bad cop - good cop

Tänään on tullut toimittua. Aamulla suuntasimme joulukirkkoon. Uskomattomat pojat jaksoivat taas saarnata uskomattomuuttaan: "MÄ EN AINAKAA USKO MIHINKÄÄ JUMALAAN HEI!" "Jaa. Se on sinun valintasi. Kirkkoon tulet silti, koska kuulut kirkkoon." "EN USKO JUMALAAN!" "Selvä. Keskusteletko vaikka vanhempiesi kanssa. Minä olen ihan väärä kohde tälle protestille. Minä en sinua kirkosta voi erottaa. Puhu vanhemmillesi." "EN USKO." "Jep. Käyttäydy silti."

Mielestäni kirkkoreissu meni silti hienosti. Muksut jaksoivat olla aika hiljaa. Silti reissun jälkeen vararehtori tuli sanomaan, että "Sun pojilla meni lujaa. Tarvitsisivat integrointipäätöksen." "Ai..? Musta se meni ihan hyvin." Tämän jälkeen käytiin se keskustelu, jonka olen jo kerran käynyt ja läpi pohtinut. "Suhun on iskenyt vauhtisokeus. Sama kävi mulle muutama vuosi sitten. Lapsi melkein psykoosissa istuu metsänreunassa sikiöasennossa ja musta se on vaan ihan normaalia. Et enää näe miten heikosti pojilla menee." Niinpä. En minä sitä näe. Minusta niillä menee ihan rauhallisesti. Ainakin melko. Ja toisaalta. Eipä minulla ole muunlaisista luokista kokemusta. Minulle tämä luokka on ainoa kokemus.

Ruokailun jälkeen nappasimme erityisopettajaksi opiskelevan työkaverin kanssa kolme luokkani sankaria puhutteluun. Tarkoitus on saada koulukiusaaminen loppumaan. Eilen selvittelin taas itkevän pojan kanssa sitä, miten hän ei enää koskaan hymyile jos kiusaaminen vielä jatkuu. Lupasin puuttua asiaan nyt kovalla kädellä. Good cop / bad cop -asetelma muuttui hetkessä muotoon bad cop / bac cop, kun pistimme pojat kova kovaa vastaan. Kerroimme, että seuraava puuttuja on rehtori ja sen jälkeen poliisi. Tarkoitus oli saada pojat heräämään todellisuuteen sen asian edessä, miten vakavaksi kiusaaminen on mennyt.

45 minuuttia siinä meni. Muut viime hetken hommat jäivät vielä viimeisempään hetkeen eli huomiseen. Saa nähdä miten puhuttelu tehosi. Joulun jälkeen paikalle saapuvat vanhemmat keskustelemaan asiasta. Nyt puututaan kiusaamiseen rytinällä.

Hienoa oli saada kiitosta aktiivisesta kiusaamiseen puuttumisesta puolitutulta joka tekee hommia MLL:ssa.

Viimeinen tunti on seiskaluokkalaisten matematiikkaa. Luokassa sattui olemaan lautapelejä. Ne muksuille. Omasta luokasta UNO-pelikortit ja radio.

SuomiPop soi, seiskaluokkalaiset pelaa ja minä blogaan. Olen tämän löysäilyn ansainnut.

väsyttää.

Tulisi jo loma. Väsyttää oikeastaan tauotta. Tai no. Töissä ei väsytä. Kaikkialla muualla kyllä. Tähän lienee syynä se, ettei töissä ehdi miettiä omaa väsymystään. Pitää tsempata, kannustaa, karjua, käskeä, kehua, komentaa, kurtistaa kulmia, ravistaa päätä, nyökyttää, juoda kahvia, puhua ja kuunnella.

Kaiken tuon jälkeen olen niin poikki, että tahtoisin vain nukkua. Jostain syystä äiti on painanut syvälle selkäytimeen sen tiedon, ettei päiviä saa käyttää nukkumiseen. Päiväunet on ihan ok, mutta että nukkuisi ja makaisi koko päivän - se on Syntiä isolla ässällä. Ja siksipä siksi joudunkin jatkuvasti taistelemaan nukkumista vastaan. Hereilläoloajasta iso siivu menee nukkumisen suunnittelemiseen.

"Ethän polta ittees loppuun" on äiti mailannut jo moneen kertaan. "Välillä pitää levätä." Niin kai. Mutta en usko että oikeasti voisin polttaa itseäni loppuun. Tämä on vain tälläistä ja ehkä vain liiottelen tätä väsymystä. Absurdi ajatus, että väsyisi lopullisesti. Silti luulen, että jos loma ei olisi kahden, kolmen tai neljänkään viikon päästä edessä, sortuisin jossain vaiheessa. Menisin palasiksi tai jotain.

Itsenäisyysjuhlan, itsenäisyystanssien, Finlandia-taloreissun ja pikkujoulujen täyttämän viime tiistaita seuranneen yön päätös oli jotain sellaista, jota harvoin kokee. Jaksoin bailata ja pysyä liikkeessä aina kahteen asti yöllä. Sitten pääsin kotiin, söin kaksi leipää ja pysähdyin itkemään. Oli liian pitkä päivä. Ihan liian pitkä.

sillä tavalla.

Päivä on ollut tapahtumarikas. Aamulla varhain raahustin jännittyneenä kohti Messuhallia. Tänään vihdoin ja viimein pääsin katsastamaan koirarakkauttani - lagotto romagnoloa. Olen haaveillut siitä jo puoli vuotta. Ja tänään sen kohtasin. Oli se ihana. Söpö, söpömpi, söpöin. Vaan ikävä kyllä pentuja on hirmuisen vaikeaa saada ja koirien lonkat ovat Suomessa käsittääkseni aika heikossa hapessa. Eilen illalla onnistuin bongaamaan netistä myös uuden ehdokkaan: espanjanvesikoiran. Päätin tutustua näyttelyssä kumpaankin turriin.

Tulos: Lagotto, ihana. Espanjanvesikoira (perro), ihana. Vaaka kallistui kuitenkin vakaasti kohti perroa, sillä paikalle sattui myös opiskelukaverini joka yllätyksekseni oli vuosi sitten hankkinut juurikin perron. Kehuja rotua kohtaan sateli ja ropisi. Yhteys kasvattajaan on nyt alustavasti luotu. Täytynee mennä vilkaisemaan kasvattajan perrolaumaa joku viikko.

Näyttelyn jälkeen kierrätin äitsykkää ympäri pääkaupunkia jouluostoksilla. Kävelyä, kävelyä, kävelyä. Ja lopulta herkullista ruokaa ja Robert's coffeen cafe mocha. Nam.

Illan saldo: kutsu peli-iltaan. Ja sinne siis. Ikävä kyllä totean vasta kymmenen kilometria matkustettuani ystäväni kerrostalon summerittoman alaoven olevan lukossa ja kännykkäni olevan kotona. Puoli tuntia seisoskelua viimaisessa porttikongissa. Lopulta luovuttaminen ja matka takaisin kotiin. Tuloksena vitutus ja huolestuneet ystävät ja M. Tietenkin homma meni vieläpä niin, että viisi minuttia sen jälkeen, kun olen lähtenyt kotia kohti, jengi yläkerrassa on huolestunut minusta niin paljon, että tulee alaovelle katsomaan josko olisin siellä. No, enpä ollut enää.

Hetken aikaa itketti rankasti. Nyt enää vituttaa.

(Onneksi koirat on ihania.)