hetki, joka pitää muistaa

Tänään koin töissä taas niitä hetkiä, jotka ansaitsevat tulla kirjatuksi muistiin. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka pitäisi pystyä säilömään pulloon pahan päivän varalle. Sieltä voisi sitten teelusikallisittain nautiskella kaaoksen tai ahdistuksen hetkellä hyvää mieltä.

Aamulla oli tarkoitus kerrata uskonnon kokeeseen kolmosten kanssa. Sen olivatkin kai melkein kaikki ehtineet tehdä. Osa oli alkanut valmistella jo ystävänpäiväkorttejakin. Ihan pikkuhiljaa luokkaan hiipi myhäilyn, kuiskuttelun, salaisten katseiden ja hihittelyn ilmapiiri. Luokkani takaosassa on kooorkea sermi, jonka taakse vähitellen katosivat lähes kaikki oppilaani. Kahden neliön tilaan mahtuu yllättävän monta lasta, kun tarve iskee.. ;) En aluksi edes huomannut, mitä ympärilläni tapahtuu. Vähitellen "HYS SE KUULEE!" -kuiskaushuomautukset kävivät niin äänekkäiksi, että vihdoin tajusin, että jotainhan tässä nyt on menossa. Oppilaat hihittelivät vielä enemmän ja vähitellen sermin luo alkoi muodostua jono, jossa seisoivat kaikki luokan oppilaat kynä kädessään.

Siinä vaiheessa oppilaat alkoivat myös aktiivisesti itse hämätä minua. "Ope kirjastossa on joku poika, sun tarvii mennä katsomaan sitä HIHIHIHIHI!" "Ope tulosta jotain tai kopioi, jooko?! HIHHIHIHIHI!" Menin tietenkin leikkiin mukaan. Kävelin ulos luokasta ja oli täysin selvää, etten mitenkään voi katkaista alkanutta tapahtumaketjua käskemällä oppilaita tekemään sitä, mitä heidän oikeasti piti tehdä. Luokan yhteishenki pursuili ovista ja ikkunoista ja kaikki olivat salamyhkäilyssä mukana. Oli pakko luopua suunnitelmista, ja seurata, mitä oppilaat oikein meinaavat. :)

Osa luokasta ei mahtunut sermin taakse, joten he hakivat itselleen hiljaista puuhaa. Välillä joku kovaäänisimmistä tytöistä kutsui käsiä yhteen hakaten kaikki luokan ulkopuolelle "LUOKKAKOKOUKSEEEEEEN!" Ja sinne ne menivät. Hihitellen. Minä jäin luokkaan yksin pöytäni ääreen, kun hihityksen säestämänä oppilaat pahoittelivat tilannetta ja läimäisivät luokan oven perässään kiinni. Kellot soivat välitunnille, kun salaisia puuhia oli jatkunut jo puolisen tuntia.

Olin osan välitunnista pihalla valvojana. Tuona aikana neljä oppilasta kävi kertomassa, että minulla on lupa pitää vartin pidempi kahvitauko kuin normaalisti. Että olen tervetullut luokkaan kyllä, mutta vasta vartti tunnin alun jälkeen. He puhkuivat salailua ja yhteishenkeä. Nauroin ja kiitin ylimääräisestä tauosta.

Välitunnin jälkeen en ikävä kyllä velvollisuudentunnossani voinut käyttää oppilaiden minulle antamaan ylimääräistä taukoa, vaan tassuttelin takaisin kohti luokkaa. Kuulin, miten eräs luokan ulkopuolella seissyt oppilas sai muilta luokassa jo seisovilta käskyn hämätä minua. Tämä oppilas oli ikävä kyllä tehtävään huono, eikä keksinyt siinä hetkessä mitään, millä minua hämäisi. Niinpä hämäsin itse itseäni ja kävelin naapuriluokkaan muutamaksi sekunniksi seisomaan.

Kun astuin naapuriluokasta ulos, käytävällä makasi itkua tihrustava jalkansa telonut oppilaani. "Mun nilkka väänty!" Lähdin hakemaan kylmäpussia ja virittelin sen oppilaan nilkan ympärille. Sitten vihdoin lähdettiin kohti luokkaa. Luokassa oli pimeää ja perässäni tullut oppilas pisti valot päälle (ja kävi ilmi, että erittäin aidolta näyttänyt itku oli tekoitkua ja erittäin tunteella vedettyä näytelmää). Siinä samassa jokaisen pulpetin ja pöydän ja tuolin takaa pomppasi ilmaan virnisteleviä oppilaita, jotka kiljuivat ja karjuivat HYVÄÄÄÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄÄÄÄ! ja yhteistuumin työnsivät käteeni jättimäisen kortin, jonka jokaikinen luokkani oppilas oli allekirjoittanut. Korttiin oli pistetty myös niiden oppilaiden nimet, jotka olivat kipeänä.

"Olet kuin niityn kukka!" luki kortissa. "Olet maailman paras ope!"

Jäin miettimään, että mikähän niityn kukka mahdan olla. Takiainen? Maitohorsma? Tervakukka?

