...

Vittu kun itkettää. Kävin lyhyesti lukemassa blogiani kommentoineen emben blogia. Tuntui melkein rikokselta. En minä saa lukea sellaista nyt. En saa rikkoa tätä uskoa huomiseen. En kestä todellisuutta juuri nyt. Luen blogiasi ehkä joskus myöhemmin. Nyt en voi.

Vietän koiran kanssa ulkona pitkiä aikoja. Se on niitä ainoita hetkiä, kun unohdan. Ja matkalla kotiin kaikki palaa taas mieleen.

En ymmärrä, miten äitin pää kestää tätä sairastamista. Minä olen aivan totaalisen rikki ja tyyliin pohdin itseni teloittamista, ettei tarvitsisi tietää, arvailla tai ajatella. Mietin tänään tai eilen, että kenelle tästä voisi puhua. Äidille. Paska tsäkä, eikö. Ja hän on se ainoa, jolle tästä ei voi kertoa. Minä varmasti... varmasti hajoaisin siellä odotushuoneessa. Enhän minä oikeasti hajoaisi. Mutta jos en kestäisi odotusta, mitähän sitten tapahtuisi? Saisin ehkä paniikkikohtauksen. Tai tulisin hysteeriseksi. Tai sitten olisin kauhusta täysin tyyni. Istuisin siinä, enkä voisi liikuttaa lihastakaan. En voisi nukkua. En voisi syödä. En voisi puhua.

Huomaan käyväni kauppaa kohtalon kanssa. Voisin tappaa koirani, jos se pelastaisi äidin. Olen valmis tekemään mitä tahansa. Ihan mitä tahansa. Eroan M:stä. Ihan mitä tahansa.

Huomenna olisi palaveri klo 15:30. Mitä ihmettä teen? Odotanko palaverin ohi, että soitan iskälle? Soitanko iskälle ja perun palaverin, jos ... Hemmetti, että olin unohtanut sen palaverin. Olisi pitänyt siirtää se. Miten ihmeessä jaksan ajatella jonkun koulustamyöhästymisiä ja todistuksen arvosanoja, kun ne oikeasti ovat täysin yhdentekeviä nyt. Jos huonot uutiset tulevat, en halua mennä töihin. Edellisellä kerralla huonojen uutisten jälkeen menin seuraavana päivänä töihin ja se on ollut ehdottomasti hirvein työpäiväni ikinä. Olin täysin kohtuuton lapsia kohtaan. Huojuin murtumisen partaalla niin monesti, etten enää halua sellaista. Haluan rauhan saada itkeä.

Taas itkettää.

Menen nukkumaan ja odottamaan huomista.