Sitä koittaa aistia ilmapiiriä. Miltä äiti näyttää? Saunassa katsoo salaa ja koittaa nähdä läpi. Saunaan mennessä äiti ensimmäistä kertaa kotoa muuttamiseni jälkeen sanoi menevänsä iskän kanssa saunaan eikä minun. Heti alkaa pelottaa. Miksi ei minun? Onko jotain pelättävää? Menemme lopulta kuitenkin saunaan äidin kanssa, mutta saunasta äiti lähettää minut ensin pois ja pyytää iskän jo saunaan. Miksi? Yritän puolihuolimattomasti sanoa iskälle, että saunaan voi jo mennä. Meneehän se, mutta äiti tulee samalla oven avauksella pois. Eikö se ollutkaan mitään? Olenko tulossa ihan hulluksi? Vainoharhaisuus iskee.
Äiti alkaa itse kertoa luukuvauksista. En sano, että iskä on jo laverrellut. Kyselen ja kuuntelen. Äitillä on ahtaanpaikankammo, joten kuvattavana olo on paniikkia aiheuttavaa. Muutamalla lauseella asia on kuitattu. Minä en uskalla kysyä, että pelottaako. En uskalla sanoa, että minua pelottaa. Äiti sanoo, että ehkä se on vain revähtänyt lihas. En oikein tiedä, voiko tuohon toivon kipinään tarttua. Viimeksi äiti sanoi, että hänellä on vain flunssa ja siksi kuumetta. Ei ollut niin pieni juttu. Leikkaushaava oli tulehtunut. Käykö nyt samoin? Tuolloin uskoin flunssaselitykseen. Jos uskon revähdysselitykseen nyt, aiheutanko ajatuksillani sen, että kyse ei olekaan mistään niin pienestä? Täysin älytön ajatus. Tiedän. Ja silti se pyörii päässäni. Ei tässä ole oikein älyllä sijaa, kun eteenpäin mennään niin vahvojen tunteiden kanssa.
Äiti puhui jotain ensi vuodesta. Minua kuvotti. Ajattelimmekohan kaikki sitä samaa? Sitä, mitä en voi edes ajatella saati, että kirjoittaisin tai sanoisin ääneen. Joten se siitä.
Kuvauksen tulokset tulevatkin vasta 13.4. (tai 14.4., en muista nyt..) Kotona käyminen vahvisti pelkoani. Kylki on edelleen kipeä. Äitiä pelottaa.
On niin paha aavistus, että kauhistuttaa. Ja jälleen järjetön ajatus tulee mieleen. Ehkä jos pelkään etukäteen aivan hirvittävästi, kohtalo lällättää ja tulos onkin hyvä. Olisin siis pelännyt turhaan. Ehkä se auttaisi. Ehkä kannattaa pelätä. Se saattaa auttaa.
Olen hullu.
Äiti alkaa itse kertoa luukuvauksista. En sano, että iskä on jo laverrellut. Kyselen ja kuuntelen. Äitillä on ahtaanpaikankammo, joten kuvattavana olo on paniikkia aiheuttavaa. Muutamalla lauseella asia on kuitattu. Minä en uskalla kysyä, että pelottaako. En uskalla sanoa, että minua pelottaa. Äiti sanoo, että ehkä se on vain revähtänyt lihas. En oikein tiedä, voiko tuohon toivon kipinään tarttua. Viimeksi äiti sanoi, että hänellä on vain flunssa ja siksi kuumetta. Ei ollut niin pieni juttu. Leikkaushaava oli tulehtunut. Käykö nyt samoin? Tuolloin uskoin flunssaselitykseen. Jos uskon revähdysselitykseen nyt, aiheutanko ajatuksillani sen, että kyse ei olekaan mistään niin pienestä? Täysin älytön ajatus. Tiedän. Ja silti se pyörii päässäni. Ei tässä ole oikein älyllä sijaa, kun eteenpäin mennään niin vahvojen tunteiden kanssa.
Äiti puhui jotain ensi vuodesta. Minua kuvotti. Ajattelimmekohan kaikki sitä samaa? Sitä, mitä en voi edes ajatella saati, että kirjoittaisin tai sanoisin ääneen. Joten se siitä.
Kuvauksen tulokset tulevatkin vasta 13.4. (tai 14.4., en muista nyt..) Kotona käyminen vahvisti pelkoani. Kylki on edelleen kipeä. Äitiä pelottaa.
On niin paha aavistus, että kauhistuttaa. Ja jälleen järjetön ajatus tulee mieleen. Ehkä jos pelkään etukäteen aivan hirvittävästi, kohtalo lällättää ja tulos onkin hyvä. Olisin siis pelännyt turhaan. Ehkä se auttaisi. Ehkä kannattaa pelätä. Se saattaa auttaa.
Olen hullu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti