Loman loppu lähenee

Tein sen, mitä juuri kielsin juuri koskaan tekeväni. Luin menneitä kirjoituksia.

Ajelin illalla kotikotoa omaan kotiini ja matkalla ehdin miettiä hirmuisen monia asioita. Yhtenä mieleen putkahtaneista asioista oli viime joulu. En vieläkään hahmota viime joulua kunnolla. En tiedä, oliko silloinen kokemukseni ylireagointia vai täysin ymmärrettävää. En ymmärrä, miksi väsyin niin kovasti. Luulisi, että puolen vuoden perspektiivillä näkisin jotain sellaista, mitä en siinä hetkessä nähnyt. Mutta yksinkertaisesti en keksi mitään loogista syytä sille, miksi juuri siinä hetkessä kaikki tuntui käyvän täysin ylivoimaiseksi.

Kyynelet kohosivat silmiini, kun luin joulukuun blogauksia. Itketti. Kävin joulukuussa ihan kauheaa vääntöä sen suhteen, mitä pitäisi tehdä ja mitä haluaisin tehdä ja mitä jaksan tehdä ja mitä en jaksa tehdä. Olisin halunnut jäädä sairaslomalle. Olisin halunnut olla oppilaiden kanssa normaalisti. Olisin halunnut saada ymmärrystä. Olisin halunnut olla rauhassa. Olisin halunnut luopua kaikesta vastuusta, mutta samaan aikaan halusin ehdottomasti hoitaa kaikki vastuutehtäväni, jotta voisin olla rauhassa.

Olen edelleen surullinen (en tietenkään sillä tavalla aktiivisesti surullinen), etten saanut kollegaani ymmärtämään, että hän oli toiminut väärin. Olen surullinen siitä, että hän on ihmisenä niin sosiaalisesti rajoittunut, ettei hän edes keskustelutilaisuudessa kokenut tarpeelliseksi vilpittömästi pahoitella minun tilannettani. Luulisi jotenkin, että jos ihminen opiskelee opettajaksi, hän on ensinnäkin halukas tekemään ihmisten kanssa töitä ja toisekseen kykenevä tuntemaan ja osoittamaan empatiaa muita ihmisiä kohtaan. Ei kai sitten.

Viikon päästä loma on todellakin loppumassa. On kivaa mennä töihin. Varmasti tulen kaipaamaan lomasta rauhallisia aamuja, valoisia iltoja, vapautta. Mutta ei loma tunnu lomalta, jos ei välillä mene töihin.

Tulevana lukuvuonna en ole todennäköisesti millään tavalla vastuussa joulujuhlasta. Nelosluokkalaisten vastuulla on itsenäisyysjuhlissa tanssiminen - ja sen valmisteleminen viekin viikkoja ja taas viikkoja. En kuitenkaan ole asiasta yhtään huolissani. En osaa itsenäisyyspäivän tansseja, enkä ole niitä koskaan yksin opettanut. Mutta enpä joudu niitä yksin opettamaan tänäkään vuonna. Kolme vuotta rinnakkaisluokanopena työskennellyt ope jatkaa hommassaan ja hän on liikunnanopettajana ja vastuuntuntoisena puurtajana erittäin hyvä yhteistyökumppani tanssiproggikseen.

Muutoin en ole suonut alkavalle lukuvuodelle oikeastaan paljonkaan ajatuksia. Uniin työt ovat tulleet jo moneen kertaan, mutta itse opetuspuolen juttuja en ole työstänyt vielä lainkaan. Kyllä sitä ehtii sitten viikon päästäkin. Alkava lukuvuosi pitää sisällään tiiminvetäjän hommia, joten todennäköisesti pääsen harjoittelemaan delegoimista ja ihmisten "johtamista". Ei pomottamista, mutta nyt minulla on oikeasti perusteet delegoida ja pitää kokonaiskuvan narut käsissäni. Joulukuussa olin riviopettaja siinä missä kaikki muutkin juhlasta vastuussa olleet, joten olisi ollut asiatonta lähteä delegoimaan ja johtamaan.

Lupaan itselleni, että tänä lukuvuonna en enää suostu sanomaan liian usein "minä voin hoitaa", vaan nostan kissan rehellisesti pöydälle ja valtuutan muutkin tekemään ja ottamaan vastuuta. (Senkin voi - niin uskon - tehdä asiallisesti, ystävällisesti ja huumorilla.:)