiljaa tasan 15 sekuntia. Sitten alkoi taas huuto. MELLAKKA! Hiljenivät, kun sanoin että ihan juuri justiinsa minulta loppuu huumorintaju ja istutaan jälki-istuntoa istumaan nyt heti. Koulun ulko-ovi aukesi. Ja voi herraisä sitä karjumisen määrää. Pojat rymistivät alas portaita ja huusivat niin paljon kuin ääntä lähti. Aidan takana koulunsa jo tuntia aiemmin päättänyt superhäirikkö huusi vittua ja perkelettä ja vain karjui täyttä kurkkua.

Loma tulee tarpeeseen. Tenavat alkavat olla ihan seinillekiipeilytilassa. Ja opettajalla alkaa pinna olla todella tiukilla eikä huumori meinaa riittää enää mihinkään. Hetkellisesti sitä ymmärtää, miksi jollakin vanhemmalla sumenee silmissä niin, että pyöräyttää muksua hiuksista. En minä sellaista ikimaailmassa oppilaalle tekisi, mutta.. Välillä vaan tuntuu siltä, että kaikki lailliset keinot on käytetty ja minulle on annettu tehtävä, jonka hoitaminen on mahdotonta. Mitä hemmettiä vanhemmat (tai yhteiskunta yleensä) ovat lapsille tehneet, että heistä on tullut noin helevetin tietoisia omista oikeuksistaan. Se on vaan minäminäminäminäminä ja kaikki muut haistakoot vitun. Mun oikeudet. Mulla on oikeus. Sulla ei oo oikeutta. Niin. Minun oikeuteni saavat haistaa pitkän paskan, kunhan oppilaan oikeudet tulevat täytetyiksi.

Puuuuuh. Kyllä tämä tästä. Huominen enää.

keskiviikko..

..torstai, perjantai, lauantai, lomantai.

Näytelmä on ihan kuosissa, joskin osa puvustuksesta on vielä keskeneräisinä. Numerot on annettu. Koulun rahaa on lukkojen takana vielä toista tuhatta euroa kolikkomuodossa. Argh. Kirjastonkirjoissa on sakkoa ehkä juurikin se toista tuhatta euroa. Luokkaretki on maksamatta.

Miksi ei tunnu yhtään siltä, että loma on ihan aivan todella tuota pikaa täällä? Ehkä sen sitten maanantaina tajuaa, kun toipuu laivareissun krapulasta ja suuntaa kuonon kohti mökkiä.

Mitä siitä saa...

...kun liittää yhteen seitsemän toisilleen ennalta lähes tuntematonta, nakkaa sekaan alkoholia, tiukan aikataulun, kuusi persoonallisuutta, joilla aikataulut eivät ole niin justiinsa ja yhden persoonan, jolle aikataulut ovat kaikki kaikessa?

Siitä saa itkevän kaason ja morsiamen sekä ison riidan ja paljon vänkäystä.

Sen siitä saa.

Polttarit menivät siis aika erikoisissa merkeissä. Päivä sujui oikein mukavasti, morsiamella näytti olevan mukavaa, kuten myös polttariväellä. Jumppaa, piknikkiä, megazonea, käsi- ja jalkahoitoja. Mutta vähä vähältä tunnelma kiristyi. Kuusi henkilöä haluaisi edetä rauhallista tahtia, elää hetkessä ja joustaa. Yksi - kaaso - ei halua. Hän haluaa mennä mars mars mars vauhtia ja pysyä aikatauluissa sekä noudattaa toimintatapoja, jotka ainakin minulle olivat hieman epäselviä. Niinpä kaaso otti itselleen roolin, johon sisältyi paljon ohjeistamista ja käskyttämistä, valitusta rahatilanteesta ja runsaasti nyrpeitä ilmeitä.

Yöllä yhteiseen majapaikkaan eli kaason perheen mökille palatessa fiilikset olivat jo hyvin räjähdysalttiit. Pääsimme kuitenkin nukkumaan ilman sen suurempia honkien kolisutteluja. Aamulla neljän tunnin yöunien jälkeen herään siihen, että kaaso siivoaa. No, siinähän siivoaa. Ei kukaan selväjärkinen herää neljän tunnin unien jälkeen siivoamaan, eihän? Niinpä minäkään en noussut auttamaan. Viiden tunnin yöunien jälkeen on herätyksen aika. WAHT?! Niin, en ollut arvannut, että pitäisi herätä yhdeksältä. Eikä kukaan muukaan arvannut. Ja siitäkös se sota sitten syttyi. Minä pysyin tietoisesti syrjässä enkä ottanut kantaa mihinkään. Ei polttareissa ole tarkoitus riidellä. Mihin ihmeeseen ihmisiltä on kadonnut tilannetaju - molemmin puolin? Ei ei ei. Ei näin. Polttareissa pääosan esittäjä on morsian ja hänen viihtymisekseen tehdään kaikki mitä voidaan. Ja jos se tarkoittaa rutinoiden nieleskelemistä, niin sitten ne rutinat nieleskellään. Ja jos se tarkoittaa omista aikataulullisista intohimoista joustamista, niin sitten niistä aikatauluista joustetaan. Hemmetti.

Niinpä poistuimme kaason mökiltä tänä aamuna sekavana sakkina jättäen jälkeemme punasilmäisen kaason ja vaikeassa välikädessä edelleen olevan morsiamen.

Miten ihmeessä asiasta nousi niin suuri haloo? Miten ihmeessä morsiamen sisko kehtasi ryhtyä niin suoraan hyökkäykseen, oli ärtymystaso miten korkea tahansa? Miksi ihmeessä kaaso oli hämmästynyt oltuaan ensin koko illan nyrpeä ja käskyttävä.

"Ei aikuisia pidä käskyttää", sanoi kaaso. No hemmetti, olisi sitten ollut käskyttämättä.

kevätjuhlanäytelmän..

..ensiesitys on nyt takana! Ja sehän sujui! Yksi pääosanäyttelijöistä tuli esityksen/harjoitusesityksen jälkeen tuulettamaan, että "Se meni hyvin!" Ja menihän se. Tönkköä se oli. Ja aika seisahtanutta. Mutta me selvittiin siitä! Näytelmä alkoi, jatkui ja päättyi. Eikä minun tarvinnut kuin vähän auttaa verhojen takana muutamaa henkilöä oikeassa ajoituksessa. Kyllä hirvitti etukäteen, se täytyy sanoa. Mutta nyt kevään suurin taakka on tavallaan pois harteilta. En tietysti toivo, että kahden viikon päästä esitys on yhtä tönkkö kuin nyt, mutta joka tapauksessa pystymme hoitamaan kevätjuhlan osuutemme vaikka huomenna, jos pakko olisi. Tästä eteenpäin voimme treenata ilmaisua ja rentoutta, kun tekninen näytteleminen (eli lavalle tulot, lavalta poistumiset ja rekvisiitan kuljettaminen) on hallussa. Elämäni ensimmäisen näytelmän ohjaaminen on sujunut ennakoimattoman hyvin.

Luokalle tuli tänään uusi poika. En oikein osaa sanoa, onko poika lintu vai kala. Oppilaani tulivat kuiskuttamaan päivän puolivälissä, että "toi menee varmaan NIIDEN tyyppien porukkaan" tarkoittaen, että luokkaamme on saapunut ihminen, joka ystävystyy koulun häiriköiden kanssa. Itse en ehkä ihan vielä tekisi moista päätelmää - poikahan nimittäin itki lähes koko päivän. Ei hän sitä muille näyttänyt, mutta kun menin kyykkimään hänen pulpettinsa viereen ja jututin kaikkea yhdentekevää maan ja taivaan väliltä ("Mikä on sun lempiaine?" "Onko sulla lemmikkejä?" "Asutko kaukana?" jne. jne.), itketti kovasti. "Nää oppilaat on niin erilaisia." "Ai? Millä tavalla? Millainen sun aikaisempi luokka oli? Onko täällä meluisampaa, vai mitä?" "Emmä tiiä. Erilaista. Kyllä mun luokassakin oli melua.. Mutta. Nää on niin ... niin erilaisia.." Ja sitten itketti taas. "Kyllä sä niihin tutustut. Oota vaan." "Niin, mutta kun ne on niin erilaisia." Minulle ei oikein auennut, että millaisia me sitten oikein olemme.

Myöhemmin yksi oppilas tokaisi, että "Se poika sanoi että täällä on erilaista kun sä koko ajan käsket että olkaa hiljaa." Hmh. Ja kertaakaan en mielestäni päivän aikana suuttunut. En huutanut. Kai? En ainakaan omasta mielestäni. Puhuin kyllä kovalla äänellä, koska luokkani on näin kevään kunniaksi aika hälyisä ja äänekäs. Eikä poika mielestäni minua pelästynyt. Ehkä me sitten olemme vain niin.. niin erilaisia. Tiedä häntä. Ehkä poika vielä tulee osaksi meitä ja muuttuu erilaiseksi.

Luokkani tytöt olivat sulaa vahaa uuden pojan lähellä. Sydämiä lenteli ilmassa, kun uusi poika tuijotteli suurilla ruskeilla silmillään meitä hämmentyneenä. Kevät on rakkauden aikaa.

12 päivää aikaa

Tekemättä edelleen:

1) Kevätjuhlat kokonaisuudessaan. Näytelmä on kylläkin oikein hyvällä mallilla jo. Jopa paljon paremmalla mallilla kuin ystävä L:n luokan oma versio, ja L on sentään draamapedagogiikkaan erikoistunut opettaja! Omat pimpulani vetäisivät tänään näytelmän 30 minuutissa läpi ja ovat näytelmästä jopa innoissaan. Olen saanut heidät innostumaan! Minä, joka olen kaikkea muuta kuin draamapedagoogikko. Lavasteet ovat osittain pahasti kesken, mutta puvustus on jo lähes valmis. Harjoitusta, harjoitusta, harjoitusta.
2) Todistusten arvosanojen pohtiminen ja kirjaaminen.
3) Kirjaston kirjojen palauttaminen. (V*ttu.)

4) Fysiikan kokeiden korjaus loppuun.
5) Matematiikan kokeet ja korjaus.
6) Historian kokeet ja korjaus.
7) Musakokeiden korjaus loppuun.
8) Kevätpörriäisten rahojen pankkiin vieminen.
9) Palaveri Isän kanssa.

EI PAHA! Kohdat 1-3 vaativat enemmän, mutta kohdat 4-9 ovat osa arkea eivätkä vie hommaan ryhtymisen jälkeen kuin pari-kolme tuntia yhteensä.

TO DO nro 3

1. Kevätjuhlan näytelmä. Uh puh. Kai se siitä.

2. Fysiikan kokeiden korjaus.

3. Matematiikan kokeet ja korjaus.

4. Historian kokeet ja korjaus.

5. Musiikin kokeet ja korjaus.

6. Palaveri Äidin kanssa.

7. Palaveri Isän kanssa.

8. Palaveri psykologin ja toisen äidin kanssa.

9. Todistusten numeroiden antaminen.

10. Kirjaston kirjojen palauttaminen.

11. Viimeisten kirjakokeiden teko ja korjaus.

Kokeet on ihan pala kakkua, kuten myös oikeasti kirjojen palautus kirjastoon - joskin se on ylipääsemättömän vaikeaa kuitenkin. Palaverit on mitä on, niistä selviää istumalla ne läpi. Todistukset menevät omalla painollaan. Kevätjuhlistakin selvitään ehkä elossa.

Kyllä tämä tästä.

nyt.

Koiralla on murkkuikä. Se ärisee uroksille, tulee kainaloon hakemaan hellyyttä, sen korvat katoavat ja se näyttää siltä, että olisin hakannut sen vähintään joka ilta ja kaikista virhesuorituksista mustelmille. Nyt se nukkuu.

Äitillä on todella kiharat punaiset hiukset. Luonnonkiharista tuli sytostaattien jäljiltä - jos mahdollista - vielä luonnonkiharammat. Nyt kiharapilvi on pään ympärillä eikä laskeudu hartioille kirveelläkään.

Jätän yhden oppilaan luokkaretkeltä koululle. En tiedä, onko päätökseni kohtuuton. Jos retkelle ei tule mukaan ketään muita vanhempia, päätökseni ei mielestäni ole kohtuuton. En voi luottaa siihen, että kyseinen oppilas selviäisi Suomenlinna-retkestä sillä huomiomäärällä, mikä minulta liikenee. Ikävä tosiasiahan on, että myös ne 19 muuta oppilasta tarvitsevat huomiotani ja sitä, että huolehdin asioista, pidän järjestystä ja katson, että myös esimerkiksi fyysinen turvallisuus on taattu. (Tekisi mieleni lähettää lapsukaisen äidille ehdotus, että vie itse 20 lasta Suomenlinnan SAARELLE, jossa on jyrkänteitä ja pudotuksia ja alue on muutenkin suuri ja rajaamaton (jos nyt ei merta oteta laskuun). Kyllä varmasti vaikuttaa siltä, että olen kohtuuton juuri tätä yhtä yksilöä kohtaan, mutta entäs tosiaan ne 19 muuta? Kun se ei ole vain minäminäminäminä ja minunminunminunminun lapseni.. Huoh. Nyt vaan on tälläinen tilanne ja se siitä.

Selkä on taas kipeä. Vieläkin kipeä? Aina kipeä. M kysyi, että "vieläkö sulla tosiaan on selkä kipeä?!" Nauratti, mutta ei huvittanut. "VIELÄ? Mun selkäni on kuvattu, kun olin 10-vuotias. Mä luulen, että tää ei oo mikään muuttuva olotila vaan pysyvää." Nyt koskee taas alaselkään.

Työviikko on edessä. Voisin jatkaa lomaa vielä. Ja vielä. Ja vielä.

TO DO -päivitys

1. Kevätpörriäishässäkkä loppuun. Eli tuhat euroa kolikoina. "Jes."
Lehdet lähteneet maailmalle. Ensimmäinen kolikkosatsi odottaa laskijaa. Homma on siis vauhdissa.

2. Matematiikan kokeiden korjaus.
Tehty.

3. Äikän kokeiden korjaus.
Tehty.

4. Vielä matematiikan koe omalle luokalle ja yläluokkalaisille, kaksi historian koetta, fysiikan koe ja uskonnon koe.
Historian koe ja uskonnon koe pidetty, mutta korjaamatta. Toinen historian koepäivämäärä ilmoitettu oppilaille kuten myös fyken koe ja musiikin koe.

5. Kevätjuhlien järjestys. Jaiks.
Jaiks edelleen. Näytelmäharjoitukset kuitenkin aloitettu ja lavasteet hyvällä mallilla. Vaatetus lähes valmis.

6. Parisensataa numeroa todistuksiin. Kuulostaa pahemmalta kuin onkaan.
Juu, tästä en huolehdi. Tämä menee omalla painollaan parin viikon päästä.

7. Luokkaretki. (Uh puh. Perjantain retki Helsingin keskustaan oli aikamoinen koettelemus, enkä haluaisi samaa kaaosta Suomenlinnassa..)
Tekemättä.

8. Vapputohina koko alakoululle.
Hoidettu! (Yksi avustaja kiskoi herneitä nenään, kun hän mielestään hoiti koko homman yksin. Minäkin harkitsin herneiden kiskomista, koska moista kehdattiin minulle ehdotella. Olin nimittäin sillä hetkellä juuri juoksennellut neljä tuntia ympäri koulua hoitamassa vapputohinaa ja huolehtimassa, että kaikki etenee niin kuin pitää. Meni avustajan kritiikki pikkuisen väärään kohteeseen ja sainkin myöhemmin asiasta häneltä anteeksipyynnön.)

9. Palaveri yhden ongelmatapauksen kanssa.
Pidetty. Ja uusi ongelmatapauspalaveri edessä. Luultavasti kaksikin. Tai kolme.

Jäljellä siis Kevätpörriäishässäkkä, aika monta koetta ja niiden korjaamista, luokkaretki, 3 palaveria, ja kevätjuhla. Ja viikkoja on jäljellä neljä. Uh puh.

TO DO -lista

1. Kevätpörriäishässäkkä loppuun. Eli tuhat euroa kolikoina. "Jes."
2. Matematiikan kokeiden korjaus.
3. Äikän kokeiden korjaus.
4. Vielä matematiikan koe omalle luokalle ja yläluokkalaisille, kaksi historian koetta, fysiikan koe ja uskonnon koe.
5. Kevätjuhlien järjestys. Jaiks.
6. Parisensataa numeroa todistuksiin. Kuulostaa pahemmalta kuin onkaan.
7. Luokkaretki. (Uh puh. Perjantain retki Helsingin keskustaan oli aikamoinen koettelemus, enkä haluaisi samaa kaaosta Suomenlinnassa..)
8. Vapputohina koko alakoululle.
9. Palaveri yhden ongelmatapauksen kanssa.

Hm, onko se tosiaan tuossa...

Ei paha. Ei paha. Ei paha. On se aika paha. Aikaa tälle on neljä viikkoa ja pari päivää. (Kevätjuhlien järjestämiselle viikko enemmän.)

Ja sitten se on taas. K E S Ä L O M A. <3

kannatti pelätä.

Kohtalo teki kuten arvasin. Kun pelkäsin etukäteen, ei jälkikäteen ollutkaan mitään pelättävää. Äitin luut ovat puhtaat.

Ensin en tuntenut mitään.

Sitten alkoi kuristaa kurkkua.

Sen jälkeen mieleen tuli, että iskä valehtelee. Että jotain on kuitenkin, mutta minulle vain ei kerrota.

Sitten kyynelet valuivat silmistäni, mutta en osannut sanoa, miltä tuntui. Helpotukselta? Surulta? Ilolta? En tiedä.

Ja aika pian tuli sekin ajatus, että tätä tämä tulee olemaan ehkä jatkossakin. Pessimismi lyö leimansa melkein kaikkeen tämän asian suhteen.

Nyt väsyttää. Väsyttää aivan mielettömästi. Mutta haluan päästä irrottelemaan koiran kanssa tokoilun merkeissä, joten jaksettava on. Nukun sitten joskus.

(Oikeasti olen niin onnellinen, että kävin mielessäni kaikki tutut läpi, kenelle voisin tätä iloita. En keksinyt ketään. Ei kukaan perheen ulkopuolelta näe tätä tästä näkövinkkelistä. Muille tämä on heidän elämäänsä suoranaisesti liittymätön irtonainen asia oman reviirin ulottumattomissa. He sanoisivat, että "voi kuinka kiva ja onpa ihanaa mahtoi helpottaa mites töissä menee kohta teillä on kesäloma onko kesälomasuunnitelmia?" Ja koko asia menettäisi arvonsa. Niinpä en iloinnut kenellekään muulle kuin että M:lle pistin viestin "Äiti on kunnossa.")

...

Vittu kun itkettää. Kävin lyhyesti lukemassa blogiani kommentoineen emben blogia. Tuntui melkein rikokselta. En minä saa lukea sellaista nyt. En saa rikkoa tätä uskoa huomiseen. En kestä todellisuutta juuri nyt. Luen blogiasi ehkä joskus myöhemmin. Nyt en voi.

Vietän koiran kanssa ulkona pitkiä aikoja. Se on niitä ainoita hetkiä, kun unohdan. Ja matkalla kotiin kaikki palaa taas mieleen.

En ymmärrä, miten äitin pää kestää tätä sairastamista. Minä olen aivan totaalisen rikki ja tyyliin pohdin itseni teloittamista, ettei tarvitsisi tietää, arvailla tai ajatella. Mietin tänään tai eilen, että kenelle tästä voisi puhua. Äidille. Paska tsäkä, eikö. Ja hän on se ainoa, jolle tästä ei voi kertoa. Minä varmasti... varmasti hajoaisin siellä odotushuoneessa. Enhän minä oikeasti hajoaisi. Mutta jos en kestäisi odotusta, mitähän sitten tapahtuisi? Saisin ehkä paniikkikohtauksen. Tai tulisin hysteeriseksi. Tai sitten olisin kauhusta täysin tyyni. Istuisin siinä, enkä voisi liikuttaa lihastakaan. En voisi nukkua. En voisi syödä. En voisi puhua.

Huomaan käyväni kauppaa kohtalon kanssa. Voisin tappaa koirani, jos se pelastaisi äidin. Olen valmis tekemään mitä tahansa. Ihan mitä tahansa. Eroan M:stä. Ihan mitä tahansa.

Huomenna olisi palaveri klo 15:30. Mitä ihmettä teen? Odotanko palaverin ohi, että soitan iskälle? Soitanko iskälle ja perun palaverin, jos ... Hemmetti, että olin unohtanut sen palaverin. Olisi pitänyt siirtää se. Miten ihmeessä jaksan ajatella jonkun koulustamyöhästymisiä ja todistuksen arvosanoja, kun ne oikeasti ovat täysin yhdentekeviä nyt. Jos huonot uutiset tulevat, en halua mennä töihin. Edellisellä kerralla huonojen uutisten jälkeen menin seuraavana päivänä töihin ja se on ollut ehdottomasti hirvein työpäiväni ikinä. Olin täysin kohtuuton lapsia kohtaan. Huojuin murtumisen partaalla niin monesti, etten enää halua sellaista. Haluan rauhan saada itkeä.

Taas itkettää.

Menen nukkumaan ja odottamaan huomista.

klo 14:45.

"Se lääkäri onkin vasta huomenna, sotkin ajat."

Tekstari ei todellakaan helpottanut. Olen pidätellyt itkua iltapäivän ja olo tuntuu oudolta. Kuin olisi naamari kasvoilla.

Ja nyt tätä perkelettä on edessä vielä uusi kokonainen päivä. Ihan vitun jees.

klo 14:45.

Huomenna se selviää. Kello varttia vaille kolme.

Välillä unohdan asian. Sitten se tulee taas mieleen. Ja unohtuu taas. Suihkussa mietin, että miten reagoin. Etenkin miten reagoin, jos uutiset ovat huonoja. Repeän. Oksennan? Itken? Huudan? Ajan Lahteen? En. Sitä en tee.

Luin jostain, kuinka kirjoittaja ei voinut aikaisemmin uskoa, että itselle voisi tapahtua jotain kamalaa. Ja tapahtui kuitenkin. Hänet raiskattiin. Minä yritän päinvastoin kovasti ajatella, että jotain kamalaa voi tapahtua juuri minulle. Yritän uskoa niin, koska se suurentaa ehkä mahdollisuuksia, että pahaa ei tapahdukaan. Kohtalo näyttää pitkää nenää, jos pelkään etukäteen. Ja salaa uskon kuitenkin, ettei minulle voi tapahtua mitään pahaa. Ei voi. Ei sellaista tapahdu kuin elokuvissa. Eikö vain? Ei. EI EI EI EI EI. En. En vain suostu. En. En voi uskoa enkä hyväksyä. Täysin mahdoton ajatuskin.

väsynyt.

Tiesin jo aamulla, että edessä on pitkä päivä. Mutta enpä tiennyt, että se olisi näin pitkä.

Oppilas menetti luokassani tajuntansa eikä häntä saatu hereille kunnolla. Tajunnan taso oli kymmeniä minutteja olematon. Ennen näiden minuuttien kulumista olin ehtinyt juosta ympäri koulua, etsiä terveydenhoitajaa, juosta luokkaan, etsiä terveydenhoitajaa, juosta luokkaan ja etsiä rehtoria. Lopulta paikalle saatiin kaikki ne, joita tarvittiin ja minä lähdin ohjaamaan ambulanssimiehet paikalle.

Oli sellainen olo, että ei tämä ole vakavaa. Ei tässä mitään. Ei tunnu miltään. Kai tuo vaan feikkaa. Ei tässä mitään. Ravistelin ja koitin saada tajuihinsa. Ei tässä mitään. Kun tilanne oli ohi, oli edelleen sellainen olo. Ihan jees. Päätä tosin alkoi särkeä. Hoidin työpäivän loppuun ja pidin tunnin palaverin. Vieläkin kone hyrräsi ihan sillee. Jees.

Istuin autoon ja mietin, että oonpa aika paska. Ei tunnu missään. CD-soitin soitti Leevien Elina mitä mä teen. Lauloin mukana. "...ne oli vaatimattomat hautajaiset, itse samanlaiset tahtoisin.." ja siihen se jäi. Kyynelet vain alkoivat varoittamatta valua. Liikaa asioita. Liikaa. En edes tiennyt, mitä itkin. Äitiä? Lasta? Väsymystä? Murtuminen oli kyllä käynyt lähellä siinä vaiheessakin, kun työkaveri tapahtuman jälkeen tarttui olkapäästä ja kysyi onko minulla kaikki ok. Ok-oloon tuli murtuma. Onneksi tuli mahdollisuus vaan nyökätä ja kääntää selkä, sillä minua tarvittiin toisaalla. Nielaisin palan kurkusta, yskäisin ja murtuma oli paikattu. En hajonnutkaan, vaikka lähellä se oli.

Ja entäs, jos tämä ei ole vielä tässä? Entäs, jos joudun selittämään, miksen toiminut toisin? Miksen soittanut heti ambulanssia? Minun syy? Miksi jätin ne sinne ja juoksin itse etsimään apua? Draamaa peliin, ainakin ajatustasolla. Opettaja haastettiin oikeuteen. Sellaista draamaa. Juu. Matematiikan koekin jäi kesken. Pitäisikö huomenna pitää sama koe uudestaan? Ei siitä kesken jääneestä kukaan mitään kuitenkaan muista. Mutta tuleeko ikäviä ajatuksia, jos joutuu saman tekemään? Palaa tämä päivä mieleen.

En edes jaksa yrittää jäsentää tätä tekstiä.