----------

Jälkikäteen kerroin tapahtumakulusta työkavereilleni. Nauratti vielä kotonakin, kun yhtäkkiä siinä opehuoneessa tarinaa kertoessani tajusin, että levein virne kasvoillaan juttua kuunteli aineopettajamies, joka yleensä on erittäin ERITTÄIN teoreettisesti kaikkeen suhtautuva ja sellainen kliseinen tiedemies - ja joka muutenkin käyttäytyy sosiaalisissa tilanteissa aika eriskummallisesti. Tämä mies suorastaan imi itseensä tarinaani ja näytti onnelliselta. :D En olisi ikimaailmassa uskonut, että juuri hän näkisi ja kokisi tarinani oikeastaan juuri niin kuin sen itsekin koin: ihan mieletön, ihana, hassu, hihityttävä tapahtumaketju. :)

pystyin siihen.

Tänään piti lähettää Kevätpörriäiseen materiaalit. Vuosi vuoden perään homma on ollut aina vähän hankalampaa. Kukaan ei oikein innostu. Ketään ei nappaa. Minä olin pörrivastaavana useamman vuoden ja kypsyin täysin siihen materiaalin haalimiseen ja myyntivaiheessa kolikoiden kinuamiseen. Summa ei koskaan täsmännyt myytyjen lehtien kanssa ja aina oli niitä, jotka ottivat lehden, mutta koskaan rahoja ei kuulunut. Niinpä sitten lopulta ilmoitin, että nyt on jonkun muun vuoro. Vaihdoin pörrivastuutehtävän kirjastotätivastuuseen. Ja hyvä niin.

Tänään tosiaan piti lähettää materiaali. Viimeistään tänään. Ja tokihan kukaan ei ole siitä sitten huolehtinut, koska päävastuuhenkilö on ollut puoli vuotta sairauslomalla ja toisen vastuuhenkilön nimeä en edes tiedä. Juttelin työkaverini kanssa alkuviikosta ja kyselin, että mitenköhän ne pörrit. Hän sanoi kirjoittavansa muistutuksen, että torstaina materiaalin pitää olla opehuoneessa. Ja niin hän kirjoitti valkotaululle tiedon asiasta ja pisti nimensä ilmoituksen alle.

Olen luokkani kanssa osallistunut joka vuosi tähän tempaukseen, koska homma on etenkin pienistä oppilaista erittäin jännää. Niin tänäkin vuonna. Tulostin muksujen tarinat ja vein ne muistutusviestin allekirjoittaneen opettajan lokeroon. Tänä aamuna hämmästykseni oli suuri, kun lokeron omistaja - ja ilmoituksen allekirjoittaja - oli täysin ihmeissään paperinipustani. Ei hän niitä kuulemma ajatellut kerätä. Sanoin vilpittömän hämmentyneenä, että oletin automaattisesti, että viestin allekirjoittanut on asiassa jotenkin osallisena. Kyseinen opettaja tuijotti minua ja sanoi, ettei hän millään tänään ehdi lähettää töitä eteenpäin. Hän hiljeni ja jatkoi tuijottamistani. Tunsin, miten puristin huuleni yhteen. Painostava hiljaisuus oli juuri niin painostavaa kuin se vain voi olla. Pystyin säilyttämään ystävällisen hymyn kasvoillani ja pitämään silti suuni kiinni. Tämä ei TODELLAKAAN ole minun vastuutehtäväni. Teki mieleni sanoa, että "älä hoida, kyllä se hoitaa kenen vastuulla se on!" mutta jätin sanomatta, koska se olisi ollut vittuilua. (Tosin onhan se jotenkin tragikoomista, että tämä sama ihminen lausahti minulle juurikin nuo sanat vain 2 kuukautta sitten.)

Minullakin oli kiire juosta suoraan muihin juttuihin työpäivän jälkeen, joten en nähnyt mitään syytä tällä kertaa ottaa hommaa vastuulleni. Kohautin harteitani ja totesin, etten osaa ottaa asiaan kantaa. Minua tuijottavat kasvot näyttivät ärtyneiltä.

Lopulta pörreistä yllättäen ja ilmeisen vastentahtoisesti vastuuseen päätynyt opettaja käveli pois ja minua inhotti. Toinen puoli minusta hihkui, että "pystyin siihen!" ja toinen karjui ihan yhtä kovalla äänellä, että "olisin voinut auttaa!". Kuitenkin tiedän, että tuo auttaminen olisi tarkoittanut sitä, että en olisi oikeastaan auttanut, vaan ottanut homman kokonaan itselleni. Ei se ole auttamista - tai ei ainakaan sellaista auttamista, mitä minä auttamisesta ajattelen. Se olisi ollut jonkun muun työn tekemistä.

Myöhemmin iltapäivällä juteltiin kyseisen opettajan kanssa hyvässä hengessä, eikä häntä selvästikään jäänyt mitenkään rassaamaan, etten avannut suutani ja sanonut niitä joulukuun vesittäneitä sanoja "Kyllä mä voin tehdä."