pystyin siihen.

Tänään piti lähettää Kevätpörriäiseen materiaalit. Vuosi vuoden perään homma on ollut aina vähän hankalampaa. Kukaan ei oikein innostu. Ketään ei nappaa. Minä olin pörrivastaavana useamman vuoden ja kypsyin täysin siihen materiaalin haalimiseen ja myyntivaiheessa kolikoiden kinuamiseen. Summa ei koskaan täsmännyt myytyjen lehtien kanssa ja aina oli niitä, jotka ottivat lehden, mutta koskaan rahoja ei kuulunut. Niinpä sitten lopulta ilmoitin, että nyt on jonkun muun vuoro. Vaihdoin pörrivastuutehtävän kirjastotätivastuuseen. Ja hyvä niin.

Tänään tosiaan piti lähettää materiaali. Viimeistään tänään. Ja tokihan kukaan ei ole siitä sitten huolehtinut, koska päävastuuhenkilö on ollut puoli vuotta sairauslomalla ja toisen vastuuhenkilön nimeä en edes tiedä. Juttelin työkaverini kanssa alkuviikosta ja kyselin, että mitenköhän ne pörrit. Hän sanoi kirjoittavansa muistutuksen, että torstaina materiaalin pitää olla opehuoneessa. Ja niin hän kirjoitti valkotaululle tiedon asiasta ja pisti nimensä ilmoituksen alle.

Olen luokkani kanssa osallistunut joka vuosi tähän tempaukseen, koska homma on etenkin pienistä oppilaista erittäin jännää. Niin tänäkin vuonna. Tulostin muksujen tarinat ja vein ne muistutusviestin allekirjoittaneen opettajan lokeroon. Tänä aamuna hämmästykseni oli suuri, kun lokeron omistaja - ja ilmoituksen allekirjoittaja - oli täysin ihmeissään paperinipustani. Ei hän niitä kuulemma ajatellut kerätä. Sanoin vilpittömän hämmentyneenä, että oletin automaattisesti, että viestin allekirjoittanut on asiassa jotenkin osallisena. Kyseinen opettaja tuijotti minua ja sanoi, ettei hän millään tänään ehdi lähettää töitä eteenpäin. Hän hiljeni ja jatkoi tuijottamistani. Tunsin, miten puristin huuleni yhteen. Painostava hiljaisuus oli juuri niin painostavaa kuin se vain voi olla. Pystyin säilyttämään ystävällisen hymyn kasvoillani ja pitämään silti suuni kiinni. Tämä ei TODELLAKAAN ole minun vastuutehtäväni. Teki mieleni sanoa, että "älä hoida, kyllä se hoitaa kenen vastuulla se on!" mutta jätin sanomatta, koska se olisi ollut vittuilua. (Tosin onhan se jotenkin tragikoomista, että tämä sama ihminen lausahti minulle juurikin nuo sanat vain 2 kuukautta sitten.)

Minullakin oli kiire juosta suoraan muihin juttuihin työpäivän jälkeen, joten en nähnyt mitään syytä tällä kertaa ottaa hommaa vastuulleni. Kohautin harteitani ja totesin, etten osaa ottaa asiaan kantaa. Minua tuijottavat kasvot näyttivät ärtyneiltä.

Lopulta pörreistä yllättäen ja ilmeisen vastentahtoisesti vastuuseen päätynyt opettaja käveli pois ja minua inhotti. Toinen puoli minusta hihkui, että "pystyin siihen!" ja toinen karjui ihan yhtä kovalla äänellä, että "olisin voinut auttaa!". Kuitenkin tiedän, että tuo auttaminen olisi tarkoittanut sitä, että en olisi oikeastaan auttanut, vaan ottanut homman kokonaan itselleni. Ei se ole auttamista - tai ei ainakaan sellaista auttamista, mitä minä auttamisesta ajattelen. Se olisi ollut jonkun muun työn tekemistä.

Myöhemmin iltapäivällä juteltiin kyseisen opettajan kanssa hyvässä hengessä, eikä häntä selvästikään jäänyt mitenkään rassaamaan, etten avannut suutani ja sanonut niitä joulukuun vesittäneitä sanoja "Kyllä mä voin tehdä."